Part 29

Karpit kuulivat veitsenterän karahtelevan leivänkuoreen, ja kun ne oli tottuneet tähän ääneen, joka ilmoitti niille päivällisajan tulleen, kiiruhtivat ne niin lähelle kuin mahdollista näyttäytyäkseen hänen Majesteetilleen ja pyytämään tätä antamaan heille armossa heidän jokapäiväisen leipänsä. Ne olivat yhtä nöyriä mille pikentille tahansa, mutta kuningas tietysti luuli, että ne vaivasivat itseään hänen tähtensä.

Hän alkoi nyt heitellä veteen leipäpalasia; ne painuivat ensin pinnan alle ja nousivat sitten jälleen näkyviin, ja niistä oteltiin hetki, kunnes ne liukesivat veteen ja katosivat sitten olemattomiin.

Oli tosiaan sangen hupaista ja merkillistä nähdä noita leivän kuoria hyppelemässä näkymättömien kuonojen sysiminä veden pinnalla, kunnes ne tulivat iäksi niellyiksi.

Puolen tunnin päästä huomasi hänen majesteettinsa, jolla oli riittänyt kärsivällisyyttä viiltää noin satasen leipäpalasta, tyydytyksekseen, ettei niistä noussut ainoaakaan enää pinnalle.

Mutta silloin olikin jo kuningas tähän työhön väsynyt ja muisti, että Boucher saattoi antaa hänelle toista huvia: se huvitus oli tosin vähemmän viehättävää kuin katsella karppeja, mutta maalla täytyy tyytyä siihen, mitä saa.

Ludvig XV lähti siis kävelemään paviljonkiin päin. Boucher tiesi jo asian ja odotti hänen tuloaan. Jatkaen yhä työtään tai ollen sitä muka jatkavinaan, hän tähysteli ulos kuningasta; hän näki hänen tulevan paviljonkiin päin ja silloin järjesteli hän ylen hyvillään kaulaliinaansa ja veti paikalleen kalvostimiaan ja nousi ylös tikapuilleen, sillä hänelle oli sanottu, ettei hänen pitänyt olla huomaavinaan kuningasta tämän tullessa Luciennesiin. Hän kuuli lattian takanaan narisevan valtiaan astellessa ja alkoi silloin siveltimellään muovailla pientä pyöreää amoria, joka varasti nuorelta sinisiin silkkiliiveihin ja olkihattuun puetulta paimenneidolta ruususen. Hänen kätensä vapisi, sydämensä sykki kovasti.

Ludvig XV pysähtyi kynnykselle.

-- Oh, hra Boucher, -- sanoi kuningas, -- te haisette tärpätiltä!

Ja kuningas meni pois.

Boucher-parka luuli saavansa kuulla parempia kohteliaisuuksia, niin vähän taiteilija kuin kuningas olikin. Ja nyt hän oli melkein pudota alas tikapuiltaan ällistyksestä.

Hän laskeutui permannolle ja läksi kyyneleet silmissä pois työstään, välittämättä edes puhdistaa palettiaan ja pestä pensseleitään, jota työtä hän ei lyönyt muulloin laimin ainoanakaan iltana.

Hänen Majesteettinsa katsoi kelloaan. Se oli seitsemän.

Ludvig XV palasi linnaan, ärsytteli siellä apinaa, puhutti papukaijaa ja otti vuorotellen hyllyiltä kaikki kiinalaiset koruesineet, mitä näki.

Tuli pimeä.

Hänen Majesteettinsa ei pitänyt pimeistä huoneista; sytytettiin siis tulet.

Mutta yhtä vähän hän piti yksinäisyydestäkään,

-- Vaununi valmiiksi neljännestunnin päästä, -- sanoi kuningas. -- _Ma foi_, -- lisäsi hän, -- kreivitär saa vielä aikaa neljännestunnin, mutta ei minuuttiakaan enempää.

Ja Ludvig XV venähti sohvalle vastapäätä kamiinia ja otti nyt tehtäväkseen odottaa noiden viidentoista minuutin eli yhdeksänsadan sekunnin loppumista.

Kun kellon heiluri, joka esitti sinistä elefanttia punainen sulttaanitar seljässä, heilahti neljännensadannen kerran, nukahti hänen Majesteettinsa.

Kuten hyvin arvaa, varoi lakeija, joka tuli hänelle ilmoittamaan, että vaunut olivat valmiit, herättämästä kuningasta. Ja tästä korkean unen kunnioittamisesta oli seurauksena, että kun kuningas heräsi, näki hän edessään rouva Dubarryn sangen vähän unisena, mikäli näytti, ja katselemassa itseään ihmettelevin silmin. Zamore odotti oven pielessä valmiina noudattamaan ensimäistä käskyä.

-- Ah, tekö, kreivitär, -- sanoi kuningas kohottautuen pystysuoraan asentoon, mutta jääden kuitenkin istumaan.

-- Minä, sire, ja olen ollut tässä jo melkoisen kauan, -- vastasi kreivitär.

-- Vai kauan muka...

-- Ainakin tunnin. Oh, miten teidän Majesteettinne makaa!

-- Mutta muistakaahan, kreivitär, että te ette ollut täällä ja minä olin ikävissäni; muuten, minä nukun öisin huonosti. Tiedättekö, minä jo aioin lähteä matkaani.

-- Niin, minä näin teidän majesteettinne hevoset jo valjaissa. Kuningas katsoi kelloa.

-- Oh, kello on jo puoli yksitoista, -- sanoi hän; -- minä olen nukkunut melkein kolme tuntia.

-- Hyvinkin, sire; väittäkääpä vielä, ettei Luciennesissa ole hyvä nukkua.

-- _Ma foi_, se on totta. Mutta mitä hittoa tuo on? -- huudahti kuningas huomatessaan Zamoren.

-- Siinä näette Luciennesin kuvernöörin, sire.

-- Ei vielä, ei vielä, -- sanoi kuningas nauraen. -- Vai niin, tuo veitikka käyttää virka-univormua ennenkuin hänet on virkaansa nimitetty? Hän luottaa siis niin varmasti sanaani.

-- Sire, teidän sananne on pyhä, ja meillä on täysi syy siihen luottaa. Mutta Zamorella on enemmänkin kuin teidän lupauksenne, tai oikeastaan vähemmän, sillä hänellä on virkavaltuus.

-- Kuinka?

-- Varakansleri lähetti sen minulle: tässä se on. Nyt ei puutu hänen virkaan asettamisestaan muuta kuin yksi muotoseikka, nimittäin virkavala; vannottakaa se hänellä pian, ja sitten hän on vartiamme.

-- Tulkaa lähemmäksi, herra kuvernööri, -- kehoitti kuningas. Zamore tuli luo. Hänellä oli yllään kultakauluksinen univormu, olkapäillään kapteenin poletit, jalassa lyhyet housut ja silkkisukat ja kupeella miekka. Hän asteli jäykästi ja mahtavasti, valtavan suuri kolmikulma-hattu kainalossa.

-- Osaako hän edes vannoa -- kysyi kuningas.

-- Oi, erinomaisesti; koettakaa, sire.

-- Tulkaa vihittäväksi virkaan, -- virkkoi kuningas tarkastellen uteliaasti tuota mustaa nukkea.

-- Polvillenne, -- sanoi kreivitär.

-- Lausukaa vala, -- lisäsi Ludvig XV.

Poika painoi toisen käden sydämelleen ja toisen kuninkaan käteen ja sanoi:

-- Minä vannon uskollisuutta ja kuuliaisuutta isännälleni ja emännälleni; minä vannon puolustavani kuolemaani saakka linnaa, jonka vartioiminen on minulle uskottu, ja syöväni, jos kimppuuni karataan, purkeista viimeisenkin lusikallisen hilloa ennenkuin antaudun.

Kuningas purskahti nauruun sekä valankaavalle että vakavuudelle, jolla Zamore sen lausui.

-- Tämän valan jälkeen, -- sanoi kuningas jälleen tilaisuuden vaatimusten mukaan totisena, -- minä annan teille, herra kuvernööri, rajattoman vallan ja oikeuden tuomita yli- ja alioikeuksissa kaikkia niitä, jotka asuvat tässä linnassa ilmassa, maassa, tulessa tai vedessä.

-- Kiitoksia, valtias, -- sanoi Zamore ja nousi ylös.

-- Mene nyt näyttämään kaunista univormuasi keittiöön ja jätä meidät rauhaan. Ala mennä!

Zamore poistui.

Kun Zamore oli lähtenyt yhdestä ovesta, tuli Chon toisesta sisään.

-- Ah, sinäkö se olet, pikku Chon. Hyvää iltaa, Chon. Kuningas veti hänet polvelleen istumaan ja suuteli häntä.

-- Kuules, pikku Chon, -- jatkoi kuningas, -- puhupas sinä nyt minulle totta.

-- Ah, varokaa itseänne, sire, -- sanoi Chon, -- te käännytte väärän henkilön puoleen. Totta! Luulenpa, että sitä puhuisin ensi kertaa elämässäni. Jos totta tahdotte kuulla, niin kysykää Jeannelta; hän ei osaa valehdella.

-- Onko asia niin, kreivitär?

-- Sire, Chonilla on liian hyvä käsitys minusta. Esimerkki on turmellut minut, ja ainakin tästä illasta alkaen aion valehdella kuin oikea kreivitär, ellei maksa vaivaa puhua totta.

-- Ah, -- virkkoi kuningas, -- minusta tuntuu kuin Chonilla olisi jotain salattavaa minulta.

-- Eipäs.

-- Ehkä joku pikku herttua, joku pikku markiisi, jonka vieraana hän on käynyt?

-- Sitä minä en luule, -- vastasi kreivitär.

-- Mitäs Chon siitä arvelee?

-- Me emme sitä luule, sire.

-- Täytyykö minun siitä hankkia raportti poliisilaitokselta?

-- Hra de Sartines'n poliisilta vai minunko?

-- Hra de Sartines'n.

-- Kuinka paljon siitä annatte?

-- Jos siinä on minulle huomattavia asioita, niin enpä tingi.

-- Turvautukaa siis minun poliisiini ja ottakaa raportti minulta. Minä palvelen teitä... kuninkaallisesti.

-- Te myötte itsenne?

-- Miksikä en, jos maksu on ilmoittamani salaisuuden mukainen.

-- Olkoon menneeksi. Antakaa nyt se raportti. Mutta ei mitenkään valheita.

-- Te solvaatte minua, Ranska!

-- Tarkoitin: ei verukkeita.

-- Hyvä, sire; varatkaa kassanne maksukuntoon, tällainen on raportti.

-- Minä olen valmis, -- vastasi kuningas ja helisti taskussaan joitakuita kultarahoja.

-- Ensiksi on kreivitär Dubarry nähty Pariisissa kello kaksi iltapuolella.

-- Entä sitten? Sen jo tiedän.

-- Valois-kadun varrella.

-- En väitä vastaan.

-- Noin kello kuusi saapui Zamore hänen luokseen.

-- Aivan mahdollista; mutta mitä varten rouva Dubarry meni Valois-kadun varrelle?

-- Hän meni taloonsa.

-- Sen ymmärrän; mutta minkä tähden hän meni taloonsa?

-- Hän meni odottamaan kummitätiään.

-- Kummitätiään! -- huudahti kuningas voimatta täysin salata pahaa irvistystä. -- Aikooko hän sitten antaa ristiä itsensä?

-- Kyllä, sire, Versaillesin suuressa kastealtaassa.

-- Siinä hän tekee pahoin; hän oli niin soman näköinen pakanana.

-- Minkä sille voi, sire? Tunnettehan sananparren: "ihminen tahtoo sitä, mitä ei saa".

-- Joten nyt me tahdomme kummitätiä?

-- Ja saamme sen, sire.

Kuningas hätkähti ja nykäytti olkapäitään.

-- Minä pidän paljon tuosta nykäyksestä, sire, se todistaa, että teidän Majesteettinne joutuisi aivan epätoivoon, jos Grammontit ja Guémenéet ja muut hovin ulkokullatut naiset joutuisivat tappiolle.

-- Mitä ihmettä?

-- Niin, te olette kaikkien noiden kanssa liitossa.

-- Minä liitossa?... Kreivitär, kuulkaahan eräs seikka, nimittäin se, että kuningas on liitossa ainoastaan kuninkaitten kanssa.

-- Se on totta; mutta kaikki teidän kuninkaanne ovat hra de Choiseulin ystäviä.

-- Puhutaan vaan kummitädistänne, kreivitär.

-- Niin, sitä minäkin tahtoisin, sire.

-- Teidän on siis onnistunut tekaista sellainen?

-- Kyllä minä löysin sen jo tehtynä ja vielä sangen hyvää lajia. Muuan kreivitär de Béarn, sukua maassa hallinneille ruhtinaille, ei enempää eikä vähempää. Hän ei toivoakseni ole häpeäksi sille, joka on sukulainen Stuartein sukua oleville.

-- Kreivitär de Béarn, -- toisti kuningas hämmästyneenä. -- Minä tunnen ainoastaan yhden moisen, ja hän asuu tietääkseni aina Verdunin seuduilla.

-- Se on juuri hän; hän tuli varta vasten minun tähteni tänne.

-- Ja hän antaa teille nyt kätensä?

-- Molemmat kätensä, sire.

-- Ja milloinka?

-- Huomenna kello yksitoista aamupäivällä hän saa kunnian tulla salaiselle audienssille luokseni; ja samassa tilaisuudessa, ellei pyyntö tunnu liian julkealta, hän anoo, että kuningas määrää ajan, ja te määräätte sen niin läheiseksi kuin mahdollista, vai mitä, monsieur Ranska?

Kuningas naurahti, mutta melkoisen väkinäisesti.

-- Kyllä, kyllä, -- hän vastasi ja suuteli kreivittären kättä. Mutta yhtäkkiä hän huudahti:

-- Huomenna kello yksitoista?

-- Niin, aamiaisen aikaan.

-- Se on mahdotonta, rakas ystäväni!

-- Miksikä mahdotonta?

-- Minä en ole täällä aamiaisella, minä lähden pois tänä iltana.

-- Mikä nyt sitten? -- kysyi rouva Dubarry ja tunsi sydäntään aivan jäätävän. -- Te lähdette pois, sire?

-- Minun täytyy, hyvä kreivitär, minä olen kutsunut Sartines'n luokseni erääseen sangen tärkeään työhön.

-- Miten vaan tahdotte, sire; mutta toivoakseni syötte täällä ainakin illallista.

-- Kyllä, ehkä syön... minulla on melkoisen nälkä; niin, minä syön.

-- Anna tuoda pöytään, Chon, -- sanoi kreivitär kälylleen ja antoi hänelle jonkin merkin, josta oli nähtävästi jo ennen sovittu.

Chon poistui.

Mutta kuningas oli huomannut tuon merkin kuvastimesta, ja vaikkei sitä ymmärtänytkään, aavisteli hän kuitenkin joutuvansa johonkin ansaan.

-- Mutta, ei, ei, -- sanoi hän; minä en voi jäädä tänne edes illallisellekaan; minun täytyy lähteä täältä aivan heti. Minun täytyy kirjoittaa nimiäni papereihin; tänään on lauantai.

-- Hyvä, minä käsken ajamaan hevoset portaiden eteen.

-- Tehkää se, kultaseni.

-- Chon!

Kuningas on ikävissään

Chon tuli takaisin huoneeseen.

-- Hänen Majesteettinsa vaunut, -- sanoi kreivitär.

-- Hyvä, -- vastasi Chon hymyillen. Ja hän poistui jälleen.

Hetken päästä hän kuului huutavan etuhuoneessa:

-- Kuninkaan vaunut!

33.

Kuningas huvittelee,

Kuningas oli nyt hyvillään, näytettyään itsenäisyyttään ja rangaistuaan samalla kreivitärtä siitä, että oli saanut häntä odottaa, ja päästyään siten myöskin luikahtamaan tuosta ilkeästä esittelykysymyksestä. Ja hän asteli salin ovea kohti.

Chon tuli takaisin.

-- No niin, näittekö siellä palvelusjoukkoani?

-- En, sire, etuhuoneissa ei ole ketään teidän Majesteettinne miehiä.

Kuningas meni vuorostaan ovelle katsomaan.

-- Saattojoukkoni! -- huusi hän.

Ei kuulunut vastausta: olisi luullut, ettei linnassa ollut edes kaikuakaan.

-- Luulisiko hittokaan, että minä olen sen miehen pojanpoika, joka kerran sanoi: "Olin saamaisillani odottaa", -- virkkoi kuningas palaten saliin.

Hän meni ikkunan luo ja avasi sen.

Mutta kenttä palatsin edustalla oli yhtä tyhjä kuin etuhuoneetkin: ei hevosia, ei eturatsastajia, ei vartiostoa. Ainoastaan yö avautui kuninkaan silmien eteen kaikessa juhlallisuudessaan ja rauhassaan, ihanan kuun hohteessa, joka valaisi, väristen kuin veden viri, Chatoun metsän puiden latvoja ja kylvi tuhansia välkkyviä läikkiä Seine-joen pinnalle, tuon hitaan jättiläiskäärmeen, jonka kiemurtelevat mutkat näkyivät Bougivalista Maisonsiin saakka, siis yli parin peninkulman pituudelta.

Ja keskellä tätä kauneutta viritti satakieli jossakin ihmeellisen laulunsa, sellaisen, jollaista saa kuulla ainoastaan toukokuussa, aivan kuin nuo iloiset äänet löytäisivät niille sopivan luonnon pelkästään noina melkein jo tullessaan katoavina ensimäisinä kevätpäivinä.

Tätä luonnon sopusointuisaa rauhaa ei Ludvig XV kuitenkaan huomannut, hän, joka oli sangen vähän haaveileva, runollinen tahi taiteellisuuteen taipuva, mutta suuresti materialistinen kuningas.

-- Kuulkaa, kreivitär, -- sanoi hän harmissaan, -- olkaa hyvä ja käskekää tuomaan vaununi. Hitto, tästä leikistä täytyy tulla loppu!

-- Sire, -- vastasi kreivitär tekeytyen suloisen nyreäksi, mikä temppu häneltä melkein aina onnistui, -- täällähän en ole minä mikään käskijä.

-- Ainakaan se en ole minä, -- vastasi Ludvig XV; -- sillä näette nyt itse, miten minua totellaan.

-- Ette te enempää kuin minäkään, sire.

-- Kuka se sitten on? Tai onko se Chon?

-- Minun, -- äännähti nuori nainen, joka istui nojatuolissa huoneen toisella puolella parina kreivittärelle, -- minun on kyllä sangen vaikea totella, mutta en silti toivo saavani määrätä.

-- Mutta kuka täällä sitten määrää?

-- _Dame_, sire, tietysti linnan kuvernööri.

-- Zamore?

-- Niin.

-- Se on totta; soittakaa nyt joku tänne.

Kreivitär ojensi viehkeän huolimattomasti kätensä tavoitellen silkkinauhaa, jonka päässä oli helmitupsu.

Muuan lakeija oli nähtävästikin valmistettu jo etukäteen asiaan; hän oli seissyt etuhuoneessa ja tuli nyt ovelle.

-- Kuvernööri? -- kysyi kuningas.

-- Kuvernööri vartioi teidän Majesteettinne kallista henkeä, -- vastasi lakeija kunnioittavasti.

-- Missä hän on?

-- Tarkastuskierrollaan.

-- Tarkastuskierrollaan? -- toisti kuningas.

-- Neljän upseerin kanssa, -- vastasi lakeija.

-- Aivan kuin Marlboroughin herttua, -- huudahti kreivitär.

Kuninkaan suu vetäytyi väkistenkin hymyyn.

-- Niin, hupaista kyllä, -- sanoi hän; -- mutta se ei estä minua antamasta valjastaa hevosiani.

-- Sire, herra kuvernööri on panettanut tallit lukkoon peljäten pahantekijäin voivan sinne pistäytyä.

-- Eturatsastajani, missä he ovat?

-- Palveluskunnan huoneissa, sire.

-- Mitä he siellä tekevät?

-- He nukkuvat.

-- Kuinka, nukkuvat?

-- Käskystä.

-- Mistä käskystä?

-- Kuvernöörin.

-- Entä portit? -- kysyi kuningas.

-- Mitkä portit, sire?

-- Linnan portit.

-- Nekin on pantu lukkoon.

-- Kaunista! Mutta totta kai annetaan avaimet?

-- Sire, avaimet ovat kuvernöörin vyössä.

-- No ainakin tätä linnaa vahditaan hyvin, -- sanoi kuningas. -- _Peste_, onpa tämä järjestystä!

Lakeija poistui nähdessään, ettei kuninkaalla enää ollut häneltä kysyttävää.

Kreivitär lojui mukavasti nojatuolissa ja pureskeli kaunista ruusua, jonka rinnalla hänen huulensa hohtivat kuin koralli.

-- Sire, -- sanoi hän hymyillen niin suloisen riutuvasti, että hän yksin siihen kykeni, -- sire, minun käy sääliksi teidän Majesteettianne, tarjoan käsivarteni, menkäämme etsimään. Chon, lähde edeltä vakoilijaksi.

Chon astui ulos ensimäisenä, ikäänkuin etuvartiostona ja valmiina ilmoittamaan, jos vaara uhkaisi.

Käytävän ensimäisessä kulmauksessa alkoi kuninkaan sieraimia kutittaa niin maukas höyry, että se olisi herättänyt suurimmankin herkkusuun ruokahalun.

-- Ah, -- sanoi kuningas pysähtyen, -- mitäs sulotuoksua tämä on, kreivitär?

-- Se on illallinen, sire. Minä luulin kuninkaan suovan minulle kunnian jäädä aterialle Luciennesiin ja olin varustanut illallisen sitä mukaa.

Ludvig XV vetäisi sisäänsä pari kolme siemausta tuota herkullista tuoksua. Ja samassa hän mietti mielessään, että hänen vatsansa oli jo jonkun aikaa nurahdellut; että menisi ainakin puolituntia ennenkuin kovalla touhulla saataisiin eturatsastajat valveille, toinen puolituntia valjastaessa hevosia ja kymmenen minuuttia matkalla Marly'hin. Ja lisäksi hän ajatteli, että hän saisi Marlystä ainoastaan tilapäisen aterian, sillä häntä ei odotettu sinne. Hän veti sieraimiinsa viettelevää ruuan hajua ja pysähtyi kreivitär käsipuolessaan ruokasalin ovelle.

Siellä odotti loistavasti valaistu ja kahdelle henkilölle runsaasti katettu pöytä.

-- _Peste_, -- sanoi Ludvig XV, -- teillä on etevä kokki, kreivitär.

-- Sire, tämä on juuri hänen ensimäinen kokeensa, ja miesrukka on tehnyt parastansa ansaitakseen teidän Majesteettinne; kiitoksen. Nyt hän tahtoisi melkeinpä leikata kurkkunsa poikki, kuten Vatel-raukka.

-- Ai, niinkö tosiaan? -- kysyi Ludvig XV.

-- Varsinkin luotti hän eräänlaiseen fasaaninmuna-omelettiin...

-- Fasaaninmuna-omeletti? Mutta sehän on aivan minun mieliruokaani, fasaaninmuna-omeletti.

-- Nyt näette, miten ikävää!

-- No niin, kreivitär, älkäämme tuottako sellaista surua teidän kokillenne, -- virkkoi kuningas nauraen. -- Ja ehkäpä tuo valtias Zamore tulee takaisin tarkastukselta sillaikaa kuin me aterioimme.

-- Ah, sire, se on loistava aatos, -- huudahti kreivitär voimatta salata tyytyväisyyttään, saatuaan nyt ensimäisen voiton.

-- Tulkaa, sire, tulkaa.

-- Mutta kuka meitä pöydässä palvelee? -- kysyi kuningas näkemättä ruokasalissa ainoaakaan lakeijaa.

-- Ah, sire, -- vastasi rouva Dubarry, -- maistuuko kahvinne huonommalta, jos minä kaadan sen teille?

-- Ei, kreivitär, ja voisinpa melkein sanoa: silloin kuin te sen valmistatte.

-- No hyvä, tulkaa sitten, sire.

-- Katettu ainoastaan kahdelle? -- huomautti kuningas. -- Entä Chon, onko hän jo syönyt?!

-- Sire, ei olisi uskallettu ilman teidän Majesteettinne nimenomaista käskyä...

-- Mitä turhia, -- sanoi kuningas ja meni ja otti itse lautasen ja veitsen eräältä hyllyltä. -- Tule, pikku Chon, istu tuohon meitä vastapäätä.

-- Oi, sire... -- kursaili Chon.

-- Niin juuri, näyttele nyt vaan alamaista ja kaikkein nöyrintä ulkokullattua! Istukaa tänne, kreivitär, minun viereeni. Miten hurmaava profiili teillä on!

-- Vasta tänäänkö te sen huomaatte, monsieur Ranska?

-- Minkä sille voi, minä olen tottunut näkemään teidät vaan silmästä silmään, kreivitär. Teidän kokkinne on tosiaan oikea mestari; miten erinomaista krapukeittoa!

-- Minä olin siis oikeassa eroittaessani entisen?

-- Aivan oikeassa.

-- Noudattakaa siis esimerkkiäni, sire, näette, että siitä on vaan hyötyä.

-- Minä en ymmärrä teitä.

-- Minä eroitin oman Choiseulini, eroittakaa tekin omanne

-- Ei politiikkaa, kreivitär; antakaa minulle lasi madeiraa.

Kuningas ojensi lasinsa; kreivitär kävi käsiksi ahdaskaulaiseen pulloon ja kaatoi kuninkaalle.

Puristus teki sievän juomanlaskijan sormet valkeiksi ja kynnet punertaviksi.

-- Kaatakaa kauan ja hitaasti, -- pyysi kuningas.

-- Etten sekoittaisi sakkaa, niinkö, sire?

-- Ei, vaan siksi, että saisin katsella kättänne.

-- Ah, sire, -- vastasi kreivitär nauraen, -- teidän Majesteettinne on tällä hetkellä oikein löytöretkillä.

-- _Ma foi_, se on totta, -- sanoi kuningas alkaen päästä tavalliselle hyvälle tuulelle; -- ja taidan olla jo löytämäisilläni...

-- Uuden maanosanko? --, kysyi kreivitär.

-- En, -- vastasi kuningas; -- maanosa, se nyt olisi liian kunnianhimoista, ja kuningaskunnassa on minulla jo enemmän kuin tarpeeksi. Vaan saaren, pienen pohjukan maapallolla lumotun vuoren, palatsin, jossa Armidana on eräs ystävättäristäni ja jonka ovea varjelevat kaikenlaiset hirviöt silloin kun tahdon unohtaa...

-- Sire, -- sanoi kreivitär ja ojensi kuninkaalle karahviin jossa oli jääkylmää samppanjaa, juomaa, mikä oli aivan uutuus siihen aikaan, -- sire, tässä onkin juuri Lethe-virrasta ammennettua vettä.

-- Vai Lethe-virrasta, kreivitär; oletteko varma siitä?

-- Kyllä, sire; sen toi juuri Jean-parka manalasta, johon hän oli joutumaisillaan.

-- Kreivitär, -- sanoi kuningas kohottaen lasiaan, -- siis hänen onnellisen ylösnousemuksensa malja; mutta ei politiikkaa, pyydän.

-- Sitten en tiedä, mistä puhuakaan, sire; ehkäpä teidän Majesteettinne tahtoisi kertoa jotain, te, joka kerrotte niin hyvin.

-- Ei; mutta minä luen teille runon.

-- Runon! -- huudahti rouva Dubarry.

-- Niin, juuri runon... Mitä kummaa siinä on?

-- Mutta teidän Majesteettinnehan inhoo runoja.

-- _Parbleu_, silloin, kun sadastatuhannesta runosta, mitä nyt tehdään, on ainakin yhdeksänkymmentätuhatta minua vastaan.

-- Ja se, jonka teidän Majesteettinne aikoo minulle lukea, kuuluu siis noihin kymmeneentuhanteen, jotka eivät kuitenkaan tuota armoa muille yhdeksällekymmenelletuhannelle?

-- Ei, kreivitär, tämä, jonka teille luen, onkin tarkoitettu teille.

-- Minulle?

-- Niin, teille.

-- Ja kuka sen on tehnyt?

-- Hra de Voltaire. -- Ja hän jätti teidän Majesteettinne tehtäväksi...

-- Ei suinkaan, hän lähetti sen suoraan teidän Korkeutenne osoitteella.

-- Kuinka?... Ilman mitään kirjettä?

Päinvastoin, oikein kohteliaassa kirjeessä.

-- Ahaa, ymmärrän, teidän Majesteettinne on tänään työskennellyt postipäällikön kanssa.

-- Juuri niin.

-- Lukekaa, sire, lukekaa hra de Voltairen säkeet. Ludvig XV aukaisi pienen paperiarkin ja lausui:

Oi Afrodite, äiti sulotarten, miks synkennellä Paphon juhtain hurmaa näin tahdot epäilyksin mustin, mitä varten sa mietit sankarille halpaa surmaa? Odysseys kallis isänmaalleen on; hän Agamemnonin on tuki, vankin mies toimen, jonka äly verraton löi kahlein Troian voiman korskeankin. Muut jumalat jo laske valtaas, heiltä sydämet kauneudellas valtikoi; juo onnes malja, naura, hekumoi ja poimi ruusut Olymposi teiltä; mut meille suosiosi hymy suo: Poseidon tuima tyynnyttele tuo. Odysseys, saanut Troian kauhuun suureen, mies kuolevainen, jolle kaunaa kannat, ei sulle peljättävä, jos vaan annat, hän vaipuu kauneutesi jalkain juureen.

-- Näkee selvästi, sire, -- sanoi kreivitär enemmänkin suutuksissaan kuin kiitollisena tästä runollisesta lähetyksestä, -- näkee, että hra de Voltaire tahtoo sopia teidän kanssanne.

-- Oh, mitä siihen tulee, se on turhaa vaivaa, -- vastasi Ludvig XV; -- hän on rettelöitsijä, joka vääntäisi koko kaupungin nurin, jos pääsisi takaisin Pariisiin. Menköön ystäväni ja serkkuni Fredrik II:n luo; meille riittää jo Rousseau. Mutta ottakaahan tämä runo, kreivitär, ja miettikää sitä.

Kreivitär otti paperin, kiersi sen tulitikun tapaiseksi puikoksi ja asetti lautasensa viereen.

Kuningas katseli hänen menettelyään.

-- Sire, -- virkkoi Chon, -- eikö hiukan Tokaijin viiniä?

-- Se on kotoisin itsensä Itävallan keisarin kellarista, -- lisäsi kreivitär, -- muistakaa se, sire.

-- Ohoh, keisarinko viinikellarista... -- sanoi kuningas -- sitä ei ole kenelläkään muulla kuin minulla.

-- Minä sainkin sen teidän juomanlaskijaltanne, sire.

-- Mitenkä, viettelittekö hänet?

-- Ei, minä käskin häntä.

-- Oikein vastattu, kreivitär. Kuningas on tuhma.

-- Oh, mutta monsieur Ranska...

-- Monsieur Ranskalla on ainakin tarpeeksi älyä rakastaa teitä koko sydämestään.

-- Ah, sire; mutta miksi ette sitten tosiaan olekin monsieur Ranska?

-- Ei politiikkaa, kreivitär.