Lääkärin muistelmia: Historiallinen romaani Ludvig XV:n hovista
Part 31
-- Ovella pysäyttää minut palvelijatar ja ilmoittaa, ettei kreivitär saata lähteä ulos sinä päivänä eikä ehkä viikon päiviin.
-- Tunnustan, että vaikka minä jo odotinkin jotain onnettomuutta, en ollut odottanut toki tällaista.
"Mitä, eikö hän voi lähteä ulos?" huudahdin minä. "Ja mikä hänellä sitten on?"
"Hän on sairas."
"Sairas? Mahdotonta! Eilen hän voi aivan erinomaisesti."
"Kyllä, monsieur. Mutta kreivittärellä on tapana keittää itse aamusuklaansa, ja kun hän tänä aamuna sitä keitti, läikäytti hän sitä vahingossa pannusta päälleen ja poltti jalkansa. Kreivittären huudot kuullessani minä juoksin hätään. Kreivitär oli aivan pyörtyä. Minä kannoin hänet vuoteeseen, ja luulen, että hän nyt nukkuu."
-- Minä lensin valkeaksi niinkuin nuo sinun pitsisi, kälyni. Minä huusin: "Se on valhe."
"Ei, rakas hra Dubarry", vastasi minulle niin tuima ääni, että luulin sen voivan tunkeutua vaikka läpi seinien; "ei, se ei ole valhe, ja minulla on kauheat tuskat".
-- Minä ryntäsin sinnepäin, josta ääni tuli, ja sysäsin auki erään oven, joka ei tahtonut avautua. Vanha kreivitär oli tosiaan vuoteessa.
"Ah, madame!..." huudahdin minä.
-- Siinä ainoat sanat, mitä osasin puhua. Minä olin vihan vimmassa, olisin mielelläni hänet vaikka kuristanut.
"Katsokaa tuossa", sanoi hän minulle näyttäen surkean huonoa turkkilaista kahvipannua lattialla, "tuossa on pannu, joka on tähän kaikkeen syypää".
-- Minä hyppäsin survomaan kaksin jaloin kahvipannua.
"Tällä ei enää suklaata keitetä, sen teille vannon."
"Sellainen paha onni", jatkoi vanha rouva vaikeroivalla äänellä. "Nyt esittelee teidän kälynne hovissa rouva d'Alogny. Mitäpä tässä muuta voi? Se oli sallittua, kuten itämaalaiset sanovat."
-- Ah, hyvä Jumala, -- huudahti kreivitär Dubarry, -- sinä syökset minut aivan epätoivoon, Jean.
-- Mutta minä en ole ollenkaan epätoivoissani, jos sinä vaan itse menet hänen luokseen: juuri siksi minä lähetin sinua noutamaan.
-- Ja syy, miksi et ole epätoivoissasi?
-- _Dame_, siksi, että sinä voit sellaista, jota minä en voi, siksi, että sinä olet nainen ja saatat otattaa kääreen hänen jalastaan edessäsi pois, ja kun siten paljastat petoksen, voit sanoa rouva de Béarnille, että hänen pojastaan ei koskaan tule mitään muuta kuin tavallinen maalaisherra ja ettei hän koskaan saa kolikkoakaan Salucesien perinnöstä. Kaiken kaikkiaan siksi, että sinä osaat matkia Camillen[58] kiroja paljoa paremmin kuin minä esittää Oresteen raivoa.
-- Luulenpa, että lasket leikkiä! -- huudahti kreivitär.
-- Niin, huulilla vain, usko minua.
-- Missä tuo vanha Sipillä asuu?
-- Senhän tiedät hyvin: _Kiekuvan Kukon_ majatalossa, joka on Saint-Germain-des-Prés kadun varrella, suuri, musta talo, jonka oven päällä on valtava kukko maalattuna peltikylttiin Kun kyltti vinkuu, kukko laulaa.
-- Siitä tulee kiivas kohtaus!
-- Niin minäkin luulen. Mutta samalla olen vakuutettu, että sitä täytyy koettaa. Tahdotko, niin tulen kanssasi?
-- Älä millään muotoa, sinä pilaisit koko asian.
-- Kuulepas, mitä prokuraattorimme sanoi, kun neuvottelin hänen kanssaan tästä asiasta; sanon tämän sinulle ohjeeksesi. Jonkun ihmisen pieksemisestä hänen kotonaan tulee sakkoja ja vankeutta. Hänen pieksemisestään jossakin muualla...
-- Ei tule mitään, sen tiedät itse hyvin; -- vastasi kreivitär Jeanille.
Jean veti suunsa pahaan irvistykseen.
-- Oh, -- vastasi hän, -- vanha velka kasvaa korkoja, ja jos minä saan kynsiini tuon herran...
-- Puhukaamme nyt ainoastaan rouvasta, varakreivi.
-- Minulla ei ole enää mitään puhumista; mene joutuin!
Ja Jean väistyi syrjään päästääkseen kreivittären vaunut menemään.
-- Missä sinä odotat minua?
-- Saman majatalon ravintolassa; tilaan pullon Espanjan viiniä, ja jos tarvitset auttavaa kättä, niin tulen avuksesi.
-- Antaa mennä! -- huusi kreivitär kuskille.
-- Saint-Germain-des-Prés, _Kiekuvan Kukon_ majatalo, -- lisäsi varakreivi.
Vaunut lähtivät kiitämään nopeasti Champ-Elysées'lle päin.
Neljännestunnin kuluttua pysähtyivät ne lähelle Abbatialen katua ja Sainte-Margueriten toria.
Siellä laskeutui rouva Dubarry vaunuista, sillä hän pelkäsi, että vaunujen jyrinä ilmoittaisi hänen saapumisestaan tuolle vanhalle ja ovelalle rouvalle, joka oli varmaankin varuillaan ja huomaisi tulijan jonkun ikkunaverhon takaa piilosta tarpeeksi aikaiseen ja voisi sitten pujahtaa hänen käsistään.
Niin ollen läksi kreivitär hotelliin kävellen ja ainoastaan lakeijansa saattamana ja tuli nopeasti Abbatialen kadulle. Sen varrella ei ollut muuta kun kolme taloa ja niistä oli ravintola keskimäinen.
Hän paremminkin juoksi kuin meni sisään ravintolan ovesta, joka oli avoinna.
Kukaan ei nähnyt hänen tuloaan; mutta yläkerroksen puisten portaiden juuressa kohtasi hän ravintolan emännän.
-- Rouva de Béarn? -- kysyi kreivitär.
-- Rouva de Béarn on hyvin sairas eikä voi ottaa vastaan.
-- Sairas; niin, sen tiedän, -- vastasi kreivitär; -- minä tulin juuri katsomaan, miten hän voi.
Ja keveänä kuin lintu lehahti hän sekunnissa portaitten yläpäähän.
-- Madame, madame! -- huusi ravintolan emäntä, -- teille tullaan väkisin sisään!
-- Kuka tulee? -- kysyi vanha käräjätäti huoneensa perukasta.
-- Minä, -- vastasi kreivitär ja ilmestyi samassa ovelle, kasvoillaan täydellisesti tilaisuuden vaatima ilme, sillä hän samalla hymyili kohteliaasti ja oli osaaottavan huolestunut.
-- Kreivitärkö täällä! -- huudahti käräjätäti peljästyksestä kalveten.
-- Niin, rakas rouva, minä tulin ilmaisemaan teille, kuinka syvästi pahoittelen tapaturmaanne, josta sain äsken tiedon. Kertokaa nyt, miten se tapahtui, olkaa hyvä.
-- Mutta minä en uskalla pyytää teitä, madame, istumaan näin kurjaan asumukseen.
-- Tiedän, että teillä on linna Tourainessa ja ymmärrän tällaisen majatalossa asumisen.
Kreivitär Dubarry istuutui. Rouva de Béarn ymmärsi, että hän asettui paikalleen vakavissa aikeissa.
-- Teillä näyttää olevan kovat tuskat, madame? -- kysyi kreivitär Dubarry.
-- Kauheat.
-- Oikeassako jalassa? Taivaan isä, mutta mitenkä te nyt oikein poltittekaan jalkanne?
-- Se kävi lyhyesti kertoen näin: minulla oli kahvipannu kädessä, sanka luiskahti vinoon, kiehuva vesi läikähti ylitse ja jalalleni kaatui lasillisen verran.
-- Sehän on hirveää!
Vanha rouva huokaisi.
-- Niin, niin, hirveää, -- äännähteli hän. -- Mutta minkäpä sille voi! Vahingot eivät tule yksinään.
-- Tiedätte, että kuningas odotti teitä tänä aamuna!
-- Oi, te saatatte minut yhä suurempaan tuskaan, madame.
-- Hänen Majesteettinsa ei ollut tyytyväinen, kun ei saanutkaan teitä nähdä.
-- Tapaturmani puhdistaa käytökseni, ja minä toivon saavani itse pyytää nöyrimmästi hänen Majesteetiltaan anteeksi.
-- En tätä puhu tehdäkseni teitä alakuloiseksi, -- virkkoi rouva Dubarry, joka kyllä näki, että rouva oli vallan virkeä. -- Minä tahdoin ainoastaan ilmaista teille, miten hänen Majesteettinsa toivoi tuloanne ja miten hän olisi ollut siitä kiitollinen.
-- Näette itse, missä asemassa olen, madame.
-- Kyllä; mutta saanko luvan sanoa teille erään asian?
-- Sanokaa; minä kuuntelen mitä nöyrimmästi.
-- Nimittäin että tämänpäiväinen onnettomuus on luultavasti seuraus jostakin mielenliikutuksesta, joka teillä on ollut.
-- Oh, en suinkaan väitä sitä vastaan, -- virkkoi käräjätäti kumartaen kohteliaasti, mutta ainoastaan päätään ja hartioitaan; -- minä olin tosiaan hyvin liikutettu kunniasta, että otitte minut kotiinne niin kohteliaasti vastaan.
-- Luulenpa, että se johtui vielä muustakin.
-- Muustakin? Ei minun tietääkseni, madame.
-- Oh, kyllä, eräästä kohtauksesta?...
-- Että minä olisin siis kohdannut jonkun?
-- Niin, lähtiessänne luotani.
-- Minä en kohdannut ketään, madame. Minähän läksin veljenne vaunuilla.
-- Ennenkuin nousitte vaunuihin? Käräjätäti näytti johdattelevan asiaa mieleensä.
-- Silloin kun menitte alas ulkoportaita. Vanhus näytti miettivän yhä tarkemmin.
-- Niin, -- jatkoi rouva Dubarry suu hymyssä, jossa huomasi jo kärsimättömyyttäkin; -- muuan henkilö tuli pihalle juuri silloin kuin te läksitte talosta.
-- Ikävä sanoa, madame, mutta minä en vaan muista,
-- Eräs nainen... Ahaa, nyt te sen muistatte,.
-- Minä olen niin likinäköinen, että en eroita näin parin askeleen päästä teistäkään mitään. Päättäkää siis itse, miten asia on.
"Ahaa, hän on niin ovela", mietti kreivitär itsekseen. "Jätetään viekkaus, hän voittaisi siinä minut."
-- No niin, koska te ette nähnyt tuota naista, niin sanon teille, kuka hän oli, -- jatkoi kreivitär.
-- Se nainen, joka tuli muka pihaan silloin kuin minä läksin?
-- Se juuri. Hän oli minun kälyni, neiti Dubarry.
-- Ahaa, madame, vai niin. Mutta kun en ole koskaan ennen häntä nähnyt...
-- Olettepas.
-- Minäkö?
-- Niin, ja olette puhunutkin hänen kanssaan.
-- Neiti Dubarryn?
-- Niin juuri, neiti Dubarryn. Mutta sinä päivänä hän oli nimeltään neiti Flageot.
-- Niinkö! -- huudahti vanha käräjätäti voimatta salata katkeraa mieltänsä, -- tuoko väärä neiti Flageot, joka tuli luokseni ja puijasi minut tällä tavoin matkustamaan tänne, hän oli siis teidän kälynne?
-- Sama henkilö, madame.
-- Ja hänet oli lähetetty sinne luokseni?
-- Niin, minä olin lähettänyt hänet.
-- Minua pilkataksenne?
-- En, vaan tehdäkseni teille palveluksen samalla kun te tekisitte toisen minulle.
Vanha kreivitär rypisti sakeita, harmaita kulmakarvojaan.
-- Arvelen, ettei hänen vierailunsa tuota minulle liioin hyötyä.
-- Ottiko hra de Maupeou teidät sitten huonosti vastaan, madame?
-- Hovin kohteliaisuuksia!
-- Mutta minullapa on luullakseni ollut kunnia tarjota teille jotain kouraantuntuvampaakin kuin kohteliaisuuksia.
-- Madame, ihminen päättää, Jumala säätää.
-- Puhutaanpa tosissamme asioista, -- virkkoi kreivitär.
-- Kyllä, minä kuuntelen,
-- Te poltitte jalkanne?
-- Näette sen itse.
-- Pahoin?
-- Kauheasti.
-- Ettekö voisi, vaikka teillä on tuo palohaava, kylläkin kipeä, mutta ei silti vaarallinen, ponnistaa voimianne kestääksenne matkan vaunuilla Luciennesiin ja seistä siellä yhden ainoan sekunnin huoneessani hänen Majesteettinsa edessä?
-- Mahdotonta, madame; kun vaan ajattelenkin, että minun pitäisi nousta vuoteesta, tunnen pyörtyväni.
-- Mutta sittenhän tuo teidän haavanne on aivan hirveä?
-- Niin, se on hirveä, kuten sanotte.
-- Ja kuka täällä sitä sitoo, kuka antaa teille ohjeita ja hoitaa teitä?
-- Minulla on, niinkuin kaikilla naisilla, jotka ovat olleet perheen emäntiä, erinomaisia lääkkeitä palohaavoille; minulla on omaa valmistamaani voidetta.
-- Olisiko sopivaa pyytää tuota lääkettä nähdä?
-- Se on tuossa pöydällä pullossa.
"Ulkokullattu", mietti kreivitär itsekseen, "näin tarkoin hän on suunnitellut teeskentelynsä; hän on tosiaan ylen ovela; mutta nähdäänhän loppuun asti".
-- Madame, -- sanoi hän aivan hiljaa, -- minullakin on ihmeellistä öljyä tällaisia vammoja vastaan; mutta sitä ei voi käyttää muuten kuin ottamalla huomioon millainen palohaava on.
-- Miten: millainen?
-- Niin, palovammoja on tavallinen punehtuma tai rakko tai oikea haava. Minä en ole tosin mikään lääkäri, mutta onhan jokainen joskus itseään polttanut.
-- Madame, se on oikea palohaava, -- vastasi vanha kreivitär.
-- Hyvä Jumala, millaiset tuskat teillä mahtaa olla! Annatteko minun koettaa siihen öljyäni?
-- Sangen mielelläni, madame. Toitteko sitä mukananne?
-- En, mutta minä lähetän sitä noutamaan...
-- Kiitän tuhannesti!
-- Mutta minun täytyy nähdä ensin, miten vaarallinen haava on.
Muori kirkaisi:
-- Ei, madame, ei, -- sanoi hän; -- en toki tahdo näyttää teille sellaista kauhistusta.
"Hyvä", mietti rouva Dubarry mielissään, "nyt hän on ansassa".
-- Älkää välittäkö yhtään minusta, madame, -- vastasi hän; -- minä olen tottunut näkemään haavoja.
-- Oh, madame, tiedänhän toki, mikä sopii ja mikä ei... -- Kun kysymyksessä on auttaa lähimmäistämme, ei pidä ajatella, mikä sopii.
Ja yhtäkkiä hän kurotti kätensä vanhan rouvan jalkaa kohti, joka lepäsi suorana nojatuolissa.
Vanhus päästi kauhean hätähuudon, vaikka kreivitär Dubarry tuskin oli hänen jalkaansa koskenutkaan.
"Etevä näyttelijä", mutisi kreivitär itsekseen tarkaten rouva de Béarnin kivusta vääntyneiden kasvojen joka piirrettä.
-- Minä kuolen, -- huokaili muori. -- Oi, miten te säikäytitte minut, madame!
Ja kasvot kalpeina ja samein silmin hän heittäytyi seljälleen aivan kuin pyörtymäisillään.
-- Annatteko nyt, madame? -- jatkoi kuninkaan lemmikki.
-- Tehkää vaan, -- vastasi vanhus raukein äänin.
Rouva Dubarry ei vitkastellut. Hän nyppi pois nuppineulat, joilla päällimäinen kääre oli kiinnitetty, ja kiersi siteen nopeasti auki.
Hänen suureksi ihmeekseen antoi vanhus hänen jatkaa.
"Hän odottaa, kunnes käyn käsiksi alimaiseen kääreeseen ja alkaa silloin kirkua; mutta vaikka minun täytyisi hänet kuristaa, niin minä tahdon nähdä hänen jalkansa."
Ja kreivitär jatkoi työtään.
Rouva de Béarn vaikeroi, mutta ei vastustanut. Alimainen kääre nousi paikaltaan, ja rouva Dubarryn silmät näkivät nyt todellakin haavan. Tämä ei ollut enää teeskentelyä, ja tässä suhteessa ei rouva de Béarn tosiaan voinut enää olla pelkästään valtioviisas. Mustansinertävä ja veristävä haava puhui aivan selvään omaa kieltään. Vanha rouva oli kyllä saattanut nähdä ja tuntea Chonin; mutta sitten oli hän myöskin noussut aina Porcian[59] ja Mucius Scaevolan[60] tasalle.
Rouva Dubarryltä meni suu tukkoon ja hän ihaili vastustajaansa.
Selvittyään tuskistaan nautti vanhus täysin siemauksin onneaan. Hän katseli suopein silmin kreivitärtä, joka oli hänen jalkainsa juuressa polvillaan.
Rouva Dubarry pani kääreet jälleen paikoilleen, hellästi ja huolellisesti kuin ainakin naiset, joiden käsi on niin keveä haavoittuneita vaaliessa, sijoitti sairaan jalan takaisin tyynylle ja istahti sairaan vuoteen viereen.
-- Kuulkaahan, madame, -- sanoi hän, -- te olette paljon voimakkaampi kuin luulinkaan, ja pyydän anteeksi, etten jo heti ryhtynyt asiaan siitä päästä kuin teidänlaisenne naisen kanssa tulee. Määrätkää ehtonne.
Vanhuksen silmissä välkähti, mutta se välähdys sammui heti.
-- Lausukaa selvästi toivomuksenne, madame, niin saamme nähdä, miten voin teitä palvella.
-- Minä tahdon, että te esittelette minut Versaillesin hovissa, madame, -- vastasi kreivitär; -- esittelette, vaikka se maksaisi teille kokonaisen tunnin yhtä hirveitä kärsimyksiä kuin olette saanut tänä aamuna kestää.
Rouva de Béarn kuunteli silmäänsä räpäyttämättä.
-- Ei mitään muuta, madame; nyt on teidän vuoronne puhua.
-- Minä tahtoisin, -- vastasi rouva de Béarn niin varmalla äänellä, että kreivitär selvästi huomasi neuvottelevansa tasaväkisensä kanssa, -- minä tahtoisin, että nuo kaksisataatuhatta livreä, joista käräjöin, taataan minulle.
-- Mutta jos te voitatte juttunne, niin saatte yhteensä neljäsataatuhatta livreä, vai mitä?
-- Ei niin, sillä minä pidän omina rahoinani noita kahtasataatuhatta livreä, joita herrat de Saluces riitelevät minulta. Nuo toiset kaksisataa tuhatta ovat onnen antimia kunnian lisäksi, jonka olen saanut teihin tutustuessani.
-- Saatte siis nuo kaksisataa tuhatta livreä, madame. Entä sitten?
-- Minulla on poika, jota minä rakastan hellästi, madame. Sukumme on aina kunnialla kantanut miekkaa; mutta koska olemme syntyneet johtamaan ja käskemään, niin ymmärrättehän, että me olemme huononlaisia sotamiehiä. Minun täytyy heti saada pojalleni komppania ja everstin paperit tulevaa vuotta varten.
-- Kuka suorittaa rykmentinhankintaan menevät kustannukset, madame?
-- Kuningas. Ymmärrätte kai, että jos minä käyttäisin rykmenttikustannuksiin nuo kaksisataa tuhatta livreä, jotka voitan, niin olisin kohta yhtä köyhä kuin ennenkin.
-- Tarkoin laskien tekee tämä kaikkiaan jo kuusisataa tuhatta livreä.
-- Neljäsataa tuhatta, olettaen, että rykmentti on kahdensadan tuhannen arvoinen, joka tosin on liian korkea arvio.
-- Olkoon menneeksi; tässä suhteessa toivonne toteutuu.
-- Vielä anon kuninkaalta korvausta Tourainessa olevasta viinitarhastani; kruunun insinöörit ottivat minulta yksitoista vuotta sitten hyvinkin neljä auranalaa maata, rakentaessaan kanavaa.
-- Se on teille maksettu.
-- Kyllä, mutta ainoastaan lautamiesten lausunnon mukaan; ja minä pidän maatani juuri kaksi kertaa arvokkaampana kuin he arvelivat.
-- Hyvä, se maksetaan teille vielä toisen kerran. Tässäkö kaikki?
-- Anteeksi. Minä en ole rahoissani, kuten voitte arvata. Minä olen velkaa mestari Flageot'lle noin yhdeksäntuhatta livreä.
-- Yhdeksäntuhatta livreä!
-- Oi, se on aivan välttämätöntä. Mestari Flageot on erinomainen neuvonantaja.
-- Kyllä, sen minä uskon, -- vastasi kreivitär. - Minä maksan nuo yhdeksäntuhatta livreä omista varoistani. Toivon, että olette nyt huomannut minut taipuisaksi?
-- Oh, te olette aivan moitteeton, madame; mutta minäkin luulen osoittaneeni hyvää tahtoa.
-- Jos tietäisitte, miten pahoittelen, että olette polttanut itsenne, -- virkkoi rouva Dubarry hymyillen.
-- Minä en pahoittele sitä laisinkaan, -- vastasi käräjätäti, -- sillä minun harras alttiuteni antaa toivoakseni minulle siitä huolimatta voimaa ollakseni teille avuksi aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.
-- Toistetaan vielä kerran ehdot, -- virkkoi rouva Dubarry.
-- Malttakaahan.
-- Unohditteko vielä jotain?
-- Kyllä, erään sivuseikan.
-- Sanokaa se.
-- Minä en voinut tietysti odottaa kunniaa astua suuren kuninkaamme eteen. Ah, Versailles ja sen loisto ovat jo niin kauan olleet minulle vieraita, että minulla ei ole sinne mennäkseni sopivaa pukua.
-- Sen olinkin aavistanut, madame. Kun eilen läksitte luotani, alettiin valmistaa teidän esittelypukuanne, ja minä annoin tilata sen eräältä toiselta ompelijattarelta kuin omani, ettei hänelle tulisi liiaksi työtä. Huomenna kello kaksitoista päivällä se on valmis.
-- Minulla ei ole jalokiviä.
-- Böhmerin ja Bassangen liike antaa teille huomenna ilmoitettuani heille kahdensadankymmenen tuhannen livren arvoiset juhlakorut, jotka se ottaa teiltä takaisin ylihuomenna kahdestasadasta tuhannesta livrestä. Siten te saatte vahingonkorvauksenne.
-- Hyvä, madame; minulla ei ole enää mitään toivomista.
-- Olen ihastunut siitä.
-- Mutta poikani virkavaltuus?
-- Hänen Majesteettinsa jättää paperin itse teille.
-- Mutta lupaus suorittaa rykmenttikustannukset?
-- Se tulee sisältymään virkavaltuuteen.
-- Hyvä, ei siis ole enää jäljellä muuta kuin kysymys tuosta viinitarhasta.
-- Te arvioitte sen neljäksi auranalaksi, madame?...
-- Kuusituhatta livreä auranala. Se oli mainiota maata.
-- Minä kirjoitan teille kahdentoistatuhannen livren velkakirjan, joka tekee noiden jo saamainne kahdentoistatuhannen livren lisänä kauniit neljäkolmatta tuhatta.
-- Tuossa ovat kirjoitusneuvot, -- sanoi vanha kreivitär osoittaen mainitsemiansa esineitä.
-- Minä asetan ne eteenne, madame, -- sanoi kreivitär Dubarry.
-- Minun? -- Niin.
-- Mitä varten?
-- Että hyväntahtoisesti kirjoitatte hänen Majesteetilleen pienen kirjeen, jonka minä teille lausun. Ja sitten vaihdamme papereita.
-- Se on oikeus ja kohtuus, -- vastasi rouva de Béarn.
-- Olkaa siis hyvä ja kirjoittakaa, madame.
Vanha rouva veti pöydän nojatuolinsa eteen, asetti arkin sopivasti paikoilleen, otti kynän käteensä ja odotti. Rouva Dubarry saneli:
'Sire, onni, jota olen tuntenut nähdessäni teidän Majesteettinne suvainneen hyväksyä tarjoukseni olla rakkaan ystävättäreni, kreivitär Dubarryn esittelykummina...'
Vanha rouva mutisti huulensa pitkälle ja hänen kynänsä raaputteli.
-- Teillä on huono kynä, -- virkkoi kuninkaan lemmikki; -- täytyy ottaa toinen.
-- Ei tarvitse, madame, se kyllä totuttaikse.
-- Niinkö luulette?
-- Niin.
Rouva Dubarry jatkoi:
'... Rohkaisee minua pyytämään teidän Majesteettianne luomaan minuun armollisen silmänne, kun huomenna saavun Versaillesiin, kuten olette suosiossanne antaneet luvan. Minä uskon, Sire, teidän Majesteettinne voivan kunnioittaa minua armollisella vastaanotollanne, kun olen sukua, jonka kaikki päämiehet ovat vuodattaneet vertansa teidän Majesteettinne korkeain edeltäjäin palveluksessa.'
-- Nyt olkaa hyvä ja merkitkää alle nimenne.
Ja vanha kreivitär kirjoitti nimensä:
'Anastasie-Euphémie-Rodolphe, kreivitär de Béarn.'
Vanhus kirjoitti varmalla kädellä, ja pian olivat hänen puolituumaa korkeat kirjaimensa paperilla, maustettuina monilla hienosti aatelisilla oikeinkirjoitusvirheillä.
Kun vanhus oli merkinnyt nimensä kirjeen alle, piti hän kirjettä lujasti toisessa kädessä ja ojensi toisella kynän, paperin ja musteen rouva Dubarrylle, joka sitten sukaisi pystyllä ja epäselvällä käsialalla kahdenkymmenenyhdentuhannen livren velkakirjan, kaksitoista tuhatta vahingonkorvausta viinitarhasta ja yhdeksäntuhatta mestari Flageot'n asianajopalkkiota.
Sitten pisti hän myöskin pienen kirjeen Böhmerin ja Bassangen liikkeelle, kuninkaan jalokiven-hankkijoille, pyytäen heitä jättämään kirjeentuojalle timantit ja smaragdit nimeltä _Louise_, sillä ne olivat aikoinaan olleet dauphinin sisaren, prinsessa Louisen omat, joka oli ne myynyt saadakseen varoja almuihin.
Tämän jälkeen kummitäti ja ristityttö vaihtoivat keskenään papereitaan.
-- Suokaa nyt minulle eräs ystävyyden todistus, hyvä kreivitär, -- sanoi rouva Dubarry.
-- Varsin mielelläni, madame.
-- Olen varma, että jos taipuisitte asumaan minun luonani, niin Tronchin parantaisi jalkanne ainakin kolmessa päivässä. Tulkaa siis sinne, ja saatte koetella öljyäni, joka on erittäin tehokasta.
-- Lähtekää nyt vaan yksinänne, -- vastasi varova vanhus; -- sillä minun on eräitä asioita suoritettava ennenkuin voin teidän luoksenne tulla.
-- Te hylkäätte pyyntöni?
-- Päinvastoin vakuutan, että minä sen hyväksyn, madame; mutta en juuri tällä hetkellä. Nyt juuri lyö Abbayen kello yksi, antakaa minun jäädä kello kolmeen; täsmälleen kello viisi tulen Luciennesiin.
-- Suvaitsetteko, että veljeni tulee teitä vaunuilla noutamaan kello kolme?
-- Oi, mielelläni.
-- Pitäkää nyt itsestänne hyvää huolta siihen saakka.
-- Älkää peljätkö. Minä olen aatelisnainen, minä olen luvannut, ja vaikka henkeni menisi, esiinnyn teille huomenna Versaillesissa kunniaksi!
-- Näkemiin, rakas kummitäti!
-- Näkemiin, ihastuttava ristilapseni!
Ja he erosivat nyt, vanhus yhä vuoteessaan ja jalka tyynyille ojennettuna ja käsi papereittensa päällä, rouva Dubarry keveämmällä mielellä kuin saapuessaan, mutta kuitenkin hiukan harmissaan, ettei ollut voittanut viekkaudessa tuota vanhaa käräjätätiä, hän, joka saattoi tehdä itse Ranskan kuninkaallekin, mitä tahtoi.
Mennessään ravintolasalin ohitse näki hän siellä Jeanin, joka oli käynyt jo toisen pullon kimppuun, luultavastikin sitä varten, ettei herättäisi huomiota täällä viipymisellään.
Nähdessään kälynsä kavahti Jean paikaltaan ja juoksi kreivittären luo.
-- No niin? -- kysyi hän.
-- Samoin kuin Saksin marski lausui hänen Majesteetilleen näyttäessään hänelle Fontenoyn taistelukenttää:
"Sire, oppikaa tästä näystä, kuinka kallis ja tuskaatuottava voitto on."
-- Me olemme siis voittaneet? -- kysyi Jean.
-- Vielä toinen sananparsi, mutta se on peräisin muinaisajoilta:
"Vielä tällainen voitto, ja me olemme hukassa!"
-- Meillä on siis kummitäti?
-- On; mutta se maksaa meille lähes miljoonan!
-- Älä! -- huudahti Dubarry pahasti irvistäen.
-- _Dame_, mutta halvemmalla ei lähtenyt!
-- Mutta sehän on hirvittävää nylkemistä!
-- Kyllä totta. Mutta älä vielä pöyhistele liikaa, sillä jos et ole nyt oikein viisas, niin ehkäpä emme saa sitä ollenkaan tai saamme maksaa kahta vertaa enemmän.
-- Jumaliste, sehän on vasta eukko!
-- Tiukka kuin roomatar.
-- Viekas kuin kreikatar.
-- Oli miten oli, kreikatar tai roomatar, ole valmiina kello kolme tuomaan hänet Luciennesiin. Minä en rauhoitu ennenkuin hän on lukon takana.
-- Minä en järkähdä täältä, -- vastasi Jean.
-- Ja minä riennän varustamaan kaiken muun valmiiksi, -- virkkoi kreivitär. Hän pujahti vaunuihinsa ja huudahti:
-- Luciennesiin!
Ja hän jatkoi: -- Huomenna sanon: Marly'hin!
-- Oli miten oli, -- virkkoi Jean katsellen eteneviä vaunuja, -- mutta me käymme Ranskalle sangen kalliiksi!... Se on imartelevaa Dubarryn suvulle.
36.
Marski Richelieun viides salaliitto.