Part 32

Kuningas oli tavallisuuden mukaan seurueineen käymäseltään Marlyssä.

Ludvig XV ei ollut niin hovietiketin orja kuin Ludvig XIV, joka etsi hovinsa keskuudessa ainoastaan tilaisuutta näyttääkseen valtaansa. Ludvig XV haki ympäristössään aina vaan tilaisuutta kuulla uutisia, sillä niitä hän erikoisesti halusi, ja varsinkin nähdä uusia kasvoja, huvi, joka hänestä oli kaikkia muita mieluisempi, etenkin jos ne kasvot olivat hymyileviä.

Saman päivän iltana, jolloin kertomamme neuvottelu oli tapahtunut rouva Dubarryn ja kreivitär de Béarnin kesken, ja kaksi tuntia sen jälkeen kuin viimemainittu oli samana päivänä lupauksensa mukaisesti ja tällä kertaa sanansa pitäen asettunut rouva Dubarryn taloon, istui kuningas pelipöydässä Marlyn huvipalatsin sinisessä salissa.

Vieressä oli hänellä vasemmalla puolellaan herttuatar d'Ayen ja oikealla puolellaan ruhtinatar de Guéménée.

Hänen Majesteettinsa näytti sangen hajamieliseltä; hän menetti pelissä tuon hajamielisyytensä tähden kahdeksansataa louisdoria. Sellainen tappio sai hänet halukkaaksi ajattelemaan vakavia asioita, sillä Ludvig XV, -- Henrik IV:n oikea jälkeläinen -- tahtoi mielellään voittaa. Ja niinpä kuningas nousi kello yhdeksän pelipöydästä ja meni erääseen ikkunakomeroon puhelemaan hra de Malesherbes'n kanssa, entisen kanslerin pojan, kun taas varakansleri de Maupeou pakinoi eräässä toisessa ikkunasyvennyksessä ministeri de Choiseulin kanssa ja seurasi levottomin silmäyksin kuningasta hänen jutellessaan.

Kun kuningas oli noussut pöydästä, muodostui myöskin salin kamiinin luokse pakinapiiri. Sinne olivat istahtaneet puutarhasta kävelyltä palattuaan prinsessat Adelaide, Sofia ja Viktoria seuranaisineen ja hoviherroineen.

Kuninkaan ympärille, joka puheli varmaankin raha-asioista, sillä hra de Malesherbes oli vakavaksi tunnettu mies, oli muodostunut piiri, jossa oli maa- ja meriupseereita, valtion korkeimpia virkamiehiä, hoviherroja ja presidenttejä. Ja heidän odottaessaan kunnioittavasti kuunnellen kuningasta, tyytyi kamiinin ympärille kerääntynyt pikku hovi sensijaan pelkästään omaan itseensä ja varustautui paraikaa toisenlaiseen ja eloisampaan neuvotteluun pienillä koehyökkäyksillä, joita saattoi pitää ikäänkuin etuvartio-kahakoina.

Tässä ryhmässä olivat huomattavimpina naishenkilöinä paitsi kolmea kuninkaan tytärtä rouvat de Grammont, de Guéménée, de Choiseul, de Mirepoix ja de Polastron.

Juuri hetkellä, jolloin käännymme tämän ryhmän puoleen, kertoi prinsessa Adelaide uutista jostakin piispasta, joka oli lähetetty hiippakunnan kurituslaitokseen. Uutinen, jota emme huoli selostaa, oli melkoisen rohkeasisältöinen varsinkin kuninkaallisen prinsessan kertomaksi. Mutta aika, jota koetamme kuvailla, ei ollutkaan juuri omistettu Vesta-jumalattarelle, senhän tiedämme.

-- No niin, ja sama piispa oli kuitenkin tuskin kuukausi sitten täällä meidän parissamme, -- virkkoi prinsessa Viktoria.

-- Oi, hänen Majesteettinsa hovissa voisimme joutua vieläkin pahempaan seuraan, jos sellaiset tänne tulisivat, jotka eivät täällä vielä ole olleet, vaan tahtovat tulla, -- sanoi Grammontin herttuatar.

Kaikki arvasivat herttuattaren ensimäisistä sanoista tai ainakin niitä lausuvan äänen sävystä, ketä hän tarkoitti ja minne päin pakina nyt suuntautuisi.

-- Onneksi ei aina voida sitä, mitä tahdotaan, eikö niin, herttuatar? -- virkkoi pakinaan yhtyen muuan pieni herra, joka näytti tuskin viisikymmenvuotiaalta, vaikka hän olikin jo neljänkahdeksatta: niin joustava oli hänen vartalonsa ja soinnukas äänensä, jalkansa sirot, silmät vilkkaat, iho valkea ja kädet kauniit.

-- Ahaa, marski de Richelieu ryntää hyökkäystikapuille niinkuin Mahonin edustalla ja aikoo vallata pakina parkamme väkirynnäköllä, -- virkkoi herttuatar. -- Yhäkö vielä ollaan hiukan vanha sotaurho, herttua?

-- Hiukan? Ah, herttuatar, te teette minulle vääryyttä, sanokaa: paljon.

-- No niin, enkö puhunut totta äsken, herttua?

-- Milloin?

-- Juuri tässä.

-- Ja mitä te puhuitte?

-- Ettei hovin ovista päästä vaan niin väkisin sisälle...

-- Niinkuin makuukomeron uutimien välitse. Minä olen samaa mieltä kuin te, herttuatar, aina samaa mieltä.

Tämä pistos sai eräät joukosta nostamaan viuhkan kasvojensa eteen, mutta suosiota se sai osakseen, vaikkakin entisten aikain panettelijat väittivät, että herttuan sukkeluus alkoi vanheta.

Herttuatar de Grammontin posket punastuivat ihomaalinkin alla. Sillä häneenhän tuo kompa erikoisesti kohdistui.

-- _Mesdames_, -- jatkoi hän, -- jos herttua alkaa puhua meille tuollaisia, niin minä en kerrokaan juttuani, ja silloin teiltä menee paljon hukkaan, sen teille vannon, ellette ehkä pyydä marskia kertomaan itsellenne parempaa.

-- Minäkö keskeyttäisin teidän juttunne, -- vastasi herttua, -- silloin kuin luultavasti aiotte puhua pahaa joistakin ystävistäni, Jumala varjelkoon! Minä kuuntelen niin tarkkaan kuin vielä vanhoilta korviltani kykenen.

Piiri asettui lähemmäksi herttuatarta.

Rouva de Grammont vilkaisi ikkunaan päin nähdäkseen, oliko kuningas siellä vielä. Ja kuningas oli siellä. Mutta vaikka hän keskustelikin hra de Malesherbes'n kanssa, ei hän ollut katsahtamatta silloin tällöin kamiinin luona pakinoivaa ryhmää, ja hänen katseensa ja rouva de Grammontin sattuivat nyt yhteen.

Herttuatar aristui hiukan ilmeestä, jonka oli kuninkaan katseessa huomaavinaan; mutta hän oli lähtenyt alkuun eikä tahtonut keskeyttää.

-- Tietäkää siis, -- jatkoi rouva de Grammont kääntyen pääasiallisesti noiden kolmen prinsessan puoleen, -- tietäkää, että muuan ylhäinen nainen tahtoi äskettäin saada nähdä meitä, Herramme valittuja, kaikessa loistossamme, jonka häikäisy tappaa hänet kateuteen; nimihän ei kuulu asiaan, vai mitä?

-- Nähdä meidät, missä? -- kysyi herttua.

-- Tietysti Versaillesissa, Marlyssä, Fontainebleaussa.

-- Hyvä, hyvä, hyvä!

-- Tuo raukka ei ollut nähnyt meidän yläpiireistämme vielä muuta kuin kuninkaan päivälliset, joita tyhmeliinien annetaan tulla katselemaan ainoastaan aidakkeiden takaa ja tietystikin hovijunkkarin patukan alla, näkemään, miten hänen Majesteettinsa vieraineen syö.

Richelieun herttua otti kovin äänekkäästi nuuskaa Sévres-porsliinisesta nuuskarasiasta.

-- Mutta voidakseen meidät nähdä Versaillesissa, Marlyssä, Fontainebleaussa, täytyy olla esitelty hovissa, -- virkkoi herttua.

-- Niin, mainittu nainen anoikin saada tulla esitellyksi.

-- Lyön vetoa, että hänen anomukseensa myönnyttiin; kuningas on niin hyväntahtoinen!

-- Onnettomuudeksi ei esittelyyn riitä kuninkaan lupa, tarvitaan myöskin joku esittelijä.

-- Niin, siihen tarvitaan eräänlainen kummitäti, -- virkkoi rouva de Guéménée.

-- Mutta kaikilla ei ole tuollaista kummitätiä, -- sanoi rouva de Mirepoix, -- kuten ei esimerkiksi "la Belle Bourbonnaisella", joka sitä etsii, mutta ei löydä.

Ja hän alkoi hyräillä:

Se Bourbonnaisen sievän saa valtaan harmin lievän.

-- Mutta markiisitar, markiisitar, antakaahan nyt herttuattaren nauttia koko kunnia kertomuksestaan, -- keskeytti herttua de Richelieu.

-- Niin, herttuatar, -- sanoi prinsessa Viktoria, -- te saitte meille jo veden suuhun, ja nyt te jätätte meidät keskelle pakinaa.

-- En suinkaan; minä päinvastoin en halua mitään parempaa kuin kertoa sen loppuun asti. Niin, kun kummitätiä ei ollut, niin sitä etsittiin. "Etsikää, niin te löydätte", sanoo raamattu. Ja sitä etsittiin niin, että se löydettiin; mutta minkälainen täti löydettiinkään, taivaan isä! Muuan maalaismuori, viaton, vilpitön raiska. Hänet vedettiin näkyville kyyhkyslakastaan, häntä lelliteltiin, lilliteltiin, häntä pyntättiin.

-- Sehän aivan pöyristyttää, -- sanoi rouva de Guéménée.

-- Mutta yhtäkkiä tapahtui, että kun maamuori on hyvin lellitty, lillitty ja pyntätty, hän putoaa portaissaan alas ja...

-- Ja?... -- kysyi de Richelieu.

-- Sen katkes' sääriluu, Oijoi, oijoi!

rallatti herttuatar lisäten tilapää-säkeistön markiisitar de Mirepoix'n äskeiseen otteeseen.

-- Joten, -- virkkoi rouva de Guéménée, -- esittelystä...?

-- Ei tullut mitään, kultaseni.

-- Salliman sormi! -- virkkoi marski kohottaen molemmat kätensä korkeutta kohti.

-- Anteeksi, mutta minun käy sääliksi tuota maalaismuoria, -- virkkoi prinsessa Viktoria.

-- Päinvastoin, madame, onnitelkaa häntä, sillä hän valitsi kahdesta pahasta pienemmän, -- sanoi herttuatar.

Mutta hän vaikeni yhtäkkiä: hän oli taas kohdannut kuninkaan katseen.

-- Mutta kenestä te oikein puhutte, herttuatar? -- alkoi marski Richelieu ja näytti muka mietiskelevän ympäri päänsä, ketä tässä mahdettiin tarkoittaa.

-- _Ma foi_, hänen nimeään ei minulle sanottu.

-- Miten ikävä asia! -- huudahti marski.

-- Mutta minä sen arvaan; tehkää tekin niinkuin minä.

-- Jos hovissa esitellyt naiset olisivat rohkeita ja uskollisia Ranskan vanhan aatelin kunniakäsitteelle, menisivät he kaikki kiittämään tuota maamuoria, joka oli niin nerokas, että katkaisi jalkansa, -- virkkoi rouva de Guéménée.

-- Ah, tosiaan, -- sanoi Richelieu, -- tämä on hyvä keksintö. Mutta täytyisipä tietää, kuka tuo kunnon rouva on, joka on pelastanut meidät niin suuresta vaarasta; sillä nythän ei ole enää mitään peljättävää, vai mitä, herttuattareni?

-- Ei mitään, siitä vastaan; hän makaa nyt vuoteessa sääri lastoissa eikä voi astua askeltakaan.

-- Mutta jos tuo puhuttu vallasnainen löytäisi toisen kummitädin? -- huomautti rouva de Guéménée. -- Hän on sangen vikkelä.

-- Oh, ei ole pelon syytä; kummitätejä ei löydetä niin helposti.

-- _Peste_, sen minäkin uskon, -- arveli marski nakerrellen ihmepillereitään, joita nauttimalla hänen väitettiin pysyvän yhä näin nuorena.

Samassa liikahti kuningas ikäänkuin tullakseen kamiinin luona istuvain luokse. Kaikki vaikenivat silloin.

Nyt kaikui kuninkaan kirkas ja tuttu ääni salissa:

-- Hyvästi, _mesdames_. Hyvää yötä, _messieurs_.

Kaikki nousivat heti ylös ja galleriassa alkoi liike ja hälinä. Kuningas meni jonkun askeleen ovea kohti, mutta kääntyi juuri ulos astumaisillaan.

-- Tosiaankin, -- lausui hän, -- huomenna on Versaillesissa esittelytilaisuus.

Ne sanat iskivät joukkoon kuin salama.

Kuningas vilkaisi naisten ryhmään, jossa kalvettiin ja katseltiin toisiinsa.

Sitten hän poistui mitään lisäämättä.

Mutta tuskin oli hän kadonnut ovesta, parissaan lukuisa lauma palveluskuntaansa ja seurueeseensa kuuluvia herroja, niin purkausivat prinsessain ja kuninkaan poistuttua saliin jääneiden naisten tunteet rajusti ilmi.

-- Esittelytilaisuus! -- sopersi herttuatar de Grammont kasvoiltaan kalmankalpeana. -- Mitä hänen Majesteettinsa tällä on tarkoittanut?

-- Oi, herttuatar, -- sutkautti marski Richelieu huulillaan hymy, sellainen, jota hänen parhaat ystävänsäkään eivät voineet antaa hänelle anteeksi, -- olisikohan tuo ehkä se teidän kertomanne?

Prinsessat puraisivat harmistuneina huultaan.

-- Mahdotonta! -- huokasi rouva de Grammont kumeasti. -- Kuulkaa, herttuatar, -- sanoi marski, -- taittunut jalka on nykyään pian parannettu.

Hra de Choiseul meni sisarensa luokse ja puristi häntä varoittavasti käsivarresta. Mutta herttuatar oli liian syvästi loukattu kuullakseen mitään.

-- Se olisi arvotonta! -- huudahti hän.

-- Niin, kerrassaan arvotonta, -- huusi myöskin rouva de Guéménée.

Choiseul huomasi, ettei hän tässä mitään voisi ja vetäytyi pois.

-- Oh, _mesdames_, -- huudahti herttuatar kääntyen kolmen kuninkaantyttären puoleen, -- nyt meidän ainoana toivonamme olette enää te. Te, valtakunnan ensimäiset naiset, kärsittekö te, että me joudumme alttiiksi ainoassa loukkaamattomassa turvapaikassa, mitä hienoilla naisilla on, seuralle, jota meidän kamarineitsyemmekään eivät tahtoisi?

Mutta prinsessat eivät vastanneet, vaan painoivat päänsä surullisesta kumaraan.

Herran tähden, mesdames, -- toisti herttuatar.

-- Kuningas on täällä käskijänä, -- vastasi Adelaide-prinsessa huoaten.

-- Niin, se on totta, -- virkkoi herttua de Richelieu.

-- Mutta sitenhän nolataan koko Ranskan hovi! -- huudahti herttuatar. -- Oh, herrat, miten te pidätte vähän huolta perheittenne kunniasta!

-- Mesdames, -- sanoi hra de Choiseul väkinäisesti naurahtaen, -- koska tämä alkaa vivahtaa salaliitolta, sallinette minun lähteä pois ja viedä mukanani hra de Sartines'n. Tuletteko tekin, herttua? -- jatkoi hän kääntyen Richelieun puoleen.

-- Enhän toki, -- vastasi marski, -- minä pidän salaliitoista; minä jään.

Choiseul hiipi pois vieden mukanaan poliisipäällikön.

Heidän perästään poistuivat muutkin herrat, mitä enää oli salissa.

Prinsessain ympärille jäivät ainoastaan rouvat de Grammont, de Guéménée, d'Ayen, de Mirepoix, de Polastron ja kymmenkunta muuta naista, jotka olivat innokkaasti ottaneet osaa esittelykiistaan.

Herroja ei ollut muita kuin marski de Richelieu.

Naiset katsahtelivat häneen rauhattomina, niinkuin troialaista muinoin epäiltiin kreikkalaisten leirissä.

-- Minä edustan täällä tytärtäni, kreivitär d'Egmontia, -- sanoi herttua de Richelieu; -- jatkakaa, jatkakaa vaan.

-- Mesdames, -- sanoi Grammontin herttuatar, -- löytyy eräs keino pannaksemme vastalauseemme meitä kohtaan aiottua loukkausta vastaan, ja minä puolestani käytän sitä keinoa.

-- Ja mikä se on? -- kysyivät kaikki naiset yhtaikaa.

-- Täällä on sanottu: "Kuningas on käskijänä", -- jatkoi rouva de Grammont.

-- Ja minä vastasin, että se on totta, -- virkkoi herttua.

-- Kuningas käskee kyllä hovissaan, aivan niin; mutta kotonamme me olemme omaa itseämme; ja kuka estää minua tänä iltana käskemästä kuskiani: "Aja Chanteloupiin", eikä: "Aja Versaillesiin?"

-- Niinpä kyllä, -- virkkoi hra de Richelieu; -- mutta vaikka te, herttuatar, panettekin vastalauseen, mitä siitä on tuloksena?

-- Siitä on tuloksena, että asiaa ajateltaisiin vielä toisen kerran, -- huudahti rouva de Guéménée, -- jos monet seuraisivat esimerkkiänne, herttuatar.

-- Ja miksikä emme kaikki seuraisi herttuattaren esimerkkiä? -- kysyi Mirepoix'n markiisitar.

-- Oh, mesdames, -- sanoi silloin herttuatar kääntyen jälleen kuninkaan tytärten puoleen, -- kuinka kauniin esimerkin te voisitte näyttää koko hoville, te Ranskan tyttäret!

-- Eikö kuningas meihin suuttuisi? -- kysyi prinsessa Sofia.

-- Eikö mitä, siitä voivat teidän korkeutenne olla huoletta! -- huudahti vihassaan leppymätön herttuatar. -- Eikö mitä; hän, joka on niin älykäs ja hieno, niin soveliaisuuden ymmärtävä, hän olisi teille siitä päinvastoin kiitollinen. Kuningas, uskokaa minua, ei tahdo väkisin keltään mitään.

-- Päinvastoin, -- sutkautti herttua de Richelieu, -- hänelle tahdotaan väkisin, otetaan vasten tahtoaan.

Herttua de Richelieu vihjasi tässä jo toisen tai kolmannen kerran todeksi väitettyyn huhuun, että herttuatar de Grammont olisi eräänä iltana tunkeutunut kuninkaan yksityishuoneeseen.

Naisten joukossa saivat nämä sanat aikaan samanlaisen vaikutuksen kuin räjähtävä pommi krenatööri-komppaniassa.

Viimein taas rauhoituttiin.

-- Kuningas ei tosin virkkanut mitään silloin, kun me suljimme ovemme kreivittäreltä, -- lausui prinsessa Viktoria, jonka yleinen tunteiden kiehunta oli saanut tulistumaan -- mutta ehkäpä hän nyt, näin juhlallisessa tilaisuudessa...

-- Kyllä, kyllä, -- lausui rouva de Grammont, -- kyllä asia voisi olla niin, jos te yksinänne ette tulisi tilaisuuteen; mutta kun nähdään, että me kaikki jäämme pois.

-- Kaikki! -- huusivat naiset.

-- Niin, kaikki, -- toisti vanha marski.

-- Tekin yhdytte siis salaliittoon? -- kysyi prinsessa Adelaide.

-- Tietysti minä yhdyn, ja siksi pyydän nyt puheenvuoroa. -- Puhukaa, herttua, puhukaa, -- kehoitti rouva de Grammont.

-- Sopikaamme asiasta järjestelmällisesti, -- sanoi herttua; -- siihen ei riitä, että huudetaan: "Kaikki, kaikki!" Moni huutaa täyttä suuta: "Sen minä teen", mutta ratkaisevalla hetkellä tekeekin aivan päinvastoin. Nyt, kun minä olen myöskin salaliitossa, kuten minulla on ollut kunnia teille sanoa, en minä halua lopuksi jäädä siihen yksin, kuten minulle kävi aina ennen punoessani tällaisia juonia, entisen kuninkaan tai sijaishallituksen aikana.

-- Toden totta saattaisi luulla teidän unohtaneen, missä olette, -- sanoi herttuatar de Grammont ivallisesti. -- Tekeydyttekö amatsoonien maassa johtajaksi?

-- Madame, -- vastasi herttua, -- pyydän teitä uskomaan, että minulla saattaisi olla jonkinmoinen oikeuteni arvoon, jota minulta kiistätte; te vihaatte tosin enemmän rouva Dubarrytä, -- no niin, nyt tulin sanoneeksi tuon nimen, mutta eihän sitä kukaan kuullut? -- te vihaatte enemmän rouva Dubarrytä kuin minä. Mutta minä olen paljon pahemmin epäilty kuin te.

-- Epäillään teitä, herttua? -- kysyi markiisitar de Mirepoix

-- Nurjuudesta, ja kauheasti. Kahdeksaan päivään en ollut käynyt täällä Versaillesissa; ja nyt on asia mennyt niin pitkälle, että kreivitär lähetti eilen tiedustamaan Hanovre-hotelliini, olinko minä sairas, ja arvaatte, mitä Raflé vastasi: että minä voin niin hyvin, etten ollut edellisestä illasta käynyt kotona. Mutta minä luovun oikeuksistani, minä en ole kunnianhimoinen, minä annan teille ensimäisen paikan, jopa suorastaan sijoitan teidät siihen. Te olette saanut koko asian käyntiin, te sytytitte alkukipinän, te kiihoitatte mielet kapinaan, teidän on siis päällikkösauva.

-- Prinsessain jälkeen nimittäin, -- sanoi herttuatar kunnioittavasti.

-- Oh, antakaa meidän näytellä passiivista osaa, -- vastasi prinsessa Adelaide. -- Me lähdemme sisaremme Louisen luo Saint-Denis'hin; hän ei anna meidän heti sieltä poistua, me emme joudu tänne ajoissa, siihen ei ole mitään sanomista.

-- Ei mitään, ellei olisi suorastaan kohtuuton, -- vahvisti herttua.

-- Minä teen heinää Chanteloupissa, -- sanoi herttuatar.

-- Hyvä! -- huudahti herttua, -- se syy tepsii!

-- Minä, -- virkkoi ruhtinatar de Guéménée, -- minulla on lapsi sairas, minä pukeudun aamupukuun ja vaalin lastani.

-- Ja minä taas, -- jatkoi rouva de Polastron, -- minun päätäni tänä iltana niin huimaa, ja voisin tulla vaarallisesti sairaaksi, ellei Tronchin huomenna iskisi minulta suonta.

-- Ja minä, -- sanoi markiisitar de Mirepoix majesteettisesti, -- minä en mene Versaillesiin siksi, että minä en vaan sinne mene; kas siinä on syytä tarpeeksi, se on minun oma vapaa tahtoni.

-- Hyvä, hyvä, -- sanoi Richelieu, -- kaikki on tähän asti loogillista; mutta täytyy vannoa vala.

-- Kuinka? Täytyykö vannoa vala?

-- Täytyy, sillä se vannotaan aina salaliittoja tehtäessä. Aina Catilinan salaliitosta Cellamaren liittoon saakka, jossa viimemainitussa minulla oli kunnia saada olla osallisena, on vannottu vala; tosin eivät ne silti onnistuneet sen paremmin, mutta täytyyhän kunnioittaa vanhoja tapoja. Vannotaan siis. Se on hyvin juhlallista, saatte nähdä.

Hän kohotti kätensä keskellä naisparvea ja lausui majesteettisesti:

-- Minä sen vannon!

Kaikki naiset toistivat valan, paitsi prinsessoja, jotka olivat livistäneet tiehensä.

-- No, nyt se on tehty, -- sanoi herttua: -- kun salaliitossa vala on tehty, ei enää tehdä mitään.

-- Oh, miten hän raivostuu, kun näkee olevansa yksin salissa! -- huudahti rouva de Grammont.

-- Hm, kuningas ajaa meidät varmasti pikkusen maanpakoon, -- sanoi marski de Richelieu.

-- Mitäs sitten hovista tulee, jos meidät ajetaan maanpakoon? -- huudahti rouva de Guéménée. -- Eikö tänne juuri odoteta Tanskan kuningasta? Mitä hänelle sitten näytetään? Eikö odoteta hänen kuninkaallista Korkeuttaan dauphinea? Kenelle häntä näytetään?

-- Muuten ei kokonaista hovia ajetakaan maanpakoon; valitaan siitä vaan eräitä.

-- Niin, minä tiedän hyvin, että valitaan, -- vastasi Richelieu; -- ja minulla on siinä suhteessa hyvä onni, minä tulen aina valituksi; minut on valittu jo neljä kertaa, sillä tarkoin laskien tämä on jo minun viides salaliittoni, mesdames.

-- Kyllä, kyllä; mutta älkää sitä luulkokaan, -- sanoi rouva de Grammont; -- minut sitä uhrataan.

-- Tai hra de Choiseul, -- jatkoi marski; -- ottakaa asiasta vaari, herttuatar!

-- Ministeri on sellainen kuin minä: hän tyytyy joutumaan epäsuosioon, mutta ei suvaitse loukkauksia.

-- Ette te, herttua, ettekä te, herttuatar, eikä hra de Choiseul joudu maanpakoon, -- sanoi markiisitar de Mirepoix; -- vaan minä sinne joudun. Kuningas ei voi antaa minulle anteeksi, että minä en ole niin kohtelias kreivittärelle kuin aikoinaan markiisittarelle.

-- Se on totta, -- virkkoi herttua, -- juuri te, jota on aina kutsuttu nimellä lemmikin suosikki. Markiisitar-parka, meidät ajetaan maanpakoon kahden!

-- Meidät karkoitetaan kaikki, -- sanoi rouva de Guéménée nousten ylös; -- sillä minä toivon, ettei kukaan meistä luovu tehdystä päätöksestä.

-- Eikä vannotusta valasta, -- jatkoi herttua.

-- Ei toki, ja sitäpaitsi minä ryhdyn kaiken varalta toimenpiteisiin, -- lisäsi rouva de Grammont.

-- Mihinkä? -- kysyi herttua.

-- Nähkääs, joutuakseen Versaillesiin huomenna kello kymmenen, tarvitsee hän kolmea seikkaa.

-- Mitä sitten?

-- Kähertäjän, puvun ja vaunut.

-- Aivan niin.

-- Entä sitten?

-- No, hän ei pääse Versaillesiin kello kymmenen; silloin tulee kuningas kärsimättömäksi; hän antaa hovin hajaantua ja esittelyjuhlat lykätään aikaan, joka tulee, jos on tullakseen, ottaen huomioon dauphinen saapumisen.

Tämän salaliiton uusi kehitysaste otettiin vastaan kaikuvin hyväksymis- ja bravo-huudoin. Mutta marski de Richelieu ja markiisitar de Mirepoix vilkaisivat, merkitsevästi toisiinsa, vaikka huusivatkin kovemmin kaikkia muita.:

Noiden kahden vanhan hovilaisen mieleen oli yhtaikaa johtunut sama ajatus.

Kello yksitoista ajoivat kaikki salaliittolaiset Versaillesiin ja Saint-Germainiin vievää tietä kauniissa kuutamossa.

Mutta Richelieu oli ottanut eturatsastajansa hevosen, ja sillaikaa kuin hänen vaununsa vierivät lasketuin uutimin Versaillesiin päin, ratsasti hän itse minkä kerkisi oikotietä Pariisiin.

37.

Ei kähertäjää, ei pukua eikä vaunuja.

Kreivitär Dubarry ei olisi noudattanut hienoa makua, jos hän olisi lähtenyt suoraan Versaillesissa olevasta huoneustostaan suureen esittelysaliin.

Sitäpaitsi ei Versailles voinut tarjota kaikkea komeutta, mitä esiteltävän piti itselleen ostaa näin juhlalliseksi hetkeksi.

Ja lopuksi: se ei ollut yleensäkään tapana, siinä kaikkein painavin syy. Valitut saapuivat linnaan yhtä suurella loistolla kuin vieraitten valtojen lähettiläät, joko palatsikaupungissa olevista yksityishotelleistaan taikka kodeistaan Pariisista.

Rouva Dubarry päätti lähteä esittelyjuhlaansa Pariisista. Jo kello yksitoista aamulla oli hän tullut sinne, Valois-kadun varrella olevaan taloonsa, rouva de Béarnin kanssa, jota hän piti nyt, milloin ei vanginnut häntä hymyilyllään, lukon takana ja jonka palohaavaa hän koetti parantaa joka hetki kaikilla lääketieteen ja kemian salaisimmilla keinoilla.

Jean Dubarry, Chon ja Dorée olivat olleet toimessa edellisestä illasta saakka. Sen, joka ei nähnyt heitä työssään, olisi ollut vaikea saada käsitystä kullan suuresta mahdista ja ihmisneron voimasta.

Yksi heistä hankki kähertäjän, toinen hoputti ompelijattaria. Jean, jonka huolena olivat vaunut, otti sitäpaitsi tehtäväkseen pitää silmällä ompelijattaria ja kähertäjää. Kreivitär touhusi kukkien, jalokivien ja pitsien kimpussa ja oli suorastaan hukkua pahvirasioihin, ja hänen puheilleen tuli joka tunti pikalähettejä Versaillesista, tuoden hänelle tietoja, että oli annettu määräys valaista kuningattaren sali ja ettei mitään erikoista ollut entisestään tapahtunut.

Viiden tienoissa tuli Jean Dubarry kaupungilta kalpeana ja kiihdyksissään, mutta iloisena.

-- No? -- kysyi häneltä heti kreivitär.

-- Kaikki hyvin ja valmista!

-- Kähertäjä?

-- Tapasin Doréen hänen luonaan. Me sovimme kaikesta tarkoin. Pistin hänen kouraansa viidenkymmenen louisdorin maksuosoituksen. Hän tulee tänne päivälliselle täsmälleen kello kuusi; siltä taholta siis voimme olla huoletta.

-- Entä puku?

-- Puvusta tulee suorastaan ihana. Minä tapasin Chonin työtä valvomassa. Kuusikolmatta ompelijatarta neuloo siihen helmiä, nauhoja ja koristeita. Kaista kaistalta valmistetaan sitten tuo ihmeellinen työ, johon muilta kuin meiltä olisi mennyt vähintään kahdeksan päivää.

-- Mitenkä kaista kaistalta? -- kysyi kreivitär.