Lääkärin muistelmia: Historiallinen romaani Ludvig XV:n hovista
Part 3
-- Kun olin täyttänyt viidennentoista ikävuoteni, olin jo perillä luonnon suurimmista salaisuuksista. -- Minä tunsin kasvitieteen, -- en tuota rajoitettua tiedettä, jonka jokainen oppinut supistaa sen maankolkan tutkimiseksi, missä hän asustaa, -- vaan minä tunsin ne kuusikymmentätuhatta kasvisukua, jotka koko maailmassa esiintyvät. Minä saatoin tunkea katseeni, kun mestarini pakotti minut siihen asettaen kätensä otsalleni ja antaen taivaisen valon säteen valua ummistettuihin silmiini, minä saatoin silloin tunkea katseeni melkein yliluonnollisen näkemisen voimalla meren aaltojen alle ja siinä luokitella nuo eriskummaiset ja kuvaamattomat kasvut, jotka kelluvat kätkettyinä kahden mutaisen vesikerrostuman välissä, peitteessään jättimäisillä oksillaan noiden kauhistavain ja melkein muodottomain hirviöiden asuinsijat, joita ainoakaan ihmissilmä ei ole koskaan nähnyt, sillä itse Jumalakin näyttää unohtaneen ne sinä päivänä, jolloin kapinalliset enkelit pakottivat hänet ne luomaan, hetkellä, jolloin hänen valtansa silmänräpäykseksi voitettiin.
-- Sitäpaitsi tutkiskelin kuolleita ja eläviä kieliä; osasin kaikki kielet, mitä puhutaan Dardanellien solasta aina Magelhaensin salmeen. Minä luin salaperäisiä hieroglyyfejä pyramiideiksi sanotuista graniittitauluista; sain kaiken inhimillisen tiedon Sankhoniatonista Sokrateseen, Mooseksesta pyhään Hieronymukseen, Zoroasterista Agrippaan saakka. Olin tutkinut lääketiedettä, en ainoastaan Hippokrateen, Galienuksen ja Averroesin kirjoitelmista, vaan myöskin sen suuren mestarin johdolla, jota kutsutaan luonnoksi. Olin anastanut koptien ja druusien salaisuudet. Olin koonnut sekä turmaisia että onnekkaita jyviä. Minä saatoin samumin tai hirmumyrskyn jymistessä pääni päällä jättää niiden lennätettäväksi siemeniä, jotka veivät kauas luotani kuolemaa tai elämää, aina sikäli, olinko minä siunannut tai tuominnut tuhoon seudun, jonka puoleen joko vihastuneet tai hymyilevät kasvoni käänsin.
-- Näin tutkiskellen, tehden työtä ja matkustellen minä jouduin kahdenkymmenen vuoden ikään.
-- Eräänä päivänä tuli mestarini luokseni marmoriseen luolaan, jossa minun oli tapana olla päivän kuumin aika. Hänen kasvonsa olivat samalla ankarat ja myhäilevät... Hänellä oli kädessään pieni pullo.
"Akharat", lausui hän minulle, "minä olen sanonut sinulle aina, ettei maailmassa mikään synny eikä mikään kuole, että kehto ja hauta ovat veljeksiä, -- että ihmiseltä puuttuu nähdäkseen entiset olinmuotonsa ainoastaan tuota hengen selvyyttä, joka tekisi hänet Jumalan vertaiseksi, koska hän hetkellä, jolloin hän tuon selvyyden saisi, tuntisi itsensä kuolemattomaksi kuin Jumala. No niin, minä olen keksinyt juoman, joka hälventää pimeyden, ja uskon keksiväni toisen, joka karkoittaa kuoleman. Akharat, minä join eilen tästä pullosta sen määrän kuin se nyt on vajaa; juo sinä tänään loppu."
-- Minä luotin suuresti arvoisaan mestariini ja kunnioitin häntä syvästi. Mutta kuitenkin käteni vapisi koskettaessani pulloa, jota Althotas minulle ojensi, vapisi kuin varmaankin Aadamin käsi hänen koskiessaan omenaan, jota Eeva tarjosi hänelle.
"Juo", sanoi hän hymyillen.
-- Sitten laski hän kätensä pääni päälle, niinkuin hänen oli tapana tehdä silloin, kun tahtoi hetkeksi antaa minulle kaukonäköisyyden lahjan.
"Nuku", sanoi hän, "ja muista".
-- Minä nukahdin heti. Silloin näin unta, että lepäsin sandeli- ja aaloe-puista rakennetulla roviolla. Enkeli liihoitti ohitse kantaen Herran käskyä idästä länteen, hän kosketti roviotani siipensä kärjellä, ja rovio syttyi tuleen. Ja minua, ihmeellinen seikka, minua ei suinkaan vallannut pelko, minä en kauhistunut noita liekkejä, vaan lepäsin mieluisin tuntein keskellä hulmuavia tulenkieluja. Lepäsin kuin fenix-lintu,[9] joka siten ammentaa uutta elämää kaiken elämän alkulähteestä.
-- Silloin katosi kaikki, mitä minussa oli ruumiillista; sielu yksinään jäi jäljelle säilyttäen ruumiin muodon, ei entisen laisena, vaan läpikuultavana, hienona kuin tomu, keveämpänä kuin ilma, jossa elämme ja jonka yläpuolelle se oli kohonnut. Silloin muistin minä kaikki kaksineljättä olomuotoa, joissa olin ennen elänyt, niinkuin Pytagoras[10] muisti aikoinaan olleensa mukana Troian piirityksessä.
-- Minä näin vuosisatojen vaeltavan editseni kuin jonon ylhäisiä vanhuksia. Tunsin itseni useitten eri nimien verhossa, joita minulla oli ollut siitä päivästä alkaen, kun synnyin ensi kerran, aina siihen saakka, jolloin minä viimeisen kerran kuolin. Sillä te tiedätte sen, veljeni, ja sehän on meidän uskomme tärkeimpiä kohtia, että sielut, nuo lukemattomat jumaluuden ulosvirtaukset, jotka lähtevät Jumalan rinnasta jokaisella hänen henkäyksellään, ne sielut täyttävät ilman, ne muodostavat lukuisan hierarkian, ylhäisistä sieluista alempiin saakka. Ja ihminen, joka syntymänsä hetkellä ehkä sattumalta vetää henkeensä jonkun noista ennen sitä olleista sieluista, jättää sen kuolemansa hetkellä kulkemaan uudelle elämänradalle ja uusiin peräkkäin toistuviin muutoksiin.
Tulokas puhui nämä sanat niin vakuuttavalla tavalla, hänen silmänsä kohosivat taivasta kohti niin ylevin ilmein, että häntä tässä ajatusjaksonsa kohdassa, jossa hän selitti koko uskonsa, keskeytettiin yleisillä hiljaisilla ihastuksen huudahduksilla. Hämmästys oli muuttunut ihailuksi samoin kuin suuttumus äsken hämmästykseksi.
-- Kun heräsin unestani, -- jatkoi tämä illuminaattien[11] opin julistaja, -- tunsin olevani enemmän kuin ihminen; ymmärsin, että olin melkeinpä jumala.
-- Silloin päätin omistaa, paitsi nykyistä oloaikaani, kaikki olotilat, mitä minulla vielä on edessä, ihmiskunnan onneksi.
-- Seuraavana päivänä tuli Althotas luokseni aivan kuin hän olisi aavistanut aikomukseni ja sanoi minulle:
"Siitä on nyt kaksikymmentä vuotta, poikani, kun äitisi kuoli antaessaan elämän sinulle; kaksikymmentä vuotta on voittamaton este kieltänyt korkeaa isääsi ilmautumasta sinulle[12]. Me lähdemme nyt jälleen matkaan; sinun isäsi on niitten joukossa, jotka me tiellä kohtaamme, hän on sulkeva sinut syliinsä, mutta sinä et ole tietävä, että hän on sinua syleillyt."
-- Niinpä piti kaiken minussa Herran valittuna olla salaperäistä: mennyt, nykyinen, tuleva.
-- Minä hyvästelin mufti Salaaimin, joka siunasi minua ja antoi minulle ylen runsaat lahjat. Sitten liityimme Suetsiin lähtevään karavaaniin.
-- Anteeksi, ylhäiset herrat, että tulen liikutetuksi tätä muistellessani. Eräänä päivänä sulki minut syliinsä muuan kunnianarvoisa mies, ja kun minä tunsin hänen sydämensä tykinnän, en tiedä, mikä kummallinen väristys kulki läpi koko olemukseni.
-- Hän oli Mekan sheriffi, sangen mahtava ja kuuluisa ruhtinas. Hän oli nähnyt monet taistelut, ja yhdellä ainoalla käden viittauksella hän taivutti kolmen miljoonan ihmisen päät tomuun. Althotas kääntyi meistä poispäin, ettei olisi tullut liikutetuksi ja paljastanut ehkä asiaa. Ja me jatkoimme matkaa.
-- Me painuimme Aasian helmaan. Me vaelsimme ylöspäin pitkin Tigriin rantaa, ja käyntipaikkojamme olivat Palmyra, Damaskos, Smyrna, Konstantinopoli, Wien, Berliini, Dresden, Moskova, Tukholma, Pietari, New York, Buenos-Ayres, Kap, Aden. Ja koska me sitten olimme melkein samalla paikalla, mistä olimme matkaan lähteneet, menimme Abessiniaan, laskeuduimme alas Niiliä ja purjehdimme sieltä Rhodos-saarelle ja sitten Maltaan. Siellä oli laiva tullut meitä vastaan kymmenen peninkulmaa merelle; ja kun kaksi ritariston[13] jäsentä oli tervehtinyt minua ja syleillyt Althotasta, vietiin meidät riemusaatossa suurmestari Pinton palatsiin.
-- Te ehkä kysytte minulta, herrat, kuinka miehet, jotka olivat ritarivalassaan vannoneet hävittävänsä uskottomat maan päältä, kuinka he ottivat muhamettilaisen Akharatin näin upeasti vastaan. Se johtui siitä, että Althotas, joka itse oli katolilainen ja maltalaisritari, oli puhunut minulle pelkästään yhdestä kaikkivaltiaasta ja kaikkiyhteisestä Jumalasta, joka oli perustanut enkeliensä, lähettiläittensä, avulla maailman sopusoinnun ja antanut tuolle sopusointuiselle kokonaisuudelle kauniin, suuren nimen _Kosmos_. Minä olin sanalla sanoen teosoofi.
-- Matkani olivat nyt päättyneet. Mutta monen monituisten erinimisten kaupunkien ja niissä vallitsevain erilaisten tapain näkeminen ei ollut minua laisinkaan hämmästyttänyt. Siihen oli syynä se, ettei mikään auringon alla ollut minulle enää uutta. Siihen oli syynä, että minä noiden kolmenkolmatta olotilan aikana, jotka jo ennen olin elänyt, olin käynyt myöskin noissa samoissa kaupungeissa. Ainoa seikka, joka minua kummastutti, olivat niissä ihmisissä tapahtuneet muutokset, jotka noissa kaupungeissa nyt asuivat. Nyt saatoin minä aatoksissani kohota hetken tapahtumain yläpuolelle ja seurata sieltä ihmiskunnan kehitystä. Minä näin, että kaikki sielut pyrkivät eteenpäin ja että se kehitys vei vapauteen. Minä näin, että Herra oli herättänyt kaikki profeetat, jotka aikoinaan ovat ilmestyneet, tukemaan ihmiskunnan horjuvia askeleita. Ja ihmiskunta, joka lähtee sokeana kehdostaan, astuu kunakin vuosisatana askeleen valoa kohti: -- vuosisadat ovat kansain päiviä.
-- Silloin sanoin minä itselleni, ettei minulle varmaankaan ollut ilmaistu näin paljon ylhäisiä asioita sitä varten, että minä ne hautaisin itseeni. Sanoin, että vuori kätkee turhaan kultasuoniaan ja valtameri helmiään, sillä sitkeä vuorimies tunkeutuu kuitenkin kallion sisustaan, ja sukeltaja laskeutuu valtameren syvyyteen. Sanoin, että ei tule noudattaa valtameren ja vuoren esimerkkiä, vaan parempi on minun sen sijaan olla sellainen kuin aurinko, nimittäin levittää loistettani maailmalle.
-- Te ymmärrätte nyt siis, etten minä tullut tänne Idästä pelkästään toimittaakseni tavallisia vapaamuurarien kokousmenoja. Minä olen tullut sanoakseni teille: Veljet, lainatkaa kotkalta siivet ja silmät, nouskaa maailman yläpuolelle, kiivetkää minun kanssani vuorelle, jolle Saatana vei Jesuksen, ja luokaa silmänne yli maailman valtakuntain.
-- Kansat muodostavat suunnattoman yhteisen falangin; ne ovat syntyneet eri aikakausina ja erilaisissa olosuhteissa ja ovat asettuneet kukin paikalleen, ja niiden täytyy kunkin järjestyksessään päästä päämaaliin, jota varten ne ovat luodut. Ne kulkevat lakkaamatta eteenpäin, vaikka ne näyttävät lepäävän. Ja jos ne ehkä peräytyvät askeleen taaksepäin, eivät ne silti taannu, vaan ne ainoastaan tahtovat ottaa uutta vauhtia rynnätäkseen jonkun esteen yli tai murtaakseen tieltään jonkun vaikeuden.
-- Ranska on kansakuntain etuvartiosto. Antakaamme sen käteen soihtu. Olkoonpa tuo soihtu vaikka kekäle, niin liekki, joka sitä kuluttaa, sytyttää kuitenkin terveellisen tulipalon, sillä se on valaiseva maailmaa.
-- Siitä syystä ei Ranskan edustaja ole tässä tilaisuudessa. Ehkäpä hän on arastellut tehtäväänsä... Vaaditaan miestä, joka ei arastele mitään... Minä menen itse Ranskaan.
-- Te menette Ranskaan? -- huudahti puheenjohtaja.
-- Se on kaikkein tärkein vartiopaikka... Minä valitsen sen itselleni. Se on kaikkein vaarallisin työ... Minä otan sen huolekseni.
-- Niinpä tiedätte kai, mitä Ranskassa tapahtuu nyt? -- jatkoi puheenjohtaja.
Illuminaatti hymyili.
-- Minä tiedän sen, sillä minä itse olen ne tapahtumat valmistanut. Vanha, arka, turmeltunut kuningas, joka kuitenkin on vähemmässä määrin raihnas kuin se yksinvalta, jota hän edustaa, määräilee Ranskan valtaistuimella. Ainoastaan muutamia vuosia on hänellä enää elettävänä. Meidän täytyy valmistaa parhaamme mukaan tulevaisuutta hänen kuolinpäiväkseen. Ranska on tuon vanhan rakennuksen kulmakivi. Tempaiskoot nuo kuusi miljoonaa kättä, jotka kohoavat ylimmäisen piirin antamasta merkistä, pois tämän kiven, niin yksinvaltaisuuden rakennus romahtaa maahan. Ja sinä päivänä, jolloin tiedetään, että Ranskassa ei ole enää kuningasta, alkaa niidenkin Euroopan yksinvaltiasten päätä huimata, jotka kantavat kopeimpina kruunuaan, ja he heittäytyvät itsestään tuohon kuiluun, jonka Ludvig Pyhän valtaistuin on sortuessaan avannut.
-- Anteeksi, korkeasti kunnioitettu mestari, -- keskeytti se johtajista, joka seisoi puheenjohtajan oikealla puolella ja jonka saattoi hänen Saksan vuoristolaisille ominaisesta lausunnastaan tuntea sveitsiläiseksi, -- teidän viisautenne on kai laskenut tyystin kaikki?
-- Kaikki, -- vastasi lakoonisesti suurkopti.
-- Ja kuitenkin (pyydän anteeksi, korkeasti kunnioitettu mestari, että keskeytän puheenne; mutta vuortemme huipuilla, laaksojemme pohjalla, järviemme rannoilla me olemme tottuneet puhumaan yhtä vapaasti kuin tuulen humu ja vetten loiske) kuitenkin, toistan minä, on minusta hetki soveltumaton, sillä nyt valmistetaan paraikaa suurta tapausta, joka on uudistava Ranskan yksinvallan. Minä itse olen nähnyt, minä, jolla on kunnia teitä puhutella, korkeasti kunnioitettava suurmestari, minä itse olen nähnyt Maria Teresian tyttären matkaavan suurella loistolla Ranskaa kohti, jossa hän on yhdistävä seitsemäntoista caesarin veren yhdenseitsemättä kuninkaan perillisen vereen. Ja kansa sokeudessaan riemuitsee tästä seikasta, kuten se aina riemuitsee, kun sen kahleita hellitetään tai kullataan. Minä toistan siis omassa ja veljeini nimessä pitäväni hetkeä epäsuotuisana.
Kaikki kääntyivät tarkkaavasti tuon miehen puoleen, joka oli niin tyynesti ja samalla niin rohkeasti uhmannut suurmestarin mieltä.
-- Puhu, veljeni, -- vastasi suurkopti, eikä näyttänyt olevan pahastunut; -- sinun neuvoasi seurataan, jos se on hyvä. Me Jumalan valitut emme vieroita luotamme ketään emmekä hukkaa maailman onnea itserakkauttamme säästääksemme.
Sveitsin edustaja jatkoi syvän hiljaisuuden vallitessa:
-- Tutkimusteni avulla on minun onnistunut, korkeasti kunnioitettu suurmestari, päästä vakuutetuksi eräästä totuudesta, nimittäin siitä, että ihmisten kasvoista saattaa lukea heidän paheensa ja heidän hyveensä, jos vain on silmää lukea sitä. Ihminen muuttaa kasvojensa ilmeen, hän voi tehdä katseensa lempeäksi, hän pakottaa huulensa hymyilemään, sillä kaikki nuo lihasten liikkeet ovat hänen vallassaan. Mutta hänen luonteensa pääpiirteet jäävät näkyviin helposti luettavana ja epäämättömänä todistuksena siitä, miten hänen sydämensä laita on. Niinpä saattaa yksin tiikerilläkin olla viehkeät hymynsä ja lempeät silmänluontinsa. Mutta kuitenkin te tunnette sen tiikeriksi matalasta otsasta, ulkonevista kulmaluista, tavattoman leveästä niskasta, verisestä kidasta. Koira jälleen rypistää kulmakarvojaan, näyttää hampaitaan ja on olevinaan vimmastunut. Mutta sen säveästä ja suorasta katseesta, älykkäästä muodosta, nöyrästä asennosta te huomaatte, että se on palvelevainen ja ystävällinen. Jumala on kirjoittanut jokaisen luomansa kasvoihin hänen nimensä ja luonteensa. -- No niin: minä olen lukenut tuon nuoren tytön otsalta, joka on piakkoin hallitseva Ranskaa, Saksan tytärten ylpeyden, uljuuden ja hurskaan armeliaisuuden. Minä olen lukenut sen nuorukaisen kasvoista, josta tulee hänen puolisonsa, tyynen tarkkailijan, kristillisen sävyisyyden ja tunnollisuuden lahjat. Kansa ei muista pahaa eikä koskaan unhoita hyvää, ei varsinkaan Ranskan kansa, koskapa joku Kaarlo Suuri, Ludvig Pyhä ja Henrik IV ovat riittäneet suojelemaan kokonaista kaksikymmentä pelkuria ja julmaa kuningasta. Eikö siis tuo kansa, joka aina luottaa eikä joudu koskaan epätoivon valtaan, eikö se rakastaisi nuorta, kaunista ja hyvää kuningatarta ja lauhkeaa, hyvänsuopaa ja säästäväistä kuningasta, etenkin Ludvig XV:n tuhoisan ja tuhlaavaisen hallituskauden jälkeen, hänen julkisten määräystensä ja salakavalain kostotöittensä jälkeen, jonkun Pompadourin ja Dubarryn valta-ajan jälkeen? Eikö Ranska ole vain siunaava tuota kuningasparia, nyt luettelemaini hyveitten esikuvia, jotka tuovat vielä lisäksi myötäjäisinään rauhan Europalle? Nyt on _dauphine_[14] Marie Antoinette kohtikään saapuva Ranskan rajain sisälle. Nyt varustetaan par'aikaa häävuodetta Versaillesissa... Onko tällainen hetki teistä sopiva alottaa Ranskan avulla ja sen hyväksi uudistustyötänne? Pyydän vieläkin anteeksi, korkeasti kunnioitettu herra, mutta minun täytyi lausua, mitä ajattelen sieluni syvyydessä ja minkä pidän velvollisuutenani jättää teidän erehtymättömän älynne harkittavaksi.
Näin sanottuaan kumarsi puhuja, jota tuntematon oli maininnut Zürichin apostoliksi, ja hänen puheensa jälkeen kuului kokoontuneiden piiristä yksimielinen ihasteleva mutina. Sitten hän odotti suurkoptin vastausta.
Sitä hänen ei tarvinnut kauan tehdä, sillä tuntematon alotti heti:
-- Jos te luette kohtaloita ihmisten kasvoista, maineekas veljeni, niin minä luen itse tapahtuvista seikoista. Marie Antoinette on ylpeä; hän yltyy taistelemaan ja sortuu meidän hyökkäyksiimme. _Dauphin_ Ludvig August on hyvä ja lempeä; hän väsyy taistelussa ja joutuu perikatoon samalla tapaa ja samalla kertaa kuin hänen vaimonsa. Mutta he sortuvat kumpikin aivan vastakkaisten ominaisuuksien, toinen hyveen, toinen vian vuoksi. He kunnioittavat nykyään toisiaan, mutta me emme anna heille aikaa toisiansa rakastaa, ja vuoden kuluttua he halveksivat toisiaan. Miksi muuten, veljet, aprikoida, miltä taholta valo tulee, kun kerran valo on ilmoitettu minulle, joka tulen Idästä niinkuin ennen paimenet, tämän tähden johtamana, joka julistaa uutta uudistumista? Huomenna minä ryhdyn työhön ja pyydän teiltä apua ja kaksikymmentä vuotta täyttääksemme tehtävämme. Kaksikymmentä vuotta riittää, jos me yksimielisesti ja voimakkaina pyrimme samaa päämäärää kohti.
-- Kaksikymmentä vuotta! -- mutisivat haamuista useat; -- se on pitkä aika.
Suurkopti kääntyi noiden malttamattomien puoleen.
-- Niin, se on tosiaan pitkä aika jokaiselle, joka kuvittelee, että periaate voidaan surmata niinkuin ihminen Jacques Clementin[15] tikarilla tai Damiensin[16] veitsellä! Järjettömät!... Veitsi surmaa ihmisen, se on kyllä totta; mutta niinkuin uudestisynnyttävä teräs se leikkaa ainoastaan oksan, saaden versomaan kymmenen uutta samasta rungosta. Ja kuninkaan ruumiin sijaan, joka makaa haudassaan, se herättää uuden, jonkun Ludvig XIII:n, typerän tyrannin, Ludvig XIV:n, älykkään despootin, Ludvig XV:n, palvelijainsa kyynelten ja veren kostuttaman epäjumalan, joka on kuin nuo muodottomat ja hirviömäiset jumalten kuvat, joiden olen nähnyt Intiassa aina sama jäykistynyt hymy huulillaan murskaavan naisia ja lapsia, kun nämä heittävät kukkaisköynnöksiä niiden vaunujen pyöräin kaunistukseksi. Mitä! Teidän mielestänne on kaksikymmentä vuotta liian pitkä aika hävittämään kuninkaan nimi kolmenkymmenen miljoonan ihmisen sydämestä, jotka vielä äsken uhrasivat Jumalalle lastensa hengen, pelastaakseen pikkukuningas Ludvig XV:n! Ah, te luulette, että on varsin helppoa saada Ranska vihaamaan noita liljoja, jotka ovat loistavina kuin taivaan tähdet ja suloisina kuin esittämiensä kukkain tuoksu levittäneet tuhannen vuotta kaikkiin maailman ääriin valoa, kristillistä rakkautta ja voittoriemua! Koettakaa te, veljeni, koettakaa: minä en tarjoa teille sitä varten pelkästään kahtakymmentä vuotta, vaan vuosisadan!
-- Te olette hajallanne, arkoja ettekä toisianne tunne. Minä yksinäni tiedän kaikkien teidän nimenne. Minä yksinäni osaan antaa kullekin teille ansaitsemanne arvon. Minä yksin olen se ketju, joka sitoo teidät suureksi veljeysliitoksi. Nyt te, filosoofit, ekonomistit, ideologit[17], nyt te kuiskaatte periaatteitanne hiljaisella äänellä kotilieden ääressä. Nyt te kirjoitatte niitä vanhain tornienne pimeydessä rauhattomina ympärillenne katsellen. Nyt te uskotte niitä toisillenne vain tikari kädessä, valmiina iskemään niillä maahan petturin tai varomattoman, joka toistaa sanojanne korkeammalla äänellä kuin te ne virkatte. No niin! Nyt sanon teille tahtoni, että kahdenkymmenen vuoden päästä te julistatte noita samoja totuuksia julkisesti ja kovalla äänellä keskellä katua! Että te saatte niitä julkisesti painattaa, että te levitätte niitä yli koko Europan rauhallisilla läheteillä taikka painettien kärjessä, viidensadantuhannen soturin voimalla, jotka nousevat taisteluun vapauden puolesta, kantaen noita periaatteitanne lipuissaan tunnuslauseinansa. Nyt te vapisette kuullessanne mainittavan Lontoon Toweria tai inkvisitsioonivankiloita. Nyt minä vapisen kuullessani sanan Bastilji, jota vastaan lähden taisteluun. No niin, minä tahdon, että me kerran nauramme säälistä ja tallaamme jaloillamme noiden hirvittäväin vankilain raunioita, joilla teidän naisenne ja lapsenne saavat tanssia. Hyvä! Mutta mikään tästä ei saata toteutua ennenkuin yksinvalta, ei pelkästään itse yksinvaltias, on kuollut. Se ei saata tapahtua ennenkuin halveksitaan kirkollisia mahteja ja ennenkuin unohdetaan kokonaan kaikki yhteiskunnallinen alemmuus. Ei ennenkuin, yhdellä sanalla sanoen, kaikki ylimysmieliset luokkarajoitukset ovat kadonneet ja läänitysomaisuudet on jaettu. Minä pyydän kaksikymmentä vuotta repiäkseni alas rapistuneen maailman ja rakentaakseni sen sijaan uuden. Kaksikymmentä vuotta, nimittäin kaksikymmentä ikuisuuden sekuntia. Ja te sanotte, että se on liian pitkä aika!
Kauan humiseva ihailun ja hyväksymisen mutina seurasi synkän profeetan sanoja. Selvästikin oli hän saavuttanut niillä näiden europalais-ajatuksen salaperäisten edustajain yksimielisen suosion.
Suurkopti nautti tuokion voitostaan. Ja kun hän näki, että se oli täydellinen, hän jatkoi:
-- Nyt, veljet, nyt, kun minä karkaan jalopeuran kimppuun itse sen luolassa, -- nyt, kun lähden omistamaan henkeni maailman vapauden hyväksi, mitä teette te osaltanne asian puolesta, jolle me olemme omistaneet henkemme, omaisuutemme ja vapautemme? Mitä te aiotte tehdä? Sanokaa! Kas sitä olen tullut teiltä kysymään.
Näitä sanoja seurasi hiljaisuus, joka oli juhlallisuudessaan suorastaan kauhistava. Hämärässä salissa näki vain liikkumattomia aaveita vaipuneina tuon ankaran ajatuksen valtaan, joka oli saava kaksikymmentä valtaistuinta horjumaan.
Kuusi johtajaa erosi muitten joukosta ja tuli jonkun hetken mietittyään korkeimman päällikkönsä luo.
Puheenjohtaja ryhtyi ensin sanoiksi.
-- Minä olen Ruotsin edustaja, -- lausui hän. -- Ruotsin nimessä tarjoan minä Vaasain valtaistuimen kukistamiseksi samoja vuorimiehiä, jotka ovat Vaasain valtaistuimen pystyttäneetkin, ja lisäksi satatuhatta hopeataalaria.
Suurkopti otti esiin muistikirjansa ja merkitsi siihen tehdyn tarjouksen.
Mies, joka seisoi lähinnä puheenjohtajaa ja hänen vasemmalla puolellaan, puhui nyt vuorostaan.
-- Minä, -- virkkoi hän, -- minä, irlantilaisten ja skotlantilaisten piirien lähettiläs, en voi luvata mitään Englannin nimessä, jonka me saamme nähdä tulisella innolla taistelevan itseämme vastaan. Mutta köyhän Irlannin nimessä, köyhän Skotlannin nimessä minä lupaan vuotuista avustusta kolmetuhatta miestä ja kolmetuhatta Englannin kruunua.
Korkein päällikkö merkitsi tämän tarjouksen edellisen viereen.
-- Entä sinä? -- kysyi hän kolmannelta johtajalta.
-- Minä, -- vastasi tuo mies, jonka arvasi jo muodosta ja liikkeistä voimakkaaksi ja tottuneeksi kiivaaseen toimintaan, vaikka häntä nyt haittasi jäsenen hankala asu, -- minä edustan Amerikaa, jossa jokainen puu, jokainen vesipisara, jokainen veripisara on pyhitetty kapinalle. Niin kauan kuin meillä on kultaa, me sen annamme, niin kauan kuin meillä on verta, me sen vuodatamme. Mutta me emme voi toimia ennenkuin pääsemme vapaiksi. Me olemme niin hajallamme, kytketyt, numeroidut, että olemme kuin jättiläisketju, jonka nivelet ovat erillään. Jonkun mahtavan käden täytyisi juottaa yhteen kaksi ensimäistä niveltä, niin muut liittyvät toisiinsa itsestään. Meistä siis pitäisi alkaa, korkeasti kunnioitettu mestari. Jos te tahdotte vapauttaa ranskalaiset kuningasvallasta, vapauttakaa ensin meidät muukalaisten ikeestä.
-- Niin tapahtuukin, -- vastasi suurkopti. -- Te pääsette vapaiksi ensin, ja Ranska auttaa teitä vapauteenne. Jumala on sanonut kaikilla kielillä: "Auttakaa toinen toisianne." Odottakaa siis. Ainakaan teidän odotusaikanne ei ole pitkä, sen takaan.
Sitten kääntyi hän Sveitsin edustajan puoleen.