Part 34

Nopeuden, maun, huolellisuuden, tavattoman hyvän käsityksen sielullisen ja ruumiillisen kauneuden keskinäisistä suhteista, kaikki nämät avut hän näytti omistavansa tehdessään tärkeää työtään.

Kolmen neljännestunnin kuluttua pääsi rouva Dubarry hänen käsistään viehkeämpänä kuin itse Venus-jumalatar; sillä hän ei ollut aivan niin alaston, ja oli kuitenkin yhtä kaunis.

Kun kähertäjä oli viimeistellyt loistorakenteensa, kun hän oli koetellut sen lujuutta ja pyytänyt vettä pestäkseen kätensä ja kiittänyt Chonia, joka oli humauksessaan palvellut häntä kuin kuningasta, aikoi hän poistua.

-- Mutta kuulkaa, monsieur, -- sanoi Jean Dubarry silloin, -- tietäkää, että minä olen yhtä itsepäinen rakkaudessani kuin vihassanikin. Minä toivon siis, että sanotte, kuka olette.

-- Senhän jo tiedätte, monsieur; olen vasta-alkava nuorukainen nimeltä Leonard.

-- Vasta-alkava? Istu ja pala, te olette täysi mestari, monsieur!

-- Teistä tulee minun kähertäjäni, -- virkkoi kreivitär katsellen pieni kuvastin kädessä itseään. -- Ja minä maksan teille viisikymmentä louisdoria joka kerta, kun te valmistatte tukkalaitteeni joihinkin juhlallisuuksiin mennäkseni. Chon, maksa monsieurille sata louisdoria ensi kerrasta, siitä jää viisikymmentä juomarahaa.

-- Sanoinhan teille, madame, että te loisitte maineeni.

-- Mutta te ette saa kähertää muiden tukkaa kuin minun...

-- Siinä tapauksessa, madame, pitäkää louisdorinne, -- vastasi Leonard. -- Minä tahdon säilyttää vapauteni, sillä sitä saan kiittää siitä, että tänään sain kunnian järjestää teidän tukkanne. Vapaus on ihmisen kallein omaisuus.

-- Kähertäjäkin filosoofi! -- huudahti Jean Dubarry ja kohotti kätensä taivasta kohti. -- Mihinkä me joudummekaan, herra jumala, mihinkä me joudumme? No niin, kunnon herra Leonard, minä en tahdo käsirysyyn teidän kanssanne, ottakaa vaan nuo sata louisdoria ja pitäkää salaisuutenne ja vapautenne. -- Vaunuihin, kreivitär, vaunuihin!

Viimeiset sanat lausui hän rouva de Béarnille, joka samassa tuli sisään, jäykkänä ja koristuksissaan kuin mikä aarrelipas, joka on vedetty esiin kätköstä pelkästään sitä hetkeä varten, jolloin sitä tarvitaan.

-- Kas niin, -- sanoi Jean, -- nyt ottaa neljä miestä rouvan käsivarsilleen ja kantaa hänet varovasti alas portaita. Jos hän päästää huokauksenkaan, niin minä annan teille raippoja!

Sillä aikaa kuin Jean valvoi tätä arkaa ja tärkeää toimitusta ja Chon avusti häntä ajutanttina, hakivat kreivitär Dubarryn silmät Leonardia.

Leonard oli kadonnut.

Mutta mistä ihmeeltä hän meni ulos? -- mutisi rouva Dubarry, joka ei ollut vielä täysin selvinnyt näistä monista toisiaan seuranneista yllätyksistä.

-- Mistäkö meni? Tietysti lattianraosta tai laipiosta; sitä tietähän haltiat kulkevat. Varokin nyt, kreivitär, ettei tukkalaitteesi muutu rääsyrullaksi ja pukusi hämähäkin verkoksi ja ettemme tule Versaillesiin ajaen kahdella rotalla ja juuston kuoressa, -- vastasi varakreivi Jean Dubarry.

Tämän viimeisen pelkonsa ilmaistuaan nousi myöskin Hän vuorostaan vaunuihin, joissa jo vanha rouva Béarn ja hänen ikionnellinen ristilapsensa istuivat.

38.

Esittely-juhlallisuudet.

Versailles, niinkuin kaikki, mikä on suurta, on kaunis ja tulee aina sitä olemaan.

Kasvakoon sammal raunioiksi sortuneihin kiviin, levätkööt lyijy-, pronssi- ja marmorijumalat särkyneinä ja jäsenettöminä kuivuneissa tekolammeissa, kohotkoot muinoin leikeltyjen lehtikujain puiden latvat valtoinaan taivasta kohti, sittenkin on Versailles, vaikkapa raunioinakin, mahtava ja valtava näky uneksijan ja runoilijan katsella, kun hän seisoo suurella parvekkeella luoden silmänsä ikuisille ilmanrannoille nähtyään ensin katoavan maisen loiston.

Mutta varsinkin kunniansa ja elämänsä aikoina oli Versailles loistava nähdä. Silloin virtaili aseetonta kansaa komeain sotilaitten jonojen alalleen sulkemana vyöryvinä aaltoina kullattuja säleportteja vastaan. Silloin vierivät silkillä ja sametilla verhotut vaunut ylpein vaakunoin kumisevalla kivityksellä huimain ja laukkaavain hevosten vetäminä. Silloin näkyi ulos kaikista ikkunoista, jotka olivat valaistut kuin sadun linnat, jalokiviä, rubiineja ja safiireja säkenöivä ylimystön maailma. Ja koko tuon ylimyslauman kaikki päät kumartuivat yhden ainoan käden viittauksella, niinkuin kultaiset tähkät ja niiden seassa valkeat päivänkukat, purppuraiset unikot ja taivaansiniset ruiskukat kallistuvat tuulen henkäyksessä. Niin, silloin oli Versailles tosiaan kaunis. Ja vielä kauniimpi silloin, kun sen joka portista lähetettiin pikaviestejä kaikille suurvalloille ja kun kuninkaat ja prinssit, ylhäiset herrat ja upseerit ja koko sivistyneen maailman oppineet liikkuivat sen huoneitten kalleilla matoilla ja permantojen hienoilla mosaikeilla.

Mutta varsinkin silloin, kun Versailles koristautui suureen hovijuhlaan, kun sen vaatevarastojen salatut ylellisyydet ja suurenmoiset ilotulitukset lisäsivät kaksinverroin sen komeutta, varsinkin silloin saattoi Versailles kylmimmätkin mielet käsittämään, mitä kaikkea ihmisen mielikuvitus ja mahti voivat saada aikaan.

Tällaiset olivat juhlamenot otettaessa jonkun vieraan vallan lähettilästä vastaan, samanlaiset olivat ne myöskin silloin, kun aatelisperheiden jäseniä esiteltiin hovissa.

Ludvig XIV, etiketin luoja, hän, joka sulki kunkin ihmisen omaan ja ylipääsemättömään karsinaansa, oli tahtonut, että hoviin valittuja kohtaisi heidän päästessään hänen kuninkaallisen elämänsä loistoon ensikertaa hoviin tullessa niin suuri yllätys, että he sitten aina pitäisivät kuninkaan linnaa suorastaan jonkinlaisena pyhänä temppelinä: sinne oli heillä siitä lähtien oikeus tulla palvelemaan kruunattua jumalaa, kenellä alttaria lähellä olevalta paikalta, kenellä kauempaa.

Nytkin oli Versailles, jonka loisto oli tosin jo himmenemään päin, mutta yhä vieläkin sangen kirkas, avannut kaikki porttinsa, sytyttänyt kaikki valonsa ja levittänyt kaikki komeutensa kreivitär Dubarryn esittelyjuhliin.

Uteliasta joukkoa, nälkäistä ja surkeaa kansa, joka unohti, ihme ja kumma ajatella, näin suuren komeuden nähdessään köyhyytensä ja nälkänsä, oli koko Place d'Armes ja koko l'Avenue de Paris aivan täynnä. Palatsin joka ikkunasta loimusivat tulet ja sen kruunujen valot näyttivät kaukaa kulta-udussa säteileviltä tähdiltä.

Täsmälleen kello kymmenen tuli kuningas huoneustostaan. Hän oli puettu tavallista komeammin, nimittäin hänen pitsinsä olivat tavallista kalliimmat ja hänen polvi- ja kengänsolkensa olivat yksinään miljoonan louisdorin arvoiset.

Hra de Sartines oli antanut hänelle tiedon kateellisten hovinaisten eilen punomasta salaliitosta. Ja niinpä olikin hänen otsansa nyt hiukan tuima; ja hän hätkähti, kun ei nähnyt galleriassa muuta kuin herroja.

Mutta hän rauhoittui pian, kun hän näki kuningattaren salissa, jossa juuri esittelyt toimitettiin, jalokiviä säkenöivässä pitsi- ja puuteripilvessä ensinnäkin kolme tytärtään ja markiisitar de Mirepoix'n, joka oli pitänyt sellaista ääntä eilis-iltana; ja viimein kaikki nuo muutkin niskuroitsijat, jotka olivat vannoneet jäävänsä kotiin, mutta olivat nyt tulleet tänne aivan ensimäisille paikoille.

Herttua de Richelieu riensi kapinoitsijain parvessa toisen luota toisen luo ja sanoi:

-- Ahaa, tässäkö nyt teidät näen, petturi!

Tai:

-- Minä olin varma, että te olisitte uskoton!

Taikka:

-- Mitäs sanoinkaan teille salaliitoista yleensä?

-- Mutta entä te itse, herttua? -- vastasivat naiset.

-- Minäkö? Minähän edustin siellä tytärtäni, edustin kreivitär d'Egmontia. Septimanie ei ole täällä, hän piti sanansa samoin kuin rouvat de Grammont ja de Guéménée. Niinpä olenkin varma kohtalostani. Huomenna alkaa viides maanpakolaisuuteni ja neljäs Bastiljiin pistäytymiseni. Toden totta, minä en enää salaliittoja hankitse.

Kuningas ilmestyi saliin. Syntyi syvä hiljaisuus, jossa kuului vaan kellon ääni, kun se löi kymmenen: se oli juuri määrätty juhlahetki. Hänen Majesteettiaan ympäröi runsas hovilaislauma. Siinä oli viitisenkymmentä ylimystä, jotka eivät olleet vannoneet tulevansa juhlallisuuksiin ja kai siitä syystä olivat tulleet.

Kuningas huomasi heti, ettei tässä loistavassa seurassa ollut rouvia de Grammontia, de Guéménéeta eikä d'Egmontia.

Hän meni Choiseulin luo, joka koetti olla aivan rauhallinen, mutta ei onnistunut yrityksessään kuin heikosti.

-- Minä en näe täällä herttuatar de Grammontia? -- sanoi kuningas.

-- Sire, -- vastasi Choiseul, -- sisareni on sairas ja antoi minun tehtäväkseni lausua teidän Majesteetillenne hänen alamaisen kunnioituksensa.

-- Paha juttu! -- sanoi kuningas ja käänsi ministerille selkänsä.

Kun hän kääntyi, seisoi Guéménéen ruhtinas hänen edessään.

-- Entä ruhtinatar de Guéménée, missä hän sitten on? Ettekö tuonutkaan häntä tänne, ruhtinas?

-- Se oli mahdotonta, sire, ruhtinatar on sairas; kun menin häntä noutamaan, oli hän vuoteessa.

-- Ah, paha juttu, paha juttu! -- toisti kuningas. -- Kas, tuossahan on marski. Hyvää iltaa, herttua de Richelieu.

-- Sire..., -- äännähti vanha hovimies ja kumarsi notkeasti kuin nuorukainen.

-- Te ette ole sairas? -- sanoi kuningas niin kovalla äänellä, että Choiseul ja Guéménée saattoivat sen kuulla.

-- Aina, sire, kun saan onnen nähdä teidän Majesteettinne, voin loistavasti, -- vastasi herttua de Richelieu.

-- Mutta, -- lisäsi kuningas katsellen ympärilleen, -- tyttärenne, rouva d'Egmont, miksi hän ei ole täällä?

Herttua näki, että ympärillä olijat kuuntelivat, ja tekeytyi sangen alakuloiseksi.

-- Oi, sire, -- vastasi hän, -- minun tytär-parkani täytyi luopua onnesta laskea nöyrimmät kunnianosoituksensa teidän Majesteettinne jalkain juureen, ja vielä tällaisena iltana. Mutta sairas, sire, sairas...

-- Paha juttu! -- sanoi kuningas. -- Rouva d'Egmont sairas, Ranskan tervein nainen! Paha juttu, paha juttu!

Ja kuningas lähti marskin luota samalla tavoin kuin Choiseulin ja Guéménéen.

Sitten kiersi hän pitkin koko salissa olevaa joukkoa ja lausui kohteliaisuuksia varsinkin rouva de Mirepoixille, joka oli ylen iloissaan.

-- Kas siinä petoksen palkka, -- kuiskasi marski rouva de Mirepoixin korvaan; -- huomenna teidät kukkuroidaan kunnialla, mutta meidät... minua pöyristää sitä ajatella!

Ja herttua huokaisi.

-- Mutta minun mielestäni te itsekin olette sievästi pettänyt Choiseulit, koska olette täällä... tehän vannoitte...

-- Tyttäreni puolesta, markiisitar, Septimanieni puolesta! Hän joutuu nyt epäsuosioon, kun oli liian uskollinen.

-- Isälleen, -- vastasi markiisitar.

Herttua ei ollut kuulevinaan tätä vastausta, joka vivahti pistokselta.

-- Mutta, -- sanoi hän, -- eikö teistä, markiisitar, kuningas näytä rauhattomalta?

-- Onpa toki syytäkin.

-- Kuinka niin?

-- Kello on neljännestä yli kymmenen.

-- Ah, se on totta, eikä kreivitärtä kuulu. Kuulkaas, markiisitar, sanonko teille erään asian?

-- No, sanokaa.

-- Minä pelkään.

-- Mitä?

-- Ettei kreivitär-paralle ole tapahtunut vaan mitään harmillista. Teidänhän pitäisi se tietää?

-- Miksi juuri minun?

-- Tehän kylvöitte salaliitossa kaulaa myöten.

-- No niin, -- vastasi markiisitar, -- näin meidän kesken sanoen, minäkin vähän pelkään.

-- Ystävättäremme herttuatar on tuima vihamies, joka ampuu paetessaan niinkuin parthialaiset; ja hän on nyt paennut. Katsokaas, miten hra de Choiseul on rauhaton, vaikka hän koettaa tekeytyä tyyneksi; katsokaa, hän ei voi pysyä paikoillaan, hän ei jätä kuningasta silmistään. Arvaanpa, että jotkut ovat keksineet jonkin juonen? Tunnustakaa pois.

-- Minä en tiedä mitään, mutta olen kanssanne samaa mieltä.

-- Mitä he tällä voittavat?

-- Myöhästyttävät, hyvä herttua, ja tunnettehan sananparren: "Aika voitettu, kaikki voitettu". Huomennahan voi sattua jokin odottamaton tapaus, joka lykkää tämän esittelyn määräämättömään aikaan. Dauphine saapuu jo ehkä huomenna Compiègneen, viipymättä matkalla enää neljää päivää kuten ensin aiottiin. Ehkäpä on haluttu voittaa aikaa vain huominen päivä.

-- Markiisitar, tiedättekös, teidän pikku satunne tuntuu minusta tosiasialta. Kreivitärtä ei kuulu, _sang bleu_.

-- Ja katsokaa, kuningas tulee jo kärsimättömäksi.

-- Menee jo kolmannen kerran ikkunaan. Hän suorastaan kärsii.

-- Hetken päästä tulee siis vielä pahempi juttu.

-- Kuinka niin?

-- Kuulkaas, kello on jo kaksikymmentä minuuttia yli kymmenen.

-- Niin?

-- Nyt voin sen teille jo sanoa.

-- No?

Markiisitar vilkaisi ympärilleen ja kuiskasi sitten:

-- No niin, hän ei tulekaan!

-- Ah, markiisitar, mutta siitähän tulee kauhea skandaali!

-- Käräjäjuttu, herttua, oikea rikosasia... hengen asia... sillä tähän kaikkeen sisältyy, sen tiedän varmalta taholta, ryöstöä, väkivaltaa, majesteettirikostakin, jos sikseen tulee. Choiseulit ovat panneet kaikkensa peliin.

-- Sangen varomaton teko.

-- Niin, mutta minkä sille voi, intohimot sokaisevat heidät.

-- Kas, siinä on hyvät puolensa, että ihmiset ovat niin intohimottomia kuin me, markiisitar; näkee ainakin asiat selvästi.

-- Katsokaapas nyt, kuningas menee taas ikkunan luo.

Ludvig XV asteli tosiaankin synkkänä, huolissaan ja ärtyneenä ikkunan ääreen, laski kätensä kiilloitetulle käsirivalle ja painoi otsansa viileää ruutua vasten.

Sillaikaa kuului hovimiesten joukosta puheen sorinaa aivan kuin lehtien kahinaa ennen myrskyä.

Kaikki katsoivat kelloon ja taas kuninkaaseen.

Kello löi puoli. Sen kirkas ääni oli viiltävä kuin teräs, ja lyönnin perästä kaikui helähdyksen värinä yli koko avaran salin.

Varakansleri de Maupeou lähestyi kuningasta.

-- Sangen kaunis ilma, teidän Majesteettinne, -- sanoi hän arastellen.

-- Erinomainen, erinomainen. -- Ymmärrättekö te tätä juttua, hra de Maupeou?

-- Mitä niin, sire?

-- Tätä viipymistä. Kreivitär-parka!

-- Hän mahtaa olla sairas, sire, -- vastasi kansleri.

-- Sen kyllä ymmärtää, että rouva de Grammont on sairas, että rouva de Guéménée ja myöskin rouva d'Egmont potevat; mutta että kreivitär olisi sairas, se on käsittämätöntä!

-- Sire, suuresta mielenliikutuksesta voi sairastua: kreivitär oli niin kovin iloinen.

-- Ah, nyt se on myöhäistä, -- sanoi Ludvig XV ja pudisti päätänsä; -- nyt hän ei enää tule!

Vaikka kuningas lausui nämä sanat aivan matalalla äänellä, kuulivat melkein kaikki ne, niin hiljaista oli salissa.

Mutta kuninkaalle ei keritty vielä vastata, ei edes ajatuksissakaan, kun holvista kuului kovaa vaunujen jyrinää.

Päät alkoivat liikuskella, hovijoukon silmät katsoivat kysyvästi toisiinsa.

Kuningas tuli ikkunan luota ja seisahtui keskelle lattiaa nähdäkseen läpi kaikkien gallerian huoneiden.

-- Minä pelkään suuresti saavamme jonkun ikävän uutisen, -- virkkoi markiisitar herttuan korvaan; herttua salasi hienoa hymyään.

Mutta äkkiä kirkastuivat kuninkaan kasvot ja hänen silmänsä välkehtivät.

-- Kreivitär Dubarry! -- huusi ovivahti yli-seremoniamestarille.

-- Kreivitär de Béarn!

Nämä kaksi nimeä saivat kaikkien sydämet vavahtamaan, mutta aivan erilaisin tuntein. Lauma hovimiehiä lähestyi kuningasta pelkän uteliaisuuden vetämänä.

Rouva de Mirepoix seisoi lähimpänä Ludvig XV:ttä.

-- Oi, miten hän on kaunis, tuo kreivitär! -- huudahti markiisitar pannen kätensä ristiin aivan kuin valmiina palvelemaan jumalana tulijaa.

Kuningas kääntyi ja hymyili markiisittarelle.

-- Hän ei ole nainen, -- sanoi herttua de Richelieu, -- hän on keijukainen.

Kuningas omisti lopun hymyään tuolle vanhalle hovimiehelle.

Tosiaankaan ei kreivitärtä koskaan ollut nähty näin kauniina. Koskaan ei kuningattaren salissa, joka kuitenkin, kuten olemme kertoneet, oli huone, jossa esittelyt aina toimitettiin, ollut ihasteltu lempeämpiä kasvoja, paremmin näyteltyä mielenliikutusta, kainompaa katsetta, kauniimpaa vartaloa, hieno-aistisempaa käyntiä.

Niin kulki kreivitär halki salin, hurmaavan kauniina, kalleissa vaatteissa, mutta kuitenkin koruttomana, ja ennen kaikkea erinomaisin tukkalaittein, ja rouva de Béarnin käsipuolessa, joka ei ontunut eikä räpäyttänyt silmäänsäkään, vaikka hän kärsi hirveitä tuskia. Mutta punainen ihomaali tipahteli kuivuneina hileinä vanhan kreivittären poskilta, niin pakeni veri hänen kasvoiltaan, ja hänen joka hermonsa värähti tuskallisesti hänen kipeän jalkansa pienimmälläkin liikahduksella.

Kaikki katselivat tuota omituista paria.

Vanhus, jolla oli avokaulainen puku niinkuin ennen nuoruudessaan, tukkalaite jalkaa korkea ja suuret silmät, jotka kiiluivat kuopissaan kuin merikotkan, oli loistavassa puvussaan luurankomaisesti astellessaan kuin mikä kuva menneestä ajasta antamassa kättä nykyiselle.

Moinen kuiva ja kylmä arvokkuus viettelevän ja kainon sulouden rinnalla sai enimmät läsnäolijat ihastuksiinsa tai ainakin kummastelemaan. Ja kuninkaasta näytti siltä kuin olisi rouva de Béarn nyt tuonut hänelle hänen rakastajattarensa nuorempana, kukoistavampana ja hymyilevämpänä kuin hän oli koskaan ennen häntä nähnyt, niin vastakohtaisia olivat nuo kaksi naista toisilleen.

Ja niinpä kuningas hetkellä, jolloin kreivitär etikettiä noudattaen taivutti polvensa suudellakseen kuninkaan kättä, nosti hänet hänen käsivarsiinsa tarttuen ylös ja lausui sanat sellaiset, että ne palkitsivat kreivittären kaikki kaksiviikkoiset kärsimykset.

-- Jalkaini juureenko, kreivitär? -- sanoi kuningas. -- Te laskette leikkiä... minun olisi paremminkin oltava tai tahtoisin olla polvillani edessänne.

Sitten avasi kuningas sylinsä, kuten juhlameno vaati; mutta sen sijaan, että hän olisi syleillyt esiteltävää muodon vuoksi, hän syleilikin tällä kertaa tosiaan.

-- Teillä on erinomaisen kaunis ristitytär, -- sanoi kuningas kreivitär de Béarnille; -- mutta hänen kummitätinsäkin on ylimysnainen, jonka minä näen suureksi ilokseni hovissani.

Vanha rouva lyykisti.

-- Menkää nyt tervehtimään tyttäriäni, -- sanoi kuningas matalalla äänellä rouva Dubarrylle; -- ja näyttäkää, että osaatte heille lyykistää. Toivon, ettette ole tyytymätön heidän vastatervehdykseensä.

Ja nuo kaksi naista jatkoivat kulkuaan läpi tyhjän tilan, joka syntyi heidän ympärilleen sikäli kuin he kulkivat, mutta tyhjiötä kohti suuntautuivat hovilaisten säkenöivät katseet aivan kuin täyttäen sen polttavalla tulella.

Kun kuninkaan tyttäret näkivät rouva Dubarryn lähestyvän, kavahtivat he ylös kuin joustimien voimalla ja odottivat häntä.

Ludvig XV piti heitä silmällä. Hänen prinsessoihin luodut silmänsä vaativat ehdotonta kohteliaisuutta.

Prinsessat vastasivat rouva Dubarryn tervehdykseen hiukan järkytettyinä. Kreivitär kumarsi paljoa syvempään kuin hovisääntö vaati, ja sitä pidettiin erinomaisen tahdikkaana menettelynä ja se liikutti prinsessoita niin, että he syleilivät nyt kreivitärtä kuten kuningaskin, jopa niin sydämellisesti, että kuningas näytti oikein ihastuneelta.

Tästä hetkestä muuttui kreivittären menestys oikeaksi voittoriemuksi, ja hitaimpien ja saamattomimpien hovimiesten täytyi odottaa kokonainen tunti ennenkuin he pääsivät vuorostaan nöyrimmästi tervehtimään juhlain kuningatarta.

Kreivitär otti kaikki nuo kunnianosoitukset vastaan ilmaisematta pienintäkään vihamielisyyttä tai kaunaa, ja hän näytti unohtavan kaikki petolliset juonet. Ja hänen ylevä suopeutensa ei ollut suinkaan teeskenneltyä: hänen sydämensä paisui tosiaan rajattomasta ilosta, eikä siinä ollut nyt tilaa minkäänlaisille vihamielisille tunteille.

Richelieun herttua ei ollut turhaan Mahonin voittaja; hän tiesi, miten liikkeet oli tehtävä.

Sillaikaa kuin saamattomimmat hovimiehet seisoivat paikallaan muiden tervehdellessä ja odottivat esittelyjen loppua, saadakseen ylistää tai tinkiä epäjumalan avuja, oli marski asettunut taisteluasemaan kreivittären tuolin taakse. Ja niinkuin ratsuväen päällikkö sijoittuu sadan sylen päähän alangolle odottamaan käännekohdassa rivien levittäytymistä, niin odotti herttuakin nyt rouva Dubarrytä, ja hänen täytyi tietysti olla häntä lähellä, ettei olisi joutunut hajaantuvien rivien jalkoihin. Rouva de Mirepoix tiesi jälleen hyvin, mikä onni tuolla hänen miehisellä ystävällään oli aina ollut sodassa, ja hän noudatti siis marskin menetelmää ja oli kaikessa hiljaisuudessa siirtänyt tuolinsa lähelle kreivittären tuolia.

Kussakin ryhmässä ryhdyttiin pakinoihin, ja rouva Dubarryn koko olento otettiin tarkoin tutkittavaksi.

Kreivitär, jota kuninkaan rakkaus, prinsessojen ystävällinen vastaanotto ja kummitädin suojelus rohkaisivat, loi nyt jo entistä pelottomammin silmänsä kuningasta ympäröiviin herroihin ja etsi varmana voitostaan vihollisiaan naisten joukosta.

Yhtäkkiä esti hänen näköalansa jokin, jonka läpi ei voinut nähdä.

-- Ah, herttua, -- sanoi kreivitär, -- minun täytyi siis tulla tänne tavatakseni teidät?

-- Kuinka niin, madame? -- kysyi herttua de Richelieu.

-- Kyllä, lienee kahdeksan päivää siitä, kun teitä ei ole nähty ei Versaillesissa, ei Pariisissa eikä Luciennesissa.

-- Minä varustauduin tähän suureen iloon saada nähdä teidät täällä, -- vastasi vanha hoviherra.

-- Te ehkä arvasitte tämän?

-- Olin siitä varma.

-- Kas vaan! Todellakin, herttua, mikä merkillinen mies! Tiesitte tällaista, ettekä ilmoittanut siitä minulle, ystävättärellenne, joka en siitä tiennyt mitään.

-- Kuinka, madame, -- vastasi herttua, -- ettekö te tiennyt, että te joudutte tänne?

-- En. Minun kävi melkein samoin kuin Aisopoksen, kun eräs virkailija pysäytti hänet kadulla: "Minne te menette?" -- kysyi tämä häneltä. -- "En sitä tiedä", -- vastasi sadunkertoja. -- "Vai niin, siinä tapauksessa te menette vankilaan." -- "Näette nyt, että minä en tiennyt, minne olin menossa", -- vastasi Aisopos. -- Niin saatoin minäkin kyllä uskoa lähteväni Versaillesiin, mutta en ollut tarpeeksi varma sitä sanoakseni. Siksi olisittekin tehnyt minulle palveluksen, jos olisitte käynyt luonani... mutta... tulettehan nyt, eikö niin?'

-- Madame, -- vastasi Richelieu eikä näyttänyt olevan hämillään pilasta, -- en ymmärrä, kuinka te ette ollut varma tänne joutumisestanne?

-- Senpä sanon teille: siksi, että ympärilläni olivat salajuonet. Ja hän katsoi terävästi herttuaa silmiin, jotka kestivät aivan tyynesti tuon katseen.

-- Salajuonet? Oh, mitä sanottekaan, kreivitär?

-- Ensinnäkin varastettiin minulta kähertäjä.

-- Kuinka, varastettiin kähertäjä?

-- Niin.

-- Mutta miksi ette lähettänyt sanaa minulle; silloin olisin hommannut teille, -- mutta puhutaan hiljaa, -- olisin hommannut teille oikean helmen, aarteen, jonka rouva d'Egmont on löytänyt, taiteilijan, joka on etevämpi kaikkia kuninkaallisia peruukkimestareita ja kähertäjiä, nimittäin minun oman pikku Leonardini.

-- Leonard! -- huudahti rouva Dubarry.

-- Niin; pieni nuorukainen, joka kähertää aina Septimanien tukan ja jota tyttäreni kätkee kaikkien silmiltä niinkuin Harpagon rahalipastaan. Muuten teillä ei ole syytä valittaa, kreivitär; teidän tukkalaitteenne on erinomaisen hieno ja hurmaavan kaunis. Ja kummallista: sen muoto muistuttaa erästä piirustusta, jonka rouva d'Egmont pyysi eilen taiteilija Boucherilta ja jota hän aikoi itse käyttää, ellei olisi sairastunut. Septimanie-parka!

Kreivitär värähti ja katseli herttuaa yhä terävämmin; mutta herttua hymyili kuin ennenkin, ja hänen kasvonsa olivat läpitunkemattomat.

-- Mutta anteeksi, kreivitär, että keskeytin teitä; te puhuitte joistakin salajuonista?...

-- Niin; kun ensin oli varastettu kähertäjäni, ryöstettiin minulta pukunikin, erinomaisen kaunis puku.

-- Oh, mutta sehän on kauheaa; mutta oikeastaan voitte hyvin olla ilmankin tuota ryöstettyä; sillä näenhän nyt teidät puvussa, joka on aivan ihmeellisen hienoa kangasta... Se on kiinalaista silkkiä, eikö niin, kohokukilla koristettu? No niin, jos olisitte pulassanne kääntynyt minun puoleeni, kuten teidän vasta täytyy tehdä, niin olisin lähettänyt teille puvun, jonka tyttäreni oli teettänyt itselleen esittelyjuhliin ja joka oli siinä määrin tämän näköinen, että voisin vannoa sen aivan samaksi.

Rouva Dubarry liitti molemmat kätensä herttuan käsiin, sillä hän alkoi nyt aavistaa, mikä taikuri hänet oli pulasta pelastanut.

-- Tiedättekö, kenen vaunuilla minä ajoin tänne, herttua?

-- En, tiettävästi omillanne.

-- Herttua, minulta vietiin vaunutkin, aivan samalla tavalla kuin puku ja kähertäjä.

-- Mutta sehän oli oikein yleinen päällekarkaus? Millä vaunuilla te sitten tänne tulitte?

-- Sanokaa ensin, minkälaiset rouva d'Egmontin vaunut ovat?