Part 7

Kas tuossa, monsieur, olkaa hyvä ja asettukaa pöytään, -- sanoi parooni tarjoten tuolia vieraalleen. -- Ah, -- jatkoi hän huomaten hänen tarkastavan silmäyksensä, -- silmänne pysähtyvät katselemaan minun suola-astiaani; te ihailette sitä, se on aistikasta työtä. Te olette kohtelias, sillä te osoitatte huomiotanne ainoalle kapineelle, jota täällä kannattaa näyttää. Monsieur, minä kiitän teitä sydämeni pohjasta. Mutta älkäähän, minä erehdyn. Onhan minulla, _ma foi_, vielä muutakin arvokasta täällä, ja se on minun tyttäreni.

-- Neiti Andrée? -- virkkoi Balsamo.

-- Niin juuri, tosiaan, neiti Andrée, -- sanoi vanha parooni kummastuneena, että hänen vieraansa tiesi senkin asian; -- ja minä tahdon esitellä teidät hänelle. Andrée, Andrée, tule, lapseni, älä pelkää.

-- En minä pelkää, isä, -- vastasi silloin lauhkealla ja samalla soinnukkaalla äänellä kookas ja kaunis tyttö, joka ilmestyi ovelle, joutumatta vieraan nähdessään lainkaan hämilleen ja näyttämättä kuitenkaan liian rohkealta.

Vaikka Josef Balsamo oli, kuten olemme huomanneet, täydellisesti tunteittensa herra, ei hän nyt kuitenkaan voinut olla kumartamatta syvään tämän moitteettoman kaunottaren edessä.

Andrée de Taverneyllä, joka ilmestyi huoneeseen ikäänkuin kullaten ja rikastuttaen kaiken ympärillään, oli kastanjanruskea tukka, joka oli helakampaa ohimoilta ja kaulan kohdalta. Hänen mustat, kirkkaat ja avoimet silmänsä katselivat terävästi niinkuin kotkan, vaikka hänen katseessaan hohti samalla kuvaamaton sulous. Hänen punainen suunsa piirtyi oikkuisena kaarena ja hänen huulensa kuulsivat kuin kosteat korallit. Hänen ihailtavan valkeat kätensä olivat kapeat ja antiikista muotoa ja liittyivät mallikelpoisen kauneihin ja valkoisiin käsivarsiin. Hänen vartalonsa, joka oli samalla kertaa sekä notkea että kiinteä, oli kuin jonkin kauniin pakanallisen kuvapatsaan, jonka jokin ihme oli tehnyt eläväksi ja liikkuvaksi. Hänen nilkkansa olisivat sietäneet vertailun metsästyksen jumalattaren Dianan nilkkoihin, ja hänen jalkansa olivat niin pienet, että ne mahtoivat voida kantaa hänen ruumiinsa vain jonkin erikoisen tasapainokin avulla. Ja lopuksi oli hänen pukunsa, vaikka se oli mitä yksinkertaisin, niin hyvää makua todistava ja sopi niin täydellisesti koko hänen olemukseensa, että itse kuningattaren vaatevarastosta otettu juhla-asu olisi näyttänyt ensi katsaukselta ehkä vähemmän hienolta ja komealta kuin tämä neiti Andréen yksinkertainen vaatetus.

Kaikki nämä ihailtavat yksityiskohdat hämmästyttivät Balsamoa ensi silmäyksellä. Hän näki kaikki, huomasi kaikki sinä lyhyenä tuokiona, jolloin neiti de Taverney ilmestyi ruokasaliin ja tuli tervehtimään häntä. Mitä taas Taverneyn parooniin tulee, hän ei ollut huomaamatta pienimmässäkään määrin, minkä vaikutuksen tällainen harvinainen täydellisyyksien kokoomus teki hänen vieraaseensa.

-- Te olette oikeassa, -- sanoi Balsamo hiljaa vierasisännälleen, -- neiti on ihailtavan kaunis.

-- Älkää häntä imarrelko liikaa Andrée-raukkaa, monsieur, -- vastasi parooni huolimattomasti -- Hän on juuri tullut luostarista ja uskoisi ehkä, mitä hänelle sanotte. En silti, että liioin pelkäisin hänen tulevan kiemailunhaluiseksi. Lapsi-raukkani ei päinvastoin ole laisinkaan kylliksi kiemailevainen, ja kunnon isänä ryhdyn minä kehittämään hänessä tätä ominaisuutta, joka on naisen ensimäinen ase.

Andrée loi silmänsä maahan ja punastui. Kuinka hän koettikin, hän ei voinut olla kuulematta tätä isänsä omituista teoriaa.

-- Näinkö neitiä neuvottiin, kun hän oli luostarissa? -- kysyi Josef Balsamo naurahtaen paroonilta; -- ja kuuluiko tämäkin määräys opetukseen, jota nunnat hänelle antoivat?

-- Monsieur, -- virkkoi parooni, -- minulla on aivan omat mielipiteeni, kuten jo ehkä olette huomannut.

Balsamo kumarsi merkiksi, että hän kannatti täydellisesti paroonin ajatusta hänestä itsestään.

-- Ei, -- jatkoi Taverneyn parooni, -- minä en aio matkia noita perheenisiä, jotka sanovat tyttärilleen: "Olkaa siveitä, järkkymättömiä, sokeita; haaveilkaa kunniasta, hienotuntoisuudesta Ja epäitsekkyydestä." Oi noita älyttömiä! Minusta se on kuin näkisin sekundanttien riistävän sankareiltaan ensin kaikki aseet ja vievän heidät sitten taistelutanterelle vihollista vastaan, joka on asestettu kiirestä kantaan. Ei, jumaliste, niin ei käy minun tyttärelleni Andréelle, vaikka hän onkin kasvatettu Taverneyssä, tällaisessa sydänmaan luolassa.

Balsamo myönsi mielessään kyllä oikeaksi nimityksen, jonka parooni antoi linnalleen, mutta kuitenkin piti hän kohteliaisuuden vaatimana velvollisuutena väittää kasvonilmeillään tuollaista nimitystä vastaan.

-- Hyvä, hyvä, -- sanoi vanhus vastaukseksi kieltämiselle, jonka näki Balsamon kasvoilla, -- kyllä minä tunnen Taverneyn, tietäkää se. Mutta oli miten oli, niin etäällä kuin elämmekin tuosta loistavasta auringosta, jonka nimi on Versailles, on tyttäreni saava tuntea sen maailman, jonka minä olen aikoinani niin hyvin tuntenut. Hän astuu sinne... jos hän kerran sinne astuu, täysissä aseissa, jotka minä taon hänelle kokemusteni ja muistojeni avulla... Mutta, monsieur, se täytyy tunnustaa, luostari on kokonaan pilannut hänet... Minun tyttäreni -- niin pahoin ei käy muille kuin minulle, -- minun tyttäreni on ensimäinen luostarin kasvatti, joka on ottanut siellä opetuksen varteen ja noudattaa kirjaimellisesti evankeliumia. Tuhat tulimaista, myöntäkää, että minulla on kova onni, parooni!

-- Neiti on enkeli, -- vastasi Balsamo, -- eikä minua ollenkaan hämmästytä se, mitä puhuitte.

Andrée taivutti paroonille päätään kiitollisuuden ja mielihyvän merkiksi; sitten istuutui hän, kuten isä silmää iskien kehoitti.

-- Asettukaa pöytään, parooni, -- sanoi Taverney, -- ja jos on nälkä, niin olkaa hyvä ja syökää. Tämä lihamuhennos on kauheaa, tuo la Brie-nauta on sen keittänyt!

-- Peltopyitä! Kutsutteko te sellaista kauheaksi muhennokseksi? -- sanoi paroonin vieras hymyillen. -- Te solvaatte syyttä pöytänne antimia. Peltopyitä toukokuussa! Niitä on siis teidän maillanne?

-- Minun maillani! Siitä on kauan, kun kaikki, mitä minulla oli -- ja täytyy myöntää, että kunnon isä-ukkoni jätti minulle melkoisen määrän maallista hyvyyttä -- siitä on kauan, sanoin, kun jo kaikki, mitä minulla oli, on ollut myöty, syöty ja sulateltu. Ei, hyvä Jumala, tai paremmin: Jumalan kiitos, -- minulla ei ole enää kämmenenleveyttä maata! Tuo vetelys Gilbert se vaan, hän, josta ei ole muuhun kuin lueksimaan ja haaveksimaan, hän se on laiskotellessaan varastanut jostakin pyssyn ja ruutia ja kuulia ja harjoittanut salametsästystä naapurieni mailla, ampuen nämä linnut. Hän joutuu kerran pakkotyöhön, ja joutukoon minusta nähden, sillä siten hänestä pääsen. Mutta Andrée pitää metsänriistasta, ja siitä syystä annan nuorelleherralle asian anteeksi.

Balsamo tarkasti Andréen kauniita kasvoja, mutta ei huomannut niissä ainoatakaan värähdystä tai rypistystä eikä punastumisen merkkiäkään.

Balsamo istuutui pöytään Andréen ja paroonin väliin, ja Andrée kauhoi nyt hänelle hänen osansa tuosta ruokalajista, jota varten Gilbert oli hankkinut lihan, jonka la Brie oli valmistanut ja jota parooni parhaansa mukaan halventeli. Eikä Andrée näyttänyt olevan lainkaan huolissaan pöydän vähistä tarjottavista.

La Brie-raukan korvat eivät hukanneet ainoaakaan ylistyksistä, joita Balsamo antoi hänelle ja Gilbertille sillaikaa kun hän kanteli aterioitsevien eteen lautasia alakuloisin ilmein, jotka kuitenkin muuttuivat voitonriemuisemmiksi sikäli kuin vieras piti velvollisuutenaan kiitellä ruokaa.

-- Hän ei ole edes pannut suolaa kauheaan muhennokseensa! -- huudahti Taverneyn parooni syötyään ahnaasti kaksi peltopyyn siipikynkkää, jotka tytär oli sijoittanut hänen lautaselleen keskelle suurta kaalikekoa. -- Andrée, annahan suola-astia herra paroonille.

Andrée kuuli ja ojensi suola-astian vieraalle moitteettoman sirolla kädenliikkeellä.

-- Ah, jopa taidan taas yllättää teidät ihailemassa suola-astiaani, -- sanoi parooni de Taverney.

-- Tällä kertaa erehdytte, isäntäni, -- virkkoi Balsamo; -- minä ihailin neidin kättä.

-- Ah, erinomaista! Tehän olette oikea Richelieu! Mutta koska se on teillä nyt kädessänne, tuo minun hieno suola-astiani, jonka arvon heti tunsitte, niin tarkastakaa sitä. Sijaishallitsija tilasi sen Lucas-kultasepältä. Siinä on kuvattuna satyyrien ja bakkantien lemmenkohtauksia; se on rohkea-aiheista, mutta se on kaunis.

Balsamo huomasi nyt vasta, että suola-astian kuviot, jotka olivat erittäin taitavaa ja arvokasta työtä, eivät olleet, rohkea-aiheisia, vaan suorastaan rivoja. Sen näkeminen saattoi hänet ihailemaan sitä enemmän neidin tyyneyttä ja välinpitämättömyyttä, Andréen, joka ojensi isänsä käskystä kulmiaan rypistämättä vieraalle suola-astian ja jatkoi sitten punastumatta ateriaansa.

Mutta näytti siltä kuin Taverneyn parooni olisi ottanut oikein elämäntehtäväkseen riistää tyttäreltään kaiken sen viattomuuden verhon, joka ympäröi häntä kuin se neitsyyden puku, josta raamattu puhuu. Hän jatkoi näet koruesineensä pienimpienkin yksityiskohtaisten kauneuksien kuvailua, vaikka Balsamo koetti parhaansa mukaan kääntää puhetta pois niistä.

-- Mutta syökäähän, parooni, -- sanoi sitten Taverney, -- sillä meillä ei ole, huomatkaa se, muuta kuin tämä yksi ruokalaji. Ehkäpä kuvittelette, että tässä tulee vielä paistia, että sitten on varattuna vielä väliruokia. Älkää luulkokaan, sillä te olette hirveästi pettyvä toiveissanne.

-- Anteeksi, isä, -- virkkoi Andrée aivan yhtä tyynesti kuin äskenkin, -- mutta jos Nicole on ymmärtänyt tarkoitukseni oikein, on hän alkanut tehdä _tôt-fait_-leivosta, jota varten minä annoin hänelle reseptin.

-- Reseptin! Sinä olet antanut ruokareseptin Nicole Legaylle, kamarineitsyellesi! Sinun kamarineitsyesi kyökkiaskareissa? Ei puutu enää muuta kuin että sinä itse vielä menisit keittiöön. Tekivätkö herttuatar de Châteauroux tai markiisitar de Pompadour kuninkaalle ruokia? Ei, päinvastoin kuningas paistoi heille omeletteja... Taivaan vallat, täytyykö minun nähdä naiseni kyökkipiikoina! Parooni, antakaa tyttärelleni anteeksi.

-- Mutta, isäni, täytyyhän ihmisen syödä, -- sanoi Andrée rauhallisena. -- Kuule, Legay, -- lisäsi hän korkeammalla äänellä, -- onko se jo valmis?

-- On, neiti, -- vastasi nuori tyttö, kantaen pöytään valmisteensa, joka levitti ruokahalua kiihoittavaa tuoksua.

-- Minä tiedän erään, joka ei tuota laitosta syö, -- uhkasi parooni de Taverney ja löi vimmoissaan rikki lautasensa.

-- Vieras herra ehkä kuitenkin syö, -- sanoi Andrée kylmästi.

Sitten hän jatkoi kääntyen isänsä puoleen:

-- Tiedät, isä, että meillä on enää jäljellä ainoastaan seitsemäntoista lautasta tästä serviisistä, jonka olen perinyt äidiltäni.

Niin sanoen alkoi hän leikata höyryävää kakkua, jonka sievä kamarineitsyt Nicole Legay oli pöydälle asettanut.

6.

Andrée de Taverney.

Josef Balsamon halu tehdä havainnoita tapasi laajan työalan tässä yksinäisessä ja omituisessa talossa ja sen kaikissa yksityiskohdissa, täällä Lotringin syrjäkolkalla.

Suola-astia pelkästään ilmaisi hänelle erään puolen parooni de Taverneyn luonnetta, tai paremminkin näytti sen hänelle joka taholta.

Hän turvautui koko terävänäköisyyteensä tutkiessaan neiti Andréen kasvoja sillä hetkellä, jolloin talon tytär sipaisi veitsensä kärjellä tuon suola-astian hopeisia kohokuvioita, noita olennoita, jotka näyttivät karanneen joistakin mainitsemamme sijaishallitsijan öisistä kekkereistä, sellaisista, joiden jälkeen Canillacin tehtävänä oli sammuttaa kynttilät.

Balsamo tarkasteli Andréeta niin lakkaamatta, (johtuiko tuo tarkastelu sitten uteliaisuudesta vai jostakin muusta tunteesta, emme mene sanomaan), että tytön silmien täytyi kohdata vähemmässä kuin kymmenessä minuutissa ainakin pari kolme kertaa hänen katsettaan. Ensin kesti puhdas ja viaton Andrée-neito hänen omituisen katseensa hämilleen joutumatta. Mutta viimein se tuli niin teräväksi, että Andréen alkoi vallata kuumeentapainen kärsimättömyys, joka nosti veret hänen poskilleen, vieraan viileskellessä vaan rauhassa veitsensä kärjellä kakkua, Nicolen mestarituotetta.

Ja lopulta tunsi Andrée tuon melkein yliluonnollisen katseen saavan hänet niin hämilleen, että hän koetti uhmata sitä kostaen nyt puolestaan paroonia kohti suuret, kirkkaat ja avoimet silmänsä. Mutta silloinkin täytyi hänen lannistua, ja hänen yläluomensa laskeutuivat raskaina ja arkoina alas magneettien fluidumin vaikutuksesta, joka virtaili niihin vieraan hehkuvista silmistä. Ja sitten ne nousivat vaan sangen epäröivästi.

Sillävälin, kun tätä mykkää taistelua käytiin nuoren tytön ja salaperäisen matkustajan välillä, haukkui, nauroi, sadatteli ja kiroili parooni de Taverney oikean maalaisherran tapaan. Ja hän puristi kovasti käsivarresta la Brietä, joka sattui onnettomuudekseen olemaan kyllin lähellä häntä hetkellä, jolloin hänen hermostuksensa toi hänelle halun rusennella jotakin, ja hän olisi kai pidellyt samalla tapaa myöskin Nicolea, mutta hänen silmänsä osuivat yhtäkkiä nuoren kamarineitsyen kauneihin käsiin, luultavastikin ensi kertaa elämässään.

Taverneyn parooni ihan jumaloi kauniita käsiä. Ja kauniiden käsien vuoksi oli hän tehnyt kaikki nuoruudenhullutuksensa.

-- Katsokaas, -- sanoi hän, -- miten kauniit sormet tällä heilakalla on! Miten kynnet suippenevat kärkeen päin, miten somasti ne käyristyvät yli sormenkärjen lihan. Se olisi mitä ihaninta, ellei puunhakkuu, pullojen huuhtelu ja kattilain kiilloitus kuluttaisi hirveästi hänen sormiensa sarvea; sillä sarvea sinulla on sormenpäissä, Nicole-neitiseni.

Nicole oli sangen vähän tottunut kohteliaisuuksiin paroonin puolelta, joten hän nyt katseli isäntäänsä suu puoleksi hymyssä, ja enemmänkin hämmästyneenä kuin ylpeänä kehumisesta.

-- Niin, niin, -- sanoi Taverneyn parooni huomaten, mitä tunteita keimailunhaluisen tytön sydämessä liikkui, -- kiikuttele sinä vaan vartaloasi, se on neuvoni. Oh, minun täytyy sanoa teille, rakas vieraani, ettei tämä neitokainen, Nicole Legay, ole suinkaan sellainen sippana kuin hänen emäntänsä ja että hän ei pelkää liioin pikku kohteliaisuuksia miesten puolelta.

Balsamo loi tarkkaavasti silmänsä paroonin tyttäreen ja näki silloin Andréen kauneilla kasvoilla mitä suurimman halveksumisen ilmeen. Silloin vaati hänen mielestään kohteliaisuus, että hänen oli otettava omillekin kasvoilleen samanlainen ilme kuin tuolla ylpeällä tytöllä oli. Andrée huomasi sen ja oli kai hänelle siitä kiitollinen, sillä hän katsoi vieraaseen lauhkeammin kuin äsken tai ainakin levollisempana.

-- Luulisitteko, monsieur, -- sipaisten kätensä seljällä Nicolen leukaa, jota hän näytti päättäneen pitää tänä iltana oikein ihastuttavana, -- luulisitteko, että tämäkin naikkonen tulee luostarista kuten minun tyttäreni ja että hän on myös saanut jonkinmoisen kasvatuksen? Nicole-neitonen ei nimittäin luovu hetkeksikään emännästään. Se on uskollisuutta, joka voisi saada ilosta nauramaan nuo herrat filosoofit, jotka väittävät, että tuollaisillakin olennoilla on sielu.

-- Isä, -- sanoi Andrée tyytymättömänä, -- ei se johdu uskollisuudesta, ettei Nicole lähde paristani, vaan siitä, että kiellän häntä lähtemästä.

Balsamo loi nyt katseensa Nicoleen nähdäkseen, minkä vaikutuksen nämä hänen emäntänsä sanat, jotka olivat ylimielisyyteen saakka ylpeät, tekisivät häneen. Ja hän näki silloin nuoren kamarineitsyen huulten rypistyksestä, että hän ei ollut tunteeton hänen palvelija-asemastaan koituville nöyryytyksille.

Mutta tätä ilmettä kesti kamarineitsyen kasvoilla vain välähtämän, sillä kun hän kääntyi poispäin, luultavasti kyyneltä salatakseen, niin osuivat hänen silmänsä ruokasalin pihanpuolella olevaan ikkunaan.

Kaikkea tätä tarkasti Balsamo mielenkiintoisesti; hän näytti puolestaan jotain etsivän näiden henkilöiden keskuudesta, joiden pariin oli joutunut. Kaikkea Balsamo tarkasti, sanoimme; niin ollen seurasi hänen katseensa myöskin Nicolen silmäyksiä, ja silloin oli hän näkevinään vilahdukselta miehen kasvot siinä ikkunassa, joka oli herättänyt Nicolen huomiota.

"Todellakin", ajatteli hän, "kaikki tässä talossa on hyvin merkillistä. Jokaisella täällä on salaperäisyytensä. Ja minä toivon, ettei minun tarvitse olla täällä tuntiakaan tietämättä neidin salaisuutta. Tunnen jo paroonin ja aavistan Nicolen ongelman."

Hän tuli hetkeksi hajamieliseksi, mutta vaikka sitä kesti vain hetkisen, niin huomasi isäntä sen.

-- Tekin uneksitte, -- sanoi parooni de Taverney; -- hyvä, mutta voisitte odottaa edes yöhön saakka, rakas vieraani. Uneksiminen on tarttuvaista ja se on tauti, joka näyttää ruvenneen oikein raivoamaan täällä, huomatakseni. Lasketaanpa, montako henkilöä täällä uneksii. Ensinnäkin täällä on uneksimassa neiti Andrée; sitten uneksii kaunokainen Nicole, ja viimein näen aina uneksimassa tuon vetelehtijän, joka ampui nämä peltopyyt ja kenties ampuikin ne unissaan...

-- Tarkoitatte Gilbertiä? -- kysyi Balsamo.

-- Juuri häntä. Hän on filosoofi kuten hra la Briekin. Mutta filosoofeista puheen tullen, oletteko heidän ystävänsä? Siinä tapauksessa ilmoitan teille etukäteen, että silloin ette ole minun.

-- En, hra parooni, en ole heidän kanssaan ystävyksin enkä vihoin: en tunne yhtään filosoofia, -- vastasi Balsamo.

-- Olkaa hyvillänne, hiisi vie. He ovat inhoittavia elukoita, vielä myrkyllisempiä kuin ovat rumia. He hävittävät monarkian oppilauseillaan. Ranskassa ei enää naureta, vaan luetaan. Ja mitä sitten luetaan? Tällaisia lauselmia kuin tämä: _Yksinvaltaisen hallituksen alla on kansan ylen vaikea olla hyveellinen_[26]. Tai kuin tämä: _Todellinen monarkia on valtiomuoto, joka on keksitty ainoastaan kansojen tapojen turmelemiseksi tai heidän orjauttamisekseen_[27]. Tai tällainen: _Jos kuninkaitten valta on Jumalasta, niin on se sitä samalla tapaa kuin taudit ja muut ihmiskunnan vitsaukset_[28]. Se on huvittavaa, tämä tällainen! Hyveellinen kansa! Mitä sillä tekee? Kysynpä teiltä. Ah, kaikki menee hullusti, nähkääs, ja niin on käynyt siitä saakka kuin hänen Majesteettinsa puhui hra de Voltairen kanssa ja alkoi lukea hra Diderot'n kirjoja.

Samassa oli Balsamo taas näkevinään äskeisten kalpeain kasvojen vilahtavan ikkunassa, mutta ne katosivat heti kun hän loi niitä kohti silmänsä.

-- Onko sitten neitikin filosoofi? -- kysyi Balsamo hymyillen.

-- Minä en tiedä, mitä filosofia on, -- vastasi Andrée. -- Tiedän ainoastaan rakastavani sellaista, joka on vakavaa.

-- Oh, neitiseni, -- huudahti Taverneyn parooni, -- mikään ei minun mielestäni ole vakavampaa kuin elää hyvin; rakasta siis sitä.

-- Mutta eihän neiti tunnu vihaavan elämää? -- kysyi Balsamo.

-- Miltä kannalta asiaa katsoo, monsieur, -- vastasi Andrée.

-- Siinä taas uusi tyhmä sana, -- virkkoi Taverney. --

Mutta uskoisitteko, että poikanikin on jo vastannut minulle kirjaimellisesti samoin?

-- Teillä on poikakin, arvoisa isäntäni? -- kysyi Balsamo.

-- On, Jumala paratkoon, on valitettavasti: varakreivi de Taverney, luutnantti Dauphinin santarmikunnassa, hieno poika!

Taverneyn parooni lausui nämä kaksi viimeistä sanaa kiristellen hampaitaan niinkuin murskatakseen niiden jokaisen kirjaimen.

-- Onnittelen teitä, monsieur, -- tokaisi Balsamo kumartaen.

-- Niin, hänkin on filosoofi ja valistusmies. Mitä voi enää muuta kuin kohauttaa moisille olkapäitään. Eikös puhunut minulle eräänä päivänä neekeriorjain vapauttamisesta. "Entä kuinkas sokerin käy?" kysyin minä. Minä pidän siitä, että kahvissani on runsaasti sokeria, ja niin pitää myöskin kuningas Ludvig XV. -- "Isä", vastasi hän, "mieluummin sopii luopua sokerista kuin nähdä kokonaisen rodun kärsivän..." -- "Apinain rodun!" sanoin minä ja annoin silloinkin niille liian hienon nimen. Arvatkaas, mitä hän silloin väitti? Kautta aateliskunniani, ilmassa mahtaa olla jotakin, joka saa heidän päänsä pyörälle! Hän väitti näet, että kaikki ihmiset ovat veljiä. Minä Mosambique-neekerin veli!

-- Kyllä, -- myönsi Balsamo, -- se menee jo pitkälle.

-- Niin, mitäs moisesta sanottekaan? Lapseni ovat onnistuneita, eikö totta? Minusta ei voida sanoa, että elän jälkeläisissäni. Sisar on enkeli ja veli apostoli. Maistakaa toki, monsieur... Viinini on tosin inhoittavaa.

-- Minusta se on erinomaista, -- vastasi Balsamo katsoen Andréehen.

-- Niinpä olette siis tekin varmaan filosoofi... Ah, varokaa itseänne, jos minä panen tyttäreni teille saarnaamaan, Mutta ei, eihän filosoofeilla ole uskontoa. Oli kuitenkin ennen mukavaa, kun oli uskonto: uskottiin Jumalaan ja kuninkaaseen, Ja sillä hyvä. Ettei nykyään uskoisi heihin kumpaankaan, täytyy oppia kovin paljon asioita ja lukea ylettömästi kirjoja; miestä on parempi olla epäilemättä mitään. Ennen, minun aikanani, opeteltiin ainoastaan miellyttäviä asioita. Opiskeltiin pelaamaan hyvin faraota, biribiä tai raffelia. Vetäistiin huvikseen miekka huotrasta, vaikka se oli kielletty. Saatettiin herttuattaria häviölle ja mentiin itse vararikkoon tanssijattarien tähden: se on minun oma tarinani. Koko Taverney on luiskahtanut oopperaan. Ja se on ainoa seikka, jota tässä maailmassa kadun, katsoen siihen, että varattomaksi joutunut mies ei ole oikeastaan mikään mies. Sellaisena kuin nyt minut näette, minä näytän vanhalta, eikö niin? No, se johtuu pelkästään siitä, että minä olen köyhtynyt ja elän tällaisessa luolassa, -- että peruukkini on takkuinen ja pukuni keskiaikainen. Mutta katsokaapa sen sijaan ystävääni marskia, jolla on uudet vaatteet ja käherretyt ja jauhoitetut peruukit! Joka asuu Pariisissa ja jolla on kaksisataatuhatta livreä korkoja. Kas, hän on vielä nuori, hän on yhä terve, reipas ja elämänhaluinen! Kymmenen vuotta vanhempi minua, kymmenen kokonaista vuotta, monsieur!

-- Hra de Richelieu, tarkoitatte?

-- Hän juuri.

-- Herttua?

-- Kukas sitten, en suinkaan kardinaalista puhu; en ole toki niin vanhalta ajalta peräisin. Muuten hän ei pystynytkään siihen, mihin hänen veljenpoikansa; hän ei elänyt niin pitkää aikaa.

-- Minua kummastuttaa, monsieur, että te jätitte hovin, vaikka teillä on näin mahtavia ystäviä.

-- Oh, se on vaan hetkellistä syrjäänvetäytymistä, ei muuta. Ja minä palaan kerran vielä sinne, -- sanoi vanha parooni ja loi tyttäreensä omituisen silmäyksen.

Sen ennätti Balsamo kuitenkin huomata.

-- Mutta ainakin auttanee marski teidän poikaanne eteenpäin? -- sanoi hän.

-- Minun poikaani! Hän ei voi häntä sietää.

-- Ystävänsä poikaa?

-- Ja hän on oikeassa.

-- Kuinka te niin sanotte?

-- Mokoma viisaustieteilijä! -- Marski inhoo häntä.

-- Ja Filip maksaa hänelle aivan samalla mitalla, -- sanoi Andrée tyynenä. -- Korjatkaa pöytä, Legay.

Kamarineitsyt juoksi pöydän luo keskeyttäen tarkastelunsa, joka oli pitänyt häntä hartaasti ikkunan ääressä.

-- Ah, -- sanoi parooni huoaten, -- ennen muinoin istuttiin pöydässä kello kahteen saakka aamulla. Silloin olikin edessä illallista! Ja kun oli syöty, niin juotiin päälle! Mutta maistella tällaista huonoa viiniä, kun ei ole syömistäkään... Legay, tuon pullo maraskiinia... jos sattuu vielä olemaan.

-- Menkää, -- sanoi Andrée Legaylle, joka näytti odottavan emäntänsä käskyä ennenkuin totteli paroonia.

Parooni oli heittäytynyt selkäkenoon nojatuoliinsa ja päästeli aivan hullunkurisen alakuloisia huokauksia.

-- Te puhuitte tässä äsken marski de Richelieustä, -- alkoi jälleen Balsamo, joka näytti päättäneen, ettei pakina saisi raueta.

-- Puhuin, -- sanoi de Taverney, -- se on totta, hänestä juuri.

Ja hän hyräili jotain laulua, joka oli yhtä alakuloinen kuin hänen huokauksensakin.

-- Jos hän inhoo teidän poikaanne ja jos hänellä on syy inhota häntä, koska hän on filosoofi, -- jatkoi Balsamo, -- niin on hän yhä ainakin teidän ystävänne, sillä tehän ette sitä ole.

-- Filosoofiko? En, Jumalan kiitos!

-- Ansioita ei teiltä varmaan puutu, oletan? Te olette palvellut kuningasta?

-- Viisitoista vuotta. Minä olen ollut marskin ajutanttina; me olimme yhdessä Mahonin sotaretkellä, ja meidän ystävyytemme alkoi... niin, malttakaahan... Filipsburgin kuuluisan Piirityksen aikana, siis vuonna 1742 tai 1743.

-- Ah, mainiota, -- sanoi Balsamo; -- te olitte läsnä Filipsburgin piirityksessä... Niin minäkin.

Vanhus suoristihe tuolissaan pystyyn ja katsoi Balsamoa kummastuneena vasten naamaa.