Part 35

-- Kah, luulenpa, että hän tätä iltaa odotellen oli tilannut vaunut, jotka olivat verhotut valkealla satiinilla. Mutta niihin ei ollut aikaa maalata hänen vaakunaansa.

-- Niinkö? Mutta ruusuhan onkin nopeammin maalattu kuin vaakuna. Richelieu- ja Egmont suvuilla on sangen monimutkaiset vaakunat. Tiedättekö, herttua, että te olette hurmaava mies!

Ja kreivitär ojensi hänelle molemmat lämpöiset ja tuoksuvat kätensä, joihin vanha hoviherra painoi syvälle kasvonsa.

Yhtäkkiä tunsi herttua noita käsiä suudellessaan niiden vavahtavan.

-- Mikä nyt? -- kysyi hän ja katseli ympärilleen.

-- Herttua... -- äännähti kreivitär hätääntynein silmin.

-- Niin?

-- Kuka tuo upseeri on, hra de Guéménéen vieressä?

-- Preussilaisessa univormussa?

-- Niin.

-- Tuo tummaihoinen mies, jolla on mustat silmät ja ilmeikkäät kasvot? Kreivitär, hän on jokin korkea upseeri, jonka hänen Majesteettinsa Preussin kuningas on lähettänyt tänne luultavasti puolestaan teidän esittelyjuhliinne.

-- Älkää laskeko leikkiä, herttua; tuo mies on ollut Ranskassa jo kolme, neljä vuotta; tuo mies, jota minä en ole löytänyt, mies, jota olen etsinyt kaikkialta, minä tunnen hänet.

-- Te erehdytte, kreivitär; hän on kreivi de Fenix, muukalainen, joka tuli tänne vasta eilen tai toissa päivänä.

-- Hän tervehtii minua, tervehtii, näettekö!

-- Kaikki tervehtivät teitä, elleivät ole jo sitä tehneet, kreivitär.

Mutta kreivittären oli vallannut niin omituinen mielenliikutus, ettei hän kuullut herttuan kohteliaisuuksia, vaan läksi hänen luotaan, ja aivan kuin tahtomattaan silmät luotuina yhä tuohon herraan, joka oli hänen huomiotaan herättänyt, hän meni muutaman askeleen muukalaista kohti.

Kuningas, joka katseli koko ajan kreivitärtä, luuli hänen toivovan häntä luokseen, ja koska hän oli nyt tarpeeksi kauan noudattanut hyvää tapaa ja pysynyt syrjässä, tuli hän kreivitärtä onnittelemaan.

Mutta uusi ajatus oli vallannut kreivittären niin voimakkaasti, ettei hän voinut mitään muuta muistaa.

-- Sire, -- sanoi hän, -- kuka tuo preussilainen upseeri on, joka kääntyy nyt selin hra de Guéménéehen? -- joka nyt katselee meitä? -- kysyi Ludvig XV.

-- Niin, -- vastasi kreivitär.

-- Tuo lujatekoinen mies, vankka pää keskellä kultanauhaista kaulusta?

-- Juuri hän.

-- Eräs serkkuni Preussin kuninkaan lähettiläs... joku filosoofi, niinkuin hän itsekin. Annoin pyytää hänet täksi illaksi tänne. Tahdoin, että preussilainen filosofia kruunaisi lähettiläällä Cotillon III:n triumfin...

-- Mutta hänen nimensä, sire?

-- Odottakaahan... -- kuningas mietti; -- ah, nyt muistan: kreivi de Fenix.

-- Se on hän, -- mutisi itsekseen rouva Dubarry, -- se on hän, siitä olen varma!

Kuningas odotti vielä tuokion antaakseen kreivittären kysellä lisää. Mutta kun hän näki hänen vaikenevan, korotti hän äänensä ja sanoi:

-- Mesdames, huomenna saapuu madame la dauphine Compiègneen. H.K.K. otetaan siellä vastaan täsmälleen kello kaksitoista, kaikki _esitellyt_ naiset yhtyvät matkalle, lukuunottamatta kuitenkaan niitä, jotka ovat sairaina, sillä matka on väsyttävä eikä madame la dauphine suinkaan tahtoisi heidän huonoa vointiaan pahentaa.

Nämä sanat lausui kuningas katsoen ankarasti Choiseulin, Guéménéen ja Richelieun taholle.

Kuninkaan ympärillä vallitsi kauhistava hiljaisuus. Hänen sanainsa merkitys oli selvästi ymmärretty: ne sisälsivät epäsuosion.

-- Sire, -- virkkoi rouva Dubarry, joka oli pysähtynyt kuninkaan viereen, -- minä pyydän armoa kreivitär d'Egmontille.

-- Ja miksikä, suvaitkaa sanoa?

-- Siksi, että hän on herttua de Richelieun tytär ja että herttua on minun uskollisin ystäväni.

-- Richelieu?

-- Niin, siitä olen aivan varma, sire.

-- Minä teen kaikki, mitä tahdotte, -- vastasi kuningas.

Ja kuningas meni marskin luo, joka oli koko ajan katsein seurannut kreivittären huulten pienimpiäkin liikkeitä ja oli ainakin aavistanut hänen sanansa, ellei juuri niitä kuullut.

-- Toivoakseni, rakas herttua, -- sanoi kuningas, -- rouva d'Egmont on jo huomenna terve?

-- Varmasti, sire, hän on terve jo tänä iltanakin, jos teidän majesteettinne sitä toivoo.

Ja Richelieu kumarsi kuninkaalle tavalla, josta näki, että hän oli sekä kiitollinen että kunnioittava.

Kuningas kumartui kreivittären puoleen ja kuiskasi jotain hänen korvaansa.

-- Sire, -- vastasi kreivitär lyykistäen ja samalla hurmaavasti hymyillen, -- minä olen teidän kuuliaisin alamaisenne.

Kuningas tervehti kädenviittauksella koko hovia ja poistui huoneustoonsa.

Tuskin oli hän kadonnut salin ovesta, kun kreivittären silmät suuntautuivat jälleen entistä peljästyneempinä tuohon tuntemattomaan mieheen, jota hän oli koko ajan ajatellut.

Outo mies kumarsi kuninkaan ohi mennessä samoin kuin kaikki muutkin. Mutta kumartaessaankin oli hänen otsallaan merkillinen ylpeä ja meikeinpä suorastaan uhkaavan jäykkä ilme, ja kun Ludvig XV oli lähtenyt, raivasi hän heti tiensä hovimiesten tiheäin rivien lävitse ja tuli kreivittären eteen, seisahtuen kahden askeleen päähän hänestä.

Aivan kuin voittamattoman uteliaisuuden vetämänä meni kreivitärkin häntä kohti. Siten saattoi tuntematon sanoa hänelle kumartaessaan hiljaa ja kenenkään kuulematta:

-- Tunnetteko minut, madame?

-- Kyllä, monsieur. Te olette profeettani, jonka kohtasin Ludvig XV:n torilla.

Muukalainen nosti silloin häneen kirkkaan ja tyynen katseensa.

-- No hyvä; petinkö teidät silloin, madame, kun sanoin, että teistä tulee Ranskan kuningatar?

-- Ette, monsieur, ennustuksenne on toteutunut, tai melkeinpä toteutunut. Ja minäkin olen nyt valmis pitämään sanani. Lausukaa, monsieur, mitä toivotte?

-- Paikka ei ole oikein sopiva, madame ja sitäpaitsi ei ole hetkeni vielä tullut esittää pyyntöäni.

-- Tulkoon se milloin tahansa, minä olen aina valmis sen täyttämään.

-- Voinko minä joka hetki, kaikkialla, mihin vuorokauden aikaan tahansa tulla luoksenne, madame?

-- Voitte, sen lupaan.

-- Kiitän.

-- Mutta kuka ilmoitatte olevanne tullessanne? Tuletteko kreivi Fenixin nimellä?

-- En, vaan nimellä Josef Balsamo.

-- Josef Balsamo... -- toisti kreivitär salaperäisen muukalaisen jo kadotessa hovitungokseen. -- Josef Balsamo; hyvä, sitä en unohda.

39.

Compiègne.

Seuraavana aamuna heräsi Compiègne hurmauksesta juopuneena, tai paremminkin sanoen, Compiègne ei ollut edellisenä yönä nukkunutkaan.

Edellisenä iltana oli kuninkaan kotijoukkojen etuvartiosta majoittunut kaupunkiin, ja sillaikaa kuin upseerit hankkivat tarvittavia tietoja paikoista, varustivat kaupungin arvohenkilöt kuninkaan käsikassan hoitajan kanssa Compiègneä vastaanottamaan suurta kunniaa, joka sen osaksi oli tuleva.

Pikardialainen kunnallisraati hommasi köynnöksistä sommiteltuja riemukaaria, ruusu- ja sireeni-ryhmiä, latinalaisia, ranskalaisia ja saksalaisia tervehdyslauseita sekä runo- että proosamuodossa päivännousuun saakka.

Nuoria tyttöjä valkein vaattein, noudattaen ikimuistoista tapaa, mustiin puettuja maistraatin virkailijoita, harmaakaapuisia fransiskaani-munkkeja, pappeja kaikkein komeimmissa asuissaan, varusväen sotamiehiä ja upseereja uusissa uniformuissaan sijoitettiin jo paikalleen ja valmiiksi lähtemään liikkeelle heti, kun prinsessan lähenemisestä oli merkillä annettu tieto.

Dauphin oli lähtenyt Versaillesista edellisenä päivänä ja kahden veljensä kanssa tullut kaupunkiin, kaikki korkean arvonsa salaten, noin kello yksitoista edellisenä iltana. Hän nousi varhain aamulla ratsunsa selkään sellaisessa asussa kuin hän olisi ollut yksityishenkilö. Ja sitten läksi hän Provencen ja Artois'n kreivien kanssa, joista ensimainittu oli viisitoista-, toinen kolmetoista-vuotias, Ribecourtiin päin, pitkin maantietä, jota madame la dauphine oli tuleva.

Tämä ritarillinen ajatus ei kuitenkaan ollut, täytyy myöntää, itse prinssin keksintöä, vaan hänen opettajansa hra de Lavauguyonin. Tämän oli kuningas edellisenä iltana kutsuttanut luokseen, ja hän oli saanut Ludvig XV:ltä erikoisen käskyn ilmoittaa korkealle oppilaalleen kaikki velvollisuudet, mitä hänellä oli seuraavien neljänkolmatta tunnin aikana.

Hra de Lavauguyon tahtoi ylläpitää kaikin tavoin monarkian kunniaa ja katsoi näin ollen sopivaksi antaa Berryn herttuan noudattaa kaikkien sukunsa kuninkaitten tapaa, nimittäin Henrik lV:n, Ludvig XIII:n, Ludvig XIV:n ja Ludvig XV:n. Nämä ruhtinaat olivat halunneet tarkastella tulevaa puolisoaan jo hänen maantiellä saapuessaan, jolloin hän oli ilman loistavaa juhlapukua ja siis vähemmän varustautunut tulevan miehensä tutkivaa katsetta vastaan.

Raisujen juoksijainsa satulassa laskettivat prinssit puolessa tunnissa puolitoista tai parikin peninkulmaa. Dauphin oli lähtiessään ollut vakava ja hänen veljensä hilpeitä. Kello puoli yhdeksän he palasivat kaupunkiin: dauphin yhtä totisena kun ratsastusretkelle lähtiessäänkin, Provencen kreivi melkein jörönä ja Artois'n kreivi yksin vielä hilpeämpänä kuin aamulla.

Se johtui siitä, että dauphin oli levoton, Provencen kreivi kateellinen ja Artois'n kreivi ihastuksissaan kaikki samassa asiasta, nimittäin siitä, että he olivat nähneet dauphinen ylen kauniiksi.

Vakava, kateellinen tai huoleton luonne kuvastui asianomaisen prinssin kasvoilla.

Compiègnen raatihuoneen kello löi kymmenen, kun tähystäjä huomasi Claives'n kylän kellontorniin kohoavan valkean lipun, joka oli käsketty nostaa liehumaan silloin kun dauphine tuli näkyville.

Tähystäjä soitti silloin heti merkkikelloa, ja sen ääneen vastasi linnan torilla laukaistu kanuunan jyrähdys.

Samassa ajoi kuningas Compiègneen, aivan kuin ainoastaan tätä ilmoitusta odottaen, kahdeksan hevosen vetämillä vaunuilla, kummallakin puolellaan rivi henkikaartiaan ja perästään suunnaton jono ylimysten vaunuja.

Santarmit ja rakuunat hajoittivat täyttä laukkaa ajaen tuon jonon, joka oli kahden vaiheella, pysähtyäkö katselemaan kuningasta vai jatkaako matkaa dauphinea vastaan; sillä toisaalle houkutteli komeus ja toisaalle uteliaisuus.

Neljätsadat vaunut, kaikkien edessä neljä hevosta, kuljettivat, melkein puolen peninkulman kappaleen maantietä täyttäen, neljää sataa ylhäistä naista ja yhtä monta Ranskan hienoimpaan aatelistoon kuuluvaa herraa. Näitä neljiä satoja vaunuja saattoivat kaikkia eturatsastajat, heitukat, juoksijat ja hovipojat. Kuninkaan hovijoukkoon kuuluvat ylimykset matkasivat ratsain ja muodostivat kokonaisen loistavan armeijan, joka säkenöi keskellä hevosten nostamia pölypilviä kultaisena ja samettisena, silkkiä ja höyhentöyhtöjä välkkyvänä virtana.

Compiègneen pysähdyttiin muutamaksi tuokioksi, ja sitten lähdettiin kaupungista käymäjalkaa sovitulle kohtaamispaikalle, jonka merkkinä oli tien varrelle, Magnyn kylän kohdalla olevalle kukkulalle pystytetty risti.

Koko Ranskan nuoriso ympäröi dauphinia; koko vanha aatelisto oli kuninkaan lähistöllä.

Toisaalta jälleen lähestyi dauphine, joka ei ollut muuttanut vaunuja, lasketulla nopeudella sovittua kohtaamispaikkaa.

Kaikki vaunut tyhjenivät heti. Kahden puolen laskeutuivat hovilaislaumat maahan. Ainoastaan kaksissa vaunuissa olivat enää istujansa: toiset niistä olivat kuninkaan, toiset dauphinen. Dauphinen vaunujen ovi aukesi ja nuori arkkiherttuatar hypähti keveästi niistä alas.

Prinsessa asteli sitten kuninkaallisia vaunuja kohti.

Kun Ludvig XV näki pojanpoikansa valitun tulevan, käski hän avata vaunujensa oven ja kiiruhti vuorostaan nopeasti ulos.

Madame la dauphine oli niin tarkoin laskenut askeleensa, että juuri kun kuninkaan jalka koski maahan, hän heittäytyi hänen jalkainsa juureen.

Kuningas kumartui ja nosti nuoren prinsessan ylös ja syleili hellästi häntä, luoden häneen kuitenkin samalla katseen, joka sai prinsessan vastoin tahtoaankin punastumaan.

-- Tässä on dauphin! -- sanoi kuningas osoittaen Marie-Antoinettelle Berryn herttuaa, joka seisoi prinsessan takana ja jota prinsessa ei ollut vielä huomannut, ei ainakaan virallisesti.

Dauphine tervehti sirosti lyykistäen, ja dauphin vastasi hänen tervehdykseensä, punastuen nyt vuorostaan.

Dauphinin jälkeen tulivat dauphinen luokse ensinmainitun kaksi veljeä; ja näiden perästä kuninkaan kolme tytärtä.

Madame la dauphinella oli kohtelias sana kumpaakin prinssiä ja jokaista kolmea prinsessaa varten.

Sillaikaa kuin nämä esittelyt toimitettiin, seisoi rouva Dubarry prinsessain takana levottomasti odottaen. Tulisiko hän kysymykseen? Vai unohdettaisiinko hänet?

Kun kuninkaan nuorin tytär, prinsessa Sofia oli esitelty, seurasi tuokion pysäys, ja sen aikana tuskin tohdittiin hengittää jännityksestä.

Kuningas näytti epäröivältä ja dauphine jotain epämieluisaa odottavalta, johon häntä luultavasti jo etukäteen oli valmistettu. Kuningas katseli ympärilleen, ja kun hän huomasi kreivitär Dubarryn lähettyvillään, otti hän häntä kädestä.

Kaikki väistyivät silloin syrjään. Kuningas seisoi dauphinen kanssa keskellä laajaa piiriä.

-- Kreivitär Dubarry, minun parhain ystävättäreni! -- esitteli kuningas.

Marie-Antoinette kalpeni, mutta hänen huulensa hymyilivät kuitenkin mitä viehättävimmin, vaikka valkenivatkin.

-- Teidän Majesteettinne on sangen onnellinen, että teillä on niin viehättävä ystävätär, eikä minua kummastuta kiintymys, jonka hän voi saada aikaan.

Kaikki läsnäolijat vilkaisivat toisiinsa aivan melkeinpä ymmällään hämmästyksestä.

Selvästikin dauphine noudatti Itävallan hovissa annettuja ohjeita ja toisti luultavasti itsensä Maria Teresian hänelle lausumia sanoja.

Nyt piti Choiseul läsnäoloaan tarpeellisena. Hänkin tuli lähemmäksi tullakseen esitellyksi; mutta kuningas antoi silloin päätään nyökäyttäen merkin, rummut alkoivat päristä, torvet törähtivät ja tykin laukaus jymähti.

Kuningas otti nuorta prinsessaa kädestä viedäkseen hänet vaunujensa luokse. Marie-Antoinette kulki siten kuninkaan käsipuolessa ministeri de Choiseulin ohitse. Näkikö hän ministerin vai ei, on mahdotonta sanoa; mutta se ainakin on varma, ettei hän tehnyt kädellään tai päällään pienintäkään liikettä, jota olisi voinut pitää tervehdyksenä.

Juuri hetkellä, jolloin prinsessa nousi kuninkaan vaunuihin, kumahtivat kaupungin kellot soimaan, voittaen äänellään kaiken muun juhlapauhun.

Kreivitär Dubarry kepsahti ilosta säteillen vaunuihinsa.

Seurasi kymmenen minuuttia kestävä väliaika, jonka kuluessa kuningas asettui vaunuihinsa ja läksi sitten ajamaan takaisin Compiègneen.

Tänä väliaikana vapautuivat kaikki suut, joita kunnioituksen tai mielenliikutuksen tunteet olivat tähän saakka pitäneet mykkinä, yhdeksi ainoaksi yleiseksi puheensorinaksi.

Jean Dubarry meni kälynsä vaunujen ovelle. Kreivitär otti hänet vastaan hymyilevin kasvoin: hän luuli lankonsa tulleen toivottamaan hänelle onnea. Mutta tämä sanoikin:

-- Tiedätkö, Jeanne, kuka tuo nuori mies tuolla on?

Ja hän osoitti sormellaan erästä ylimystä, joka seisoi pakinoimassa eräitten dauphinen saattueeseen kuuluvain vaunujen luona.

-- En, -- vastasi kreivitär; -- mutta sinä itse, tiedätkö, mitä dauphine vastasi, kun kuningas esitteli minut hänelle?

-- Nyt ei ole kysymys siitä. Tuo nuori mies on Filip de Taverney.

-- Hänkö, joka haavoitti sinua miekanpistolla?

-- Sama juuri. Ja tiedätkö, kuka tuo ihastuttava olento on, jonka kanssa hän puhelee?

-- Tuo niin kalpea ja ylevän näköinen tyttö?

-- Niin, jota kuningas nyt paraikaa katselee ja jonka nimeä hän luultavasti kyselee madame la dauphinelta.

-- Kuka hän sitten on?

-- No, hän on Filip de Taverneyn sisar.

-- Ahaa! -- äännähti rouva Dubarry.

-- Kuulehan, Jeanne, minä en tiedä, mistä se johtuu, mutta minusta tuntuu kuin sinun pitäisi olla yhtä paljon varuillasi sisarta vastaan kuin minä olen veljeä.

-- Sinä olet hassu.

-- Minä olen varova. Joka tapauksessa pidän minä tuosta nuoresta herrasta huolen.

-- Ja minä pidän nuorta neitiä silmällä.

-- Hst! -- varoitti Jean; -- kas, tuossa tulee ystävämme herttua de Richelieu.

Ja herttua tuli tosiaan paikalle pudistellen päätänsä.

-- No, mikäs teillä on, rakas herttua? -- kysyi kreivitär hymyillen kaikkein hurmaavinta hymyään; -- luulisipa melkein, että olette tyytymätön?

-- Kreivitär, -- vastasi herttua de Richelieu, -- emmekö me teidän mielestänne ole liian vakavia, sanoisinpa melkein surullisia, ajatellen iloista tilaisuutta, jossa nyt olemme? Muistan kuinka muinoin vastaanotimme erästä toista prinsessaa, yhtä rakastettavaa, yhtä kaunista kuin tämäkin. Hän oli nykyisen dauphinin äiti. Silloin me olimme kaikki iloisempia. Johtuikohan se siitä, että olimme nuorempia kuin nyt?

-- Ei, hyvä marski, -- vastasi joku herttuan takana, -- se johtui siitä, että kuninkuus ei silloin ollut näin vanhaa.

Kaikkien nämä sanat kuulleiden pintaa väristi. Kun herttua kääntyi, näki hän edessään iäkkään, hienoryhtisen ylimyksen, joka nyt laski ihmisvihaavasti hymyillen kätensä hänen olkapäälleen.

-- Herra siunatkoon! -- huudahti herttua; -- sehän on parooni de Taverney. Kreivitär, -- lisäsi hän, -- tämä on minun vanhimpia ystäviäni, jolle pyydän teidän suurinta suosiotanne: parooni de Taverney-Maison-Rouge.

"Siinäpä on heidän isänsäkin!" tuumasivat Jean ja kreivitär yhtaikaa itsekseen, vastatessaan kumartaen tervehdykseen.

-- Vaunuihin, messieurs, vaunuihin! -- huusi samassa kuninkaan kotijoukkojen päällikkö, joka johti saattokuntaa.

Vanhat herrat hyvästelivät kohteliaasti kreivitärtä ja varakreiviä; ja läksivät yhdessä samoja vaunuja kohti, iloissaan, kun olivat saaneet nähdä toisensa niin pitkän ajan jälkeen.

-- No niin, -- sanoi varakreivi Jean, -- sanonko sinulle erään asian, ystäväni? Isä ei miellytä minua enempää kuin lapsetkaan.

-- Miten harmillista, että se pikku karhu Gilbert karkasi! -- virkkoi kreivitär; -- häneltä olisimme saaneet kaikenlaisia tietoja näistä asioista, hän kun on kasvanut heidän linnassaan.

-- No, hänet kyllä löydetään, sillä nythän meillä ei ole enää muuta tekemistä kuin etsiä hänet kynsiimme, -- vastasi Jean.

Liikkeelle lähteväin vaunujen jyrinä keskeytti pakinan.

Seuraavana päivänä, vietettyään yön Compiègnessä, jatkoivat nuo kaksi hovia, toinen menneen vuosisadan laskeva aurinko, toinen uuden aamurusko, matkaansa toisiinsa sekaantuneina Pariisia kohti, tuota nielua, joka oli ne molemmat ahmaiseva.

40.

Suojelijatar ja suojatti.

Nyt on aika palata kertomuksessamme Gilbertiin, jonka karkaamisesta olemme saaneet kuulla lyhyen tiedon hänen suojelijattarensa neiti Chonin varomattomasta suusta, mutta emme myöskään sen enempää.

Kun filosoofimme oli saanut kuulla Chausséen kylässä Filip de Taverneyn ja varakreivi Dubarryn kaksintaistelun valmistuksissa, kuka hänen suojelijattarensa nimeltään oli, niin hänen ihailunsa häntä kohtaan oli melkoisesti jäähtynyt.

Usein oli hän kuullut Taverneyssä, ollessaan jossakin pehkossa tai pensaiden takana katselemassa piilosta tulisin silmin Andréeta, joka oli kävelyllä isänsä kanssa, usein oli hän siellä kuullut paroonin lausuvan rouva Dubarrystä selvästi ja jyrkästi mielipiteensä. Ja parooni de Taverneyn viha, tuon vanhuksen, jonka viat ja periaatteet me jo tunnemme, oli ollut eräällä tavoin Gilbertin mieleen. Se johtui siitä, ettei neiti Andrée väittänyt millään tavoin niitä tylyjä moitteita vastaan, joita parooni lausui rouva Dubarrystä; sillä, se on tunnustettava, tämä nimi oli Ranskassa peräti halveksittu. Ja vielä eräs seikka oli saanut Gilbertin kannattamaan täydellisesti paroonin mielipidettä: se nimittäin, että hän oli kuullut Nicolen montakin kertaa huudahtavan: "Ah, jospa minä olisin rouva Dubarry!"

Koko matkan oli Chonilla ollut niin paljon vakavaa mietittävää, ettei hän huomannut, millaisen muutoksen matkakumppanien nimien kuuleminen teki Gilbert-herran mielentilassa. Neiti Chon patasi siis Versaillesiin pelkästään ajatellen keinoa, miten hän voisi muuttaa Filipin miekanpiston varakreiville mahdollisimman suureksi eduksi, koska se ei kerran ollut tuottanut hänelle liioin suurta kunniaa.

Mitä taas Gilbertiin tulee, hän unohti heti, kun saapui Versaillesiin, tuohon ellei juuri koko Ranskan, niin ainakin Ranskan yksinvallan pääkaupunkiin, kaikki pahansuovat ajatuksensa ja antautui vilpittömän ihastuksensa valtaan. Majesteettinen ja kylmä Versailles korkeine puineen, joista enimmät jo alkoivat kuivua ja kaatua vanhuuttaan, sai Gilbertin tuollaisen harrasmielisen alakuloisuuden valtaan, johon kukaan ajatteleva olento ei voi estää itseään joutumasta nähdessään ihmisen uutteruuden tai mahtavan luonnon laatimia suurtöitä.

Moista harvinaista tunnelmaa vastaan taisteli Gilbertin synnynnäinen ylpeys turhaan. Ja hämmästyksen ja ihastuksen ensimäisessä tuokiossa tuli hän suorastaan vaiteliaaksi ja nöyräksi. Oman köyhyyden ja vähäpätöisyyden tunne aivan murskaisi häntä. Hän huomasi pukunsa sangen huonoksi noiden kullalla ja nauhuksilla koristettujen suurten herrain piirissä. Hän tunsi itsensä kovin pieneksi sveitsiläisten ovivartiain rinnalla ja hyvin epävakaaksi kävellessään suurilla, raudoitetuilla anturoillaan parkettipermannoilla ja galleriain kiiltävillä ja vahatuilla marmorilaatoilla.

Silloin hän huomasi ehdottomasti tarvitsevansa suojelijattarensa apua, jos aikoi toivoa joksikin tulevansa. Hän painautui neiti Chonia lähemmäksi, että vartiat huomaisivat hänen tulleen Versaillesiin vallasnaisen seurassa. Mutta kun hän sitten piankin alkoi asioita arvostella, ei hän voinut enää antaa suojelijattarelleen anteeksi juuri tuota äskeistä tarvettaan turvautua häneen.

Tiedämme jo, että rouva Dubarry asui Versaillesissa komeassa huoneustossa, joka oli ennen ollut prinsessa Adelaiden, sillä siellä olemme hänet nähneet tämän kertomuksen alkupuolella. Kulta, marmori, hienot tuoksut, matot ja pitsit huumasivat ensin Gilbertiä, sillä hänen luonteensa oli aistillinen vaistosta, vaikkakin tahdon voimasta filosoofinen. Ja hän oli oleskellut siellä jo pitkän aikaa, ennenkuin hän, jota alussa oli huumannut yksin tällaisten järkeä sokaisevain ihmeitten näkeminen, viimein huomasi asuvansa vain pienessä ullakkokamarissa, jonka seinät olivat verhotut sarssikankaalla, ja että hänelle annettu ruoka oli pelkästään kuppi lihalientä, lampaanlavan jätteitä ja lautasellinen hyytelöä ja että pikentti oli sanonut hänelle, tuon aterian tuodessaan, käskevällä äänellä:

-- Pysykää täällä.

Sitten oli pikentti poistunut.

Kuitenkin hurmasi Gilbertiä vieläkin eräs osa tästä taulusta, -- osa, joka kylläkin oli siitä parhain. Hänet oli majoitettu, kuten olemme sanoneet, ullakolle, mutta ullakkokamarinsa ikkunasta hän näki edessään koko marmoria hohtavan puiston. Hän näki lammikot ja niiden kalvolla tuon vihertävän homeen, joka oli päässyt niihin muodostumaan, kun ne oli unohdettu hoitoa vaille, ja lammikkojen ja puitten huippujen takana, jotka värisivät kuin valtameren laineet, näki hän läheisten vuorten värejä kimmeltävät rinteet ja sinisen ilmanrannan.

Ainoa seikka, mitä Gilbert sillä hetkellä muisti, oli se, että hän asui nyt Versaillesissa kuin Ranskan ylhäisimmät herrat, itsensä kuninkaan linnassa, olematta silti hovimies taikka lakeija, siis minkäänlaisen korkean syntyperän tai luonteen alhaisuuden tähän asemaansa nostama.

Sillaikaa kuin Gilbert söi pientä ateriaansa, joka muuten oli sangen hyvä, jos vertasi sitä siihen, mihin hän ennen oli tottunut, ja katseli jälkiruuakseen sitten ullakkokamarinsa ikkunasta, oli Chon mennyt kälynsä luokse, kuten olemme kertoneet. Hän oli kuiskannut hiljaa hänen korvaansa suorittaneensa tehtävänsä kreivitär de Béarnin puheilla käydessään ja kertonut sitten ääneen tapaturman, joka oli tullut hänen veljelleen Chausséen kylässä kievarin pihalla. Tämän tapaturman olemme jo nähneet katoavan tuloksettomasti, niin suurta meteliä kuin siitä alussa oli pidettykin, siihen kuiluun, johon katosi paljon muita ja tärkeämpiä asioita, kuiluun, jonka nimi oli kuninkaan välinpitämättömyys.