Part 33

-- Niin, pikku kälyni, puku on nyt kolmenatoista eri kappaleena. Kaksi ompelijatarta kutakin kaistaa kohti: yksi ompelee kaistan vasenta, toinen oikeaa laitaa, koristaen ne pitsipääliikkeillä ja jalokivillä; ja kaistat liitetään yhteen vasta lopuksi. Työtä kestää vielä kaksi tuntia. Kello kuusi illalla on puku valmis.

-- Oletko siitä varma, Jean?

-- Eilen tein laskelman työstä insinöörini kanssa neulanpistojen luvun mukaan. Kuhunkin kaistaan vaaditaan kymmenentuhatta pistosta, siis viisituhatta niistä tekee kukin ompelijatar. Tällaista paksua kangasta nainen voi ommella piston viidessä sekunnissa. Se tekee kaksitoista minuutissa, seitsemänsataa kaksikymmentä yhdessä tunnissa, seitsemäntuhatta kaksisataa kymmenessä tunnissa. Jätän kaksituhatta kaksisataa tarvittaviin levähdyksiin ja harhapistoihin, ja sittenkin jää neljä tuntia aikaa ylitse.

-- Entä vaunut sitten?

-- Oh, mitä vaunuihin tulee, tiedät, että minä olen luvannut pitää niistä huolen. Kiilloitus kuivaa paraikaa suuressa työvajassa, joka on lämmitetty viisikymmentä astetta kuumaksi. Se on hurmaava _vis-à-vis_,[61] jonka rinnalla dauphinea vastaan lähetetyt vaunut eivät ole mitään, sen sinulle takaan. Paitsi vaakunoita, jotka ovat keskellä neljää päätylevyä, ja sivulevyissä olevaa Dubarry-suvun tunnuslausetta _Boutés en avant_![62] olen minä maalauttanut toiselle puolelle vaunuja kaksi toistaan hyväilevää kyyhkystä ja toiselle puolelle nuolen lävistämän sydämen. Kaikkialta ovat ne koristetut jousilla, nuolikoteloilla ja soihduilla. Francianin edustalla seisoo ihmisjono saadakseen ne nähdä. Täsmälleen kello kahdeksan tulevat ne tänne.

Tällä hetkellä palasivat Chon ja Dorée kotiin. He vahvistivat kohta Jeanin sanat tosiksi.

-- Kiitoksia, te kunnon ajutantit! -- sanoi kreivitär heille.

-- Kälyseni, -- huomautti Jean, -- sinun silmäsi ovat himmeät, nuku tunti, se saa sinut jälleen kuntoon.

-- Nukkuako? Ah kyllä, minä nukun ensi yönä, mutta eräät muut eivät voi sitä itsestään kehua.

Sillaikaa kuin näitä valmistuksia tehtiin kreivittären luona, levisi huhu esittelystä yli koko kaupungin. Pariisilaiset ovat uteliaimpia kaikista ihmisistä, miten joutilailta ja välinpitämättömiltä he näyttänevätkin. Kukaan ei ole tuntenut hoviväkeä ja heidän keskinäisiä juoniaan paremmin kuin nuo kahdeksannentoista vuosisadan töllistelijät, juuri nuo, jotka eivät koskaan päässeet sisälle mihinkään juhliin ja jotka eivät saaneet nähdä muuta kuin vaunujen käsittämättömät ovikuvat ja yössä hipsuttavain lakeijain salaperäiset livreat. Ei ollut laisinkaan harvinaista, että se ja se hoviherra tunnettiin yli koko Pariisin; se johtui yksinkertaisesti siitä, että hovi näytteli aina ensimäistä osaa sekä teattereissa että yleisillä kävelypaikoilla. Ja Richelieun herttua aitiossaan italialaisessa oopperassa ja kreivitär Dubarry vaunuissaan, jotka olivat komeat kuin kuningattaren, koettivat yhtä paljon saavuttaa yleisön ihailua kuin meidän päivinämme joku suosittu näyttelijä tai lemmikki-näyttelijätär.

Ihmiset seuraavat yleensä mieluimmin tuntemiensa henkilöiden vaiheita. Koko maailma tunsi kreivitär Dubarryn, joka teki kaiken voitavansa esiintyäkseen teatterissa, ajelupaikoilla ja kaupoissa, samoin kuin kaikki muutkin rikkaat, nuoret ja kauniit naiset. Muuten tunnettiin hänet sitäpaitsi kuvista ja pilapiirroksista ja Zamoresta.

Esittelyasia kiinnitti siis Pariisin mieltä melkein yhtä paljon kuin hovinkin, ja tänä päivänä oli jälleen kova väentungos Palais-Royalin torilla, mutta, -- me pyydämme nöyrästi anteeksi filosoofilta, -- sinne ei oltu nyt kokoonnuttu näkemään Rousseauta pelaamassa shakkia _Régence_-kahvilassa, vaan näkemään kuninkaan lemmityistä hänen komeissa vaunuissaan ja puettuna tuohon kauniiseen pukuun, josta oli jo niin paljon kerrottu.

Jean Dubarryn sana: "Me käymme Ranskalle sangen kalliiksi", oli aivan totta, ja olihan luonnollista, että Ranska, jota Pariisi edusti, tahtoi myöskin nauttia näystä, jonka se sai niin kalliisti maksaa.

Kreivitär Dubarry tunsi hyvin oman kansansa, sillä Ranskan kansa oli paljon suuremmassa määrässä hänen kansaansa kuin se oli aikoinaan ollut Maria Leczinskan. Hän tiesi, että se kansa tahtoi tulla häikäistyksi; ja kun hän oli suopea luonne, teki hän parhaansa saadakseen näytelmän vastaamaan siihen uhrattuja kuluja.

Kello viiden ja kuuden välillä otti kreivitär maitokylvyn, menemättä suinkaan nukkumaan, kuten hänen lankonsa oli häntä neuvonut. Ja kello kuusi hän jätti itsensä kamarineitsyittensä haltuun ja ryhtyi odottamaan kähertäjää.

Meidän ei tarvitse levitellä oppineita tietoja aikakaudesta, jonka jokainen tuntee meidän päivinämme niin hyvin, että sitä voitaisiin sanoa melkein nykyajaksi, ja josta enimmät lukijoistamme tietävät yksityiskohtaisia asioita yhtähyvin kuin mekin. Mutta varsinkaan tällä hetkellä ei ole haitaksi kuvailla, miten paljon huolta, aikaa ja taitoa joku rouva Dubarryn tukkalaitteen järjestäminen vaati.

Kuvitelkaamme kokonainen rakennus. Tuo hiusrakennus oli vaan noiden linnain etukaneettia, joilla Ludvig XVI:n hovi sittemmin varusti päänsä, linnoilla, jotka olivat varustetut oikeilla muurinsakaroilia, aivan kuin kaikki hänen aikanaan olisi jotain ennustanut, aivan kuin tuo kevytmielinen muoti, kaiken suuren tai suurelta näyttävän kaiku, suuruuden, jonka alta yhteiskunnalliset kiihkot kaivoivat jo paraikaa maata pois sen kukistaakseen, olisi tahtonut julistaa, että ylimystön naisilla oli enää liian lyhyt aika nauttia etuoikeuksistaan, joten heidän täytyi kohottaa ne kyltiksi otsalleen. Oli kuin olisi toinen vieläkin synkempi, mutta silti yhtä tosi aavistus sanonut heille, että heidän, joilla ei ollut enää pitkää aikaa pitää päätänsäkään, että heidän täytyi nyt ne koristaa määrättömiin saakka ja kohottaa mikäli suinkin voivat yli alemman joukon.

Tarvitsi olla paitsi suuri taiteilija myöskin sangen kärsivällinen ihminen jaksaakseen palmikoita nuo kauniit hiukset, kohottaa ne ylös keveän silkkityynyn ympärille, kiertää ne valaskalan luihin, tehdä koko laitos kirjavaksi jalokivistä, helmistä ja kukista, siroittaa niihin tuota lunta, joka teki silmät niin loistaviksi ja ihon raikkaanväriseksi, ja viimeiseksi sulattaa kaikki nämä värivivahdukset: iho, helmiäinen, rubiinit, opaalit, timantit ja kaiken väriset ja muotoiset kukat yhdeksi sulavaksi sopusoinnuksi.

Niinpä olivatkin parturit ainoa käsityöläis-ammattikunta, joka sai kantaa miekkaa niinkuin kuvanveisto-taiteilijat.

Edelläkerrotusta ymmärtää, miksi Jean Dubarry oli antanut viisikymmentä louisdoria hovikähertäjälle: hän oli peljännyt, että suuri Lubin, -- silloinen hovikähertäjä oli nimeltään Lubin, -- mahdollisesti ei olisi niin täsmällinen ja taitava kuin häneltä sopi toivoa.

Ja tämä pelko huomattiin pian oikeaksi: kello löi kuusi, kähertäjää ei tullut; sitten se löi puoli seitsemän, sitten neljännestä vaille seitsemän. Yksi ainoa seikka toi enää lohtua rauhattomille sydämille, nimittäin että niin suuri mies kuin Lubin tietysti antaisi itseään odottaa.

Mutta kello löi seitsemänkin; varakreivi pelkäsi kähertäjälle varustetun päivällisen jäähtyvän ja tuon taiteilijan siitä närkästyvän. Hän lähetti niin ollen pikentin sanomaan parturille, että pöytä oli katettu.

Lakeija tuli neljännestunnin päästä takaisin.

Ainoastaan ne, jotka ovat saaneet moisissa olosuhteissa odottaa, tietävät, miten monta sekuntia menee neljännestuntiin.

Lakeija oli tavannut itsensä rouva Lubinin, ja tämä oli vakuuttanut miehensä lähteneen juuri kotoa ja että ellei hän vielä ollut saapunut perille, voi ainakin olla varma, että hän oli tulossa.

-- Hyvä, -- sanoi Jean Dubarry, -- hän on joutunut varmaankin johonkin vaunujen tungokseen. Odottakaamme.

-- Muuten ei olekkaan vielä oikeastaan mitään hätää, -- virkkoi kreivitär, -- tukkani voidaan kähertää puolipukimissa ollessani. Esittelytilaisuus on vasta täsmälleen kello kymmenen. Meillä on vielä kolme tuntia aikaa, ja niistä ei mene Versaillesin joutuakseni kuin yksi. Tässä odottaessani, Chon, näytä minulle se puku, siinä menee aika hupaisemmin. No, missä Chon on? Chon, tuo pukuni, pukuni!

-- Kreivittären puku ei ole vielä tullut, -- vastasi Dorée, ja kreivittären käly läksi kymmenen minuuttia sitten sitä itse hakemaan.

-- Ah, kuuluu pyöräin räminää, -- huudahti varakreivi, -- meidän vaunumme luultavastikin tulevat.

Mutta varakreivi erehtyi: Chon se vaan sieltä tuli kotiin omilla vaunuillaan ja hevosilla, jotka kuohuivat vaahdossa.

-- Pukuni! -- huusi kreivitär, kun Chon oli vasta eteisessä; -- pukuni, pukuni!

-- Eikö se ole vielä tullut? -- kysyi Chon aivan kauhistuksissaan.

-- Ei.

-- Ah, kauan se ei voi viipyä, -- jatkoi hän rauhoittuen: -- silloin kuin minä menin valmistajan luo, oli hän jo lähtenyt kahden ompelijattaren kanssa tuomaan sitä koeteltavaksi.

-- Niin, hänhän asuu Bac-kadulla saakka, ja ajurin hevonen on kai kulkenut hitaammin kuin meidän.

-- Varmaan on asia niin, -- virkkoi Chon, voimatta kuitenkaan karkoittaa jonkinlaista levottomuutta mielestään.

Jean, -- huomautti rouva Dubarry, -- eikö nyt olisi parasta lähettää noutamaan vaunuja, ettei ainakaan siltä taholta tulisi viivytystä?

-- Olet oikeassa, Jeanne. Ja varakreivi avasi oven.

-- Lähettäkää noutamaan vaunut Francianilta, ja uusilla hevosilla, että ne voidaan heti siellä valjastaa.

Kuski läksi hevosineen.

Kun hevosten kavioiden kopina jo alkoi haipua Rue-Saint-Honorélle päin, tuli Zamore sisään ja toi kirjeen.

-- Kirje valtiatar Barrylle, -- sanoi hän.

-- Kuka sen toi?

-- Mies.

-- Mikä mies?

-- Mies hevosen seljässä.

-- Ja miksi hän antoi sen sinulle?

-- Koska Zamore seisoi ovella.

-- Mutta lue, lue nyt, äläkä kysele! -- huudahti Jean.

-- Sinä olet oikeassa.

-- Kunhan ei tuossa kirjeessä olisi jotain ikävää, -- mutisi varakreivi.

-- Eikö mitä, jokin anomus hänen Majesteetilleen, -- vastasi kreivitär.

-- Arkki ei ole käännetty anomuksen muotoon.

-- Toden totta, Jean, sinä kuolet kerran pelosta, -- vastasi kreivitär hymyillen.

Ja hän avasi sinetin.

Ensimäiset rivit luettuaan kirkaisi hän hirveästi ja vaipui puolipyörryksissä nojatuoliin.

-- Ei kähertäjää, ei pukua eikä vaunuja! -- äännähti hän. Chon karkasi kreivittären luo ja Jean kirjeen kimppuuni.

Se oli pystyä ja ohutta käsialaa: nähtävästi jonkun naisen kyhäämä.

'Madame', sanottiin kirjeessä, 'olkaa varuillanne: tänä iltana ei teille tule kähertäjää, ei pukua eikä vaunuja.

Toivon, että tämä tieto tulee teille hyvissä ajoin.

Etten kiristäisi teiltä kiitollisuutta, en mainitse nimeäni. Arvatkaa se, jos tahdotte tuntea vilpittömän ystävän.'

-- Ah, se oli viimeinen isku! -- huusi Jean Dubarry toivottomana. -- _Sang bleu_, nyt minun täytyy joku tappaa! Ei kähertäjää! Kuolema ja kadotus! Minä halkaisen vatsan siltä tolvanalta, Lubinilta. Kello on jo tosiaan puoli kahdeksan, eikä hän tule. Ah, kirottua, saatanallista!

Ja Jean Dubarry, jota ei sinä iltana hovissa esiteltäisi, tarttui tukkaansa ja raastoi sitä kauheasti.

-- Puku vain, hyvä Jumala, puku vain! -- huusi Chon. -- Kähertäjiä nyt vielä saisi.

-- Kyllä kai, sen minä uskon! Ja minkälaisia kähertäjiä? Tuhraajia! Ah, tuli ja leimaus! Ah, kuolema ja kadotus! Ah, ah, miljoona perkelettä!

Kreivitär ei sanonut mitään, mutta päästeli niin raskaita huokauksia, että Choiseulienkin olisi luullut heltyvän, jos he olisivat ne kuulleet.

-- Kas niin, kas niin, rauhoitutaanhan, -- sanoi Chon. -- Haetaan toinen kähertäjä ja mennään taas ompelijain luo tietämään, mikä puvulle on tullut.

-- Ei kähertäjää! -- valitti kreivitär sammuvin äänin; -- ei pukua, ei vaunuja!

-- Ei vaunujakaan, se on totta! -- huusi Jean; -- niitäkään ei kuulu, ja niiden pitäisi jo olla täällä. Haa, tämä on salaliittoa meitä vastaan, kreivitär. Miksi ei Sartines anna heitä vangita? Eikö Maupeou hirtätä heitä? Eikö rikollisia polteta Grève-torilla? Minä annan teilata kähertäjän, mestata ompelijattaren, kuristaa vaunusepän!

Sillävälin oli kreivitär selvinnyt tajuihinsa, mutta ainoastaan tunteakseen sitä julmemmin huonon asemansa.

-- Oh, tällä kertaa minä olen hukassa, -- mutisi hän: -- ne henkilöt, jotka ovat lahjoneet Lubinin, ovat kyllin rikkaita voidakseen hommata kaikki hyvät kähertäjät Pariisista pois. Ei löydy enää muita kuin aaseja, jotka repivät pilalle hiukseni... Ja puku, minun kaunis puku-parkani!... Ja upo-uudet vaununi, jotka nähdessään he kaikki olisivat läkähtyneet kateudesta!...

Jean Dubarry ei vastannut mitään, hän mullisteli vaan hirveästi silmiään ja töytäsi huoneessa nurkasta nurkkaan, ja milloin joku huonekalu osui hänen tielleen, hän löi sen kappaleiksi, ja jos kappaleet näyttivät hänestä vielä liian isoilta, löi hän nekin siruiksi.

Keskellä tätä hävityksen kauhistusta, joka oli levinnyt etuhuoneisiinkin ja etuhuoneista pihalle ja jonka aikana lakeijat juoksivat kymmenien vastakkaisten käskyjen ällistyttäminä edestakaisin ja töytäsivät toisiinsa, laskeusi eräs nuori mies, jolla oli omenankellertävä takki, satiiniliivit, sireenin väriset polvihousut ja valkeat sukat, talon portille kääseistä, tuli auki jätetystä portista sisään, juoksi yli pihan varpaisillaan kiveltä kivelle hypellen, riensi ylös portaita ja koputti rouva Dubarryn pukuhuoneen oveen.

Jean survoi paraikaa jaloillaan Sèvres-porsliinisia kuppeja, jotka hän oli nutunhelmallaan vetäissyt tarjottimineen permannolle, koettaessaan välttää suuren japanilaisen kukkavaasin putoamista niskaansa, iskettyään tuota vaasia nyrkillään.

Oveen naputettiin hiljaa, varovasti ja kainosti.

Syntyi syvä hiljaisuus. Jokainen oli niin jännityksessä, ettei voinut edes kysyä, kuka tulija oli.

-- Anteeksi, -- virkkoi tuntematon ääni, -- mutta minä tahtoisin puhutella kreivitär Dubarrytä.

-- Mutta, monsieur, tuolla tavalla ei mennä sisään! -- huusi eteisessä ovivahti juosten vieraan perästä estämään häntä menemästä kauemmaksi.

-- Maltahan, maltahan, -- sanoi Jean Dubarry, -- meille ei voi käydä pahemmin kuin jo on käynyt, Mitä te sitten tahdotte kreivittärestä?

Ja Jean lykkäsi oven auki voimalla, joka olisi murskannut vaikka Gazan portit.

Vieras kepsahti sysäyksen välttäen taaksepäin, kumarsi syvään ja sanoi:

-- Monsieur, tarjoaisin palvelustani kreivitär Dubarrylle, joka luullakseni on menossa juhlallisuuksiin.

-- Ja mitä palvelusta, monsieur?

-- Sitä, joka kuuluu ammattiini.

-- Ja mikä teillä on ammatti?

-- Minä olen kähertäjä.

Ja tulija kumarsi uudestaan.

-- Ah, -- huusi Jean ja hyppäsi nuoren miehen kaulaan, -- te olette kähertäjä, astukaa sisään, ystäväni, astukaa sisään!

-- Tulkaa, rakas monsieur, tulkaa, -- sanoi Chon kaapaisten nolostuvan vieraan syliinsä.

-- Kähertäjä! -- huudahti rouva Dubarry kohottaen kätensä taivasta kohti. -- Kähertäjä! Te olette enkeli! Oletteko Lubinin lähettämä?

-- En ole kenenkään lähettämä. Luin eräästä lehdestä, että kreivitär esitetään hovissa tänä iltana, ja arvelin itsekseni: "Entäpä jos kreivittärellä ei sattuisi olemaan kähertäjää, se ei tietysti ole uskottavaa, mutta jos se olisi mahdollista!" Ja sitten riensin tänne.

-- Mikä teidän nimenne on? -- kysyi kreivitär hiukan kylmeten.

-- Leonard, madame.

-- Leonard! Se ei ole tunnettu nimi. -- Ei vielä. Mutta jos madame hyväksyy minut nyt palvelijakseen, niin huomenna se on tunnettu.

-- Hm, hm, -- yrähteli Jean, -- mies voi kähertää, miten kähertää.

-- Jos madame ei minuun luota, -- sanoi vieras, -- niin minä poistun heti.

-- Asia on niin, että meillä ei ole aikaa koetella kykyänne, -- sanoi Chon.

-- Ja miksikä koetellakaan? -- huudahti nuori mies innostuksen puuskassa ja kierrellen kreivittären ympärillä ja katsellen häntä. -- Minä tiedän hyvin, että kreivittären tukkalaitteen täytyy vetää kaikkien katseet puoleensa. Ja katseltuani nyt madamea, olen keksinyt muodon, joka tekee hurmaavan vaikutuksen, siitä olen vakuutettu.

Ja nuori mies teki kädellään liikkeen, josta huomasi, että hän luotti sokeasti itseensä. Ja silloin kreivittären epäilys alkoi horjua Ja Chonin ja Jeanin sydämiin toivo syttyä.

-- Ah, tosiaanko? -- kysyi kreivitär kummastuneena nuoren miehen sulavasta käytöksestä; kähertäjä ottikin paraikaa sellaisia lonkka-asentoja, ettei itse suuri Lubin olisi mahtavampia pystynyt tekemään.

-- Mutta ensinnäkin minun pitäisi nähdä madamen puku, että koristukset sointuisivat siihen.

-- Voi, minun pukuni! -- huudahti kreivitär muistaen jälleen katkeran todellisuuden; -- minun puku-parkani!

Jean löi otsaansa.

-- Ah, sehän on totta. -- Monsieur, voitteko moista kuvitella, niin hävytön päällekarkaus!... Se on varastettu, puku, ompelijattaret, kaikki! Chon, rakas, kiltti Chon!

Ja varakreivi alkoi nyyhkyttää väsyneenä tukkansa repimiseen.

-- Jos sinä taas lähtisit ompelijan luo, Chon? -- sanoi kreivitär.

-- Mitä se auttaisi, kun hän on jo lähtenyt tulemaan tänne, -- vastasi Chon.

-- Voi onnettomuus! -- mutisi kreivitär heittäytyen väsyneenä selin nojatuoliinsa. -- Mitä minä nyt teen kähertäjällä, jos minulla ei ole pukua?

Samassa soi porttikello. Vartia oli sulkenut kaikki portinpuoliskot ja pannut ne vielä lisäksi salpaan, sillä hän oli peljännyt, että joku jälleen saattaisi pujahtaa sisään.

-- Joku soittaa, -- sanoi rouva Dubarry.

Chon ryntäsi ikkunasta katsomaan.

-- Pukulipas! -- huusi hän.

-- Pukulipas! -- toisti herttuatar. -- Tuodaanko se tänne?

-- Tuodaan... Ei... Tuodaan... mies antaa sen porttivahdille.

-- Mene, Jean, mene, jumalan nimessä!

Jean ryntäsi alas portaita, juoksi ohi kaikkien lakeijain ja tempaisi lippaan porttivahdilta.

Chon katseli häntä ikkunasta.

Jean avasi lippaan kannen, työnsi kätensä syvälle sisään ja ärjäisi ilosta.

Lippaassa oli ihmeen kaunis, kiinalaisesta silkistä tehty leninki, kaunistettu kohokuvioin ja suunnattoman arvokkain pitsikoristein.

-- Puku, puku! -- huusi Chon taputtaen käsiään. -- Puku!

-- Puku! -- toisti kreivitär ja oli vähällä kuolla ilosta niinkuin oli äsken kuolla surusta.

-- Kuka tämän sinulle toi, lurjus? -- kysyi Jean porttivahdilta.

-- Eräs nainen, monsieur.

-- Mutta mikä nainen?

-- En tuntenut häntä.

-- Missä hän nyt on?

-- Monsieur, hän työnsi lippaan portin raosta sisään ja huusi: "Kreivittärelle", ja nousi kääseihin, joilla oli tullut, ja lennätti matkaansa, minkä hevoset pääsivät.

-- No niin, -- arveli Jean, -- meillä on puku, ja se on pääasia!

-- Mutta tule jo takaisin, Jean, -- huusi Chon ikkunasta; -- kälyni on suunniltaan odotuksesta.

-- Ka tuossa, ka, -- sanoi Jean, -- katselkaa nyt sitä ja ihailkaa, sellainen meille on taivaasta tipahtanut!

-- Mutta se ei kai sovi minulle, se ei voi minulle sopia, sillä se ei ole tehty minun mitallani. Voi hyvä Jumala, hyvä Jumala, mikä onnettomuus, sillä katsokaa, kuinka se on kaunis!

Chon otti nopeasti mittaa.

-- Sopiva pituus, -- sanoi hän, -- juuri sopiva vyötäröltään.

-- Kuinka ihanaa kangasta! -- ihaili Jean Dubarry.

-- Aivan satumaista! -- jatkoi Chon.

-- Peloittavaa! -- lopetti kreivitär.

-- Päinvastoin, -- väitti Jean, -- tämä todistaa, että teillä, kreivittäreni, on uskollisia ystäviäkin, jos on vihamiehiäkin.

-- Se ei voi tulla ystävältä, -- sanoi Chon, -- sillä mistä hän olisi tiennyt meitä vastaan punotun juonen? Se on varmaan joltakin haltialta, joltakin tontulta!

-- Olkoon vaikka paholaiselta, -- huusi kreivitär, -- siitä minä viis, jos hän vaan auttaa minua voittamaan Grammontit. Pirukaan ei ole niin pirullinen kuin ne mokomat!

-- Ja nyt, -- sanoi Jean, -- nyt minun mielestäni...

-- Mitä mielestäsi?

-- Voit rauhassa uskoa pääsi herra kähertäjän huomaan.

-- Mikä sen takaa?

-- _Pardieu_, hänet on lähettänyt sama ystävä, joka lähetti puvunkin.

-- Minutko? -- kysyi Leonard vilpittömästi ihmeissään.

-- No, no, -- intti Jean, -- tuo juttunne sanomalehdestä on pelkkää lorua, eikö niin, monsieur?

-- Se on aivan totta, hra varakreivi.

-- No, tunnustakaa vaan, -- kehoitti kreivitär.

-- Madame, täällä on sanomalehti taskussani, otin sen talteen tehdäkseni siitä papiljotteja.

Ja nuori mies veti tosiaan takkinsa taskusta sanomalehden, jossa esittelyjuhla oli uutisena.

-- Kas niin, toimeen nyt, kello on jo kahdeksan, -- sanoi Chon.

-- Oh, meillä on aikaa tarpeeksi, -- rauhoitti kähertäjä; -- kreivittäreltä menee ainoastaan tunti matkaan.

-- Niin, jos saadaan vaunut, -- vastasi kreivitär.

-- Ah, lempo, se on totta, -- mutisi Jean. -- Ja tuo Francian-roisto, kun ei tule!

-- Valmistettiinhan meitä siihen, -- huomautti kreivitär; -- ei kähertäjää, ei pukua, eikä vaunuja!

-- Oh, söisikö hänkin sanansa? -- huudahti Chon tyrmistyneenä.

-- Ei, hän on jo tuolla, -- virkkoi Jean.

-- Ja vaunut, vaunut? -- kysyi kreivitär.

-- Ne kai jäivät portille, -- vastasi Jean, -- vartia menee juuri avaamaan. Mutta mikä vaunumestaria vaivaa?

Melkein samassa syöksyi mestari Francian ihan kauhuissaan sisään sallin.

-- Varakreivi, -- huudahti hän, -- kreivittären vaunut olivat jo tulossa tänne, kun Traversière-kadun kulmassa neljä miestä seisauttivat ne, vetivät alas kisällini, joka niitä kuskasi, anastivat vaunut ja katosivat täyttä laukkaa ajaen Saint-Nicaise-kadulle päin.

-- Johan minä teille sen sanoin, -- vakuutti Jean Dubarry ilosta loistaen ja nousematta edes tuolilta, johon hän oli asettunut nähdessään vaunumestarin tulevan; -- johan minä sen teille sanoin!...

-- Mutta tämähän on päällekarkaus! -- huusi Chon. -- Mutta liiku nyt jo sinäkin siinä, kuuletko, veljeni!

-- Liikuko muka? Ja miksikä?

-- Lähde etsimään toisia vaunuja; täällähän ei ole kuin väsyksiin ajettuja hevosia ja likaisia vaunuja. Jeanne ei voi lähteä Versaillesiin sellaisilla vehkeillä.

-- Joutavia, -- virkkoi Dubarry, -- se, joka asettaa aallot ja ruokkii taivaan linnut ja lähettää meille sellaisen kähertäjän kuin tämä herra ja moisen puvun, hän ei jätä meitä pulaan niin pienen seikan kuin vaunujen vuoksi.

-- Hiljaa, nyt ajetaan, -- sanoi Chon.

-- Ja pysähdytään portille, -- jatkoi Jean Dubarry.

-- Mutta ei ajeta sisään, -- sanoi kreivitär.

-- Ei, ei ajetaanpas sisään, johan minä sanoin, -- virkkoi Jean.

Sitten kavahti hän ikkunan luo ja avasi sen.

-- Joutukaa, hiidessä! -- huusi hän palvelijoille, -- joutukaa, tai tulette liian myöhään. Nopeasti, että saamme edes tietää hyväntekijämme nimen.

Lakeijat ja eturatsastajat ja pikentit riensivät kohti porttia, mutta se oli jo myöhäistä. Valkealla satiinilla verhotut vaunut, kaksi komeaa, ruskeaa hevosta edessä, seisoivat portilla, mutta kuskista ja lakeijasta ei ollut jälkeäkään. Tavallinen kantaja vaan piteli hevosia suitsista.

Kantaja oli saanut kuusi livreä henkilöltä, joka oli tuonut tänne vaunut ja kadonnut sitten Cour des Fontainesiin päin.

Tarkastettiin vaunujen ovia, mutta vaakunain sijaan oli aivan äskettäin maalattu ruusu.

Koko tätä äskeisten onnettomuuksien vastamiinain räjäytystä ei ollut kestänyt tuntiakaan.

Jean ajatti vaunut pihalle ja sulki portin ja pisti avaimen taskuunsa. Sitten hän meni takaisin pukeutumishuoneeseen, jossa kähertäjä juuri valmistautui antamaan kreivittärelle ensimäiset taitonäytteensä.

-- Monsieur! -- huusi Jean tarttuen Leonardia käsivarteen, -- jos ette nyt sano, kuka meidän suojelushaltiamme on, jos ette anna meille tilaisuutta olla hänelle ikuisesti kiitollisia... niin minä vannon...

-- Varokaahan vähän, -- keskeytti nuori mies hänet rauhallisesti, -- suotte minulle kunnian puristaa käsivarttani niin kovasti, että se aivan puutuu ryhtyessäni kähertämään madamen tukkaa; ja meillä on kiire, sillä kello on puoli yhdeksän.

-- Heitä irti, Jean, heitä irti! -- huusi kreivitär. Jean hervahti istumaan nojatuoliin.

-- Miten ihmeellistä, -- sanoi Chon. -- Puku sopii kuin valettu!... Ainoastaan tuumaa liian pitkä edestä; mutta kymmenessä minuutissa se vika on korjattu.

-- Entä minkälaiset ovat vaunut?... Välttävätkö ne? -- kysyi kreivitär.

-- Ne ovat erinomaisen hienot, -- vastasi Jean. -- Menin sisään ja katsoin: ne ovat sisustetut valkealla satiinilla ja tuoksuvat ruusuvedeltä.

-- Sitten kaikki menee hyvin! -- huudahti rouva Dubarry ja löi pieniä käsiään vastatusten. -- Alkakaa, hra Leonard. Ja jos onnistutte, niin on onnenne taattu.

Leonard ei tarvinnut toista käskyä; hän kävi käsiksi kreivittären hiuksiin ja näytti jo ensimäisellä kammanvedolla erinomaisen taitonsa.