Part 4

-- Minä, -- sanoi puhuteltu, -- en voi luvata mitään muuta kuin henkilökohtaisen avustukseni. Meidän tasavaltamme pojat ovat kauan olleet Ranskan yksinvallan liittolaisia. Aina Marignanon ja Pavian taisteluista asti ovat he myyneet sille verensä; he ovat rehellisiä velallisia; he luovuttavat sen, niitä ovat myyneet. Ensi kertaa elämässäni minä häpeän rehellisyyttämme, korkeasti kunnioitettava suurmestari.

-- Ei väliä, -- vastasi suurkopti; -- me voitamme ilman heitäkin ja heitä vastaan seisten. Sinun vuorosi on nyt, Espanjan edustaja.

-- Minä, -- sanoi mainittu mies, -- olen köyhä, minulla on tarjota ainoastaan kolmetuhatta veljeä, mutta he avustavat jokainen tuhannen realia vuodessa. Espanja on laiskehtiva maa, ja siellä osaavat ihmiset nukkua tuskainkin vuoteella, kunhan vaan saavat maata.

-- Hyvä, -- sanoi suurkopti; -- entä sinä?

-- Minä, -- vastasi henkilö, jonka puoleen hän kääntyi, -- minä edustan Venäjää ja puolalaisia seuroja. Meikäläiset veljet ovat joko rikkaita tyytymättömiä tai köyhiä, lomattomaan työhön ja ennenaikaiseen kuolemaan tuomittuja maaorjia. Minä en voi luvata mitään orjain puolesta, koska heillä ei mitään ole, ei edes omaa sielua. Mutta kolmentuhannen varakkaan puolesta lupaan minä kaksikymmentä kultarahaa päätä kohti vuodessa.

Muut edustajat astuivat esille vuorostaan. Kukin heistä edusti joko pientä kuningaskuntaa, suurta ruhtinaskuntaa taikka jotakin köyhää valtiota. Jokainen heistä kirjoitutti tarjouksensa ylimmän päällikön luetteloon ja sitoutui valallaan pitämään lupauksensa.

Suurkopti sanoi:

-- Se tunnuslause, vertauskuvallisesti esitetty niissä kolmessa kirjaimessa, joista te minut tunsitte, täytyy nyt levittää myöskin toiseen osaan maailmaa, kun se jo tunnetaan toisessa. Kantakoon siis kukin jäseneksi vihitty näitä kolmea kirjainta ei ainoastaan sydämessään, vaan myöskin rintansa päällä sydämensä kohdalla, sillä me, kaikkien Idän ja Lännen looshien ylimestari, me säädämme liljat perikatoon[18]. Minä käsken sinua, ruotsalainen veli, sinua, skotlantilainen veli, sinua, Amerikasta tullut, sinua, Sveitsistä, sinua, Espanjasta ja sinua Venäjältä tullut veli: _Lilia pedibus destrue_![19]

Hyväksymishuuto, valtava kuin meren pauhu, purkausi kuuluville luolan perukoista ja toistui synkkänä kaikuna vuorten onkaloissa.

-- Ja nyt, isän ja mestarin nimessä, saatte poistua, -- lausui ylimmäinen päällikkö, kun äänten humina oli lakannut. -- Palatkaa järjestyksessä maanalaisiin holveihin, jotka vievät Ukkosvuoren alitse, ja hajotkaa ennen auringon nousua, ken jokea myöten, ken metsän halki, loput laakson kautta. Te näette minut kerran jälleen, mutta silloin on meillä voiton päivä. Menkää!

Ja hän päätti tämän loppukehoituksen eräällä vapaamuurarimerkillä, jonka ainoastaan kuusi korkeinta johtajaa ymmärsivät ja jonka tähden he nyt jäivät suurkoptin ympärille sittenkin, kun kaikki arvoltaan alemmat jäsenet olivat kadonneet.

Nyt vei ylimmäinen johtaja ruotsalaisen syrjään ja sanoi hänelle:.

-- Swedenborg, sinä olet tosiaan taivaallisen ilmoituksen mies, ja Jumala kiittää sinua minun suullani. Lähetä rahat Ranskaan osoitteella, jonka sinulle annan.

Puheenjohtaja tervehti kunnioittavasti ja poistui ymmällään näennän-lahjoista, jotka olivat ilmaisseet hänen nimensä suurkoptille.

-- Hyvästi, urhea Fairfax, -- jatkoi tämä, -- sinä olet isoisäsi arvoinen jälkeläinen. Pyydä, ettei Washington unohda minua, kun ensi kerran hänelle kirjoitat.

Fairfax kumarsi puolestaan ja poistui Swedenborgin perästä.

-- Tule lähemmäksi, Paul Jones, -- sanoi suurkopti amerikalaiselle, -- tule, sillä sinä puhuit hyvin; sellaista juuri sinulta odotinkin. Sinusta kasvaa yksi Amerikan sankareita. Olkaa valmiit, sinä ja maasi, ensimäisen merkin kuullessanne.

Ja amerikalainen vetäytyi vuorostaan pois, värähtäen kuin jumalallisen hengen kosketuksesta.

-- Ja sinä, Lavater, -- jatkoi valittu, -- luovu nyt teorioista, sillä nyt on aika ryhtyä toimeen. Älä tutki enää, mitä ihminen on, vaan sitä, mitä ihminen voi olla. Mene, ja tuho niille veljillesi, jotka nousevat meitä vastaan, sillä kansan viha on nopea kostamaan, ja se on murskaava kuin Jumalan viha!

Sveitsin edustaja kumarsi vavisten ja katosi.

-- Kuule minua, Ximenes, -- virkkoi viimein suurkopti kääntyen Espanjan nimessä puhuneen miehen puoleen, -- sinä olet harras mies, mutta sinä epäilet liikaa. Maasi nukkuu, sanoit sinä; mutta se nukkuu siksi, ettei sitä kukaan herätä. Mene, muista että Kastilia on Cidin syntymämaa.

Viimeinen johtajista astui vuorostaan esille. Mutta hän ei ollut ennättänyt kolmea askelta, kun suurkopti seisautti hänet käden liikkeellä.

-- Sinä, Scieffort Venäjältä, sinä kavallat asiasi ennenkuin kuukausi on kulunut; mutta kuukauden päästä sinä olet kuollut.

Moskoviitti lyyhähti polvilleen; mutta suurkopti vaati uhkaavalla viittauksella häntä nousemaan ylös, ja tuo tulevaisen tuomion uhri meni horjuen ulos.

Tuo omituinen henkilö, jonka näin olemme johtaneet esittämään näytelmämme tärkeintä osaa, jäi nyt yksin. Hän katseli ympärilleen, ja kun hän huomasi, että vastaanottosali oli tyhjä ja hiljainen, napitti hän kiinni mustan samettitakkinsa, jossa oli kirjatut napinlävet, painoi hatun päähänsä, kosketti jousta kupariportissa, joka oli hänen tänne saapuessaan sulkeutunut hänen takanaan ja läksi menemään alas vuoren louhikoita, aivan kuin ne olisivat olleet hänelle kauan sitten tutut. Ja kun hän saapui metsään, jatkoi hän kulkuaan varmasti sen lävitse, vaikka hänellä ei ollut opasta eikä valoa, -- jatkoi niinkuin näkymätön käsi olisi häntä taluttanut.

Tultuaan metsän toiseen laitaan katseli hän ympärilleen, missä hänen hevosensa olisi, ja kun hän ei sitä nähnyt, niin hän kuunteli. Hän oli silloin kuulevinaan hirnuntaa jossakin kaukana. Matkalaisemme huulilta läksi silloin omituinen visertävä ja venyvä vihellys.

Tuokion päästä olisi siellä saattanut kuulla Djeridin pimeässä ravaavan paikalle, uskollisena ja tottelevaisena kuin ilakoiva koira. Matkalainen keikahti notkeasti sen selkään, ja pian katosivat he molemmat nopeaa juoksua yöhön, sulautuen näkymättömiin synkällä kanervanummella, joka leviää Danenfelsin ja Ukkosvuoren huipun välillä.

1.

Rajuilma.

Oli kulunut kahdeksan päivää kohtauksesta, jonka äsken olemme kertoneet. Sinä päivänä, noin kello viiden aikaan iltapuolella, lähtivät ajoneuvot neljän hevosen vetäminä ja kahden kyytimiehen ohjaamina taipalelle pienestä Pont-à-Moussonin kaupungista, joka on Nancyn ja Metzin välillä. Matkustajat olivat muuttaneet hevosia sikäläisellä kyytiasemalla, ja vaikka kievarin terhakka emäntä, seisten ovellansa pitämässä silmällä myöhästyneitä matkustajia, oli hartaasti pyytänyt heitä jäämään yöksi taloon, olivat nämä kuitenkin pysähtymättä pitkittäneet matkaansa Pariisiin päin.

Tuskin olivat nuo neljä hevosta, jotka vetivät mainittuja raskaita ajovehkeitä, kadonneet kadun kulman taakse, kun parikymmentä lasta ja kymmenisen eukkoa kiiruhti kievarilta kukin kotiinsa heilutellen käsiään ja huudahdellen. He olivat näet seisseet sen vähäisen ajan, mitä hevosten muuttoon oli kulunut, noiden ajoneuvojen ympärillä, ja nyt ilmaisivat heidän viittoilemisensa ja huudahduksensa toisissa heistä tavatonta iloisuutta ja toisissa suurta kummastusta.

Moisia ajoneuvoja ei ollutkaan vielä koskaan ennen nähty kulkevan sillan yli, jonka kunnon, kuningas Stanislas[20] oli vuosikymmeniä takaperin rakennuttanut sinne Mosel-joen poikki, helpoittaakseen yhteyttä pienen kuningaskuntansa ja Ranskan välillä. Me emme ole tätä mainitessamme unohtaneet edes niitä merkillisiä elsassilaisia matkavankkureita, jotka kuljettavat markkina-aikaan Pfalzburgista kaksipäisiä epäsikiöitä, opetettuja karhuja ja kiertäviä nuorallatanssijoita, noita sivistyneitten maiden mustalaisia.

Ei tosiaan tarvinnut olla mikään ilveilevä ja irvihammas poika eikä vanha ja juoruava eukko, pysähtyäkseen kummastelemaan näitä ylen valtavia ajoneuvoja. Tavattoman tilava vaunulaatikko oli ripustettu neljän läpimitaltaan samankokoisen pyörän varaan ja lepäsi vankkain joustimien nojassa, ja raskaudestaan huolimatta ne kiitivät tiehensä sellaisella nopeudella, että katselijat saattoivat olla oikeassakin huudahtaessaan: -- Nepä kyytirattaat ovat kumma koje! Lukijamme, jotka onnekseen eivät ole nähneet moisten tulevan vastaansa, suvainnevat meidän heille niitä kuvailla.

Ensinnäkin oli niissä kaksi vaunukoria, nimittäin suurempi, takimainen, ja niiden edessä vielä toinen, jonkinlainen kääsien tapainen laitos. Ja tuo suurempi vaunuosasto oli maalattu ulkoa kirkkaansinisellä värillä ja sen ovikaistat kaunistettu komealla paroonin vaakunakruunulla, jonka alla näkyivät taiteellisesti toisiinsa kietoutuvat kirjaimet J ja B.

Kaksi ikkunaa, -- sanomme nimenomaan, että ne olivat ikkunoita, eivätkä ovia, -- päästi valoa tuohon takimaiseen vaunuosastoon valkoisten musliiniuudinten lävitse. Mutta nämä ikkunat olivat melkeinpä täydellisesti salatut tavallisilta kuolevaisilta, sillä ne olivat tehdyt takimaisen vaunukorin etuseinään, noihin kääseihin päin. Ikkunoihin sommiteltu ristikko salli puhella olennon kanssa, joka -- millainen hän sitten lie ollutkin -- asui tuolla takaosastossa, ja samalla saattoi ulkoa päin nojautua noita verhottuja ikkunoita vasten, mikä seikka ei olisi ollut mahdollista ilman tätä varokeinoa.

Tuo takimainen vaunukori, joka näytti olevan näiden merkillisten ajovehkeiden tärkeimpänä osana, oli noin kahdeksan jalkaa pitkä ja kuusi leveä. Se ei saanut valoa muualta kuin mainitsemistamme kahdesta ikkunasta eikä ilmaa muualta kuin räppänäruudusta, joka avautui ajoneuvojen katolle.

Kaikkien näiden kummallisuuksien lisäksi, joilla nuo matkavaunut ihmetyttivät ohikulkijoita, oli niiden katolla vielä rautapellistä tehty savutorvi, joka kohosi kattoa korkeammalle ainakin jalan mitan. Ja se suitsutti nyt ilmaan sinertävää savua, joka vähitellen hoikkeni ohueksi haikupilveksi ja levisi sitten lainehtivaksi hattaraksi kiitäväin ajoneuvojen kyntämälle ilmavaolle.

Nykyaikana olisi moinen omituisuus saattanut olettamaan pelkästään, että oli keksitty jokin uusi ja parannettu kulkuneuvo, jossa mekaanikko oli älykkäällä tavalla yhdistänyt höyryn ja hevosvoiman.

Sellainen oletus olisi ollut sitäkin aiheutetumpi, kun ajoneuvojen jäljessä juoksi joutilas hevonen, kiinnitettynä juoksunuoralla vaunuihin, joita, kuten olemme sanoneet, veti neljä hevosta ja ohjasi kaksi kyytimiestä. Tällä hevosella, jossa näki kaikki arabialaisen rodun tunnusmerkit, sillä sen pää oli pieni ja kaula kaareva, jalat ohuet ja rinta kapea, harja tuuhea ja häntä hulmuava, oli satula valmiina seljässä, ja se seikka todisti, että jonkun tuohon Nooakin arkkiin sulkeutuneen salaperäisen matkustajan tapana oli huvitella joskus ratsastuksellakin, laskettaen laukkaa vaunujen vieressä, raskaiden laitosten, joilta moinen keveä kulkutapa näytti ehdottomasti kielletyltä.

Pont-à-Moussonissa oli edellisestä kyytipaikasta tullut kyytimies saanut kyytimaksun lisäksi kaksinkertaiset juomarahat. Ne oli hänelle antanut valkoinen ja luja käsi, pistäytyen ulos niiden kahden nahkaverhon raosta, jotka peittivät ajoneuvojen etuosastoa, mainittujen kääsien aukkoa, melkein yhtä tiiviisti kuin musliiniuutimet vaunukorin takimaisenkin osan edustaa.

Hämmästynyt kyytimies oli silloin siepannut hatun päästänsä ja sanonut: -- Kiitos, monseigneur![21] -- Ja silloin oli soinnukas ääni vastannut hänelle saksaksi, jota kieltä ymmärretään vielä Nancyn seudulla, joskaan ei enää puhuta:

-- _Schnell! Schneller!_ Mikä merkitsee käännettynä:

-- Nopeasti, vielä nopeammin!

Kyytimiehet ymmärtävät yleensä melkein kaikkia kieliä, kun säestää heille puhumiansa sanoja eräänlaisella metallisella helähdyksellä, josta kyytimiesten rotu erikoisesti pitää; sen seikan tuntevat kaikki matkustajat hyvin. Niinpä tekikin nyt kaksi uutta kyytimiestä kaiken voitavansa, saadakseen hevoset laukkaamaan. Ja vasta sellaisen ponnistuksen jälkeen, että ne tuottivat heidän käsivoimilleen enemmän kunniaa kuin hevosten kinnerjänteille, he viimeinkin väsyivät ja tyytyivät pelkästään niin kohtuulliseen ravijuoksuun, että kuljettiin noin peninkulma tai puolitoistakin tunnissa.

Kello seitsemän aikaan muutettiin hevosia Saint-Mihielissä. Sama käsi pisti uudinten raosta miehille maksun ajetusta kyytivälistä, ja sama ääni lausui entisen kehoituksen.

On itsestään selvää, että nuo omituiset ajoneuvot saivat täälläkin ihmiset yhtä uteliaiksi kuin Pont-à-Moussonissa, sillä illan hämärä teki ne osaltaan vieläkin kummallisemman näköisiksi.

Saint-Mihielin luona alkaa vuoristo. Sinne saavuttuaan täytyi matkustajain tyytyä ajamaan käymäjalkaa: kahdeksannespeninkulman matkaan meni puolen tuntia.

Vuoren kukkulalla kyytimiehet pysäyttivät hevoset antaakseen niiden puhaltaa, ja kääseissä istuvat saivat silloin syrjään vetämäinsä nahkauudinten välistä katsella sangen laajaa maisemaa, jota jo illan nousevat usvat alkoivat verhota.

Ilma oli ollut kello kolmeen saakka kirkas ja lämmin, mutta tuli nyt illansuussa painostavaksi. Etelästä päin nousi valkea pilvi, joka näytti ajavan ajoneuvoja oikein vasiten takaa ja uhkasi saada ne kiinni ennenkuin oli päästy Bar-le-Duciin, jonne kyytimiehet ehdottivat joka tapauksessa pysähdyttäväksi yötä viettämään.

Tie kulki vuoren ja äkkijyrkän rinteen välissä, laskeutuen laaksoa kohti, jonka pohjalla näkyi kiemurteleva Maas-joki, ja vieru oli neljännespeninkulman matkan niin jyrkkä, että olisi ollut vaarallista ajaa sitä alas muutoin kuin käyden. Tätä varovaisuutta kyytimiehet noudattivatkin lähtiessään jälleen liikkeelle.

Iso pilvi läheni yhä, ja raskaana viistäessään maanpintaa se nieli kaikki maasta kohoavat usvat, siten yhäti laajeten; synkän valkeana näytti se työntävän tieltään kaikki muut sinertävät hattarat, jotka koettivat asettua tuulen alle niinkuin sotalaivat meritaistelussa.

Pian tuo pilvenlonka, joka levisi taivaalle nopeasti kuin nouseva vuoksivesi, ehkäisi auringon viimeiset säteetkin näkymästä. Harmaa ja himmeä heijastus nyt vain pilkki vaivaloisesti sen läpi maan päälle, ja puitten lehdet, jotka vapisivat pienimmänkään tuulenhenkäyksen tuntumatta, saivat tuon tumman värin, johon ne pukeutuvat ensimmäisinä hämärän hetkinä auringon laskun jälkeen.

Yhtäkkiä viilsi salama pilvenlonkaa, taivas jakautui tulikieluiksi, ja ihmisten kauhistunut katse sai nyt nähdä aina taivaan avaruuden mittaamattomiin syvyyksiin, jotka hulmusivat liekeissä kuin helvetti. Samassa iski ukonvaaja lentäen puulta puulle tienvarressa olevan metsän laidasta toiseen, täristi itse tannertakin ja kiihdytti suuren pilven kiitämään hurjistuneen hevosen lailla. Ajoneuvot vierivät yhä vaan eteenpäin ja suitsuttivat savutorvestaan savua, ainoastaan se erona, että ennen oli savu ollut musta, mutta nyt se tuli ohueksi ja opaalin-kelmeäksi.

Tällävälin taivas synkkeni aivan kuin sysäyksittäin. Silloin ajoneuvojen kattoräppänä alkoi hohtaa kirkkaanpunaista valoa ja jäikin valaistuksi. Huomattavastikin varustautui tuon liikkuvan kammion matkustaja ulkonaisista tapauksista mitään välittämättä yön pimeyttä vastaan, ettei se olisi estänyt hänen työskentelyään.

Ajoneuvot olivat vuoren laella eivätkä olleet juuri alottaneet matkaansa alaspäin, kun uusi ukonisku, entistä ankarampi ja metalliäänelle rämähtävämpi, päästi sateen pilvistä purkautumaan. Se tuli ensin suurina pisaroina, mutta pian se lankesi rankkana ja sakeana kuin taivaasta olisi singottu alas nuolikuuro.

Kyytimiehet näyttivät neuvottelevan keskenään; ajopelit pysähtyivät.

-- Mitä nyt? -- kysyi entinen ääni kääseistä, mutta tälläkertaa oivallisella ranskankielellä, -- mitä hiittä nyt seistään?

-- Neuvotellaan tässä, voimmeko ajaa enää, -- vastasivat kyytimiehet.

-- Minun mielestäni on se asia minun eikä teidän ratkaistava, -- vastasi ääni. -- Ajakaa.

Ja tuossa äänessä oli niin luja ja ehdottomasti käskevä sävy, että kyytimiehet tottelivat, ja ajoneuvot alkoivat kieriä vuorenrinnettä alamäkeen.

-- Kas niin, hyvä on, -- lopetti ääni.

Ja nahkauutimet, jotka olivat hetkeksi auenneet, laskeusivat jälleen matkustajain ja kyytimiesten väliin.

Mutta tie oli luonnostaan savinen, ja kun sitä nyt liottivat taivaasta lankeavat sadevirrat, tuli se viimein niin liukkaaksi, etteivät hevoset tahtoneet enää kulkea.

-- Monsieur, -- sanoi aisahevosella ratsastava kyytimies, -- on mahdotonta ajaa edelleen.

-- Miksi niin? -- kysyi tuo tuntemamme ääni.

-- Siksi, että hevoset eivät enää kävele, vaan liukuvat.

-- Ja kuinka pitkän matkan päässä olemme seuraavasta kyytipaikasta?

-- Ah, sinne on matkaa, monsieur; sinne on kaksi peninkulmaa.

-- No, kyytimies, kengitä hevosesi hopeakengillä, niin kyllä kulkevat, -- virkkoi muukalainen avaten uutimet ja kurottaen kääseistä kyytimiehelle neljä kuuden livren hopearahaa.

-- Te olette hyvä herra, -- sanoi kyytimies ottaen rahat vastaan leveään kämmeneensä ja solauttaen saappaansa laajaan varteen.

-- Monsieur taisi sinulle puhua? -- virkkoi toinen kyytimies, sillä hän oli kuullut hopeisen helinän, jonka nuo neljä isoa kolikkoa olivat alas soluessaan saaneet aikaan, eikä hän tahtonut olla syrjässä keskustelusta, joka kuulosti niin lupaavalta.

-- Niin, hän tahtoo mentäväksi vaan eteenpäin.

-- Onko teillä sitten mitään sitä toivomusta vastaan, ystäväni? -- kysyi matkustaja säveällä, mutta lujalla äänellä, josta saattoi ymmärtää, ettei hän tässä asiassa suvainnut vastaväitteitä.

-- Ei, monsieur, ei minulla, vaan hevosilla; katsokaa, ne eivät tahdo kulkea.

-- Ja mitä varten teillä on kannukset? -- kysyi matkustaja.

-- Niin, vaikka minä upottaisin kannukset niiden sisälmyksiin, ne eivät liiku askeltakaan enää; horna minut periköön, jos...

Kyytimies ei ennättänyt lopettaa herjaustaan: salama, jota seurasi hirvittävä jylinä, keskeytti hänen puheensa.

-- Tämä ei ole kristityn ilmaa, -- virkkoi mies-parka. -- Voi, katsokaa nyt, monsieur... nyt vaunut kulkevat aivan itsestään; viiden minuutin päästä ne menevät nopeammin kuin tahdomme. Herra Jumala, nythän me hyrräämme alas väkisin!

Ja raskaat vaunut tosiaankin painoivat niin hevosten takalistoa, etteivät ne voineet pitää vastaan, kun niiden jalat eivät enää pystyneet maahan. Ajoneuvot alkoivat pyöriä yhä kovempaa vauhtia, jonka painon monistuva lisäys muutti pian huimaksi kiitämiseksi.

Hevoset hurjistuivat kivusta, ja ajoneuvot lensivät kuin nuoli hämyistä vuoren kuvetta alas, samalla painuen selvästikin sivulle jyrkänteen reunaa kohti.

Tällä kertaa ei ajoneuvoista ainoastaan kuulunut ääni, vaan niistä pistäytyi jo esiin matkustajan pääkin.

-- Nahjus, -- huusi hän, -- sinähän tapat meidät! Käännä vasemmalle, kuuletko, vasemmalle!

-- Hyvä sanoa, monsieur, mutta kunhan olisitte itse tässä, -- vastasi kauhistunut kyytimies koettaen turhaan kiskoa ohjaksista ja saada hevoset jälleen valtaansa.

-- Josef! -- huusi nyt vuorostaan naisen ääni, jonka kuulemme ensi kertaa; -- Josef, auta, auta! Voi, pyhä madonna!

Vaara olikin esillä tuossa paikassa, kauheana, kuvaamattomana, ja saattoi oikeuttaa tämän vetoamisen, jumalanäitiin. Ajoneuvot kiitivät oman painonsa vetäminä ja minkään varman käden niitä ohjaamatta yhä kuilua kohti, ja yksi hevosista näytti jo aivan riippuvan jyrkänteen päällä: pari pyörän kiepausta vielä, ja hevoset, ajoneuvot, kyytimiehet, kaikki olisivat syöksyneet syvyyteen ja tuhoutuneet. Mutta silloin ponnahti matkustava herra kääseistä aisalle, tempaisi kyytimiehen takinkauluksesta ja housunvyötäryksistä ylös ja heitti hänet niinkuin lapsen kymmenen askeleen päähän, keikahti hänen paikalleen satulaan, vetäisi ohjakset suoriksi ja huusi hirvittävällä äänellä toiselle ajajalle:

-- Vasemmalle, vintiö, vasemmalle, tai ammun kuulan kalloosi!

Sen käskyn vaikutus oli ihmeellinen. Kahta etuhevosta ohjaava kyytimies teki kovaonnisen kumppaninsa kiljaisun kannustamana yli-inhimillisen ponnistuksen ja sai ajoneuvot käännetyksi sekä matkustajan tehokkaalla avulla palautetuksi keskelle tietä. Siellä ne alkoivat jälleen vieriä eteenpäin, kiitäen ja jyristen kuin ukkonen, jota vastaan ne täyttivät taistelevan. -- Täyttä laukkaa, -- huusi matkustaja, -- täyttä laukkaa! Jos väsyt, niin sotkeudut alle hevosinesi.

Kyytimies ymmärsi, että tämä ei ollut joutava uhkaus, ja hänen tarmonsa kasvoi kaksinkertaiseksi. Ajoneuvot jatkoivat nyt alaskiitämistään hirvittävällä nopeudella. Jos kuka olisi nähnyt niiden kulkevan yön pimeydessä kumeasti jyristen ja säkeniä savutorvestaan suitsuttaen ja kuullut tukahtuneita ääniä sisältä, olisi hän varmaan luullut niitä joiksikin hornan vaunuiksi, joita aavehevoset vetivät ja hirmumyrsky ajoi takaa.

Mutta matkustajat olivat välttäneet tämän vaaran ainoastaan joutuakseen toiseen. Laakson yli vyöryvällä ukkospilvellä oli siivet, ja se kiiti eteenpäin yhtä nopeasti kuin hevosetkin. Tuon tuostakin kohotti matkustaja päätään; sen teki hän varsinkin silloin, kun salama viilsi pilvenlonkaa, ja sen valossa saattoi nyt huomata hänen kasvoillaan levottomuuden ilmeen, jota hän ei koettanutkaan salata, koska täällä ei ollut ketään sitä näkemässä paitsi Jumala. Yhtäkkiä, juuri kun ajoneuvot tulivat rinteen juurelle ja jatkoivat vauhtinsa voimalla vielä kiitämistään pitkin tasaista maata, sai äkillinen ilman järkähdys aikaan kahden valtavan sähkökokoumuksen yhtymisen, pilvenlonka repesi halki hirvittävällä räiskeellä ja purki sisästään yhtaikaa salaman ja ukkosenjyrinän. Hevoset ympäröi liekki, joka oli ensin punansinertävä ja sitten vihreä sekä viimein valkea; takimainen pari kavahti pystyyn ja huitoi etujaloillaan tulikiveltä löyhkävää ilmaa; etumaiset suistuivat maahan niinkuin se olisi luisunut niiden jalkain alta. Mutta se niistä, jolla kyytimies ratsasti, ponnahti melkein heti jälleen jaloilleen, ja tuntiessaan tempauksen katkaisseen vetohihnat se karkasi vieden miehen mukanaan ja katosi pimeyden helmaan. Ajoneuvot pyörivät eteenpäin vielä kymmenkunnan askelta ja pysähtyivät sitten äkkiä, töytäden toisen, ukkosen tappaman hevosen ruumiiseen.

Koko tätä kohtausta oli kääseissä istuva nainen säestänyt sydäntävihlovin hätähuudoin.

Syntyi omituinen sekaannuksen tuokio, jolloin ainoakaan matkustajista ei tiennyt, oliko hän elävä tai kuollut. Itse matkustava herrakin tunnusteli ruumistaan varmistuaksensa.

Hänelle ei ollut tapahtunut mitään; mutta hänen naisensa oli pyörtynyt.

Vaikka matkustaja saattoikin aavistaa, miten ajoneuvojen etuosastossa oli käynyt, sillä kääseistä kajahtelevia huutoja oli nyt seurannut syvin hiljaisuus, ei hänen ensimmäisenä huolenaan kuitenkaan ollut taintunut nainen.

Heti maahan päästessään hän päinvastoin juoksi vaunujen takaosaston luo.

Siellä oli tuo kaunis arabialainen hevonen, josta olemme puhuneet, hirmustuneena ja jäykkänä, harja pörhössä, jokainen jouhi pystyssä niinkuin kukin niistä olisi elänyt. Rajusti kiskoen juoksuköyttänsä oli ylpeä eläin tärisyttänyt ovea, jonka ripaan se oli sidottu; turhaan ponnisteltuaan kytkyimensä katkaisemiseksi se oli jäänyt paikalleen seisomaan, silmät tuijottavina ja suu vaahdossa, myrskyn kauhun lumoamana, ja kun isäntä tapansa mukaan viheltäen laski hyväilevästi kätensä lautasille, niin se hypähti ja päästi hirnahduksen ikäänkuin se ei olisi häntä tuntenut.

-- Taas se hevosen paholainen! -- kuului nyt ärtyisä ääni ajoneuvojen sisästä; -- kirottu elukka huojuttelee muuriani!

Sitten yltyi sama ääni huutamaan kärsimättömästi ja uhkaavasti arabiankielellä:

-- _Nhe gullak hogud shaked haffrit_![22]

-- Älkää suuttuko Djeridille, mestari, -- vastasi hänelle matkustaja päästäen hevosen irti ja sitoen sen ajoneuvojen takapyörään; -- sitä näet peloittaa, ja peljästyä saattaa tosiaan vähemmästäkin.

Ja näin sanoen avasi matkustaja vaunujen oven, laski astuinlaudan ja meni sisälle, sulkien oven mennessään.

2.

Althotas.

Matkustajamme oli nyt vanhuksen edessä, jolla oli harmaat silmät, koukkuinen nenä ja vapisevat, mutta toimeliaat kädet, kun hän tilavaan nojatuoliin kuopattuna paraikaa selaili oikealla kädellään vankkaa pergamentti-käsikirjoitusta nimeltä _La Chiave del Gabinetto_ ja piti vasemmassa kädessään hopeista kuorinkauhaa.