Part 36

Gilbert vaipui kammiossaan syvään mietiskelyyn, kuten hänen aina oli tapana kokiessaan seikkoja, jotka olivat niin suuria, että ne menivät yli hänen ymmärryksensä ja ajatteluvoimansa. Silloin tultiin hänelle ilmoittamaan, että neiti Chon pyysi häntä luokseen alas. Gilbert otti hattunsa, harjasi sen ja vertaili ohimennen vilkaisten nukkavierua takkiaan lakeijan uuteen pukuun. Ja vaikka hän sanoi itselleen, että lakeijan puku oli joka tapauksessa vaan lakeijan puku, niin punastui hän nyt kuitenkin portaita laskeutuessaan häpeästä, kun ajatteli, miten huonosti hän ulkoasultaan sopi tiellä kohtaamainsa ihmisten seuraan ja näkemäinsä uutuuksien piiriin.

Chon tuli pihalle samalla aikaa kuin Gilbert; ero oli vain siinä, että Chon laskeutui sinne alas suuria portaita ja Gilbert pieniä takaportaita.

Pihalla odottivat vaunut. Ne olivat jonkinlaiset "phaetonit" neljän istuttavat rattaat, jotka muistuttivat hieman noita pieniä historiallisia ajoneuvoja, joilla suuri kuningas oli aikoinaan ajellut yhtaikaa rouva de Montespanin ja de Fontanges'n sekä usein lisäksi kuningattarenkin kanssa.

Chon nousi rattaille etumaiselle istuimelle sekä asetti viereensä suuren matka-laukun ja pienen koiran. Jälelle jäävät kaksi paikkaa olivat tarkoitetut Gilbertille ja eräänlaiselle isännöitsijälle, jota puhuteltiin intendentti Grangeksi.

Gilbert kiiruhti istumaan juuri Chonin taakse, säilyttääkseen arvonsa mukaisen paikan. Väittämättä edes mitään vastaan tai sitä edes ajattelemattakaan asettui intendentti vuorostaan matka-arkun ja koiran taakse.

Neiti Chon oli koko sielultaan ja mieleltään samanlainen kuin kaikki muutkin Versaillesin asujat, ja hän oli siis iloinen saadessaan lähteä suuresta linnasta hengittämään metsien ja niittyjen raikasta ilmaa, ja hän tuli puheliaaksi. Ja tuskin oli ehditty pois kaupungista, niin hän kääntyi puolittain taaksepäin ja sanoi:

-- Kas niin, monsieur filosoofi, mitäs pidätte Versaillesista?

-- Se on sangen kaunis, madame; mutta lähdemmekö me jo pois?

-- Kyllä, me ajamme nyt _meille_, tällä kertaa.

-- Nimittäin _teille_, madame, -- sanoi Gilbert ihmistyvän karhun sävyllä.

-- Niin, sitä tarkoitan. Minä näytän nyt teidät kälylleni: koettakaa olla hänelle mieliksi; sitä koettavat tätä nykyä Ranskan suurimmatkin herrat. Mutta, hra Grange, teidän on hommattava uusi kokopuku tälle nuorukaiselle.

Gilbert lensi korviaan myöten punaiseksi.

-- Minkälainen puku, madame? -- kysyi intendentti; -- tavallinen lakeijan livreako?

Gilbert aivan ponnahti istuimellaan.

-- Lakeijan livrea! -- huudahti hän ja iski intendenttiin julman katseen.

-- Ei, te teetätte... sanon sen sitten teille; minulla on keksintö, jonka aion ilmoittaa kälylleni. Pitäkää ainoastaan huoli, että puku saadaan valmiiksi samaan aikaan kuin Zamorenkin.

-- Kyllä, madame.

-- Tunnetteko te Zamorea? -- kysyi Chon Gilbertiltä, joka oli toisten pakinasta aivan tyrmistynyt.

-- En, madame, -- vastasi Gilbert; -- minulla ei ele kunnia häntä tuntea.

-- Hän on pieni herra, jonka saatte toveriksenne, ja josta tulee Luciennesin linnan kuvernööri. Koettakaa päästä hänen ystäväkseen; Zamore on pohjaltaan hyvä ihminen, väristään huolimatta.

Gilbert oli kysymäisillään, minkä värinen Zamore sitten oli; mutta hän muisti Chonin jo ennen oikaisseen häntä uteliaisuudesta, ja hän pelkäsi uusia toruja ja vaikeni.

-- Koetan kyllä, -- virkkoi hän ainoastaan ja hymyili sangen arvokkaasti.

Saavuttiin Luciennesiin. Filosoofimme näki koko huvilan seudun: äskettäin istutetun puukujan, metsäiset kukkulat, suuren vesijohdon, joka oli kuin muinaisten roomalaista työtä, tuuheat kastanjikot ja lopuksi ihanan näköalan yli alankojen ja metsäin, jotka reunustavat Seinen molempia rantoja sen rientäessä Maisonsia kohti.

"Tämä siis on se paviljonki, joka Ranskalle niin paljon maksaa, kuten Taverneyn parooni kertoi", -- tuumi Gilbert itsekseen.

Koirat haukkuivat iloissaan, avuliaat palvelijat kiiruhtivat Chonia tervehtimään, ja nämä seikat keskeyttivät Gilbertin aristokraattis-filosoofiset mietteet.

-- Kälyni, onko hän jo tullut? -- kysyi Chon.

-- Ei, madame, mutta täällä odotetaan häntä.

-- Kuka?

-- Kansleri, poliisipäällikkö ja herttua d'Aiguillon.

-- Hyvä; juoskaa nopeasti avaamaan minulle kiinalainen huone, minä tahdon tavata kälyni ennenkuin muut; te ilmoitatte hänelle, että minä odotan häntä siellä, ymmärrättekö? Ahaa, Sylvia, -- jatkoi Chon kääntyen erään tytön puoleen, joka oli varmaankin kamarineitsyt ja oli ottanut haltuunsa matkalaukun ja pienen koiran, -- anna laukku ja Misapouf hra Grangelle ja vie pikku filosoofini Zamoren luokse.

Sylvia-neiti katseli ympärilleen varmaankin nähdäkseen, minkälaisesta eläimestä Chon nyt oikeastaan puhui; mutta sitten hänen ja emäntänsä katseet kohdistuivat yhtaikaa Gilbertiin, Ja Chon viittasi, että hän tarkoitti tätä nuorukaista.

-- Tulkaa, -- sanoi Sylvia Gilbertille.

Gilbert seurasi kamarineitsyttä yhä kummastuneempana; mutta Chon jälleen katosi kuin lintu sisään eräästä paviljongin ovesta.

Ellei Chon olisi puhutellut kamarineitsyttä niin käskevällä tavalla, olisi Gilbert pitänyt Sylviaa paremminkin vallasnaisena kuin kamarineitsyenä. Sylvia muistuttikin pukunsa puolesta paljon enemmän Andréeta kuin Nicolea. Hän otti nyt Gilbertiä kädestä ja hymyili lauhkeasti, sillä Chonin sanoista oli hän huomannut hänen olevan tulokasta kohtaan ellei juuri kunnioittava, niin ainakin oikusta suopea.

Hän oli, -- neiti Sylvia nimittäin, -- kookas ja kaunis tyttö, silmät tumman siniset, ihoa valkea ja hiukan pisamainen ja komea tukka kellertävä, hieman punertava. Raikas ja hieno suu, valkeat hampaat ja pyöreät käsivarret tekivät Gilbertiin tuollaisen aistillisen vaikutuksen, jollaiselle hän oli kovin altis; se se sai hänet hempeästi värähtämään, sillä se johti hänen mieleensä sen entisen kuherruskuukauden muistot, josta Nicole oli puhunut.

Naiset huomaavat aina tällaiset seikat. Neiti Sylvia huomasi siis Gilbertin värähtävän ja sanoi hymyillen:

-- Mikä on nimenne, monsieur?

-- Gilbert, mademoiselle, -- vastasi nuorukainen melkoisen lempeällä äänellä.

-- No niin, hra Gilbert, tulkaahan nyt tutustumaan seigneur Zamoreen.

-- Luciennesin linnan kuvernööriin?

-- Niin, kuvernööriin.

Gilbert ojenteli käsivarsiaan, hankasi takistaan pölyä toisella hihallaan ja pyyhki kämmeniään nenäliinaansa. Häntä pohjaltaan arastutti astua niin korkean henkilön eteen, mutta hän muisti Chonin sanat: "Zamore on hyvä ihminen", ja ne sanat rauhoittivat häntä.

Hän oli nyt jo erään kreivittären ja varakreivin ystävä, ja nyt oli hänestä tuleva vielä kuvernöörin ystävä.

"Mitenkä panetellaankaan hovia", tuumi hän itsekseen, "jossa on niin helppo saada ystäviä. Ja minä luulenkin, että nämä ihmiset ovat sangen vierasvaraisia ja hyviä."

Sylvia avasi erään oven, josta näki paremminkin jonkinlaista boudoiria kuin etuhuonetta muistuttavaan kamariin. Ovilevyt olivat kullatuin pronssiupotuksin koristettua kilpikonnan luuta. Olisi luullut astuvansa Luculluksen atriumiin, sillä erolla vaan, että tuon muinaisen roomalaisen ovikoristukset olivat puhdasta kultaa.

Siinä huoneessa lepäili valtavan suuressa nojatuolissa, keskellä tyynykasaa, jalat ristissä allaan ja suklaapastilleja maiskutellen jalo herra Zamore, jonka me jo tunnemme, mutta johon Gilbert ei vielä ollut tutustunut.

Vaikutus, jonka Luciennesin kuvernööri teki Gilbertiin, ilmeni viimemainitun kasvoilla sangen hupaisella tavalla.

-- Kah, -- huudahti hän katsellen ällistyksissään noita merkillisiä kasvoja, sillä hän näki ensi kerran elämässään neekerin; -- kah, mikä tuo sitten on?

Zamore ei kohottanut edes päätänsäkään, vaan maiskutteli edelleen pastillejaan ja mullisteli silmiään niin että valkuaiset paistoivat.

-- Hän on kuvernööri, -- vastasi Sylvia, -- hän on Zamore.

-- Tuoko? -- kysyi Gilbert ällistyksissään.

-- Tietysti hän, -- vastasi Sylvia nauraen tahtomattaankin hauskaksi käyvälle kohtaukselle.

-- Tuoko on kuvernööri; tuo marakatti Luciennesin linnan kuvernööri? Voi, neiti, te laskette kustannuksellani pilaa.

Tämän arvostelun kuullessaan suoristautui Zamore pystyyn ja näytti valkeat hampaansa.

-- Minä kuvernööri, -- sanoi hän, -- minä ei marakatti! Gilbert katseli vuorotellen Zamorea ja Sylviaa, levottomin silmin, jotka muuttuivat pian vihaisiksi, kun hän näki naisen purskahtavan nauruun, koetettuaan turhaan pysyä vakavana.

Zamore jälleen pisti totisena ja liikkumattomana kuin intialainen epäjumalankuva mustat kyntensä silkkiseen pussiin ja mutusteli makeisia edelleen.

Silloin aukesi ovi, ja Grange tuli sisään, mukanaan räätäli.

-- Tuossa hän on, -- virkkoi hän osoittaen Gilbertiä; -- hän on se poika, jolle vaatteet tehdään; ottakaa nyt mitta sillä tavoin kuin olen teille asian selittänyt.

Gilbert ojensi vaistomaisesti käsivarsiaan ja suoristautui pystyyn Sylvian ja Grangen jutellessa huoneen toisella puolen ja neidin alkaessa nauraa yhä makeammin joillekin intendentin sanoille.

-- Ahaa, se on mainiota! -- huudahti mademoiselle Sylvia.

-- Ja saako hän pipomyssynkin niinkuin Sganarelle?[63]

Gilbert ei kuunnellut edes vastausta; hän lykkäsi rajusti räätälin luotaan eikä tahtonut mitenkään alistua toimitukseen. Hän ei tiennyt tosin, mikä Sganarelle oli, mutta jo itse sana ja Sylvia-neidin nauru saivat hänet uskomaan, että se mahtoi olla joku hyvin hassu henkilö.

-- Antakaa olla, -- sanoi intendentti räätälille, -- älkää viitsikö tehdä hänelle sitä väkisin; tiedättehän jo tarpeeksi, eikö niin?

-- Hyvinkin, -- vastasi räätäli; -- ei muuten haittaisi, jos tuollaiset pukineet olisivat leveät. Minä teen hänelle hyvin leveät liepeet.

Sen jälkeen poistuivat neiti Sylvia, intendentti ja räätäli huoneesta ja jättivät Gilbertin kahden kesken neekeripojan kanssa, joka yhä edelleen maiskutteli namusia ja mullisteli silmänvalkuaisiaan.

Kuinka arvoituksellista kaikki tämä oli poloisesta talonpoikaispojasta! Miten peloittavaa ja tuskastuttavaa varsinkin filosoofista, joka nyt näki tai luuli ainakin näkevänsä ihmisarvoaan uhkaavan vielä suuremman vaaran kuin Taverneyn linnassa!

Kuitenkin koetti hän puhutella Zamorea. Hänen päähänsä oli pälkähtänyt, että ehkä tämä oli sellainen intialainen ruhtinas, joista hän oli lukenut Crebillon nuoremman romaaneista.

Mutta vastaamatta hänelle läksi tämä intialainen ruhtinas silloin ihailemaan kaikkien huoneen kuvastimien eteen asettuen koreaa pukuaan, aivan kuin morsian hääharsoaan. Sitten hyppäsi hän kahtareisin kiekoilla varustetun tuolin selkään, jonka hän potkaisi jaloillaan liikkeelle, ja ajoi sillä tavoin ympäri huonetta kymmenkunnan kertaa sellaisella vauhdilla, että ymmärsi hänen harjoittaneen varsin syviä opinnoita tähän taitoon perehtyäkseen.

Yhtäkkiä soi jossakin kello. Zamore hylkäsi tuolinsa siihen paikkaan, johon se oli pysähtynyt, ja syöksyi eräästä ovesta sinne päin, mistä kellon ääni oli kuulunut.

Moinen alttius tottelemaan kellon hopeista helinää sai Gilbertin vakuutetuksi, ettei Zamore ollut mikään ruhtinas.

Gilbertin teki aivan mieli mennä ulos samasta ovesta kuin Zamore; mutta kun hän joutui käytävän päähän ja aikoi siitä johtavaan saliin, näki hän siellä sellaisen määrän sinisiä ja punaisia nauhoja ja niin paljon hävyttömän ja nenäkkään näköisiä, häliseviä lakeijoita, että hänen selkäpiitänsä karmaisi. Ja hiki otsalla hän meni takaisin äskeiseen kamariin.

Niin kului kokonainen tunti. Zamore ei tullut takaisin. Neiti Sylvia pysyi yhä poissa. Gilbert toivoi jo koko sydämestään näkevänsä jotkin ihmiskasvot, yksi ja sama kenen, vaikkapa tuon kauhean räätälinkin, joka aikoi tehdä hänelle tuon häntä uhkaavan ja hänelle vielä salaperäisen narrinkujeen.

Mainitun tunnin kuluttua aukesi ovi, josta Gilbert oli tullut sisään, ja joku lakeija sanoi hänelle kynnykseltä:

-- Tulkaa!

41.

Lääkäri vasten tahtoaan.

Gilbertistä tuntui epämiellyttävältä, että hänen täytyi totella lakeijaa; mutta nähtävästikin oli kysymys jostakin muutoksesta hänen asemassaan, ja koska hänestä nyt minkälainen muutos tahansa tuntui toivottavalta, niin hän totteli nopeasti.

Neiti Chon oli sillä välin suorittanut loppuun koko tehtävänsä, nimittäin selosteltuaan kälylleen tarkoin, miten hänen asiansa rouva de Béarnin luona oli käynyt. Ja nyt hän söi paraikaa mukavasti ja kauniiseen aamupukuun puettuna päivällistään erään ikkunan ääressä, jonka tasalle puiston lähimmän viisikulma-istutuksen akaasiain ja kastanjapuiden huiput kohosivat.

Chon söi hyvällä ruokahalulla, ja Gilbert huomasi sen haiun sangen oikeutetuksi, sillä ateriana oli fasaanikeittoa ja tryffeligalantiinia.[64]

Filosoofi Gilbert tähysteli neiti Chonin luokse tuotuna, missä hänen lautasensa pöydällä olisi, sillä hän luuli saaneensa vieraskutsun.

Mutta Chon ei pyytänyt häntä edes istumaankaan.

Hän vaan silmähti Gilbertiin; ja maistettuaan pienen lasillisen topaasin väristä viiniä sanoi hän:

-- No, kunnon tohtori, miten pitkällä nyt olette Zamoren kanssa?

-- Miten pitkällä? -- toisti Gilbert.

-- Niin; toivoakseni olette tutustuneet nyt toisiinne.

-- Millä tavalla tutustuisin jonkinlaiseen elukkaan, joka ei osaa puhua ja joka vaan pyörittelee silmiään ja irvistelee hampaitaan, kun hänelle jotain sanoo?

-- Te aivan kauhistatte minua, -- vastasi Chon jatkaen ateriaansa ja näyttämättä suinkaan väitteensä mukaiselta; -- te taidatte olla koko nirso ystävyys-asioissa?

-- Ystävyys edellyttää yhdenvertaisuutta, mademoiselle.

-- Kaunis periaate, -- virkkoi Chon; -- te ette siis arvioinut itseänne Zamoren vertaiseksi?

-- En, tai en arvioinut häntä vertaisekseni, -- vastasi Gilbert.

-- Toden totta, hän on tosiaan hurmaava, -- sanoi Chon aivan kuin itsekseen puhuen.

Sitten kääntyi hän Gilbertin puoleen, jonka hän oli nähnyt sangen uhittelevaksi, lisäten:

-- Te siis sanoitte, kunnon tohtori, että teidän on vaikea lahjoittaa kenellekään sydäntänne?

-- Kyllä, se on sangen vaikeaa, madame.

-- Siispä erehdyin, kun imartelin itseäni luullen olevani ystäviänne, ja parhaita ystäviänne.

-- Minulla on kyliä suuri taipumus teidän puoleenne persoonallisesti, madame, -- sanoi Gilbert niskuroivasti, -- mutta...

-- Ah, kauniit kiitokset, se on aivan liikaa kohteliaisuutta! Ja kuinka pitkä aika menee, ylpeä herraseni, päästäksensä teidän suosioonne?

-- Sangen pitkä aika, madame; löytyy niitäkin, jotka eivät pääse siihen vaikka miten koettaisivat.

-- Ahaa, tämä asia selittää, miksi te läksitte niin yhtäkkiä parooni de Taverneyn kodista, oltuanne siellä kahdeksantoista vuotta. Taverneyn perheen ei onnistunut päästä suosioonne. Siinä selitys, eikö niin?

Gilbert punastui.

-- No, ettekö vastaa? -- jatkoi Chon.

-- Mitä voisin vastata muuta kuin että ystävyys ja luottamus täytyy myöskin ansaita, madame.

-- _Peste_, siinä tapauksessa tuntuu kuin ei Taverneyn herrasväki olisi ansainnut teidän ystävyyttänne eikä luottamustanne?

-- Eivät kaikki, madame.

-- Ja mitä he sitten tekivät, joka ei heidän kovaksi onnekseen teitä miellyttänyt?

-- Minä en vaikeroikaan kohtaloani, -- vastasi Gilbert ylpeästi.

-- Ahaa, vai niin, -- sanoi Chon, -- huomaan, etten minäkään ole Gilbert-herran luottamusta saanut. Kuitenkaan minulta ei puutu halua sitä saavuttaa; en vaan tiedä, millä keinoilla sen voisin saada.

Gilbert puraisi huultaan.

-- Lyhyesti sanoen, nuo Taverneyt eivät ymmärtäneet olla mieliksenne, -- lisäsi Chon uteliaasti, ja sen uteliaisuuden tarkoituksen Gilbert aavisti. -- Sanokaahan nyt, mitä te siellä oikein teitte?

Gilbert joutui melkoiseen pulaan, sillä hän ei tiennyt itsekään, mitä hän oli tehnyt Taverneyssä.

-- Madame, -- vastasi hän, -- minä olin siellä... luottamushenkilönä.

Nämä sanat lausuttiin niin fiiosoofisen arvokkaasti kuin Gilbertin luonteelta sopi odottaa, ja ne saivat Chonin purskahtamaan sellaiseen nauruun, että hän keikahti nojatuolinsa selustaa vasten.

-- Te ette näytä uskovan? -- virkkoi Gilbert kulmiaan rypistäen.

-- Jumala varjelkoon, etten uskoisi! Tiedättekös, ystäväiseni, te olette niin kiukkuinen, ettei teille voi puhua mitään. Minä tahdoin teiltä kysyä, millaisia ihmisiä nuo Taverneyt olivat. Sitä en tehnyt suinkaan teitä loukatakseni, vaan paremminkin auttaakseni teitä kostamaan.

-- Minä en koskaan kosta tai kostan itse, madame.

-- Sangen hyvä; mutta meilläkin on kaunaa tuota Taverneyn herrasväkeä vastaan, ja koska teillä on oma syynne tai ehkä useampiakin, niin olemmehan luonnollisia liittolaisia.

-- Te erehdytte, madame; minun kostamistapani ei mitenkään voi olla samaa laatua kuin teidän, sillä te puhutte koko Taverneyn perheestä yleensä ja minä eroittelen hieman eri vivahduksiin tunteita, joita minulla on tuota perhettä kohtaan.

-- Ja hra Filip de Taverney esimerkiksi, onko hän teidän tummempien vai vaaleampien tunnevivahdustenne esine?

-- Minulla ei ole mitään hra Filipistä sanottavaa. Hän ei ole koskaan tehnyt minulle hyvää eikä pahaa. Minä en häntä rakasta enkä vihaa; olen häneen nähden aivan välinpitämätön.

-- Niin ollen te ette todista kuninkaan tai hra de Choiseulin edessä Filip de Taverneytä vastaan?

-- Missä asiassa?

-- Hänen kaksintaistelustaan veljeni kanssa.

-- Minä sanoisin minkä tiedän, madame, jos minut kutsuttaisiin todistamaan.

-- Ja mitä te sitten tiedätte?

-- Sen, mikä on totta.

-- Ahaa; ja mitä te sanotte todeksi? Se on sangen laajasisältöinen sana.

-- Ei ihmiselle, joka tietää eroittaa hyvän pahasta ja oikean väärästä.

-- Ymmärrän: tuo hyvä on -- Filip de Taverney, ja paha, -- se on varakreivi Dubarry.

-- Niin juuri, madame, minun tietoni tai ainakin minun vakaumukseni mukaan.

-- Ja moisen minä korjasin keskeltä maantietä, -- sanoi Chon katkerana; -- tällä tavoin palkitsee se ihminen vaivani, joka saa kiittää minua elämästään.

-- Nimittäin se, jonka ei tarvitse kiittää teitä kuolemastaan, madame.

-- Sehän on sama asia?

-- Se on päinvastoin aivan eri asia.

-- Kuinka niin?

-- Minun ei tarvitse kiittää teitä elämästäni, sillä te ainoastaan estitte hevosenne sitä minulta riistämästä, ette muuta; ja sitä paitsi ette te oikeastaan tehnyt sitäkään, vaan sen teki kyytimies.

Chon katseli tuimasti tuota loogikkoa, joka ei kursaillut lauseissaan.

-- Olisin odottanut hiukan suurempaa kohteliaisuutta matkatoverilta, joka osasi matkalla niin hyvin löytää käteni tyynyn alta ja jalkani polvensa kohdalta, -- vastasi Chon, muuttaen hymynsä ja äänensä lauhkeammaksi.

Ja hän oli suopeudessaan niin viettelevä, että Gilbert unohti Zamoren, räätälin ja aamiaisenkin, jolle ei oltu muistettu häntä kutsua.

-- Kas niin, kas niin, nyt te olette taas kiltti, -- virkkoi Chon ja taputti Gilbertiä leuan alle. -- Te todistatte Filip de Taverneytä vastaan, eikö niin?

-- Oh, en silti suinkaan, -- vastasi Gilbert. -- En koskaan!

-- Ja miksikä ette?

-- Siksi, että varakreivi Jean oli silloin väärässä.

-- Millä tavoin hän oli väärässä, olkaa hyvä ja sanokaa?

-- Koska hän loukkasi dauphinea. Kun sitävastoin Filip de Taverney...

-- No?

-- Oli oikeassa häntä puolustaessaan.

-- Ahaa, mies on siis dauphinen puolella, tuntuu? -- En, minä olen vaan oikeuden puolella.

-- Te olette hassu, Gilbert. Pitäkäähän kiinni suunne, ettei tässä linnassa kuulla teidän puhuvan tuollaisia.

-- Päästäkää siis minut kysymyksiinne vastaamasta. -- No, puhutaan sitten muusta.

Gilbert kumarsi myönteliäästi.

-- Kuulkaahan, poikaseni, -- sanoi nyt nuori nainen melkoisen tylyllä äänellä, -- mitä te luulette täällä tekevänne, ellette tahdo olla ihmisille mieliksi?

-- Pitäisikö minun olla mieliksi vannomalla pattovala?

-- Mutta mistä ihmeestä te olette moiset suuret sanat kaapannut?

-- Oikeudesta, joka kaikilla ihmisillä on olla uskollinen omalletunnolleen.

-- Pyh, -- vastasi Chon, -- kun jotain isäntää palvelee, niin isäntä itse ottaa huolekseen edesvastuun.

-- Minulla ei ole isäntää, -- murahti Gilbert.

-- Ja jos tuolla tavalla jatkatte, tyhmyri, -- virkkoi Chon nousten laiskan mukavasti pöydästä, -- ei teillä ole koskaan eräänlaista hauskaa emäntääkään. Uudistan nyt teille kysymykseni, vastatkaa siihen suoraan ja selvästi: Mitä te aiotte täällä tehdä?

-- Luulin, ettei ihmisen tarvitsisi olla mieliksi silloin, kun hän voi olla hyödyllinenkin.

-- Te erehdytte: hyödyllisiä ihmisiä on paljon, ja niihin me olemme väsyneet.

-- Siis minä lähden pois.

-- Lähdette pois?

-- Niin, tietysti; enhän ole pyytänyt saada tänne tullakaan, vai mitä? Olen siis vapaa.

-- Vapaa! -- huusi Chon alkaen jo vihastua moisesta vastarinnasta, johon hän ei ollut tottunut. -- Oh, sitä ette suinkaan ole!

Gilbertin kasvot vääristyivät uhkaavasti.

-- No, kas niin, kas niin, -- sanoi nuori nainen huomaten puhuteltunsa kulmien rypistymisestä, ettei hän niinkään helposti luopuisi vapaudestaan; -- kas niin, sovitaan nyt taas! -- Te olette koko kaunis poika, ja sangen kunniantuntoinen, ja siinä suhteessa te olette varsin huvittava, joskin ainoastaan kaiken täällä meitä ympäröivän vastakohtana. Pitäkää te totuudenrakkautenne!

-- Kyllä, sen minä pidän, -- vastasi Gilbert.

-- Niin, mutta me käsitämme asian aivan eri tavoin. Minä tarkoitan: pitäkää se omana asiananne, älkääkä ylistelkö liian ääneen tuota jumalaanne Trianonin käytävissä tai Versaillesin odotushuoneissa.

-- Hm, -- tuumi Gilbert.

-- Siinä ei kelpaa hymähtely; te ette ole vielä niin oppinut, pieni filosoofini, ettei teillä olisi paljon oppimista. Ja ensimäinen selviö täällä kuuluu: Ihminen ei valehtele vaietessaan; painakaa se mieleenne.

-- Mutta jos tullaan minulta kyselemään?

-- Kuka sen tekisi? Oletteko te hassu, ystäväni? Hyvä Jumala, kuka teitä maailmassa muistaa, paitsi minä? Ei näy teillä olevan vielä koulutusta, hyvä filosoofi. Laji, johon te kuulutte, on nykyään sangen harvinainen. Saa etsiä maantiet ja metsäpolut löytääksensä mokomia kuin te. Te jäätte minun luokseni, ja minä lupaan tehdä teistä neljän vuorokauden kuluessa erinomaisen hovimiehen.

-- Sepähän saadaan nähdä, -- vastasi Gilbert jyrkästi. Chon kohautti olkapäitään. Gilbert hymyili.

-- Mutta se siitä, -- jatkoi Chon; -- teidän ei muuten tarvitsekaan miellyttää kuin kolmea henkilöä.

-- Ja ne kolme ovat?

-- Kuningas, kälyni ja minä.

-- Mutta mitä siihen vaaditaan?

-- Olette nähnyt Zamoren? -- virkkoi nainen vastaamatta suoraan kysymykseen.

-- Tuon neekerin! -- äännähti Gilbert syvästi halveksuen.

-- Niin, neekerin vaan.

-- Ja mitä yhteistä minulla on hänen kanssaan?

-- Ehkäpä onni, jos koetatte sitä saada, ystäväiseni. Tuolla neekerillä on jo kaksituhatta livreä korkoja, jotka tulevat kuninkaan käsikassasta. Hänet nimitetään Luciennesin linnan kuvernööriksi, ja ne, jotka ovat nauraneet hänen paksuille huulilleen ja mustalle värilleen, saavat pokkuroida häntä ja kutsua häntä nimellä monsieur, jopa monseigneur.

-- Minä en ainakaan kutsune, -- muistutti Gilbert.

-- No, mutta, -- virkkoi Chon, -- minä luulin filosoofien ensimäiseksi säännöksi, että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia.

-- Senpä tähden minä en kutsu Zamorea noilla korkeilla arvonimillä.

Chon lyötiin omilla aseillaan. Hän sai nyt vuorostaan puraista huultaan.

-- Ette siis ole kunnianhimoinen? -- kysyi hän.

-- Sitä olen, -- vastasi Gilbert ja hänen silmänsä säkenöivät.

-- Ja teidän kunnianhimonne määränä oli, mikäli muistan, päästä lääkäriksi?

-- Pidän elämäntehtävää, joka sallii ihmisen auttaa lähimmäisiään, ihanimpana maailmassa.

-- No hyvä; tuo unelmanne toteutetaan!

-- Millä tavoin?

-- Teistä tulee lääkäri, jopa itsensä kuninkaan lääkäri.

-- Minustako! -- huudahti Gilbert; -- minusta, joka en tiedä vielä lääketieteen ensimäisiä alkeita. Te laskette leikkiä, madame.

-- No, tietääkös sitten Zamore, mikä on _herse_,[65] mikä _mashikuli_,[66] mikä _kontreskarpe_?[67] Ei, hän ei tiedä sellaisesta kerrassaan mitään ja elää kuitenkin kuin poika! Se ei estä häntä lainkaan pääsemästä Luciennesin linnan kuvernööriksi ja saamasta nauttia kaikkia tuon arvonimen etuoikeuksia.

-- Ahaa, kyllä ymmärrän, -- virkkoi Gilbert katkerasti, -- teillä on vasta yksi hovinarri, se ei teille riitä. Kuningas on ikävissään; hän tarvitsee kahta.