Part 30

-- Suvaitseeko hänen Majesteettinsa nyt nauttia kahvia?

-- Mielelläni.

-- Ja teidän Majesteettinne valmistaa ja polttaa sen itse kuten tavallista? -- kysyi kreivitär.

-- Ellei talon emäntä sitä kiellä. Kreivitär nousi ylös.

-- Mitä nyt?

-- Minä palvelen teitä, monseigneur.

-- No hyvä, -- vastasi kuningas ja ojentautui mukavaan asentoon tuolissaan kuin ainakin mies, joka on nauttinut hyvän illallisen ja siten saanut tunteensa tasapainoon; -- hyvä, huomaan, että minun on paras antaa teidän tehdä niinkuin tahdotte, kreivitär.

Kreivitär toi nyt pöydälle hopeisen hiiliastian, jossa oli tulista mokkaa sisältävä kahvipannu. Sitten asetti hän kuninkaan eteen lautaselle kullatun kupin ja pienen böömiläisen karahvin; ja lautasen viereen pisti hän pienen paperisytykkeen.

Kuningas mittasi hyvin tarkkaavasti, kuten hän aina tätä työtä teki, sokerin määrän ja samoin kahvin, kaatoi varovasti konjakin, että alkohooli palaisi pinnalla, otti tuon pienen paperisytykkeen, sytytti sen kynttilässä ja pani sillä kuumaan nesteen palamaan.

Sitten heitti hän paperin hiiliastiaan, jossa se paloi loppuun.

Viiden minuutin päästä joi hän kahvinsa nautiskellen kuin oikea herkkusuu ainakin.

Kreivitär antoi hänen rauhassa juoda; mutta kuninkaan kallistaessa viimeistä tilkkaa huulilleen huudahti hän:

-- Oi, sire, te sytytitte kahvinne Voltairen runolla, se tuo onnettomuutta Choiseuleille.

-- Minä olen erehtynyt, -- sanoi kuningas nauraen, -- ette olekaan sievä haltiatar, te olette paholainen.

Kreivitär nousi paikaltaan.

-- Sire, -- sanoi hän, -- tahtooko teidän Majesteettinne lähteä katsomaan, onko kuvernööri jo palannut?

-- Zamore? Pyh, mitä varten?

-- Mutta tehän aioitte lähteä Marly'hin, sire.

-- Se on totta, -- vastasi kuningas ja koetti ponnistautua vapaaksi suloisesta hyvinvoinnin-tilastaan. -- Mennään katsomaan, kreivitär, mennään.

Rouva Dubarry antoi merkin Chonille, joka katosi.

Kuningas läksi jälleen etsimään, mutta, se on myönnettävä, aivan toisessa mielentilassa kuin sitä tänä iltana ensi kertaa yrittäessään. Filosoofit väittävät, että riippuu melkein aina ihmisen vatsan tilasta, näkeekö hän maailman mustan vai ruusunpunaisen värisenä.

Ja koska kuninkailla on vatsa niinkuin muillakin ihmisillä, tosin tavallisesti vaan huonompi kuin heidän alamaisillaan, mutta kuitenkin vatsa, joka jakaa hyvinvointiaan muuhunkin ruumiiseen kuten toistenkin ihmisten, niin näytti kuningas olevan nyt niin hyvällä tuulella kuin kuninkaan yleensä on mahdollista olla.

Kymmenen askelta käytävässä kuljettua lehahti kuninkaan hajuhermoihin uusi suloinen tuoksu.

Oli jätetty ovi auki hurmaavan kauniiseen makuukamariin, jonka seinät olivat verhotut sinisillä ja luonnollisen värisillä kukilla koristetuilla silkkiverhoilla; ja ovesta näki salaperäistä valoa kuultavan sänkykomeron, jonne lumoojattaren jalat olivat jo kaksi tuntia toivoneet matkaa.

-- Niin, sire, -- virkkoi kreivitär, -- Zamore ei näytä tosiaan vielä olevan tullut takaisin, joten me olemme yhä lukon takana, ja ellemme karkaa tästä linnasta ikkunasta...

-- Lakanain avulla? -- kysyi kuningas.

-- Sire, -- vastasi kreivitär hurmaavasti hymyillen, -- käyttäkäämme, mutta älkäämme väärin käyttäkö niitä.

Kuningas avasi nauraen sylinsä ja kreivitär pudotti tuon kauniin ruusun niin että se varisti teränsä matolle.

34.

Voltaire ja Rousseau.

Kuten olemme jo sanoneet, oli Luciennesin palatsin sänkykamari rakennustyyliltään ja sisustukseltaan oikea ihmeteos.

Sen ikkunat olivat itään päin ja suljetut niin ilmanpitävästi kullatuilla ikkunaluukuilla ja silkkiuutimilla, ettei nouseva aurinko päässyt sinne koskaan ennenkuin se oli saanut ensin pienen ja sitten suuren vastaanottonsa kuten muutkin hoviherrat.

Kesäisin leyhyttivät näkymättömissä olevat tuuletuslaitokset huoneeseen hienoa ilmaa aivan kuin tuhannen viuhkaa.

Kello oli kymmenen, kun kuningas tuli ulos sinisestä kamarista.

Tällä kertaa sai kuninkaan saattojoukko odottaa kello yhdeksästä saakka suuressa pihassa.

Zamore seisoi siellä käsivarret ristissä ryntäillä ja jakeli tai oli jakelevinaan käskyjä.

Kuningas pisti päänsä ulos ikkunasta ja näki nämä lähtövalmistukset.

-- Kreivitär, mitä tämä merkitsee? -- kysyi hän. -- Emmekö saakaan aamiaista? Näyttääpä siltä kuin aikoisitte lähettää minut talosta tyhjin vatsoin.

-- Jumala varjelkoon minua sitä tekemästä, -- vastasi kreivitär; -- mutta minä luulin, että teidän Majesteettinne oli kutsuttanut hra de Sartines'n puheilleen Marly'hin.

-- _Pardieu_, -- huudahti kuningas, -- minun mielestäni voisikin ilmoittaa Sartines'ile, että hän tulisi luokseni tänne, onhan Marly niin lähellä.

-- Teidän Majesteettinne suokoon minulle kunnian ja uskokoon, ettette ole ensimäinen, joka tätä ajatteli, -- vastasi kreivitär hymyillen.

-- Ja sitäpaitsi on aamu liian kaunis käyttää työhön: syödään nyt aamiaista.

-- Sire, teidän olisi sitä ennen kuitenkin kirjoitettava minulle nimiänne.

-- Rouva de Béarnia vartenko?

-- Niin, ja sitten määrättävä päivä.

-- Mikä päivä?

-- Ja tunti.

-- Mikä tunti?

-- Päivä ja tunti, jolloin minut esitellään hovissa.

-- _Ma foi_, -- sanoi kuningas, -- te olette tosiaan ansainnut esittelyn, kreivitär. Määrätkää itse päivä.

-- Sire, niin pian kuin mahdollista.

-- Kaikki on siis valmista?

-- Kaikki.

-- Oletteko jo oppinut nuo kolme lyykistystä?

-- Tottahan, kun olen opetellut niitä jo koko vuoden.

-- Pukunne on valmis?

-- Se saadaan teetetyksi neljässäkolmatta tunnissa.

-- Ja teillä on kummitäti?

-- Tunnin päästä hän on täällä.

-- No hyvä, kreivitär; tehkäämme keskenämme selvä sopimus.

-- Mikä sopimus?

-- Te ette puhu enää tuosta varakreivi Jeanin selkkauksesta luutnantti de Taverneyn kanssa.

-- Täytyykö meidän siis kreivi-parka uhrata?

-- _Ma foi_, täytyy!

-- No niin, sire, ei hänestä enää puhuta... Ja päivä on?

-- Ylihuomenna.

-- Tunti?

-- Kello kymmenen illalla, kuten tavallista.

-- Se on sovittu, sire?

-- On.

-- Kuninkaan sanallanne?

-- Kautta aateliskunniani.

-- Kättä päälle, Ranska!

Ja rouva Dubarry ojensi kuninkaalle pienen, kauniin kätensä ja kuningas antoi omansa pudota siihen.

Tänä aamuna tunsi koko Luciennes kuninkaan iloisen tuulen. Hän oli tosin antanut myöten eräässä asiassa, jossa hän oli jo kauan sitten ajatellut antaa myöten, mutta hän oli sensijaan voittanut eräässä toisessa; sopimus oli siis puhdasta voittoa. Hän antaisi mielellään Jeanille satatuhatta livreä sillä ehdolla, että varakreivi menisi tuhlaamaan ne Pyreneitten tai Auvergnen kylpylöihin, ja tämä menettely kävisi Choiseulin silmissä maanpaosta.

Ja siksipä nyt satoi kultaa köyhille, sokerileivoksia karpeille ja kehuja Boucherin maalauksille.

Vaikka kuningas oli eilis-iltana aterioinut upeasti, söi hän nyt suurella ruokahalulla aamiaisen.

Kuitenkin oli kello jo yksitoista. Ja kreivitär katseli sitä usein tarjotessaan itse pöydässä kuninkaalle, sillä se kävi hänen mielestään liian hitaasti.

Kuningas oli suvainnut sanoa, että jos rouva de Béarn saapuisi, voitaisiin hänet päästä ruokasaliin.

Kahvi tuli pöytään, sitä maisteltiin ja se juotiin, mutta rouva de Béarnia ei kuulunut.

Neljänneksen yli yksitoista kuului laukkaavan hevosen kavioiden kapsetta pihalta.

Rouva Dubarry kepsahti ylös ja vilkui ulos ikkunasta. Jean Dubarryn lähettämä kuriiri hyppäsi siellä juuri maahan vaahtoavan hevosen satulasta.

Kreivitär vavahti; mutta koska hän ei saanut ilmaista levottomuuttaan kuninkaalle, täytyi hänen palata istumaan kuninkaan viereen, pitääkseen häntä yhä hyvällä tuulella.

Tuokion päästä tuli Chon sisään pikku kirje kädessä. Tässä ei auttanut enää kursailu, kirje täytyi lukea.

-- Mitä tuo on, suuri Chon? Lemmenviestikö? -- kysyi kuningas.

-- Oh, niinpä juuri, sire.

-- Ja keneltä?

-- Varakreivi-raukalta.

-- Niinkö varmaan?

Voltaire ja Rousseau

-- Katsokaa itse.

Kuningas tunsi käsialan ja pelkäsi, että kirje saattoi koskea vielä Chausséen kylän selkkausta. Siksi hän virkkoi työntäen kirjettä luotaan pois:

-- Hyvä, hyvä, riittää.

Kreivitär istui kuin tulisilla hiilillä.

-- Onko kirje minulle? -- kysyi hän.

-- On, kreivitär.

-- Suvaitseeko kuningas?...

-- Lukekaa, _pardieu!_ Chon saa lausua sillaikaa minulle _Korppi-kuomaa_.

Ja hän veti Chonin polviensa eteen ja lauloi kuningaskunnan väärimmällä äänellä, kuten Jean-Jacques sanoo:

On palvelija multa ja onni mennyt pois![55]

Kreivitär meni ikkunan komeroon ja luki:

'Älä odota tuota kelvotonta akkaa; hän väittää polttaneensa eilis-iltana jalkansa, joten hänen muka täytyy pysyä sisällä. Tästä hyvästä saamme kiittää Chonia, joka tuli eilen kotiin niin sopivaan aikaan, sillä hän tämän meille teki; vanha noita tunsi hänet, ja koko ilveilymme meni päin seiniä.

On hyvä, että tuo pieni vintiö Gilbert on kadonnut, hän, joka on alkusyynä tähän kaikkeen, muuten vääntäisin häneltä niskat nurin. Mutta jos tapaan hänet joskus, niin ei hän pelasta nahkaansa, siitä saa hän olla varma.

Lyhyesti lopuksi: tule heti Pariisiin, tai saamme alkaa koko jutun uudestaan.

_Jean_.'

-- Mitä se on? -- kysyi kuningas huomaten kreivittären yhtäkkiä kalpenevan.

-- Ei mitään, sire; ilmoitus lankoni terveydentilasta.

-- Hän voi kai yhä paremmin, se rakas kreivi?

-- Kyllä, yhä paremmin, -- vastasi kreivitär. -- Kiitän, sire. Mutta katsokaa, tuolla tulevat vaunut pihaan.

-- Se on se kreivittäremme varmaan?

-- Ei, sire, hän on hra de Sartines.

-- No mitä nyt? -- kysyi kuningas, kun näki rouva Dubarryn menevän ovea kohti.

-- Niin, sire, -- vastasi kreivitär, -- minä jätän nyt teidät vieraanne kanssa ja menen pukeutumaan.

-- Entä kreivitär de Béarn?

-- Kun hän tulee, ilmoitan sitten nöyrimmästi teidän Majesteetillenne, -- vastasi kreivitär rutistaen paperin kokoon kampausviittansa taskussa.

-- Te siis minut jätätte, kreivitär? -- sanoi kuningas alakuloisesti huokaisten.

-- Sire, tänään on sunnuntai; teillä ovat ne allekirjoitukset, allekirjoitukset!...

Ja rouva Dubarry tuli ja käänsi kuninkaan suudella raikkaat poskensa, joille kuningas läiskäsi kummallekin muiskun; ja senjälkeen kreivitär poistui huoneesta.

-- Hiiteen allekirjoitukset kaikki, jotka niitä vaativat, -- virkkoi kuningas. -- Kuka on keksinyt ministerit, heidän salkkunsa ja viralliset paperit?

Kuningas tuskin ehti päästää tämän sadatuksen, kun sekä ministeri että salkku ilmestyivät sitä ovea vastapäätä olevalle kynnykselle, josta kreivitär oli kadonnut.

Kuningas huokaisi toisen kerran, vielä synkkämielisemmin kuin äsken.

-- Ah, siinähän nyt olette, Sartines; kylläpä olette täsmällinen! Tämän lausui hän sellaisella äänellä, ettei voinut erehtyä, olivatko sanat kiittäviä vai moittivia.

Poliisipäällikkö avasi salkkunsa ja alkoi vetää siitä esiin papereita.

Silloin kuului ulkoa pihahietikolta vaunujen pyöräin ratinaa.

-- Odottakaahan, Sartines, -- pyysi kuningas. Ja hän kiiruhti ikkunan ääreen.

-- Mitä ihmettä, kreivitär lähtee kotoa?

-- Hänpä juuri, sire, -- vastasi ministeri.

-- Eikö hän sitten odotakaan kreivitär de Béarnia?

-- Sire, minä olen taipuvainen luulemaan, että hän väsyi häntä odottamaan ja menee nyt itse häntä noutamaan.

-- Mutta tuon rouvanhan piti tulla tänne tänä aamuna...

-- Sire, olen melkein varma, ettei hän tule.

-- Miten niin? Tunnetteko te asian, Sartines?

-- Sire, minun velvollisuuteni on tuntea hiukan kaikkea, että teidän Majesteettinne olisi minuun tyytyväinen.

-- Mitä sitten nyt on tapahtunut? Sanokaa, Sartines.

-- Vanhalleko kreivittärelle, sire?

-- Niin.

-- Sitä, mitä kaikessa tapahtuu: vaikeuksia.

-- Mutta, suoraan sanoen, tuleeko tuo kreivitär tänne?

-- Hm, hm, sire, asia tuntui varmemmalta eilis-iltana kuin tänä aamuna.

-- Kreivitär-parka! -- huokaisi kuningas voimatta estää iloa syttymästä silmiinsä.

-- Ah, sire, kvadrupel-allianssi[56] ja sukulaisuussopimus olivat pelkkää lasten leikkiä tämän esittelyjutun rinnalla.

-- Kreivitär-parka, hän ei vaan onnistu milloinkaan, -- sanoi kuningas ja pudisti päätänsä.

-- Sitä pelkään, sire, ellei teidän Majesteettinne ryhdy vakavasti toimeen.

-- Hän luuli jo olevansa niin varma asiastaan.

-- Pahinta hänelle on, että ellei hän tule esitellyksi ennen madame la dauphinen saapumista, on hyvin uskottavaa, ettei hän tule ollenkaan esitellyksi, -- arveli de Sartines.

-- Se on enemmänkin kuin uskottavaa, siinä olette oikeassa. Väitetään, että tuleva pojanpoikani puoliso on sangen ankara ja hurskas ja siveä. Kreivitär-parka!

-- Tietysti tuottaa se, ettei häntä esitetä, rouva Dubarrylle suuren surun, mutta samalla säästää se teidän Majesteettinne monenlaisista huolista, -- jatkoi de Sartines.

-- Niinkö arvelette, Sartines?

-- Ah, varmaan: sen vähemmin kadehtijoita, panettelijoita, irvihampaita, imartelijoita ja sanomalehtijuttuja. Jos rouva Dubarry esiteltäisiin hovissa, sire, saisimme uhrata vähintään satatuhatta frangia ylimääräisen poliisin ylläpitoon.

-- Todellako! Kreivitär-parka. Hän haluaa sitä kuitenkin niin kovasti!

-- No, teidän Majesteettinne käskee, ja kreivittären halu toteutuu.

-- Mitä ajattelettekaan, Sartines? -- huudahti kuningas. -- Sanokaa minulle suoraan, voinko minä sekaantua moiseen asiaan? Voinko minä nimikirjoituksellani käskeä ihmisiä olemaan kohteliaita rouva Dubarrylle? Saatatteko te, Sartines, älykäs mies, neuvoa minua tekemään suorastaan valtiokeikausta täyttääkseni kreivittären päähänpistoja?

-- Oh, en suinkaan, sire. Minä alistun vaan sanomaan, samoin kuin teidän Majesteettinnekin: kreivitär-parka!

-- Ja muuten, eihän hänen asemansa ole vielä lainkaan toivoton. Te näette kaikki asiat sen värisinä kuin tuo teidän pukunne, Sartines. Kuka voi sanoa, ettei rouva de Béarn vielä muuta päätöstään? Kuka voi väittää, että dauphine saapuu niin pian? On vielä neljä päivää ennenkuin hän joutuu Compiègneen, ja neljässä päivässä ehtii tehdä mitä hyvänsä. No niin, tehdäänkö tänä aamuna työtä, hra Sartines?

-- Oh, teidän Majesteettinne, ainoastaan nimi kolmeen paperiin. Ja poliisipäällikkö veti salkustaan ensimäisen paperin.

-- Kah, -- sanoi kuningas, -- vangitsemiskäsky.

-- Niin, sire.

-- Ja kuka on vangittava?

-- Teidän Majesteettinne suvaitsee silmäillä itse paperia. -- Muuan hra Rousseau? Mikä Rousseau hän on, Sartines, ja mitä hän on tehnyt?

-- Kirjan _Yhteiskunnallinen sopimus_, sire.

-- Ahaa, tuo Jean-Jacques? Aiotteko siis hänet bastiljoida?

-- Sire, hän tekee aina skandaaleja.

-- Mitä hittoa hänen sitten pitäisi tehdä?

-- Muuten, en häntä bastiljoida aiokaan.

-- Mitä varten sitten tämä vangitsemiskäsky?

-- Sire, sitä varten, että minulla olisi ase valmiina.

-- Niin, en silti, että pitäisin kovinkaan suuressa kunniassa noita filosoofejanne, -- virkkoi kuningas.

-- Ja siinä teidän Majesteettinne on oikeassa, -- vakuutti Sartines.

-- Mutta siitä nousisi häly, ymmärrättehän; muuten: luulin, että hän oli saanut luvan olla Pariisissa.

-- Että hän oli suvaittu täällä, sire; mutta sillä ehdolla, ettei hän näyttäytyisi.

-- Mutta hän näyttäytyy?

-- Ei muuta teekään.

-- Armenialaisessa puvussaan?

-- Ei, sire, osoitimme hänelle, että siitä hänen on luovuttava.

-- Ja hän totteli?

-- Kyllä, mutta huutaen vainoa.

-- Ja missä puvussa hän nyt esiintyy?

-- Aivan samanlaisessa kuin muutkin ihmiset, sire.

-- No, silloinhan skandaali ei olekaan suuri.

-- Mitä ajattelettekaan, sire! Mies, jota on kielletty esiintymästä, tiedättekö, missä hän käy joka päivä?

-- Marski de Luxembougin, hra d'Alembertin, rouva d'Epinayn luona?

-- Café de la Regencessä, sire! Siellä pelaa hän joka ilta shakkia, ainoastaan uhmaillakseen, ja hän joutuu aina tappiolle; ja joka ilta tarvitsen minä kokonaisen rykmentin vartioimaan kansanjoukkoa, joka kerääntyy kahvilan ympärille.

-- Vai niin, -- sanoi kuningas, -- pariisilaiset ovat vielä tuhmempia kuin toivoinkaan. Antakaa heidän vaan huvitella sillä lailla, eivätpähän silloin kiru kurjuuttaan.

-- Hyvä kyllä, sire; mutta entäpä jos hänen päähänsä jonakin päivänä pistäisi pitää puhe niinkuin hän teki Lontoossa!

-- Oh, se olisi todellakin rikos, ja julkinen rikos, ettekä te silloin tarvitsisi erikoista vangitsemiskäskyä, Sartines.

Poliisipäällikkö huomasi Rousseaun vangitsemisaikeet menetetyiksi, sillä niistä kuningas ei tahtonut ruveta vastuuseen. Hän ei siis sitä enää vaatinutkaan.

-- Sitten seuraa kysymys eräästä toisesta filosoofista, sire, -- sanoi de Sartines.

-- Toisestakin? -- vastasi kuningas kyllästyneesti; -- mutta niistähän ei nyt tule loppua?

-- Niin, sire, tai he eivät saa loppua meistä. -- Ja kuka nyt on kysymyksessä?

-- Hra de Voltaire.

-- Onko hänkin tullut takaisin Ranskaan?

-- Ei, sire, mutta olisi ehkä parempi, että hän olisi tullut. Voisin edes pitää häntä silmällä.

-- Mitä hän sitten on tehnyt?

-- Ei hän itse mitään, vaan hänen kannattajansa: on aikomus pystyttää hänelle kuvapatsas, ei enempää eikä vähempää.

-- Ratsun seljässä?

-- Ei juuri, sire, ja kuitenkin on hän mahtava kaupunkien valloittaja, sen vakuutan.

Ludvig XV kohautti hartioitaan.

-- Sire, en ole nähnyt moista sitten Poliorketeen päivien, -- jatkoi de Sartines. -- Hänellä on uskottuja kaikkialla; valtakunnan ensimäiset arvohenkilöt rupeavat hänen kätyreiksesn, hommatakseen maahan läpi tullin hänen kirjojaan. Äskettäin otin takavarikkoon kahdeksan täyttä laatikkoa; kaksi niistä oli osoitettu hra de Choiseulille.

-- Sangen huvittavaa.

-- Sire, huomatkaa kuitenkin, että hänelle hommataan julkisesti samaa kuin jollekin kuninkaalle: äänestetään hänelle kokouksissa kuvapatsasta.

-- Kuninkaille ei äänestetä kuvapatsaita, Sartines, he äänestävät ne itse itselleen. Ja kuka on saanut veistääkseen tuon mestariteoksen?

-- Kuvanveistäjä Pigale. Hän on matkustanut Ferneyhin laatimaan luonnosta. Sillä välin tulee nimiä aivan tulvaamalla rahankeräysluetteloon. On jo saatu kokoon kuusituhatta écu'ta, ja huomatkaa, että ainoastaan kynämiehillä on oikeus merkitä nimensä rahankeräykseen. Kaikki tuovat roponsa. Se on oikeaa pyhiinvaellusta. Itse hra Rousseau on merkinnyt kaksi sieviä louisdoria.

-- No niin, mitä tämä mielestänne minuun kuuluu? -- kysyi Ludvig XV. -- En ole kirjailija, asia ei siis koske minua.

-- Sire, minä toivoin saavani kehoittaa teidän Majesteettianne tekemään jyrkän lopun tästä mielenosoituksesta.

-- Varokaa sitä, Sartines. Sen sijaan, että he nyt keräävät hänelle pronssipatsasta, keräisivät he hänelle kultaisen. Antaa heidän touhuta. Oh, jumaliste, onpa hän pronssissa vielä rumempi kuin elävässä lihassa.

-- Teidän Majesteettinne haluaa siis, että asia saa mennä menojaan?

-- Haluan? Ymmärtäkäämme toisiamme oikein, Sartines, haluta ei ole tässä sopiva sana. Tietysti minä tahtoisin kaiken tuollaisen estää; mutta mitä minä taidan, sehän on mahdotonta. Se aika on mennyt, jolloin kuningasvalta saattoi sanoa filosofialle kuten Herramme valtamerelle: "Tätä kauemmaksi et tule." Jos nostaisimme metelin tuloksitta, jos iskisimme osaamatta, näyttäisimme vaan heikkoutemme. Parempi on kääntää silmänsä pois, Sartines, eikä olla näkevinään.

Poliisipäällikkö huokaisi.

-- Sire, -- sanoi hän, -- jos emme rankaise näitä miehiä, hävittäkäämme ainakin heidän tekonsa. Tässä on luettelo kirjoista, joiden tekijöitä vastaan täytyy välttämättä nostaa kanne; sillä toiset karkaavat niissä valtaistuimen kimppuun, toiset kirkon. Ensinmainitut ovat kapinallisia, viimemainitut jumalattomia.

Ludvig otti luettelon ja luki ikävystyneellä äänellä:

-- _Pyhä tarttuva tauti eli taikauskon luonnonhistoria; Luonnonjärjestelmä eli fyysillisen ja moraalisen maailman lait; Jumala ja ihmiset, kirjoitelmia Jeesuksen Kristuksen ihmetöistä; Liagusan kapusiinimunkin matkaneuvot veli Perduiclosolle hänen lähtiessään Pyhään maahan_.

Kuningas ei ollut lukenut neljännesosaakaan luettelosta, kun laski jo paperin kädestään. Hänen tavallisesti tyynille kasvoilleen tuli omituinen surullinen ja toivoton ilme.

Hän vaikeni hetkisen aprikoiden ja aivan kuin lamattuna.

-- Tässä täytyisi vääntää nurin koko maailma, Sartines; yrittäkööt muut sitä.

Sartines katsoi häneen ymmärtäväisesti, ja sellaisesta ministeriensä katseesta Ludvig XV piti, sillä se säästi hänet ajattelemasta ja ryhtymästä toimeen.

-- Rauhaa, eikö niin, sire, -- virkkoi poliisipäällikkö vuorostaan, -- kuningas toivoo rauhaa?

Kuningas nyökäytti painavasti päätänsä.

-- Oi, hyvä Jumala, niin, enhän minä muuta heiltä pyydä, noilta teidän filosoofeiltanne, encyclopedisteiltänne, ihmeentekijöiltänne, illuminaateiltanne, runoilijoiltanne, ekonomisteiltanne ja sanomalehtimiehiltänne, joita kuohuu ilmi taivas tiesi mistä. Nuo, jotka kyhäävät, kirjoittavat, rääkkyvät, sadattelevat, tekevät laskelmia, saarnaavat, kirkuvat. Pantakoon heille vaikka kruunu päähän ja pystytettäköön heille kuvapatsaita, rakennettakoon heille temppeleitä, mutta annettakoon minun olla rauhassa.

Sartines nousi ylös, kumarsi kuninkaalle ja poistui mutisten itsekseen:

"Onneksi on rahoissamme kirjoitus: _Domine, salvum fac regem_".[57]

Ludvig XV jäi yksin, tarttui kynään ja kirjoitti pojanpojalleen dauphinille:

'Sinä pyysit minua jouduttamaan madame la dauphinen matkaa: minä täytän toivomuksesi.

Annan nyt määräyksen olla pysähtymättä Noyoniin; niin ollen saapuu hän ensi tiistaiaamuna Compiègneen.

Minä olen siellä itse täsmälleen kello kymmenen, nimittäin neljännestuntia ennen hänen tuloaan.'

-- Tällä tavoin pääsen minä tuosta joutavasta esittelyselkkauksesta, joka kiusaa minua enemmän kuin Voltaire, Rousseau ja kaikki menneen ja tulevan ajan filosoofit. Se jää kreivitärparan ja dauphinen keskinäiseksi asiaksi. _Ma foi_, johdetaan hiukan tätä huolta ja vihaa ja kostonkiihkoa nuorempiin, joilla on voimaa sitä kestää. Oppikoot nuoret kärsimään, se kasvattaa heitä.

Ja kuningas oli ihastuksissaan, kun oli saanut tällä lailla kierretyksi vaikeasti ratkaistavan seikan, ja oli nyt vakuutettu, ettei kukaan voisi enää häntä moittia tuon esittelyasian suosimisesta tai ehkäisemisestä, josta nyt koko Pariisi puhui. Sellaisin tuntein nousi kuningas vaunuihinsa ja ajoi Marly'hin, jossa hovi häntä odotti.

35.

Kummitäti ja ristitytär.

Kreivitär Dubarry, kreivitär-parka, säilyttäkäämme hänellä tämä kuninkaan antama surkuttelunimi, sillä nyt hän sen tosiaan ansaitsee -- kreivitär-parka, sanomme, ajoi nyt kuin vaivattu henki Pariisia kohti.

Chon, hänkin aivan tyrmistyneenä Jeanin kirjeen lähinnä viimeisestä kohdasta, kätki Luciennesin emännän huoneessa tuskaansa ja levottomuuttaan. Ja hän sadatteli nyt onnetonta päähänpistoaan, että oli ottanut maantiellä Gilbertin vaunuihinsa.

Kun kreivitär joutui Antin-nimiselle sillalle, joka vei erään Seineen laskevan viemärijoen ylitse, mikä taas ympäröi Pariisia Seinestä la Roquetteen saakka, niin näki hän siellä häntä odottavat vaunut.

Näissä vaunuissa istui varakreivi Jean erään prokuraattorin seurassa, ja herrat näyttivät kiihkeästi väittelevän keskenään.

Heti kun Jean huomasi kreivittären, hyppäsi hän alas vaunuistaan jättäen prokuraattorin ja viittasi sisarensa kuskia pysäyttämään.

-- Joutuin, kreivitär, -- sanoi hän, -- joutuin, nouse minun vaunuihini ja aja nopeasti Saint-Germain-des-Prés-kadulle.

-- Pitääkö tuo vanha rouva meitä siis narrina? -- kysyi rouva Dubarry ja siirtyi toisiin vaunuihin. Ja prokuraattori muutti niinikään, kun varakreivi antoi merkin, vaunuja.

-- Niinpä luulen, kälyseni, -- vastasi Jean; -- se on kuitti saadusta tai paremminkin ennakkovaatimus.

-- Mutta mitä sitten on tapahtunut?

-- Lyhyesti sanoen seuraavaa: Minä jäin Pariisiin, sillä minä olen aina epäluuloinen ja olen sitä täydellä syyllä, kuten näet. Kun kello oli yhdeksän illalla, läksin minä maleksimaan _Kiekuvan Kukon_ majatalon edustalle. En huomannut mitään erikoista, en mitään toimenpiteitä, akan luona ei käynyt vieraita, kaikki meni aivan loistavasti. Minä siis arvelin voivani palata kotiin nukkumaan. Ja minä palaan sinne ja nukun.

-- Tänä aamuna minä herään päivän koittaessa, herätän Patrikin ja käsken hänen pistäytyä pitämään majataloa silmällä kujan kulmassa.

-- Kello yhdeksän, huomaa se, tuntia ennen määrättyä aikaa, minä tulen vaunuilla majatalon luo. Patrik ei sano nähneensä mitään huolestuttavaa, ja minä nousen rauhallisin mielin ylös portaita.