Part 6

Nuorukainen seurasi kaikkia mielialan ilmauksia, jotka näkyivät matkustajan kasvoilla, -- tarkkaili niin uteliaana, että voi arvata hänellä itselläänkin olevan melkoisen määrän kykyä tehdä havainnoita.

-- No niin, -- sanoi matkustaja, -- mikä teidän nimenne on, nuori ystäväni?

-- Gilbert, -- vastasi nuorukainen.

-- Siinä kaikki? Mutta sehän on vaan ristimänimi, tietääkseni.

-- Minulla on sellainen sukunimi.

-- No olkoon. Hyvä Gilbert, sallima on tuonut teidät pariini pelastamaan minua pienestä pulasta.

-- Olen käytettävissänne, monsieur, ja kaikki, mitä voin tehdä...

-- Te teette. Kiitokset! Niin, teidän iällänne on ihminen avulias pelkästä ilosta saada auttaa. Muuten ei seikka, jota teiltä anon, ole kovin vaikeakaan. Pyydän teitä ainoastaan neuvomaan itselleni, missä saan suojaa tänä yönä.

-- Ensinnäkin voi käyttää tuota luolaa, jonka alla minä olin paossa rajuilmalta, -- vastasi Gilbert.

-- Kyllähän, -- virkkoi matkustaja. -- Mutta minä pitäisin enemmän jonkinlaisesta talosta, jossa saisin kunnon illallisen ja hyvän vuoteen.

-- Se on vaikeampaa, se.

-- Ollaanko siis niin kaukana lähimmästä kylästä?

-- Pierrefittestä?

-- Pierrefittekö on sen nimi?

-- Niin, monsieur. Sinne on lähimain peninkulma matkaa.

-- Sellainen matka yön pimeässä ja tällaisella ilmalla! Ja ainoastaan nuo kaksi hevosta! Siihen menee noin kaksi tuntia. Kuulkaahan, ystäväni, ajatelkaapas tarkoin, eikö tällä seudulla ole minkäänlaista asumusta?

-- On Taverneyn linna, joka on enintään kolmensadan askeleen päässä.

-- No niin, sittenpä, -- alkoi matkustaja.

-- Kuinka, monsieur? -- kysyi nuorukainen katsellen häneen ylen kummastelevin silmin.

-- Miksi ette sanonut tätä heti?

-- Mutta eihän Taverneyn linna ole mikään majapaikka.

-- Asuuko siellä ketään?

-- Tietysti.

-- Kuka?

-- Ka... Taverneyn parooni.

-- Mikä tuo Taverneyn parooni sitten on?

-- Hän on neiti Andréen isä, monsieur.

-- Se on hauskaa kuulla, -- sanoi matkustaja hymyillen, -- mutta kysyin teiltä, minkälainen mies parooni on.

-- Monsieur, hän on noin kuudenkymmenen tai kuudenkymmenenviiden ikäinen vanha herra, joka kuuluu olleen ennen rikas.

-- Jaha, ja on nyt köyhä. Sellainen on heidän kaikkien tarinansa. Ystäväni, olkaa hyvä ja opastakaa minut Taverneyn paroonin luo.

-- Taverneyn paroonin luo? -- huudahti nuorukainen melkein kauhistuneena.

-- Niin juuri; kieltäydyttekö tekemästä minulle tätä palvelusta?

-- En, monsieur, mutta asia on niin, että...

-- Että?

-- Että hän ei ota teitä vastaan.

-- Ei ota vastaan yössä eksynyttä ylimystä, joka tulee pyytämään häneltä suojaa? Mikä karhu tuo teidän parooninne sitten on?

-- Hohoi! -- huudahti nuorukainen vaan, äänellä, joka puhui: "Sellainen hän tosiaan on suuressa määrin, monsieur."

-- Ei haittaa, -- sanoi matkustaja, -- minä lähden vaan sinne.

-- Enpä neuvo lähtemään, -- vastasi Gilbert.

-- Pyh! -- arveli matkustaja; -- olkoonpa parooninne mikä karhu tahansa, purematta hän ei ainakaan nielaise.

-- Ei; mutta hän sulkee ehkä porttinsa nenänne edessä.

-- Silloin murran sen. Ja jos te ette vaan kieltäydy tulemasta oppaakseni...

-- En kieltäydy, monsieur, -- vastasi Gilbert.

-- Näyttäkää siis minulle tietä.

-- Näytetään.

Matkustaja nousi silloin kääseihin ja otti sieltä pienen lyhdyn.

Nuorukainen toivoi jo, että koska lyhdyssä ei ollut tulta, matkustaja menisi myöskin ajoneuvojen takimaiseen osastoon ja että hän silloin saattaisi nähdä oven raosta, mitä siellä oli sisällä.

Mutta matkustaja ei edes lähestynytkään ajoneuvojen ovea.

Hän antoi lyhdyn Gilbertin käteen.

Nuori mies käänteli ja katseli sitä joka taholta.

-- Ja mitä minä mielestänne tällä lyhdyllä teen, monsieur? -- kysyi hän.

-- Valaisette tietä, kun minä talutan hevosia.

-- Mutta lyhtynnehän on sammutettu.

-- Se sytytetään.

-- Ahaa, -- sanoi Gilbert, -- teillähän on tulta tuossa takimaisessa osastossa.

-- Ja taskussani, -- vastasi matkustaja.

-- On vaikea saada taulaa syttymään tässä sateessa. Matkustaja hymyili.

-- Avatkaa lyhty, -- pyysi hän. Gilbert totteli.

-- Asettakaa hattunne käsieni suojaksi.

Gilbert noudatti tätä pyyntöä. Hän näytti seuraavan näitä valmistuksia ylen uteliain silmin. Gilbert ei tuntenut vielä muuta tulenotto-tapaa kuin tulukset.

Matkustaja veti taskustaan hopeisen kotelon ja kotelosta tulitikun. Sitten avasi hän kotelon alapään ja pisti tulitikun varmaankin johonkin tulenarkaan tahnaan, sillä tikku syttyi hiljaa räsähdellen heti tuleen.

Tämä kävi niin nopeasti ja odottamatta, että Gilbert säpsähti.

Matkustaja hymyili hänen hämmästystään, joka oli muuten varsin luonnollinen aikana, jolloin ainoastaan jotkut kemistit tunsivat fosforin ja säilyttivät sen salaisuuden pelkästään omia kokeilujaan varten.

Matkustaja siirsi nyt taikatulensa kynttilän sydämeen. Sitten hän sulki kotelon ja pisti sen takaisin taskuunsa.

Nuorukainen katseli tuota kallista tuli-laitosta koko ajan halusta palavin silmin. Selvästikin hän olisi antanut mitä tahansa, jos olisi saanut moisen aarteen itselleen.

-- Nyt, kun meillä on valoa, opastatteko nyt minua? -- kysyi matkustaja.

-- Tulkaa perästäni, monsieur, -- sanoi Gilbert.

Ja nuorukainen lähti kulkemaan edeltä, kun taas hänen seuralaisensa otti toista hevosta kuolaimista ja pakotti sen tulemaan perästään.

Ilma oli muuten tullut jo siedettävämmäksi, oli jo melkein lakannut satamasta ja ukkospilvi loittoni jyristen.

Matkustajalle tuli noista kahdesta ensiksi halu ryhtyä puheisiin.

-- Te näytte tuntevan hyvin Taverneyn paroonin, ystäväni, -- sanoi hän.

-- Kyllä, monsieur, se on selvä, sillä minä olen ollut hänen talossaan lapsesta asti.

-- Hän lienee sukulaisianne?

-- Ei, monsieur.

-- Holhoojanne?

-- Ei.

-- Isäntänne?

Nuorukainen hätkähti kuullessaan sanan "isäntä", ja hänen kasvonsa, jotka olivat tavallisesti kalpeat, lensivät hehkuvan punaisiksi.

-- En minä ole palvelija, monsieur, -- sanoi hän,

-- Mutta, -- jatkoi matkustaja, -- jotain kai olette talossa?

-- Minä olen erään paroonin entisen vuokramiehen poika; äitini oli neiti Andréen imettäjä.

-- Ymmärrän: te elättekin siis talossa tuon nuoren naisen rintaveljenä, sillä arvaanpa, että paroonin tytär on nuori.

-- Hän on kuusitoista-vuotias, monsieur.

Gilbert jätti, kuten näemme, toisen näistä kysymyksistä syrjään livahtaen vastaamatta. Se niistä koski häntä itseään.

Matkustaja näytti tekevän saman huomion kuin me. Kuitenkin alkoi hän nyt kysellä muista asioista.

-- Kuinka satuitte olemaan tiellä tällaisella ilmalla? -- tiedusteli hän.

-- En ollut tiellä, monsieur, olin tuolla luolassa tien vieressä.

-- Ja mitä te teitte siellä luolassa?

-- Luin.

-- Luitte?

-- Niin.

-- Ja mitä te luitte?

-- Hra J. J. Rousseaun kirjaa _Le contrat social_.[24]

Matkustaja katsahti nuorukaiseen hiukan kummastuneena.

-- Otitte tuon kirjan paroonin kirjastosta? -- kysyi hän.

-- En, monsieur, minä sen ostin.

-- Mistä?... Bar-le-Ducista?

-- En, vaan täältä eräältä kaupustelijalta, joka kulki ohitse. Täällä maalla kiertää nykyään paljon kirjakauppiaita myymässä sellaisia hyviä kirjoja.

-- Kuka teille on sanonut, että _Le contrat social_ on hyvä kirja?

-- Minä näin sen, kun sitä luin, monsieur.

-- Oletteko siis lukenut huonojakin, koska voitte tietää eroituksen?

-- Olen.

-- Ja mitkä teistä ovat huonoja kirjoja?

-- _Le Sofa, Tanzai ja Neadarme_ ja muut sentapaiset kirjat.

-- Mistä hiidestä te olette saanut ne käsiinne?

-- Paroonin kirjastosta.

-- Millä tavalla parooni hankkii itselleen moisia uutuuksia täällä maanloukossa?

-- Hänelle lähetetään niitä Pariisista.

-- Mutta jos parooni on niin köyhä kuin sanoitte, ystäväni, kuinka panee hän rahojaan moiseen roskaan?

-- Hän ei osta niitä, hän saa niitä lahjaksi.

-- Ahaa, hän saa ne lahjaksi?

-- Niin, monsieur.

-- Keneltä?

-- Eräältä ystävältään, joka on suuri herra.

-- Suuri herra? Tiedättekö tuon suuren herran nimen?

-- Hän on Richelieun herttua.

-- Kuinka? Vanha marskiko?

-- Niin, marski juuri.

-- Ja arvaanpa, ettei hän anna moisten kirjain joutua neiti Andréen saataville.

-- Päinvastoin, monsieur, hän jättää ne milloin minnekin.

-- Ja onko neiti Andrée samaa mieltä kuin tekin, nimittäin että ne kirjat ovat huonoja? -- kysyi pistävästi hymyillen matkustaja.

-- Neiti Andrée ei niitä lue, -- vastasi Gilbert kuivasti.

Matkustaja vaikeni vähäksi aikaa. Selvästikin herätti tuo itsenäinen luonne, jossa hyvä ja paha, kainouden ja rohkeuden ominaisuudet olivat yhtyneinä, väkisinkin hänen mielenkiintoansa.

-- Mutta miksi te sitten luitte noita kirjoja, jos tiesitte ne huonoiksi? -- jatkoi matkustaja, jota vanha oppinut oli puhutellut nimeltä Akharat.

-- Siksi, että en tiennyt, millaisia ne olivat, kun ne avasin.

-- Huomasitte kuitenkin helposti niiden laadun?

-- Kyllähän, monsieur.

-- Ja luitte kuitenkin niitä edelleen?

-- Niin.

-- Mitä varten?

-- Minä opin niistä asioita, joita en tiennyt.

-- Entä _Le contrat social_?

-- Se opettaa minulle asioita, jotka olin aavistanut.

-- Mitä asioita?

-- Että kaikki ihmiset ovat veljiä, että sellaiset yhteiskunnat ovat huonosti järjestettyjä, joissa on turpeeseen kytkettyjä talonpoikia ja orjia! Että kerran kaikki yksilöt ovat yhdenvertaisia.

-- Ahaa, -- huudahti matkustaja.

Syntyi hetken hiljaisuus; Gilbert ja hänen seuralaisensa jatkoivat matkaansa, matkustaja vetäen suitsista hevosta ja Gilbert pitäen lyhtyä.

-- Te tahdotte siis kovasti oppia, ystäväni? -- kysyi matkustaja hiljaa.

-- Kyllä, monsieur, se on minun suurin haluni.

-- Ja mitä te tahdotte oppia? Sanokaa.

-- Kaikki, -- sanoi nuorukainen.

-- Ja miksi tahdotte oppia?

-- Voidakseni kohota.

-- Mihin? Gilbert epäröi vastata. Jokin päämäärä oli hänen ajatuksissaan nähtävästikin selvänä, mutta se oli varmaankin hänen oma salaisuutensa, jota hän ei tahtonut ilmaista.

-- Siihen kuin ihminen voi kohota, -- vastasi hän.

-- Mutta totta kai olette jotain opiskellut?

-- En mitään. -- Kuinka minä olisin voinut opiskella, kun en ole rikas ja kun asun Taverneyssä?

-- Kuinka! Ettekö tunne ollenkaan matematiikkaa?

-- En.

-- Entä fysiikkaa?

-- En.

-- Kemiaa?

-- En. Minä osaan vaan lukea ja kirjoittaa, siinä kaikki; mutta kerran minä opin kaikki nuokin asiat.

-- Milloin?

-- Kerran vaan.

-- Millä keinolla?

-- En tiedä; mutta kerran ne opin.

-- Merkillinen nuorukainen, -- mutisi matkustaja.

-- Ja silloin... -- mutisi myöskin Gilbert yksikseen.

-- Silloin?

-- Niin.

-- Mitä niin?

-- Ei mitään.

Tällävälin olivat Gilbert ja hänen opastamansa kulkeneet neljännestunnin ajan. Sade oli tauonnut lopullisesti, ja maasta alkoi kohota kirpeää tuoksua, joka seuraa keväisin ukonilman synnyttämää tukehuttavaa paahdetta.

Gilbert näytti aprikoivan syvästi jotakin.

-- Kuulkaas, monsieur, -- kysäisi hän yhtäkkiä, -- tiedättekö, mitä ukkonen on?

-- Taidanpa tietää.

-- Te?

-- Minä juuri.

-- Te tiedätte, mitä on ukkonen? Tiedätte, mistä salama syntyy?

Matkustaja hymyili.

-- Sen synnyttää kahden sähkön yhteentörmäys, pilven ja maan sähköisyyden.

Gilbertiltä pääsi huokaus.

-- Minä en tätä ymmärrä, -- sanoi hän.

Ehkäpä aikoi matkustaja antaa nuorukais-raukalle helpomminkin ymmärrettävän selityksen, mutta pahaksi onneksi alkoi juuri sillä hetkellä tuli tuikkia metsän läpi.

-- Ah, -- huudahti tuntematon, -- mistä tuo näkyy?

-- Taverneystä.

-- Me olemme siis perillä?

-- Tässä on ajoportti.

-- Avatkaa se.

-- Ohoi, monsieur, Taverneyn portti ei aukea vain noin tuostaan.

-- Mutta onko tämä nyt sitten mikä linnoitus, tämä Taverney? Kas niin, kolkuttakaa.

Gilbert lähestyi porttia ja kolkutti kerran epäröiden ja arasti.

-- Oh, ystäväni, -- sanoi matkustaja, -- tuollaista nyt ei kuulla koskaan; lyökää kovemmin.

Mikään ei todellakaan osoittanut, että Gilbertin kolkutus olisi kuultu. Täydellinen hiljaisuus vallitsi edelleen.

-- Otatteko tämän teon vastuullenne? -- kysyi Gilbert.

-- Älkää peljätkö!

Gilbert ei enää arkaillut; hän hellitti kädestään portinkolkuttimen ja tempaisi nuorasta kelloa, joka päästi nyt niin kaikuvan äänen, että sen olisi voinut kuulla neljännespeninkulman päähän.

-- Kautta kunniani, -- sanoi matkustaja, -- jos parooninne ei nyt kuullut, niin on hän umpikuuro.

-- Ai, nyt alkaa Mahon haukkua -- virkkoi nuorukainen.

-- Mahon![25] -- toisti matkustaja; -- tuo nimi on varmaankin kohteliaisuus parooninne puolelta hänen ystäväänsä Richelieun herttuaa kohtaan.

-- En ymmärrä, monsieur, mitä tarkoitatte.

-- Mahonin valloittaminen on marskin viimeinen sotainen urotyö.

Gilbert päästi toisen kerran huokauksen.

-- Niin, niin, monsieur, kuten jo sanoin, minä en tiedä mitään, -- valitti hän.

Ja ne kaksi huokausta ilmaisivat muukalaiselle lyhyesti kokonaisen joukon salattuja kärsimyksiä ja tukehutettuja, ellei suorastaan pettyneitä kunnianhimoisia toiveita.

Samassa alkoi kuulua askeleitten kopinaa.

-- Viimeinkin! -- huudahti muukalainen.

-- Se on kunnon ukko la Brie, -- selitti Gilbert.

Portti aukeni, mutta kun la Brie näki muukalaisen ja hänen omituiset ajoneuvonsa, niin aikoi hän, joka luuli tulleensa avaamaan ainoastaan Gilbertille, yllätettynä sen jälleen sulkea.

-- Anteeksi, ystäväiseni, -- sanoi matkustaja, -- mutta meillä on tulo juuri tänne; älkää siis heittäkö porttia kiinni noin nenämme edessä.

-- Mutta, monsieur, minun täytyy ilmoittaa ensin paroonille, että odottamaton vierailu...

-- Ei maksa vaivaa ilmoittaa mitään, luottakaa minuun. Minä otan vastaan hänen nyrpeytensä, ja jos minut ajetaan täältä pois, ei se ainakaan tapahdu ennenkuin olen lämmitellyt, kuivannut vaatteet ja levännyt täällä, sen teille takaan. Olen kuullut, että näiden seutujen viini on hyvää. Te kai tunnette sen, vai mitä?

La Brie ei vastannut tähän kysymykseen, vaan koetti estellä tulijaa pääsemästä sisään. Mutta matkustaja oli tehnyt horjumattoman päätöksensä ja hän johti kaksi hevostaan ja ajoneuvot puistokujaan, sillaikaa kun Gilbert sulki portin, mikä kaikki tapahtui tuossa tuokiossa. La Brie näki olevansa voitettu ja päätti silloin mennä itse ilmoittamaan tappiostaan. Ja niinpä hän lähti vanhoilla jaloillaan minkä kerkisi rakennusta kohti ja huusi täyttä kurkkua:

-- Nicole Legay! Nicole Legay!

-- Mikä se Nicole Legay on? -- kysyi muukalainen astellen linnaan päin yhtä rauhallisena kuin ennenkin.

-- Nicole? -- toisti Gilbert hiukan värähtäen.

-- Niin juuri, henkilö, jota mestari la Brie huutaa.

-- Hän on neiti Andréen kamarineitsyt, monsieur.

Sillävälin ilmestyi la Brien huutaessa puitten alle valo, jonka hohteessa nähtiin varsin viehättävä nuori tyttö.

-- Mitä sinä tahdot, la Brie? -- kysyi tyttö. -- Ja mitä melua tämä on?

-- Joutuin, Nicole, joutuin! -- kaikui ukon mäkättävä ääni; -- mene sanomaan herralle, että eräs vieras pyytää päästä täksi yöksi hänen luokseen. Ukonilma on hänet yllättänyt.

Sitä ei tarvittu Nicolelle toistaa, vaan hän ryntäsi linnaan niin nopsasti, että katosi tuossa tuokiossa näkyvistä.

La Brie saattoi nyt vetäistä jo hetkisen henkeään, koska kerran oli varma siitä, ettei parooni joutuisi alttiiksi yllätykselle.

Pian huomattiinkin viestin vaikutus, sillä akaasiain alta näkyväin ulkoportaitten yläpäästä ja linnan ovelta kuului nyt tuima ja kopea ääni, joka toisti sangen vähän ystävällisesti:

-- Vieras!... Ja kuka sitten? Sanoisi edes ihmisten luo tullessaan nimensä.

-- Tuoko on parooni? -- kysyi koko tämän häiriön aikaansaanut henkilö la Brieltä.

-- Oi niin, monsieur, -- vastasi tuo mies-parka aivan tyrmistyneenä. -- Kuulitteko, mitä hän kysyy?

-- Hän kysyy nimeäni, eikö niin?

-- Sitäpä sitä. Ja minä kun unohdin teiltä sitä tiedustella.

-- Ilmoita isännällesi parooni Josef de Balsamo, -- sanoi matkustaja; -- samanlainen arvonimi ehkä lauhduttaa isäntäsi.

La Brie teki ilmoituksen, hiukan rohkaistuna siitä, että tuntematon oli ilmoittanut olevansa parooni.

-- Olkoon menneeksi sitten, -- murisi ääni. -- Astukoon nyt sisään, koska on tänne tullut... Käykää sisään, monsieur, olkaa hyvä; tänne... niin juuri, tätä tietä...

Muukalainen lähestyi nopein askelin. Mutta saavuttuaan pääportaitten ensimäiselle pykälälle hän kääntyi tahtoen nähdä, oliko Gilbert seurannut häntä.

Gilbert oli kadonnut,

5.

Taverneyn parooni.

Vaikka se henkilö, joka antoi nyt ilmoittaa itsensä vieraaksi parooni Josef de Balsamo-nimisenä, oli jo etukäteen saanut Gilbertiltä kuulla Taverneyn paroonin köyhyydestä, niin oli hän kuitenkin hämmästynyt, kun näki kuinka vähäpätöinen se asumus oikeastaan oli, jota Gilbert oli mahtipontisesti linnaksi kutsunut.

Rakennuksessa ei ollut muuta kuin yksi ainoa kerros; se oli suorakaiteen muotoinen, ja sen kummassakin päässä oli pieni, nelikulmainen, tornintapainen sivu-paviljonki. Epäsäännöllisestä ulkomuodostaan huolimatta ei rakennus kuitenkaan ollut vailla jonkinlaista maalauksellista viehätystä, kun sen näki kalpeassa kuutamossa kuten nyt, kuun pilkistellessä myrskyn repimäin pilvien välitse.

Alikerrassa oli kuusi ikkunaa rivissä, molemmissa paviljonkirakennuksissa kaksi, nimittäin yksi kummassakin kerroksessa. Pääportaat olivat melkoisen leveät, mutta epäkuntoon joutuneet, ja niiden askelmat muodostivat oikeita pieniä kuiluja kaikissa liitoskohdissaan. Nämä seikat pistivät tulijan silmään jo ennenkuin hän ennätti edes ylös ovelle saakka. Siellä odotti häntä, kuten olemme sanoneet, Taverneyn parooni, yönuttu yllään ja kynttilä kädessään.

Parooni de Taverney oli pieni vanhus, noin kuudenkymmenen tai viidenkuudetta vuoden ikäinen mies. Hänen silmänsä olivat vilkkaat, otsansa korkea, mutta taaksepäin liiaksi vietto. Päässä oli hänellä peruukki, josta kynttilät olivat tulellaan vähitellen tapaturmaisesti kärventäneet pois kaikki kiharat, mitä kaapin rotat olivat siihen jättäneet. Hänellä oli kädessä ruokaliina, jonka valkeutta sopi epäillä ja joka osoitti, että häntä oli häiritty juuri hetkellä, jolloin hän aikoi asettua illalliselle.

Hänen häijynelkistä naamaansa, joka muistutti jossakin määrin Voltairen muotoa, vilkastutti tällä kertaa kaksi erilaista, helposti ymmärrettävää ilmettä: kohteliaisuus vaati häntä hymyilemään tuntemattomalle vieraalle, kärsimättömyys taas muutti sen hymyn irvistykseksi. Ja se irvistys merkitsi lopultakin kiukkua ja jöröyttä. Kynttilän häilyvässä valossa, jonka luomat varjot repivät ja paloittelivat hänen kasvojensa pääpiirteitä, saattoi näin ollen Taverneyn paroonia pitää sangen rumana herrana.

-- Monsieur, -- sanoi hän, -- saanko tietää, mikä onnellinen sattuma tuottaa minulle ilon nähdä teitä täällä?

-- Ankara ukonilma, monsieur, joka peljästytti hevoset niin, että ne jo olivat murskata vaununi. Minä jäin keskelle maantietä ilman kyytimiehiä, sillä toinen oli pudonnut hevosen seljästä ja toinen oli lähtenyt hevosellaan matkaansa, kunnes kohtasin erään nuoren miehen, joka neuvoi minulle tien linnaanne, vakuuttaen, että teidän vierasvaraisuutenne oli tunnettu.

Parooni kohotti kynttiläänsä valaistakseen laajemmalti alaa ja nähdäkseen, oliko siellä vielä tuo tyhmyri, joka oli hankkinut hänelle moisen onnellisen sattuman, kuten hän äsken oli sitä kehunut.

Matkustajakin katseli puolestaan ympärilleen nähdäkseen, oliko hänen nuori oppaansa tosiaan mennyt pois.

-- Ja tiedättekö, mikä sen henkilön nimi oli, joka neuvoi teidät linnaan, hyvä herra? -- kysyi parooni ikäänkuin tahtoen tietää, kenelle hän sai olla kiitollinen.

-- Hän on nuori mies nimeltä Gilbert, muistaakseni.

-- Ahaa, Gilbert; enpä olisi hänen luullut kelpaavan siihenkään. Vai niin, se tyhjäntoimittaja Gilbert, se filosoofi Gilbert.

Näistä monista liikanimityksistä ja uhkaavasta tavasta, jolla ne lausuttiin, ymmärsi vieras, että linnanherran ja hänen vasallinsa välit eivät olleet liioin ystävälliset.

-- No niin, suvaitkaa astua sisään, monsieur, -- sanoi parooni hetken vaikenemisen jälkeen, joka puhui yhtä selvää kieltä kuin hänen äskeiset sanansakin.

Sallikaa minun ensin antaa viedä vajaan ajoneuvoni, sillä siellä on sangen arvokkaita esineitä, -- sanoi matkustaja.

-- La Brie! -- huusi parooni, -- la Brie, viehän hra paroonin vaunut liiteriin. Siellä ovat ne toki hiukan paremmassa suojassa kuin keskellä pihaa, olettaen että siellä löytyy vielä joitakuita paikkoja, jossa kattoruoteet ovat säilyneet. Mitä hevosiin taas tulee, se on toinen asia. En takaa, että ne saavat ruokaa. Mutta koska ne eivät ole teidän omanne, vaan kievarin, lienee se teille yhdentekevää.

-- Kuitenkin, hra parooni, -- sanoi matkustaja kärsimättömästi, -- jos tuotan teille kiusaa, kuten alan luulla...

-- Oh, sitä en suinkaan tarkoittanut -- keskeytti parooni kohteliaasti, -- te ette ole minulle mitenkään haitaksi; mutta te saatte itse kokea täällä hankaluutta, sen sanon teille jo etukäteen.

-- Monsieur, vakuutan teille, että olen teille tästä aina kiitollinen.

-- Oh, ei kannata, monsieur, -- sanoi parooni ja nosti uudestaan kynttiläänsä ulottaakseen sen valokehää sinne saakka, missä Josef Balsamo nyt toimitti la Brien auttamana ajoneuvojaan liiteriin. Ja hän kovensi ääntään sikäli kuin vieras loittoni: -- Oh, ei kannata, Taverney on ikävä talo ja ennenkaikkea köyhä talo.

Matkustajalla oli liiaksi hommaa vastatakseen; hän valitsi Taverneyn paroonin neuvon mukaan vähimmin rappeutuneen kolkan liiterissä asettaakseen ajoneuvonsa sinne suojaan, ja kun ne olivat joltisessakin turvassa, pisti hän louisdorin rahan la Brien kouraan ja palasi sitten paroonin luokse.

La Brie pisti rahan taskuunsa luullen sitä kahdenkymmenen sou'n kolikoksi ja kiitti onneaan tästä saaliista.

-- Taivas varjelkoon minua uskomasta linnastanne sellaista pahaa kuin te äsken kuvailitte, hra parooni, -- sanoi nyt Balsamo ja kumarsi vierasisännälleen. Mutta Taverneyn omistaja todisti äskeiset sanansa tosiksi ainoastaan siten, että vei hänet päätään pudistaen laajan ja kostean eteisen läpi ja mutisi mennessään:

-- Hyvä, hyvä, minä tiedän kyllä, mitä puhun. Minä tunnen ikävä kyllä varani, ne ovat peräti rajoitetut. Jos te olisitte ranskalainen, hra parooni... mutta teidän saksalainen lausuntanne ilmaisee, että te ette sitä ole, vaikka taas italialainen nimenne... Mutta se ei kuulu asiaan; sanoin, että jos olisitte ranskalainen, niin pitäisi Taverney-nimen johtaa mieleenne ylellisiä muistoja: siihen liittyi muinoin lisänimi Rikas.

Balsamo luuli ensin, että tämä lause päättyisi huokauksella, mutta niin ei käynytkään.

"Filosoofinen luonne", ajatteli hän.

-- Tänne päin, parooni, tänne, -- jatkoi Taverneyn isäntä avaten ruokasalin oven. -- Hohoi, la Brie! passaappas nyt meitä niinkuin olisit sata pikenttiä!

La Brie riensi noudattamaan isäntänsä käskyä.

-- Minulla ei ole muuta kuin tämä yksi kamaripalvelija, -- selitti Taverneyn parooni, -- ja hän on sangen huono. Mutta minulla ei ole varaa ottaa toista. Tämä hölmö on pysynyt luonani lähes kaksikymmentä vuotta saamatta kolikkoakaan palkkaa, ja minä olen elättänyt häntä... suunnilleen yhtä hyvin kuin hän tekee työnsä... Hän on tolvana, saatte nähdä.

Balsamo jatkoi havainnoltaan.

"Sydämetön ihminen", tuumi hän itsekseen, "mutta ehkäpä se on pelkkää teeskentelyä".

Parooni sulki sisältä ruokasalin oven, ja vasta silloin saattoi matkustaja nähdä sen koko laajuudessaan kynttilän valossa, jota isäntä nosti huonetta näytellen päänsä yläpuolelle.

Tuo suuri, matala sali oli ennen ollut päähuoneena vaan pienessä maatalossa, jonka sen nykyinen isäntä oli ylentänyt linnan arvoon. Sali oli niin niukasti kalustettu, että se näytti ensi silmäyksellä suorastaan tyhjältä: muutamia olkituoleja, joissa oli leikkauksin koristetut selät, muutamia Lebrunin taistelutauoista jäljennettyjä kaiverruksia mustiksi kiilloitetuissa kehyksissä, tamminen savun ja iän tummentama astiakaappi, siinä koko komeus. Keskellä lattiaa oli ympyriäinen pöytä, jolla höyrysi yksi ainoa laji ruokaa: peltopyitä ja kaalia. Viini oli tuotu pöytään isomahaisessa savipullossa; hopeakalustoa, jonka esineet olivat käytöstä kuluneita, mustuneita ja kuhmuisia, oli ainoastaan kolmet veitset, yksi pikari sekä suola-astia. Tämä viimemainittu oli hienonhienoa työtä ja tavattoman painava ja näytti toisten joukossa arvokkaalta kuin oikea timantti halpain ja kiillottamien kivien seassa.