Part 8

-- Anteeksi, -- sanoi hän; -- mutta miten vanha te olette, hyvä vieraani?

-- Oh, minulla ei ole ikää, -- sanoi Balsamo ja ojensi lasiaan, että Andréen kaunis käsi kaataisi siihen maraskiini-liköörin.

Parooni ymmärsi vieraan vastauksen omalla tavallaan ja luuli, että Balsamolla oli jokin oma syynsä olla ikäänsä mainitsematta.

-- Monsieur, -- virkkoi hän, -- suvaitkaa minun sanoa, että te ette näytä olevan Filipsburgin aikuisen soturin iässä. Siitä piirityksestä on kahdeksankolmatta vuotta. Ja ellen erehdy, olette te enintään kolmenkymmenen ikäinen mies.

-- Oh, Herra paratkoon, kukapa nyt ei olisi kolmenkymmenen ikäinen, -- sutkautti matkustaja.

-- Minä, hitossa! -- huudahti parooni. -- Sillä siitä on juuri kolmekymmentä vuotta, kun olin siinä iässä.

Andrée katseli Balsamoa niin tarkasti, että näki uteliaisuuden vetävän häntä vastustamattomasti vieraan puoleen. Niin, tuo outo mies ilmenikin hänelle joka hetki uudessa valossa.

-- Te saatatte minut siis ihan ymmälle, monsieur, -- jatkoi parooni, -- ellette vain erehdykin, kuten on todennäköistä, luullen tätä Filipsburgia joksikin muuksi samannimiseksi kaupungiksi. Te olette minusta enintään kolmekymmen-vuotiaan näköinen, eikö niin, sanopas sinäkin, Andrée.

-- Aivan niin, -- vastasi tytär, koettaen vielä kerran kestää muukalaisen vaikuttavaa katsetta. Mutta hän ei onnistunut tälläkään kertaa.

-- Enpä suinkaan erehdy, -- sanoi vieras. -- Minä tiedän kyllä, mitä puhun, ja puhun asioita, jotka tunnen. Minä tarkoitan sitä kuuluisaa Filipsburgin piiritystä, jossa herttua de Richelieu kaatoi kaksintaistelussa serkkunsa Lixenin ruhtinaan. Se tapahtui juuri kun hän tuli juoksuhaudasta ja keskellä maantietä, sen muistan. Tien laidassa, sen vasemmalla puolella, herttua sysäsi miekkansa läpi hänen rintansa. Minä kuljin siitä ohitse juuri kun Zweibrückenin ruhtinas piti häntä sylissään, johon heitti henkensä. Hän istui ojan reunalla, kun herttua de Richelieu pyyhki kaikessa rauhassa miekkansa verestä.

-- Monsieur, -- huudahti parooni, -- kautta kunniani, te tyrmistytätte minut! Se tapahtui tosiaan aivan niinkuin te sanoitte.

-- Olette siis kuullut kerrottavan siitä? -- kysyi Balsamo levollisena.

-- Minä olin itse siellä, minulla oli kunnia olla sekundanttina marskin puolesta, joka ei muuten vielä siihen aikaan ollut marski; mutta se ei kuulu asiaan.

-- Antakaas olla, -- virkkoi Balsamo ja katseli tutkivasti paroonia.

-- Mitä niin?

-- Eikö teillä siihen aikaan ollut kapteenin univormu?

-- Aivan niin.

-- Te olitte kuningattaren kevyen ratsuväen rykmentissä, joka kärsi tuiman tappion Fontenoissa?

-- Olitteko te sitten Fontenoissakin? -- kysyi parooni, koettaen lyödä asian pilaksi.

-- En, -- vastasi Balsamo kylmästi, -- sillä sillähaavaa minä olin kuollut.

Paroonin silmät pyöristyivät kummastuksesta, Andrée hätkähti, Nicole teki ristinmerkin.

-- Mutta palataksemme tuohon äskeiseen asiaamme, -- jatkoi Balsamo, -- teillä oli kevyen ratsuväen univormu, nyt minä sen muistan tarkoin. Minä näin teidät ohimennen, te pitelitte marskin hevosta ja omaanne, sillaikaa kun marski oli kaksintaistelussa. Minä tulin luoksenne ja pyysin teiltä tarkempia tietoja. Ja te annoitte.

-- Minäkö?

-- Niin, juuri te, totisesti. Nyt teidät tunnen, teillä oli siihen aikaan ritarin arvonimi. Ja teitä sanottiin yleisesti pikkuritariksi.

-- _Mordieu!_ -- huudahti de Taverney ylen hämmästyneenä.

-- Suokaa anteeksi, etten tuntenut teitä heti. Mutta kolmessakymmenessä vuodessa mies muuttuu. Marski de Richelieun terveydeksi, arvoisa parooni!

Ja Balsamo tarttui lasiinsa ja tyhjensi sen viimeiseen tilkkaan.

-- Te näitte muka minut siihen aikaan? -- änkytti parooni. -- Mahdotonta!

-- Näin, -- vahvisti Balsamo.

-- Siellä maantiellä?

-- Maantiellä.

-- Pitelemässä hevosia?

-- Pitelemässä hevosia.

-- Kaksintaistelun aikana?

-- Juuri kun ruhtinas veti viimeisen henkäyksensä, kuten jo sanoin teille.

-- Mutta sittenhän te olette viidenkymmenen vuoden vanha?

-- Minä olen niin vanha kuin minun tarvitsee olla, että olen nähnyt teidät.

Tällä kertaa parooni heittäytyi nojatuolissaan selkäkenoon niin kiusaantuneesti, ettei Nicole voinut olla nauramatta.

Mutta Andrée ei nauranut kuten Nicole, vaan vaipui mietteisiin ja katsoi katsomistaan Balsamoa.

Olisi luullut, että vieras oli odottanut vain tätä hetkeä ja aavistanut sen tulevan.

Hän nousi yhtäkkiä ylös ja sinkosi nuoreen tyttöön hohtavista silmistään pari kolme leimausta, ja Andrée vavahti silloin kuin sähkötärähdyksestä.

Andréen käsivarret jäykistyivät, kaula kumartui eteenpäin ja hän hymyili vieraalle aivan kuin vasten omaa tahtoaan ja sulki sitten silmänsä.

Vieras seisoi yhä ja kosketti tytön käsivarsiin: Andrée vavahti uudestaan.

-- Ja tekin, neiti, -- sanoi hän, -- luuletteko tekin minua valehtelijaksi, kun väitän olleeni mukana Filipsburgin piirityksessä?

-- En, monsieur, minä uskon teitä, -- äännähti Andrée yliluonnollisella ponnistuksella.

-- Minä niin ollen puhun tässä puuta heinää, -- sanoi vanha parooni. -- Oi, suokaa anteeksi, kunhan vaan herra ei olisi kummitus, aave...

Nicolen silmät olivat kauhusta pyöreät.

-- Kukapa tietää! -- virkkoi Balsamo niin vakavalla äänellä, että kamarineitsyt tuli nyt asiasta aivan vakuutetuksi.

-- Mutta kuulkaahan, totta puhuen, herra parooni, -- alkoi vanhus, joka näytti tahtovan päästä asiasta täysin selville, -- oletteko te kolmeakymmentä vuotta vanhempi? Te ette todellakaan näytä siltä.

-- Monsieur, -- sanoi Balsamo, -- uskotteko minua, jos sanon teille jotain sangen epäuskottavaa?

-- Sitä en lupaa, -- virkkoi parooni pudistaen ivallisen näköisenä päätään, kun taas Andrée kuunteli pelkkänä korvana. -- Minä olen kovin heikkouskoinen mies, sen teille ilmoitan.

-- Mitä varten te siis teette minulle kysymyksen, kun ette tahdo kuunnella vastausta?

-- No niin, minä uskon, sanon. Oletteko siihen tyytyväinen?

-- Silloin toistan teille samaa, mitä jo äsken sanoin. Minä en ole teitä ainoastaan nähnyt, vaan tuntenutkin Filipsburgin piirityksen aikana.

-- Te olitte silloin pieni lapsi?

-- Kaiketikin.

-- Te olitte enintään neljän tai viiden vuoden vanha?

-- En; minä olin neljäkymmentäyksi vuotta täyttänyt.

-- Ah hah haa! -- nauroi parooni täyttä kurkkua, ja Nicole seurasi esimerkkiä.

-- Johan sanoin teille, monsieur, -- lausui Balsamo totisena, -- että te ette usko minua.

-- Mutta kuinka voi tuollaista uskoa! Todistakaa se!

-- Se on kuitenkin aivan selvä asia, -- sanoi Balsamo näyttämättä lainkaan ällistyvän. -- Minä olin siihen aikaan neljänkymmenenyhden vuoden vanha, se on totta; mutta minä en silti väitä olleeni silloin sama ihminen kuin nyt.

-- Ahaa, mutta tämähän on sitä pakanuuden aikuista! -- huudahti parooni. -- Eikös ollut kerran eräs kreikkalainen filosoofi, -- noita surkeita filosoofeja, niitä nyt on ollut kaikkina aikoina! -- niin, eikös ollut eräs kreikkalainen filosoofi, joka ei syönyt papuja sentähden, että hänen väitteensä mukaan niillä oli sielu, -- kuten poikani väittää neekereillä olevan? Ja eikös hän juuri keksinyt tuota? Hän oli... mikäs hitto hänen nimensä nyt olikaan?

-- Pytagoras, -- selitti Andrée.

-- Niin, Pytagoras; jesuiitat opettivat sen minulle ennen muinoin. Isä Porée kirjoitutti minulla hänestä latinaisia säkeitä kilpaa Arouet-pojan kanssa. Muistanpa, että hän piti minun säkeitäni suunnattoman paljon parempinakin kuin hänen. Pytagoras se oli.

-- No, kuka sanoo teille, että minä en ole ollut Pytagoras? -- virkkoi koruttomasti Balsamo.

-- En kiellä, ettekö olisi ollut Pytagoras, -- vastasi parooni, -- mutta Filipsburgin piirityksessä ei Pytagoras ollut läsnä. Ainakaan minä en häntä siellä nähnyt.

-- Ette kyllä, -- vastasi Balsamo, -- mutta näittehän varakreivi Jean des Barreaux'n, joka kuului mustaan muskettirykmenttiin?

-- Kyllä, hänet minä näin... ja hän ei ollut filosoofi, vaikka hän kammosikin papuja eikä syönyt niitä muutoin kuin hätätilassa.

-- Hyvä, se riittää. Muistatteko, että hra de Richelieun kaksintaistelua seuraavana päivänä de Barreaux oli juoksuhaudassa teidän kanssanne?

-- Kyllä, hyvin.

-- Sillä senhän muistanette, että mustat muskettisoturit ja kevyet rakuunat kävivät vahtivuorolla yhdessä aina viikon päästä?

-- Aivan niin, -- entä sitten?

-- Hyvä. -- Kuulia tuli tuiskuamalla sinä iltana. Des Barreaux oli surullinen, -- hän lähestyi teitä ja pyysi teiltä hyppysellisen nuuskaa, ja te annoitte hänelle kultaisesta rasiasta.

-- Jonka kannessa oli erään naisen kuva?

-- Aivan niin. Minä muistan sen kuvan vielä; vaaleaverinen nainen, eikö ollutkin?

-- _Mordieu_, asia on aivan niin, -- myönsi parooni tyrmistyneenä. -- Entä sitten?

-- Sitten, -- jatkoi Balsamo, -- juuri kun hän veti nuuskaa nenäänsä, osui tykin kuula häntä kaulaan, kuten ennen muinoin de Berwickiä, ja vei häneltä pään.

-- Oi, niin, -- huudahti parooni, -- tuo poloinen des Barreaux!

-- Kas niin, monsieur, nyt näette, että minä olen nähnyt ja tuntenut teidät Filipsburgissa, sillä minä itse olin juuri tuo des Barreaux.

Parooni keikahti selkäkenoon kammon tai paremminkin ällistyksen puuskasta, myöntäen siten muukalaisen olevan oikeassa.

-- Mutta tämähän on selvää noituutta! -- huudahti hän. -- Sata vuotta sitten teidät olisi poltettu roviolla, hyvä vieraani. Hyi, jumaliste, täällähän tuntuu kuin aaveen tai hirtetyn, roviolla poltetun haju!

-- Arvoisa parooni, -- sanoi Balsamo hymyillen, -- oikeaa noitaa ei ole koskaan hirtetty eikä poltettu, painakaa se mieleenne. Tyhmät heistä vain joutuvat roviolle tai nuoraan. Mutta jos suvaitsette, ehkäpä lopetamme täksi illaksi, sillä katsokaa, neiti Taverney nukkuu jo tuohon paikkaan. Metafyysilliset väittelyt ja salatieteet näyttävät viehättävän häntä sangen vähän.

Andréen oli outo, vastustamaton voima saanut tosiaan siinä määrin valtaansa, että hänen päänsä nyökähteli hiljaa kuin kukka, jonka teriöön on pudonnut liian suuri kastepisara.

Mutta vieraan paroonin viimeisten sanain kuuluessa hän ponnisti voimansa vastustaakseen tuota outoa fluidumia, joka häntä niin voittamattomasti painosti. Hän pudisti tarmokkaasti päätänsä ja nousi ylös, horjui hetken ja läksi sitten Nicolen tukemana pois ruokasalista.

Samassa kuin Andrée poistuivat myöskin ulkoa ikkunan takaa nuo kasvot, jotka Balsamo jo kauan oli tuntenut Gilbertin kasvoiksi.

Tuokion päästä kuului Andrée käyttelevän voimakkaasti klaveerinsa näppäimiä.

Balsamo oli silmillään tarkoin seurannut, kun Andrée meni hoippuen ruokasalin läpi.

-- Hyvä, -- lausui Balsamo riemuiten, kun Andrée oli kadonnut huoneesta, -- nyt voin sanoa kuten Arkimedes: _Heureka_![29]

Mikä se Arkimedes on? -- kysyi parooni. Muuan kunnon tiedemies, jonka minä tunsin kaksituhattasataviisikymmentä vuotta sitten, -- vastasi Balsamo.

7.

Heureka.

Ehkäpä tuntui tämä kerskailu paroonista liialliselta tai kenties hän ei sitä ymmärtänyt tai jos hän sen ymmärsi, saattoi hän nyt olla halukas pääsemään tuosta omituisesta vieraastaan. Niin vain oli asianlaita, että isä katseli Andréeta, kunnes tämä oli poistunut, ja kun klaveerin ääni sitten ilmaisi hänelle, että Andrée askaroi jo toisessa huoneessa, niin tarjoutui hän toimittamaan Balsamolle kyydin täältä lähimpään kaupunkiin.

-- Minulla on, -- sanoi hän, -- hevoskaakki, joka ehkä heittää sillä matkalla henkensä, mutta kerran se tapahtuu kuitenkin. Ja te saatte ainakin kunnollisen yösijan. Taverneyssä on kyllä huoneita ja sänkyjä, mutta minä ymmärrän vierasystävyyden omalla tavallani. _Hyvää_ tai _ei mitään_, se on minun tunnuslauseeni!

-- Karkoitatte siis minut pois? -- kysyi Balsamo salaten hymyyn harmia, jonka ehdotus hänelle toi. -- Pidättekö minua haitallisena ihmisenä?

-- En, _pardieu_, vaan kohtelen kuten ystävää tulee, hyvä vieraani. Päinvastoin käyttäytyisin pahoin, jos tahtoisin majoittaa teidät tänne yöksi. Sanon tämän teille suureksi surukseni ja rauhoittaakseni tuntoani, sillä minä olen teihin todellakin suuresti mieltynyt.

-- No, jos sitä olette, niin älkää pakottako minua nousemaan ylös, kun olen väsynyt, ratsastamaan, kun voisin oikoa käsiäni ja verryttää jalkojani vuoteessa. Älkää liioitelko köyhyyttänne, muutoin voisin luulla, että teillä on huono tahto tai että haluatte minusta päästä.

-- Oh, jos niin ajattelette, -- sanoi parooni, -- niin jäätte yöksi linnaani!

Ja hän katseli, missä la Brie oli, ja kun huomasi hänet eräässä nurkassa, huusi hän:

-- Tule tänne, vanha lurjus!

La Brie tuli arasti muutaman askeleen lähemmäksi.

-- Tänne luokseni, _ventrebleu!_ Kuulepas, luuletko, että punaista huonetta voi tarjota?

-- Kyllä toki, herra parooni, -- vastasi vanha palvelija, -- sillä siellähän asuu Filip-herra Taverneyssä käydessään.

-- Se saattaa kyllä kelvata luutnantti-pahaiselle, joka tulee köyhtyneen isänsä luokse kolmeksi kuukaudeksi lomalle, mutta ei silti rikkaalle herralle, joka matkustaa neljällä hevosella.

-- Minä vakuutan, herra parooni, -- sanoi Balsamo, -- että se on oivallinen.

Parooni väänsi suunsa irvistykseen ikäänkuin sanoakseen: "Niin kai, minä kyllä tiedän, minkälainen se on."

Sitten virkkoi hän ääneen:

-- Anna siis se punainen huone herralle, koska hän tahtoo välttämättä päästä halustaan palata enää koskaan Taverneyhin. Te siis pysytte päätöksessänne jäädä tänne yöksi?

-- Kyllä.

-- Mutta malttakaapas. Vielä olisi yksi keino!

-- Mihinkä?

-- Ettei teidän tarvitsisi kulkea matkaa ratsain.

-- Mitä matkaa?

-- Täältä Bar-le-Duciin.

Balsamo odotti, mihin tällä ehdotuksella oikein pyrittiin.

-- Kyytihevosethan teillä oli vetämässä tullessanne tänne?

-- Ne, ellei vaan itse paholainen.

-- Ensin ajattelinkin, että se voi olla mahdollista, sillä enpä luule teidän olevan hänen kanssaan huonoissa väleissä.

-- Te suotte minulle suurempaa kunniaa kuin ansaitsenkaan.

-- No niin; samat hevoset, jotka toivat ajoneuvonne tänne, voivat ne viedäkin täältä.

-- Eivät, sillä niistä neljästä ei ole jälellä muuta kuin kaksi. Ajoneuvot ovat raskaat ja kyytihevosten täytyy saada levätä.

-- Taas yksi syy lisää! Te tahdotte siis ehdottomasti jäädä tänne yöksi?

-- Tahdon ja pysyn päätöksessäni saadakseni nähdä teidät vielä huomenna. Minä haluan osoittaa teille kiitollisuuttani. Siihen teillä on sangen yksinkertainen keino.

-- Mikä se on?

-- Koska olette niin hyvää pataa paholaisen kanssa, niin pyytäkää häntä etsimään minulle viisaiden kivi.

-- Herra parooni, jos pidätte sitä niin arvokkaana, niin...

-- Viisaiden kiveäkö? Peijakas, ettenkö sitä pitäisi ja tahtoisi!

-- Siinä tapauksessa tulee teidän kääntyä suoraan erään toisen henkilön puoleen, joka ei ole paholainen.

-- Kenen puoleen?

-- Minun, kuten Corneille sanoo eräässä huvinäytelmässään, en muista missä, jota hän luki minulle ääneen, odottakaapas... niin juuri sata vuotta sitten, kulkiessamme Pariisin Pont-Neuf-sillalla.

-- La Brie, senkin heittiö, -- huusi parooni, josta moinen pakina tällaisen miehen kanssa ja tähän aikaan alkoi tuntua vaaralliselta, -- koeta löytää jostakin kynttilä ja näytä vieraalle herralle tietä hänen kamariinsa.

La Brie totteli heti. Ja etsiessään vaadittua esinettä, mikä toimi näytti melkein yhtä uskalletulta kuin viisaiden kiven etsiminen, huusi hän avukseen Nicolea, pyytääkseen häntä menemään ylös ensin tuulettamaan punaista kamaria.

Nicole jätti Andréen yksin. Tai paremminkin oli Andrée hyvillään, kun voi täten lähettää pois kamarineitseen luotansa: hän halusi saada olla yksin mietteissään.

Vanha parooni toivotti Balsamolle hyvää yötä ja läksi levolle.

Balsamo veti taskustaan kellonsa, sillä hän muisti Althotas-vanhukselle antamansa lupauksen. Oppinut oli nyt nukkunut jo puolenkolmatta tuntia, ei vaan kaksi, kuten oli tahtonut. Kolmekymmentä minuuttia oli siis mennyt hukkaan. Balsamo kysyi la Brieltä, olivatko ajoneuvot yhä entisessä paikassa.

La Brie vastasi, että elleivät ne olleet ominpäinsä kierineet pois, niin ne olivat siellä.

Balsamo tiedusteli sitten, minne Gilbert oli joutunut.

La Brie vakuutti, että Gilbert oli laiskuri ja oli kai ollut jo makuulla ainakin tunnin.

Balsamo poistui salista mennäkseen herättämään Althotaan ja otti mennessään selon, miten punaiseen huoneeseen päästiin.

Hra de Taverney ei ollut valehdellut puhuessaan tuon huoneen yksinkertaisuudesta: sen sisustus oli samanlaatuinen kuin linnan muidenkin huoneiden.

Siellä oli tamminen sänky, jonka vihreä damastipeite oli vanhuuttaan kellastunut, samoin kuin köynnöskuvioilla koristetut seinäverhotkin; tamminen pöytä kierrejalkoineen; sekä suuri kivinen liesiuuni Ludvig XIII:n ajoilta. Viimemainitun saattoi tuli tehdä hieman kodikkaaksi, mutta nyt kesällä, kun sitä ei lämmitetty, näytti se sitäkin surullisemmalta, varsinkin kun siinä ei ollut edes rautaristikkoa, saati kohennuskaluja ja puita. Sensijaan oli se täynnä vanhoja sanomalehtiä. Tällaisen huonekaluston käyttäjäksi Balsamo joutui täksi yöksi.

Lisätkäämme vielä kaksi tuolia ja puinen harmaa kaappi leikkauksilla koristetuin ovilevyin.

Kun Nicole oli jo tämän huoneen tuulettanut ja sen työn tehtyään poistunut, ja kun sitten la Brie koetteli sitä vähänkin järjestää, niin tuli Balsamo takaisin ulkoa, jossa hän oli käynyt herättämässä Althotaan.

Andréen huoneen kohdalle jouduttuaan hän pysähtyi kuuntelemaan sen oven taakse.

Ruokasalista lähtiessään oli Andrée huomannut, että hän pääsi tuon salaperäisen vaikutuksen vallasta, joka matkustajalla oli häneen. Ja oikein ajatuksellisesti vaikutuksen torjuakseen hän asettui klaveerinsa ääreen.

Soitto kuului Balsamon korviin suljetun oven takaa.

Balsamo oli asettunut, kuten sanoimme, tämän oven taakse.

Vähän ajan päästä teki hän käsillään useita pyörtäviä liikkeitä, joita olisi saattanut luulla jonkinlaiseksi manaukseksi. Ja varmaan ne sitä olivatkin, sillä Andrée sai taas samanlaisen tunteen kuin oli äskenkin kokenut, ja hän lakkasi vähitellen soittamasta lauluaan, antoi käsiensä laskeutua liikkumattomina sivuilleen ja kääntyi ovea kohti hitaalla ja jäykällä liikkeellä, olennon lailla, joka tottelee vierasta vaikutusta ja tekee töitä, joihin hänen tahtonsa ei häntä vaadi.

Balsamo hymyili pimeässä aivan kuin olisi nähnyt suljetun oven läpi.

Enempää ei Balsamo luultavasti ollut halunnut, ja nyt oli hän varmaan aavistanut, että se halu oli täyttynyt, sillä hän ojensi vasemman kätensä, ja kun hän tunsi tavoittaneensa siihen porraskaiteen, nousi hän ylös jyrkkiä ja kömpelöitä portaita ja meni punaiseen huoneeseen.

Mikäli hän loittoni, kääntyi Andrée äskeisellä hitaalla ja jäykällä liikkeellä poispäin ovesta, klaveeriaan kohti. Kun Balsamo tuli ylimmäiselle portaalle, kuuli hän keskeytyneen soiton ensimäisten tahtien jälleen kaikuvan.

Balsamo tuli punaiseen huoneeseen ja päästi la Brien luotaan.

La Brie oli huomattavastikin oivallinen palvelija, valmis tottelemaan pienintäkin viittausta. Mutta nyt pysähtyi hän kuitenkin vain pari askelta oveen päin mentyään.

-- No? -- kysyi häneltä Balsamo.

La Brie pisti kätensä liivinsä taskuun, näytti kaivelevan tuon taskun vaikenevasta pohjasta jotain eikä vastannut.

-- Onko teillä minulle mitä sanomista, ystäväni? -- kysyi Balsamo mennen häntä lähemmäksi.

La Brie näytti taistelevan ankarasti itseään vastaan, mutta virkkoi sitten vetäen käden taskustaan:

-- Aioin sanoa, herra, että te varmaankin erehdyitte tänä iltana, -- selitti hän.

-- Minäkö? -- kysyi Balsamo; -- ja missä suhteessa, ystäväni?

-- Siinä, että luulitte antaneenne minulle neljänkolmatta sou'n rahan ja annoittekin neljäkolmatta livreä.

Ja hän avasi kätensä, jossa loisti uusi ja kiiltävä kultaraha.

Balsamo katsoi vanhaa palvelijaa ihailevin tuntein; se seikka osoitti, ettei hänellä yleensä ollut kovin hyvä käsitys ihmisten rehellisyydestä.

-- _And honest!_ -- sanoi hän itsekseen kuin Hamlet.

Ja hän kaivoi nyt vuorostaan taskuaan ja pisti uuden louisdorin rahan tuon entisen viereen.

La Brien riemua, kun hän sai kokea näin loisteliasta anteliaisuutta, ei voi kuvailla. Ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen hän ei ollut edes nähnyt kultaa.

Hän ei voinut uskoa itseään moisen aarteen omistajaksi ennenkuin Balsamo otti sen hänen kädestään ja työnsi itse sen hänen taskuunsa.

La Brie kumarsi maahan saakka ja vetäytyi pois takaperin. Silloin pysäytti Balsamo hänet.

-- Mihin aikaan tässä linnassa on tapana nousta ylös? -- kysyi hän.

-- Parooni viipyy kauan vuoteessa, monsieur; mutta neiti Andrée nousee aina varhain.

-- Mihin aikaan?

-- Noin kello kuuden tienoissa.

-- Kuka nukkuu tämän huoneen yläpuolella?

-- Minä, monsieur.

-- Entä alapuolella?

-- Ei kukaan. Siellä on eteinen, joka ulottuu tämän kamarin alle.

-- Hyvä, kiitokset, ystäväni; nyt saatte lähteä.

-- Hyvää yötä, monsieur.

-- Hyvää yötä. Vielä seikka, pitäkää huolta, että ajoneuvoni ovat varmassa turvassa.

-- Oh, herra saa olla aivan huoletta.

-- Jos kuulisitte niistä jonkinlaista ääntä tai näkisitte niistä valoa, niin älkää peljästykö. Niissä asuu muuan vanha, halvattu palvelijani, jota minä kuljetan mukanani ja jolle on järjestetty asunto vaunujen peräpuolelle. Pyytäkää myös hra Gilbertiä, ettei hän häntä häiritsisi, ja ilmoittakaa, pyydän, ettei hän poistuisi linnasta huomisaamuna ennenkuin olen saanut puhutella häntä. Muistatteko nyt kaiken tämän, ystäväni?

-- Oh, aivan varmaan. Mutta lähteekö herra täältä niin pian?

-- Miten sattuu, -- vastasi Balsamo hiukan hymyillen. Mutta oikeastaan minun pitäisi olla Bar-le-Ducissa huomis-iltana.

La Brieltä pääsi alistuva huokaus. Hän katsahti vielä kerran vuodetta ja meni sitten kynttilä kädessä uunin luo ja aikoi sytyttää kaikki siinä olevat paperit, saadakseen tuon suuren ja kostean huoneen hiukan lämpimäksi, sillä puita ei ollut.

Mutta Balsamo esti hänet.

-- Ei, -- sanoi hän, -- antakaa noiden vanhojen lehtien olla paikoillaan. Jos en nuku, niin luen niitä ratokseni.

Balsamo meni ovelle ja kuunteli vanhan palvelijan askeleita, jotka nyt narisuttivat portaita. Pian kuuluivat nuo askeleet hänen päänsä päältä. La Brie oli joutunut huoneeseensa.

Silloin astui parooni de Balsamo ikkunan ääreen.

Hänen ikkunaansa vastapäätä paviljonkirakennuksen toisessa siivessä oli valaistuna pieni ullakkoikkuna, jonka eteen oli vedetty huolimattomasti uutimet. Se ikkuna oli kamarineitsyt Legayn. Nuori tyttö riisui juuri hitaasti kaulahuiviaan ja hamettaan. Hän avasi tuon tuostakin ikkunaansa ja kurkisti siitä ulos pihalle.

Balsamo katseli häntä nyt omituisen tarkkaavasti; nähtävästi hän ei tahtonut osoittaa hänelle sellaista huomiota illallispöydässä.

-- Merkillisen yhdennäköinen, -- mutisi hän itsekseen.

Samassa sammui valo ullakkoikkunasta, vaikkei huoneen asukas vielä ollutkaan mennyt maata.

Balsamo seisoi yhä seinään nojaten.

Klaveerin soitto kuului edelleen.

Parooni näytti kuuntelevan, yhtyikö mitään muita ääniä klaveerin säveliin... Ja kun hän sitten oli aivan varma, että ainoastaan sopusointu valvoi tässä suuressa hiljaisuudessa, avasi hän la Brien sulkeman oven ja laskeutui varovasti alas portaita ja työnsi hiljaa auki salin ovea. Se kääntyi äänettömästi kuluneilla sarannoillaan.

Andrée ei tätä kuullut.

Hänen kauniit, himmeänvalkeat kätensä liikkuivat soittimen norsunluisilla kellastuneilla näppäimillä; häntä vastapäätä oli kuvastin kiinnitettynä leikkauksin koristettuihin kehyksiin, joiden kultaus oli lohkeillut ja himmennyt harmaan väriseksi.

Kappale, jota nuori tyttö soitti, oli surumielinen. Muuten oli se pikemminkin pelkkiä akordeja kuin mikään kappale. -- Hän varmaankin soitteli mitä sattui ja ilmaisi klaveerilla muistojaan ja mielikuvitustensa unelmia. Ehkäpä hänen aatoksensa pakeni tällä hetkellä pois tästä linnasta, jossa hänen sielunsa oli tullut niin surulliseksi, ja liihoitteli Nancyn Annunsiade-luostarin monissa laajoissa puutarhoissa, joissa luostarin lukuisat, iloiset kasvatit oleksivat.

Miten lieneekään ollut, tällä hetkellä hänen epämääräisenä häilyvä ja himmeä katseensa oli vaan vaipunut edessä olevaan tummaan kuvastimeen, jossa ei näkynyt muuta kuin pimeyttä. Sitä ei suuren huoneen takanurkasta jaksanut valaista ainoa klaveerin kannelle asetettu kynttilä, jonka hohde kohdistui soittajaan.