Part 5

Tuo vanhuksen asento ja askarrus, nuo jäykkäryppyiset kasvot, joissa ainoastaan silmät ja suu näyttivät eläviltä, yleensä kaikki hänessä, mikä lukijasta varmasti on outoa, oli kuitenkin tälle muukalaisellemme sangen tavallista, sillä hän ei edes luonut silmäystä ympärilleen, vaikka tämä ajoneuvojen osasto kyllä ansaitsi huomiota.

Osaston kolme muuria -- muistamme vanhuksen siten puhuneen ajoneuvojen seinistä -- olivat täynnänsä laudakoita ja ne jälleen täynnä kirjoja, ja noiden muurien keskellä oli tuo nojatuoli, kammion eriskummaisen asukkaan ainainen ja ainoa istuin. Vanhuksen käytettäväksi oli kirjain yläpuolelle kiinnitetty seiniin vielä reikähyllyjä, joissa voitiin pitää melkoinen määrä pieniä pulloja, purkkeja ja lasirasioita, puisiin koteloihin suljettuina niinkuin laivassa suojellaan pöytäposliineja ja laseja. Jokaisen näistä rasioista ja koteloista saattoi vanhus itse tavoittaa käteensä lykkäämällä nojatuoliaan paikasta toiseen; pyrkimäänsä paikkaan saavuttuaan hän kohotti tai laski istuintaan sen sivuilla olevan vivun avulla, jota hän käänsi omin käsin, niinkuin hän muutenkin näytti tottuneen joka asiassa itse palvelemaan itseään.

Kamari, -- jos sen nimen annamme tälle osastolle -- oli kahdeksan jalkaa pitkä, kuutta leveä ja kuutta korkea. Ovea vastapäätä, lähellä neljättä seinää, joka oli tyhjä, sillä siitä päästiin ulos ja sisälle, oli paitsi lasipulloja ja tislaimia pieni sulatusuuni katoksineen, pajapalkeineen ja ahjoineen. Tästä uunista juuri läksi tuo salaperäinen savu, jonka me olemme nähneet nousevan vaunujen kattotorvesta, sillä vanhus paraillaan kuumensi siinä sulatuspannua ja keitti jotain sekotusta. Siitä siis aiheutui sankka haiku, joka oli kaikkien kulkijain, nuorten ja vanhain, miesten ja naisten herkeämättömän kummastuksen ja uteliaisuuden syynä, olivat he miltä maankulmalta tahansa kotoisin. Sitäpaitsi oli pikkupullojen, rasiain, kirjain ja paperikotelojen joukossa, joita oli hajallaan permannollakin maalauksellisessa epäjärjestyksessä, pieniä vaskisia nipistimiä, hiiliä erilaisissa nesteissä kellumassa ja maljakko puolillaan vettä. Laipiosta riippui rihmassa kasvitukkuja, joista toiset näyttivät äsken kootuilta, toiset ehkäpä sata vuotta sitten.

Kamarin täytti voimakas haju, jota olisi jossakin vähemmän eriskummaisessa laboratoriossa kutsuttu parfyymiksi.

Juuri matkustajamme tullessa sisään vanhus lykkäsi nojatuoliaan ihmeellisen taitavasti ja nopeasti uuteen paikkaan; hän siirtyi siten sulatusuunin ääreen ja alkoi kuoria syvää kunnioitusta lähenevällä huolella keitostaan.

Sisääntulijan huomaaminen häiritsi häntä toimessaan; hän veti oikealla kädellään alemmaksi otsalleen samettisen myssynsä, joka oli muinoin ollut musta ja verhosi hänen päätänsä aina korvien alapuolelle saakka. Myssyn reunain alta pilkisti näkyviin muutamia hapsia harvenneesta tukasta, hohtavia niinkuin hopeiset rihmat. Sitten kiskoi hän hämmästyttävän tottuneesti nojatuolinsa pyöräin alta pois pitkän silkkimekkonsa liepeet; tämän viitan oli kymmenvuotinen käyttö muuttanut suorastaan ryysyiksi, joilla ei ollut enää väriä, ei muotoa eikä olletikaan kestävyyttä.

Vanhus tuntui olevan sangen pahalla tuulella ja nurisi kuoriessaan keitostansa ja kohottaessaan viittansa lievettä:

-- Se pelkää, kirottu eläin; ja mitä, kysynpä sinulta? Se tempoi oveani, täristi liettäni ja kaatoi neljänneksen eliksiiriäni tuleen. Akharat, Jumalan nimessä, heitä tuo eläin ensimmäiseen erämaahan, jonka läpi matkaamme.

Matkustaja hymyili.

-- Ensinnäkin, mestari, -- vastasi hän, -- me emme matkaa enää erämaiden läpi, sillä me olemme nyt Ranskassa. Ja toiseksi minä en saata heittää sillä tavoin hevosta, joka maksaa hyvinkin tuhannen louisdoria tai jolle paremminkin ei ole hintaa, koska se on Al-Borakin rotua.

-- Tuhat louisdoria, tuhat louisdoria! Minulta saat milloin tahansa nuo tuhat louisdoria tai muuta niiden arvoista. Minulle se maksaa jo yli miljoonan, tuo hevosesi, puhumattakaan elämänpäivistä, jotka se minulta riistää.

-- No mitä Djerid-parka nyt vielä on tehnyt? Sanokaahan.

-- Mitä se on tehnyt? Se on tehnyt sitä, että muutaman minuutin päästä olisi eliksiirini jo kiehunut ainoankaan pisaran pääsemättä läikähtämään. Sitä menetelmää ei tosin neuvo Zoroaster eikä Paracelsus, mutta Borri suosittelee sitä nimenomaan.

-- No, hyvä mestari, odottakaa joku sekunti, ja eliksiiri kiehuu uudestaan.

-- Vai niin, kyllä kai kiehuu. Kuule, Akharat, on aivan kuin kirous, että tuleni sammuu; ties mitä tippuukaan savutorvesta.

-- Minä sen kyllä tiedän, -- sanoi vanhuksen opetuslapsi nauraen, -- sieltä tippuu vettä.

-- Kuinka, vettä? Vai vettä! Kas niin, siis meni eliksiirini taas hukkaan! Taas saan alottaa sen työn alusta. Niinkuin minulla olisi aikaa liiemmältä! Hyvä Jumala, -- huudahti oppinut vanhus ja kohotti kätensä epätoivoissaan taivasta kohti, -- vettä, vettä! Mutta mitä vettä, kysynpä sinulta, Akharat?

-- Taivaan puhdasta vettä, mestari. Sataa kaatamalla, ettekö sitä ole huomannut?

-- Huomaanko minä mitään silloin kun olen työssä? Vettä!... Niin on siis asia... Kuulepas, Akharat, se on sietämätöntä, kautta sielu-raukkani! Kuule nyt, kuusi kuukautta minä olen pyytänyt sinulta suojahattua savutorveeni... Kuusi kuukauttako... mitä sanonkaan? Kokonaisen vuoden! Mutta sinä, sinä et muista asiaa... vaikka sinulla ei ole muutakaan tekemistä, sinulla, joka olet nuori. Ja miten käykään sinun huolimattomuutesi tähden?... Käypä niin, että tämän päivän sade, huominen tuuli sotkevat kaikki laskelmani ja hävittävät kaikki työni tulokset. Minun, jolla on kiire, kautta Jupiterin! Sinä tiedät hyvin, että aikani täyttyy, ja jos minä en ole valmis sinä päivänä, jos minä en ole keksinyt elämän-eliksiiriäni, niin mennyttä olet, oppinut ja viisas Althotas! Sadas vuoteni alkaa heinäkuun kolmantenatoista, täsmälleen kello yksitoista illalla, ja ennen sitä hetkeä täytyy eliksiirini olla aivan valmis.

-- Mutta sehän valmistuukin aika vauhtia, mikäli näen, rakas mestari, -- vastasi Akharat.

-- Totta kyllä, minä olen jo kokeeksi juonut sitä. Vasen käsivarteni, joka oli melkein halvattu, on saanut takaisin kaiken joustavuutensa. Ja sitäpaitsi minä säästän nyt koko sen ajan, jonka ennen käytin aterioimiseen, koska minun ei enää tarvitse syödä muuta kuin joka kolmas tai neljäs päivä, ja koska lusikallinen eliksiiriäni pitää minut täydellisesti yllä, vaikka se vielä onkin niin epätyydyttävää. Oi, kun ajattelen, että minä en luultavasti tarvitsisi enää muuta kuin yhden ainoan yrtin tai siitä yhden ainoan lehden, niin saisin eliksiirini täydelliseksi! Että me ehkä olemme kulkeneet jo sata kertaa, viisi sataa kertaa, tuhannen kertaa, aivan tuon kasvin vieritse, ja että hevosemme ovat ehkä sitä tallanneet, vaunujemme pyörät sitä ruhjoneet, Akharat! Tuon kasvin, josta jo Plinius puhuu ja jota tiedemiehet eivät ole sittemmin löytäneet tai tunteneet, sillä mikään ei katoa! Kuule, sinun täytyy kysyä joskus sen nimeä Lorenzalta, kun hän makaa häiriötilassa, eikö niin?

-- Kyllä mestari, olkaa huoletta, minä kysyn.

-- Ja sillä välin, -- jatkoi vanhus ja huokaisi syvään, -- taas epäonnistui eliksiirini kerran, ja minulta menee kolme kertaa viisitoista päivää päästäkseni tulokseen, johon olin jo tänään joutunut, sen tiedät. Muista se, Akharat, sinä kadotat aivan yhtä paljon kuin minä sinä päivänä, jolloin minä kadotan henkeni. Mutta mikä tuo kumu on? Kulkevatko vaunut?

-- Ei, mestari, se on ukkonen.

-- Ukkonen?

-- Niin, -- joka oli sitäpaitsi tappaa meidät, niin paljon kuin meitä tässä oli, ja minut erikoisesti; tosin minulla oli ylläni silkkipuku, joka minua suojeli.

-- Kas niin, siinä se taas on! -- sanoi vanhus lyöden polveensa, joka nasahti kuin kuiva luu, -- mihin vaaroihin sinun lapsellisuutesi saattaa minut, Akharat! Ukkosen surmattavaksi, sähköliekin typerästi tapettavaksi, liekin, jonka minä pakoittaisin laskeutumaan sulatusuuniini ja kiehuttamaan kattilaani, jos minulla olisi aikaa. Eikö siis riitä, että joudun alttiiksi ihmisten typeryyden ja pahanilkisyyden tuottamille tapaturmille, vaan että sinun täytyy saattaa minut vielä taivaastakin tulevain vahinkojen uhriksi, tuollaisten vahinkojen, jotka ovat kaikkein helpoimmat estää?

-- Anteeksi, mestari, mutta te ette ole vielä selittänyt minulle sitä...

-- Kuinka, enkö ole sinulle vielä selittänyt metallikärki-järjestelmääni, johdatin-leijaani? Kun saan valmiiksi eliksiirini, niin esitän asian sinulle. Mutta nyt, ymmärräthän, minulla ei ole aikaa.

-- Siis te luulette, että salamaa voi hillitä!

-- Sitä ei ainoastaan voi hillitä, vaan voi myöskin johdattaa mihin tahtoo. Kerran, jonakuna päivänä, kun toiset viisikymmentä vuottani ovat loppuneet, jolloin minun on vain rauhassa odotettava kolmatta viisikymmenvuotis-jaksoani, minä pistän ukkosen terässuitsiin ja ohjailen sitä yhtä helposti kuin sinä Djeridiä. Sillä aikaa anna teettää suojahattu savutorveeni, Akharat, minä pyydän sitä rukoilemalla.

-- Sen teen kohdakkoin, olkaa huoletta.

-- Kohdakkoin, kohdakkoin! Aina vaan puhe vastaisuudesta, aivan kuin se olisi meidän molempain. Voi, minua ei ymmärretä milloinkaan! -- huudahti oppinut pyörähdellen nojatuolissaan ja väännellen epätoivoissaan käsiään. -- Olkaa huoletta!... Hän käskee minun olla huoletta, ja kolmen kuukauden päästä, ellen ole saanut eliksiiriäni valmiiksi, minulta on kaikki lopussa. Mutta jos minä elän ohi toisen viisikymmen-kauteni, jos minä saan takaisin nuoruuteni, jäsenteni joustavuuden, kyvyn kävellä, silloin minä en tarvitse enää ketään, eikä minulle sanota: "Teen sen kohdakkoin!" Vaan minä sanon itse: "Se on tehty!"

-- Mahtanetteko luvata samaa suurestakin tehtävästämme? Oletteko sitä muistanut?

-- Oi, kyllä. Hyvä Jumala, jos minä olisin yhtä varma siitä, että saan aivan valmiiksi eliksiirini, kuin timantin valmistamisesta...

-- Te olette siis tosiaan varma siitä, mestari?

-- Tietysti, koska olen jo tehnyt timantteja.

-- Olette tehnyt?

-- Katso itse.

-- Minne?

-- Tuonne; siellä oikealla puolellasi, pienessä lasiastiassa, -- juuri siinä, johon nyt kosket.

Matkustaja otti innoissaan käteensä neuvotun astian. Se oli erinomaisen hienosti hiottu kristallipikari, jonka koko pohjaa peitti melkein näkymättömän ohut aine; tätä oli tarttunut pikarin reunoihinkin.

-- Timanttitomua! -- huudahti nuori mies.

-- Niin, timanttitomua. Ja keskellä, katsoppas tarkkaan.

-- Tosiaankin, hirssinjyvän kokoinen timantti.

-- Koko ei merkitse mitään. Meidän onnistuu yhdistää kaikki nuo tomuhiukkaset, tehdä hirssinjyvästä hampunsiemen, hampunsiemenestä herne. Mutta, Herran tähden, rakas Akharat, korvaukseksi tästä lupauksesta, jonka sinulle nyt annan, paneta sinä nyt heti hattu savutorveeni ja johto vaunuihisi, niin että vesi ei tipu lieteeni ja että ukkonen kuljeksii muualla.

-- Kyllä, kyllä, olkaa huoletta.

-- Taas tuo iänikuinen: Olkaa huoletta! Se saa minut aivan vimmaan! Nuoruus, mieletön nuoruus, itserakas nuoruus! -- huudahti vanhus paljastaen synkässä naurussa hampaattoman suunsa, ja hänen silmäkuoppansa näyttivät entistäänkin ontommilta.

-- Mestari, -- sanoi Akharat, -- tulenne sammuu, sulattimenne jäähtyy. Mitä sulattimessanne nyt onkaan?

-- Katso.

Nuori mies totteli, avasi sulattimen kannen ja näki siellä pienen pähkinän kokoisen, lasimaiseksi muuttuneen hiilikappaleen.

-- Timantti! -- huudahti hän. Mutta hän jatkoi melkein heti:

-- Niin, mutta läikällinen, epätäydellinen, arvoton.

-- Siksi, että tuli sammui, Akharat; siksi, ettei minun lieteni suojana ollut savuhattua, tiedä se!

-- Antakaa minulle anteeksi, mestari, -- pyysi nuori mies käännellen ja katsellen timanttia, josta vuoroin sinkosi kirkkaita säteitä ja joka vuoroin oli tumma; -- oi, antakaa minulle tosiaan anteeksi ja nauttikaa jotakin ravintoa pysyäksenne voimissa.

-- Tarpeetonta. Minä join lusikallisen eliksiiriäni kaksi tuntia sitten.

-- Te erehdytte, mestari, te joitte sen tänä aamuna kello kuusi.

-- Vai niin; mitäs kello nyt on?

-- Se on kohta puoli yhdeksän illalla.

-- Jeesus! -- huudahti vanhus pannen kätensä ristiin, -- taas yksi päivä mennyt, kadonnut, hukattu! Tulevatko päivät nykyään lyhemmiksi? Eikö vuorokaudessa enää ole neljääkolmatta tuntia?

-- Ellette tahdo syödä, niin nukkukaa edes joku hetki, mestari.

-- Olkoon menneeksi, minä nukun kaksi tuntia; mutta kahden tunnin päästä katso kelloasi, kahden tunnin päästä tulet sinä minut herättämään.

-- Sen lupaan.

-- Katsos, kun minä rupean nukkumaan, Akharat, -- virkkoi vanhus anelevalla äänellä, -- niin pelkään aina, että nukun iäksi. Tulethan minut herättämään, tulethan? Älä sitä minulle lupaa, vaan vanno se minulle.

-- Minä vannon, mestari.

-- Kahden tunnin päästä?

-- Kahden tunnin!

Niin puheltiin takimaisessa osastossa, kun yhtäkkiä kuului tieltä ikäänkuin laukkaavan hevosen kavioiden kopinaa, ja sen äänen jälkeen kuului huudahdus, joka oli samalla sekä levottomuutta että hämmästystä ilmaiseva.

-- Mitäs tämä taas merkitsee? -- huudahti matkustajamme, avasi nopeasti vaununoven ja hypähti ulos astumatta edes jalkalaudalle.

3.

Lorenza Feliciani.

Seuraavaa oli tapahtunut vaunujen ulkopuolella sillaikaa kuin matkustaja ja oppinut juttelivat sisässä.

Ukkosen iskun kaataessa etuhevoset ja peljästyttäessä takimaiset pystyyn, oli kääsipuolella istuva nainen pyörtynyt, kuten olemme kertoneet.

Hän jäi muutamaksi hetkeksi tajuttomaksi, mutta koska hän oli pyörtynyt ainoastaan pelosta, niin hän palasi pian tuntoihinsa.

-- Oi, -- sanoi hän, -- onko minut jätetty tänne aivan avuttomaksi, ja eikö ole ainoatakaan ihmistä, joka säälii minua?

-- Madame, -- vastasi arka ääni, -- olen minä, jos jollakin tavoin voin teitä auttaa.

Kuullessaan tuon äänen, joka kaikui melkein hänen korvansa juuressa, kohosi nuori nainen pystyyn, ja kun hän pisti päänsä ja molemmat kätensä ulos ajoneuvojen nahkaisten uudinten raosta, näki hän edessään miehen seisomassa vaunujen porraslaudalla.

-- Tekö minulle puhuitte, monsieur? -- kysyi nainen.

-- Minä, madame, -- vastasi nuori mies.

-- Ja te tarjositte minulle apuanne?

-- Niin.

-- Mitä siis ensinnäkin oli tapahtunut?

-- Sitä, madame, että ukkonen löi melkein teihin ja rikkoi iskiessään etuhevosten vetohihnat, jolloin ne karkasivat vieden mukanaan kyytimiehen.

Nainen katseli ympärilleen ylen rauhattoman näköisenä.

-- Ja... mies, joka ohjasi takahevosia, missä hän on? -- kysyi nainen.

-- Hän nousi juuri tuonne takaosastoon, madame.

-- Hänelle ei tapahtunut mitään?

-- Ei mitään.

-- Olette siitä varma?

-- Ainakin hyppäsi hän alas hevosensa seljästä aivan vahingoittumattomana.

-- Ah, Jumala olkoon kiitetty!

Ja nuori nainen henkäisi helpoituksesta.

-- Mutta missä te sitten olitte, monsieur, koska te satuitte juuri tähän tarjoamaan minulle apuanne?

-- Madame, rajuilma yllätti minut, ja minä olin tuolla pimeässä luolassa, joka on vaan erään kivilouhoksen suu, kun näin yhtäkkiä tien käänteessä vaunujen tulevan täyttä laukkaa juoksevin hevosin. Minä luulin ensin, että hevoset olivat pillastuneet, mutta pian näin, että niitä ohjasikin päinvastoin voimakas käsi; sitten äkkiä ukkonen iski niin hirvittävällä räiskeellä, että luulin sen sattuneen minuun itseeni ja seisoin hetkisen aivan kuin lamaan lyötynä. Kaikki mitä olen tässä teille kertonut näin aivan kuin unessa.

-- Niinpä ette lienekään varma, että hän, joka ohjasi takahevosia, on tuolla vaunuissa?

-- Olen kyliä, madame. Minä olin selvinnyt ja näin hänen varmasti nousevan sisään.

-- Ottakaa selko, onko hän siellä vielä, olkaa hyvä.

-- Millä tavoin?

-- Kuuntelemalla. Jos hän on siellä sisällä, niin kuulette sieltä kaksi ääntä.

Nuori mies hyppäsi alas porraslaudalta, meni isomman vaunukorin ulkoseinämälle ja kuunteli.

-- Kyllä, madame, -- sanoi hän palatessaan, -- hän on siellä.

Nuori nainen nyökäytti päätään kuin sanoakseen: Hyvä on.

Mutta yhä edelleen hän istui pää käden nojassa aivan kuin syviin mietteisiin vaipuneena.

Sillaikaa oli nuorukaisella tilaisuus häntä tarkastella.

Hän oli noin kolmen- tai neljänkolmatta-vuotias nainen; hänen ihonsa oli ruskeahko, mutta sitä himmeän ruskeaa väriä, joka on raikkaampaa ja kauniimpaa kuin kaikkein ruusunhohtavin tai vaalein hipiä. Hänen kauniit silmänsä katselivat taivaalle ikäänkuin siltä neuvoa kysyäkseen ja ne säteilivät kuin kaksi tähteä. Ja hänen tummat hiuksensa, jotka vastoin ajan muotia eivät olleet jauhoitetut, laskeusivat pikimustina kiharoina hänen kaulalleen, jonka väri vivahteli opaalille.

Yhtäkkiä näytti hän tehneen päätöksensä.

-- Monsieur, -- sanoi hän, -- missä me nyt oikeastaan olemme?

-- Strassburgin ja Pariisin valtatiellä, madame.

-- Ja millä paikoin?

-- Peninkulman päässä Pierrefittestä.

-- Mikä on Pierrefitte?

-- Se on kauppala.

-- Ja mikä paikka tulee Pierrefitten jälkeen?

-- Bar-le-Duc.

-- Se on kaupunki?

-- Kaupunki, madame.

-- Paljonkin asukkaita?

-- Luullakseni neljä-, viisituhatta henkeä.

-- Onko täällä jotakin oikotietä, joka vie Bar-le-Duciin suoremmin kuin valtatie?

-- Ei, madame, tai en ainakaan minä sellaista tunne.

-- _Peccato_![23] -- mutisi nainen aivan hiljaa ja heittäytyi takaisin kääsiensä sisään.

Nuorukainen jäi hetkiseksi odottamaan, kyselisikö nuori nainen vielä jotain. Mutta kun hän näki, että tämä pysyi vaiti, läksi hän menemään pois.

Hän ehti jo jonkun askeleen, mutta silloin näytti hänen liikkumisensa herättävän naisen mietteistä, sillä hän heittäytyi jälleen nopeasti puhumaan ulos kääseistä.

-- Monsieur, -- sanoi hän.

Nuorukainen kääntyi takaisin.

-- Tässä olen, madame, -- vastasi hän lähestyen naista.

-- Vielä kysymys, olkaa hyvä.

-- Tehkää se.

-- Oliko täällä hevonen köydessä vaunujen takana?

-- Oli, madame.

-- Onko se siellä vielä?

-- Ei, madame; se mies, joka meni kuomeihin, päästi sen irti ja sitoi sen ajoneuvojen pyörään.

-- Eikä sillekään ole tapahtunut mitään pahaa, tuolle hevoselle?

-- En luule.

-- Se on kallisarvoinen eläin ja minä pidän siitä paljon. Tahtoisin omin silmin nähdä, että se on vahingoittumatta. Mutta kuinka päästä sen luokse tässä liassa?

-- Minä voin tuoda hevosen tänne, -- sanoi nuorukainen.

-- Oi, tuokaa, olkaa hyvä, niin olen teille kovin kiitollinen. Nuorukainen lähestyi hevosta, joka kohotti nyt päätänsä ja hirnahti.

-- Älkää peljätkö sitä, -- jatkoi kääseissä istuva nainen; -- se on lauhkea kuin lammas.

Sitten hän kutsui hiljaisemmalla äänellä:

-- Djerid, Djerid!

Eläin tunsi varmaankin tuon äänen emäntänsä ääneksi, sillä se kurotti nyt älykästä päätänsä ja huuruavia sieramiaan kääseihin päin.

Sillaikaa päästi nuorukainen sen irti.

Mutta tuskin oli se tuntenut, että sen juoksuköysi oli tottumattomissa käsissä, niin tempautui se rajulla nykäyksellä irti ja oli pian yhdellä ainoalla hypyllä parinkymmenen askeleen päässä ajoneuvoista.

-- Djerid, -- toisti nainen kaikkein hyväilevimmällä äänellään, -- tule tänne, Djerid, tänne!

Arabialaisratsu pudisti kaunista päätänsä, päristeli ilmaa ja lähestyi kääsejä kauniisti tepastellen ja jalkojaan kohotellen aivan kuin musiikin tahtiin.

Nainen pisti yläruumiinsa ulos nahkauudinten raosta.

-- Tule tänne, Djerid, tule! -- sanoi hän.

Eläin totteli ja tuli ja alisti päänsä sitä kohti ojentuvan käden hyväiltäväksi.

Silloin tarttui nuori nainen toisella hoikalla kädellään hevosta harjaan, nojasi toisella kääsi-osaston etulautaan ja kavahti satulaan, aivan yhtä keveästi kuin saksalaisten ballaadien aaveet, jotka hyppäävät ratsujen lautasille ja pitävät takaa kiinni matkalaisten vyöstä.

Nuorukainen ryntäsi häntä kohti, mutta nainen pysäytti hänet käskevällä kädenliikkeellä.

-- Kuulkaa, -- sanoi hän, -- vaikka olette nuori, tai paremminkin koska olette nuori, täytyy teillä olla sääliväinen sydän, älkää siis estäkö minua lähtemästä. Minä pakenen miestä, jota rakastan, mutta ennen kaikkea olen minä roomatar ja oikea katolilainen, ja tuo mies saattaisi sieluni iäiseen kadotukseen, jos olisin kauemmin hänen parissaan. Hän on jumalankieltäjä ja taikuri, jota Jumala nyt on ukkosensa äänellä varoittanut. -- Jospa hän painaisi tuon varoituksen mieleensä. Kertokaa hänelle, mitä olen nyt teille sanonut. Taivas palkitkoon teitä avusta, jota minulle annoitte. Ja nyt, hyvästi!

Näin sanoi hän, ja keveänä kuin nevojen yllä häilyvät usvat kiiti hän pois laukkaavan Djeridin selässä ja katosi tuossa tuokiossa.

Nuorukainen ei voinut pidättää ällistyksen ja kummastuksen huutoa, kun näki hänen noin pakenevan.

Se huuto se oli kaikunut vaunujen sisälle ja herättänyt siellä olevan matkustajan huomiota.

4.

Gilbert.

Se huuto oli tuon matkustajan, kuten sanoimme, hälyttänyt.

Hän tuli nopeasti ulos ajoneuvojen takaosastosta, sulki huolellisesti oven ja katseli rauhattomana ympärilleen.

Ensimäiseksi huomasi hän nuorukaisen, joka seisoi kummastuneena paikallaan. Salama leimahti samassa ja salli matkustajan tarkastaa häntä kiireestä kantaan. Moinen nopea tutkimus näytti matkustajalla olevan aina tapana, milloin joku uusi henkilö tai uusi seikka sattui hänen silmäänsä.

Katseltu oli tuskin kuusi-, seitsentoista-vuotias, pieni, laiha ja jänteekäs jäseniltään. Hänen mustat silmänsä, jotka hän loi aina lujasti kaikkiin esineihin, mitkä hänen huomiotaan herättivät, eivät olleet suinkaan lempeät, mutta miellyttävät. Hänen pieni, pysty nenänsä, ohut alahuulensa ja ulkonevat poskipäänsä ilmaisivat oveluutta ja varovaisuutta, kun taas vankasti esiinpistävä leuka puhui luonteen päättäväisyydestä.

-- Tekö täällä äsken huusitte? -- kysyi häneltä matkustaja.

-- Minä, monsieur, -- vastasi nuori mies.

-- Ja miksi te huusitte?

-- Siksi, kun...

Nuori mies keskeytti epäröiden puheensa.

-- Siksi kun? -- toisti matkustaja.

-- Monsieur, -- sanoi nuorukainen, -- tuolla kääseissä oli eräs nainen.

-- Niin oli.

Ja Balsomo iski silmänsä ajoneuvojen etuosastoon niinkuin olisi aikonut katseellaan lävistää sen lujat seinät.

-- Täällä oli hevonen kiinni ajoneuvojen pyörässä.

-- Niin, mutta missä hiidessä se nyt on?

-- Monsieur, se nainen, joka oli kääseissä, läksi täältä hevosella, joka oli sidottu tuonne taakse pyörään.

Matkustaja ei huudahtanut eikä virkkanut sanaakaan. Mutta yhdellä hyppäyksellä hän meni kääsien luo ja tempaisi nahkauutimet syrjään. Salama, joka samassa leimahti taivaalla, näytti hänelle, että kääsit olivat tyhjät.

-- Kautta Kristuksen veren! -- karjahti hän äänellä, joka muistutti sitä säestävää ukkosen jyrähdystä.

Sitten hän katseli ympärilleen ikäänkuin miettien keinoa ajaakseen naista takaa. Mutta hän huomasi, ettei sitä löytynyt.

-- Koettaa saada kiinni Djerid jollakin noista hevosista, -- jatkoi hän päätä pudistaen, -- olisi sama kuin lähettää kilpikonna ajamaan gasellia... Mutta kyllä saan tietää, minne hän meni, jollei vaan...

Hän pisti nopeasti ja huolissaan kätensä liiviensä taskuun, veti siitä pienen lompakon ja avasi sen. Eräässä lompakon osastossa oli pala kokoontaitettua paperia ja paperissa kihara mustia hiuksia.

Matkustajan kasvot kirkastuivat, kun hän näki nämä hiukset, ja hän rauhoittui täydellisesti, ainakin mikäli päältä katsoen voi huomata.

-- Hyvä, -- sanoi hän painaen otsalleen kätensä, joka kohta alkoi helmeillä hiestä, -- hyvä, ei ole hätää. Mutta eikö hän puhunut teille mitään lähtiessään?

-- Puhui kylläkin.

-- Mitä hän teille sanoi?

-- Käski ilmoittamaan teille, ettei hän lähtenyt teidän luotanne suinkaan teitä vihaten, vaan pelosta. Että hän on oikea kristitty, kun te sitävastoin...

Nuorukainen arasteli jatkaa.

-- Kun minä sitävastoin? -- toisti matkustaja.

-- En tiedä, uskallanko teille sitä sanoa? -- virkkoi nuorukainen.

-- Antakaa tulla, hitossa!

-- Kun te sitävastoin olette muka jumalankieltäjä ja uskoton, jolle Jumala on tänä iltana tahtonut antaa vielä viimeisen varoituksensa. Ja että hän, tuo nainen, oli sen varoituksen ymmärtänyt, ja hän neuvoi myöskin teitä sitä ymmärtämään.

Ja siinäkö kaikki, mitä hän teille sanoi? -- kysyi matkustaja?

-- Niin.

-- Hyvä; puhutaan sitten toisista asioista.

Ja matkustajan otsalta näyttivät katoavan viimeisetkin rauhattomuuden ja tyytymättömyyden merkit.