Part 28

-- Ahaa, yksi asia oli hänen Majesteetistaan ikävä?

-- Niin, yksi ainoa asia. "Yksi ainoa asia minua kiusaa, nimittäin se, että olisin tahtonut kreivitär Dubarrytä esittämään jonkun henkilön, jolla olisi ollut historiallinen nimi." Ja näin sanoessaan kuningas katsahti Van Dyckin maalaamaa Kaarle I:n kuvaa.

-- Ah, minä ymmärrän, -- huomautti vanha käräjätäti. -- Hänen Majesteettinsa lausui näin ajatellen Dubarry-Moorein sukulaisuutta Stuartien kanssa, josta äsken mainitsitte.

-- Aivan oikein.

-- Asia on totta niin, -- virkkoi rouva de Béarn äänellä, jonka tarkoituksellisuutta on mahdoton kuvata, -- asia on totta niin, että d'Alognyt ovat suku, josta en ole kuullut puhuttavan.

-- Se on kuitenkin sangen arvokas suku, -- vastasi kreivitär, -- ja sen aateluus on todistettu, melkoisen hyvin.

-- Ah, mutta hyvä Jumala! -- huudahti Jean äkkiä nousten kyynärvarttansa vasten ylös nojatuolissaan.

-- No, mikä sinulla on? -- kysyi rouva Dubarry, joka sai hillitä itseään kaikin voimin ollakseen nauramatta lankonsa kummallisille ruumiin-vääntelyille.

-- Pistikö mikä kreiviä? -- kysyi vanha käräjätäti osaaottavasti.

-- Ei, -- vastasi Jean ja heittäytyi jälleen leppoisasti nojatuoliin, -- ei, se oli vaan eräs aatos.

-- Olipa se aatos, kun oli melkein keikauttaa sinut permannolle, -- nauroi kreivitär Dubarry.

-- Se oli varmaan jokin hyvä aatos, -- sanoi rouva de Béarn.

-- Erinomainen.

-- Sano se siis.

-- Mutta sillä on yksi paha puoli.

-- Mikä?

-- Se, että sitä on mahdoton toteuttaa.

-- Mutta sano kuitenkin.

-- En, luulen, että teen vaan jonkun alakuloiseksi.

-- Se ei haittaa, lausuhan sentään, mitä johtui mieleesi.

-- Ajattelin, että jos ilmaisisit paroonitar d'Alognylle huomautuksen, jonka kuningas virkkoi katsellen Kaarle I:n kuvaa...

-- Oi, mutta sehän olisi epäkohteliaisuus, varakreiviseni.

-- Se on totta!

-- Älkäämme siis enää ajatelko asiaa.

Käräjätäti päästi raskaan huokauksen.

-- Se on sangen ikävää, -- jatkoi varakreivi aivan kuin puhuen itsekseen, -- kaikki olisi mennyt niinkuin tanssi. Kreivitär, jolla on niin loistava nimi ja joka on älykäs nainen, olisi tarjoutunut kummitädiksi paroonitar d'Alognyn sijaan. Kreivitär olisi silloin voittanut oikeusjuttunsa, hra de Béarnista olisi tullut kaartinluutnantti, ja koska kreivitär on saanut maksaa suuria kustannuksia matkustaessaan monta kertaa pakostakin oikeusjuttunsa vuoksi Pariisiin, olisi hän saanut kulut. Ah, sellaista hyvää ei aina tarjota kuolevaisille!

-- Oi, eipä ei, -- täytyi rouva de Béarnin väkisinkin huudahtaa, aivan ymmällään moisesta odottamattomasta keikauksesta.

Mutta onhan asia niin, että jokainen olisi käräjätäti-raukan asemasta huudahtanut samoin kuin hän ja vaipunut hänen tavallaan aivan päästä pyörällä nojatuolinsa pohjaan.

-- Voi, lankoni, tuossa nyt näet, miten surulliseksi teet rouvan, -- sanoi rouva Dubarry syvästi säälivällä äänellä. -- Eikö pitänyt jo sen riittää, että minun täytyi vakuuttaa hänelle olevani pystymätön anomaan mitään kuninkaalta ennenkuin minut on esitelty?

-- Oi, jos saisin vaan juttuni lykätyksi!

-- Ainoastaan kahdeksan päivää, -- jatkoi Jean Dubarry.

-- Niin, ainoastaan kahdeksan päivää, sillä silloin on madame esitelty, -- virkkoi kreivitär de Béarn.

-- Kyllä, mutta kahdeksan päivän päästä on kuningas Compiègnessa; silloin vievät juhlatouhut kaiken hänen aikansa; la dauphine on saapunut perille.

-- Se on totta, aivan totta, -- sanoi Jean; -- mutta...

-- Mitä mutta?

-- Malttakaahan; vieläkin aatos.

-- Millainen, monsieur, millainen? -- hoki käräjätäti.

-- Arvelen, että jos... niin... ei... niin... kyllä, kyllä! Rouva de Béarn toisteli tuskissaan näitä Jeanin lyhyitä sanoja.

-- Te sanoitte viimeksi kyllä, hra varakreivi, -- huomautti hän.

-- Luulen, että nyt olen keksinyt.

-- Sanohan siis.

-- Kuulkaahan nyt.

-- Kyllä kuulemme.

-- Esittelysi on vielä salaisuus, eikö niin?

-- Totta; ainoastaan kreivitär...

-- Oh, olkaa huoletta minusta! -- huudahti käräjätäti.

-- Esittelysi on salaisuus. Ei tiedetä siis vielä, että sinulla jo on kummitäti.

-- Ei; kuningas tahtoo, että se uutinen räjähtää kuin pommi.

-- No niin, nyt sen olen keksinyt.

-- Ihanko varmaan, hra varakreivi? -- kysyi rouva de Béarn.

-- Aivan varmasti, -- toisti Jean.

Kuuntelijain silmät pyöristyivät ja korvat nousivat pystyyn. Jean veti tuolinsa heidän tuolejaan lähemmäksi.

-- Tietysti ei myöskään kreivitär de Béarn tiedä enempää kuin muutkaan, että sinut esitellään ja että sinulla on kummitäti.

-- En tietystikään. Enkä olisi tosiaan siitä tiennyt mitään, ellette olisi itse sitä minulle kertonut.

-- Te ette siis ole meitä muka nähnytkään; ettekä luonnollisesti tiedä koko asiasta mitään. Ja sitten te anotte pääsyä kuninkaan puheille.

-- Mutta kreivitär tässä väitti äsken, ettei kuningas ota minua vastaan.

-- Te anotte päästä kuninkaan puheille tarjoutuaksenne kreivittären kummitädiksi. Te ette tiedä, ymmärrätte, että hänellä on jo kummitäti. Niin, te anotte päästä kuninkaan puheille ja tarjoudutte esiintymään kälyni kummina. Ottaen huomioon teidän syntyperänne on hänen Majesteettinsa teille tarjoumuksenne johdosta sangen armollinen. Kuningas ottaa teidät vastaan, kiittää teitä tarjouksestanne, kysyy teiltä, mitä hän voi mieliksenne tehdä. Silloin te esitätte oikeusasianne ja johtopäätöksenne. Hänen Majesteettinsa ymmärtää asian, suosittelee teitä asianomaisille, ja juttunne, jonka luulitte kaduttavanne, te voitatte.

Rouva Dubarry katseli vanhaa kreivitärtä kiiluvin silmin. Kreivitär de Béarn arvasi luultavastikin, että tässä piili ansa.

-- Oi minua, tällaista raukkaa, -- alkoi hän väittää kiivaasti vastaan, -- kuinka hänen Majesteettinsa...

-- Minun mielestäni tässä tapauksessa riittää se, että olette näyttänyt alttiuttanne, -- sanoi Jean.

-- Ah, jos ei muusta ole kysymys kuin alttiudesta... -- virkkoi kreivitär de Béarn epäröiden.

-- Tuo aatos ei ole tosiaan hulluimpia, -- myönsi rouva Dubarry hymyillen. -- Mutta ehkäpä ei kreivitär tahdo ruveta sellaiseen vehkeilyyn, joskin siten voittaisi juttunsa?

-- Vehkeilyyn? -- toisti Jean. -- Ah, johan nyt, ja kuka sen saa tietää, kysynpä teiltä?

-- Madame on oikeassa, -- vahvisti vanha kreivitär toivoen pääsevänsä tällä käänteellä pujahtamaan pois leikistä. -- Minä tahtoisin tosiaan tehdä hänelle jonkin oikean palveluksen saadakseni siten paremman syyn anoa hänen ystävyyttään.

-- Ah, se on kaunis ajatus, -- virkkoi rouva Dubarry, äänessä hieman pilkallinen värähdys, jonka vanha kreivitär kohta huomasi.

-- No niin, mutta vielä minulla on eräs keino, -- sanoi Jean.

-- Vielä keino?

-- Niin.

-- Saadakseni tehdä tuon oikean palveluksen?

-- Mutta, kunnon varakreiviseni, -- tokaisi rouva Dubarry, -- sinähän innostut aivan runolliseksi! Hra de Beaumarchais ei ole mielikuvitukseltaan sinua vilkkaampi.

Vanha kreivitär kuunteli kiihkeässä jännityksessä, mikä tuo keino olisi.

-- Pila paikallaan, -- virkkoi Jean. -- Kuulehan, kälyni, olet erittäin hyvissä väleissä rouva d'Alognyn kanssa, niinhän?

-- Mitä kysytkin... Tokihan sen tiedät.

-- Pahastuisiko hän, jos ei saisi sinua esitellä?

-- Se on hyvin mahdollista.

-- On luonnollisesti selvää, ettet mene sanomaan hänelle vasten silmiä tuota kuninkaan puhetta, -- että hän on liian vähäistä syntyperää tällaiseen tehtävään. Mutta olethan sukkela nainen, voit keksiä jotain muuta.

-- Entä sitten? -- kysyi Jeanne.

-- No: hän luovuttaisi kreivittärelle tilaisuuden tehdä sinulle palveluksen ja samalla nuo siten saavutettavat etunsa.

Vanhus hätkähti. Nyt oli hyökkääjä liian häikäilemätön. Siihen ei voinut keksiä vastaukseksi verukkeita. Ja kuitenkin keksi hän vielä verukkeen.

-- Minä en tahtoisi tuota vallasnaista loukata, -- sanoi hän; -- hienon väen täytyy olla toisilleen kohteliaita.

Rouva Dubarry liikahti harmistuneesti, mutta hänen lankonsa rauhoitti häntä iskien hänelle silmää.

-- Muistakaa se, -- sanoi Jean, -- että minä en suinkaan mitään teille ehdottele. Teillä on oikeusjuttu, sellaista saattaa tapahtua kenelle tahansa; te haluatte voittaa, sehän on aivan luonnollista. Te näytätte varmasti joutuvan tappiolle, siitä olette tuskissanne. Minä satun kohtaamaan teidät tuollaisen tuskan vallitessa, minä alan sääliä teitä mieltymyksestä teitä kohtaan. Minä otan selon tuosta asiasta, joka ei minua millään tavoin liikuta; minä koetan keksiä keinon, että se kääntyisi parhain päin, kun se on jo menemässä aivan hullusti. Siinä tein väärin, älkäämme enää puhuko asiasta.

Ja Jean nousi paikaltaan.

-- Oi, monsieur, -- huudahti vanhus ollen jo hätäpäissään näkevinään myöskin Dubarryt, nuo jotka tähän saakka olivat pysyneet puolueettomina, liitossa vihollistensa kanssa. -- Oi, monsieur, minä olen teille kiitollinen ja ihailen teitä hyvyytenne tähden.

-- Ymmärrättehän, -- jatkoi Jean teeskennellen taitavasti välinpitämätöntä, -- että minusta on sama asia, esittääkö kälyni rouva d'Alogny, rouva de Polastron vai rouva de Béarn.

-- Tietystikin, monsieur.

-- Mutta kuitenkin tunnustan olleeni raivoissani, kun kuninkaan hyvät teot tulevat nyt vaan jonkun melkoisen pahansuovan henkilön osaksi, joka oman etunsa houkuttelemana alistui valtaamme huomatessaan, ettei voinut sitä kukistaa.

-- Oh, se on hyvin mahdollista, se, -- myönsi rouva Dubarry.

-- Kun taas tämä kreivitär, -- jatkoi Jean, -- hän, jota ei ole tehtävään pyydetty, jota me tuskin tunnemme ja jonka pelkkä sattuma meille tarjoaa, tuntuu minusta joka suhteessa ansaitsevan tilaisuuden tuottamat edut.

Käräjätäti aikoi ehkä väittää sitä vastaan, että varakreivi luuli häntä niin alttiiksi auttamaan, mutta rouva Dubarry ei antanut hänelle siihen aikaa.

-- Se on ainakin totta, -- sanoi hän, -- että moinen menettely ihastuttaisi suuresti kuningasta ja ettei kuningas voisi kieltää mitään henkilöltä, joka sen tekisi.

-- Kuinka, etteikö kuningas voisi kieltää?

-- Nimittäin, hän muistaisi suopeasti sellaisen henkilön toivomuksia; nimittäin, te saisitte kuulla omin korvin kuninkaan sanovan varakanslerille: "Minä tahdon, että kreivitär de Béarnille ollaan suopeita, ymmärrättekö, hra de Maupeou?" Mutta huomatakseni kreivitär näkee tässä asian järjestelyssä vaikeuksia. Hyvä siis. Mutta toivon, ettei rouva kuitenkaan kiellä minun hyvää tahtoani, -- lisäsi varakreivi kumartaen.

-- Olen sydämeni syvyydestä kiitollinen teille, monsieur, -- huudahti vanhus.

-- Oh, syyttä, suotta, -- vastasi kohtelias varakreivi.

-- Mutta... -- jatkoi kreivitär de Béarn.

-- Niin, madame?

-- Mutta paroonitar ei kai luovu oikeudestaan, -- kysyi käräjätäti.

-- Nyt jouduimme jälleen samaan, josta aloimme: te olette siinä tapauksessa kaikesta huolimatta tarjoutunut, ja hänen Majesteettinsa ei ole siitä sen vähemmän kiitollinen.

-- Mutta olettaen, että rouva d'Alogny suostuisikin ehdotukseen, eihän voida kuitenkaan riistää häneltä sellaisia etuja, -- sanoi kreivitär de Béarn koettaen kaikin mokomin päästä selville, mikä tässä asiassa oikein piili.

-- Kuninkaan hyvyys minua kohtaan on loppumaton, -- huomautti kuninkaan lemmitty.

-- Oh, mikä isku se olisi noiden Salucesien pääkuoreen, joita minä en voi kärsiä! -- huudahti Jean Dubarry.

-- Jos tarjoaisinkin teille palvelustani, -- jatkoi vanha käräjätäti, jota hänen oma etunsa ja samalla tämä hänen kustannuksellaan näytelty ilveily vetivät yhä enemmän tuumaan suostumaan, -- jos tarjoaisinkin palvelustani teille, niin en silti luulisin voittavani juttuani. Sillä tuskinpa asia, jota pidetään tänään aivan hukattuna, tulisi huomennakaan niin helposti voitetuksi.

-- Kyllä, jos kuningas nimenomaan sitä tahtoisi! -- vastasi varakreivi kumoten nopeasti tämän uuden epäilyksen.

-- Ei, kreivitär on oikeassa, -- virkkoi kuninkaan lemmikki, -- minä olen aivan samaa mieltä kuin hän.

-- Mitä sanot? -- huudahti varakreivi pyöristellen silmiään.

-- Sanon, että olisi näin ylhäistä nimeä käyttävän naisen arvon mukaista, että oikeusjuttu kulkisi tavallista kulkuaan. Mutta kukaan ei voi vastustaa kuninkaan tahtoa eikä estää hänen anteliaisuuttaan. Ja ehkäpä kuningas, jos hän ei nykyään, varsinkin suhteiden tähden, joissa hän on parlamenttiin, haluaisi muuttaa oikeuden kulkua, niin ehkäpä hän tarjoaisi kreivittärelle jonkin muunlaisen korvauksen vahingosta?

-- Kunniakkaan, -- kiiruhti varakreivi sanomaan. -- Aivan niin, pikku kälyni, olen täydellisesti yhtä mieltä kanssasi.

-- Oi, millä voisikaan korvata tappiomme oikeudessa, tappion, joka vie meiltä kaksisataa tuhatta livreä, -- äänsi käräjätäti vaivaloisesti huokaillen.

-- Kyllä, -- vastasi rouva Dubarry, -- ensinnäkin esimerkiksi sadantuhannen livren kuninkaallisella lahjalla.

Liittoutuneet katselivat uhriaan ahnain silmin. -- Minulla on poika, -- virkkoi vanha kreivitär.

-- Sen parempi. Yksi palvelija lisää valtiolle ja uskollinen puolustaja kuninkaalle.

-- Siis poikani hyväksi tehtäisiin jotain, madame, luuletteko niin?

-- Minä menen siitä vastuuseen, -- sanoi Jean; -- ja vähin, mitä hän voi toivoa, on santarmirykmentin luutnantin arvo.

-- Onko teillä muitakin omaisia? -- kysyi kuninkaan lemmikki.

-- Kyllä, yksi veljenpoika.

-- No hyvä, kai keksittäisiin jotain veljenpojallekin sopivaa.

-- Ja tämän asian saisit sinä huoleksesi, varakreivi, sinä, joka äsken olet näyttänyt meille niin loistavaa kekseliäisyyttä, -- lisäsi kuninkaan lemmikki nauraen.

-- Kuulkaahan nyt, jos hänen Majesteettinsa tekisi kaiken tämän teidän hyväksenne, madame, menettelisikö kuningas oikeudenmukaisesti? -- kysyi varakreivi pyrkien Horatiuksen sääntöä noudattaen ratkaisukohtaan.

-- Minusta hän olisi aivan kuvaamattoman jalomielinen ja minä olisin nimenomaan kreivittärelle siitä kiitollinen, vakuutettuna, että olisin juuri hänelle velassa moisesta hyvyydestä.

-- Te siis tahdotte tosiaan ymmärtää tämän keskustelumme vakavasti? -- kysyi kuninkaan lemmikki.

-- Kyllä, madame, todella vakavasti, -- vastasi vanha kreivitär aivan kalpeana ajatellessaan sitoumusta, johon nyt ryhtyi.

-- Ja te sallitte minun puhua hänen Majesteetilleen teistä?

-- Suokaa minulle se kunnia, -- vastasi käräjätäti huokaisten.

-- Madame, se tehdään, ja jo heti tänä iltana, -- sanoi kreivitär Dubarry nousten ylös. -- Ja nyt, madame, toivon voittaneeni teidän ystävyytenne.

-- Ja teidän ystävyytenne on minusta niin suuriarvoinen, että luulen tosiaan näkeväni suorastaan unta, -- vastasi vanhus alkaen jälleen lyykistellä.

-- Kuulkaahan nyt, toistetaan vielä kerran ehdot, -- virkkoi Jean tahtoen saada kreivittären niin henkisesti vakuutetuksi asiasta kuin ihminen tarvitsee toteuttaakseen aineellisia aikeitaan. -- Niin, ensistäänkin satatuhatta livreä vahingonkorvausta oikeuskuluista, matkakustannuksista, asianajajan palkkiosta ja niin edelleen, ja niin edelleen.

-- Niin, monsieur.

-- Luutnantin paikka nuorelle kreiville.

-- Oi, siten pääsee hän loistavan uran alkuun.

-- Ja jotain veljenpojalle, eikö niin?

-- Kyllä, jotain.

-- Tuo jokin aina keksitään, kuten sanoin; se on minun asiani.

-- Ja milloin saan kunnian nähdä teidät jälleen, rouva kreivitär? -- kysyi käräjöitsijätär.

-- Huomisaamuna odottavat vaununi portillanne, madame, ja tuovat teidät Luciennesiin, jossa kuningas silloin on. Huomenna kello kymmenen on lupaukseni täytetty; hänen Majesteettinsa on silloin valmistettu asiaan eikä teidän tarvitse häntä ollenkaan odottaa.

-- Suokaa minun saattaa teitä, -- virkkoi Jean tarjoten vanhalle kreivittärelle kätensä.

-- Moista en toki voi sallia, monsieur, -- vastasi vanhus kohteliaasti; -- jääkää vaan tänne, olkaa hyvä.

Jean vaati ehdottomasti.

-- Ainakin portaille saakka, -- sanoi hän.

-- No, koska välttämättä tahdotte...

Ja kreivitär de Béarn nojautui varakreivin käsivarteen.

-- Zamore! -- huusi kreivitär Dubarry. Zamore juoksi paikalle.

-- Käske valaisemaan kreivittärelle tietä ulkoportaille ja ajamaan lankoni vaunut niiden eteen.

Zamore katosi kuin nuoli.

-- Oh, se on liikaa kohteliaisuutta, -- hoki rouva de Béarn. Ja kreivittäret tervehtivät vielä kerran syvin kumarruksin toisiaan.

Portailla jätti varakreivi Jean vanhan kreivittären käsipuolestaan ja palasi kälynsä luokse, kun taas käräjätäti laskeusi juhlallisesti alas portaita.

Zamore meni edeltä; Zamoren perässä kulki kaksi lakeijaa soihdut kädessä, sitten tuli rouva de Béarn, ja hänen laahustaan, joka oli lyhyenlainen, kantoi kolmas lakeija.

Varakreivi ja hänen kälynsä katselivat häntä ikkunasta, nähdäkseen vaunuihin menoon asti tuon rakkaan kummitätinsä, jota oli niin paljon saatu etsiä ja joka oli niin suurella vaivalla viimein löytynyt.

Juuri kun rouva de Béarn tuli ulkoportaitten juureen, keinui pihalle kantotuoli ja muuan nuori nainen pujahti sen ovesta ulos.

-- Ahaa, valtiatar Chon, -- huudahti Zamore avaten paksut huulensa suhdattoman laajalle; -- hyvää iltaa, valtiatar Chon!

Rouva de Béarn jäi seisomaan toinen jalka vaunun laudalla; hän oli tulijassa tuntenut saman naisen, joka oli käynyt hänen luonaan maalla muka mestari Flageot'n tyttärenä.

Jean Dubarry oli heti lykännyt ikkunan auki ja koetti siitä hurjasti huitoen antaa sisarelleen merkkejä, mutta Chon ei niitä huomannut.

-- Onko se pikku typerys Gilbert täällä? -- kysyi Chon huomaamatta vanhaa kreivitärtä.

-- Ei, madame, -- vastasi eräs lakeijoista, -- häntä ei ole näkynyt.

Nyt vasta huomasi Chon Jeanin viittomiset, kun sattui katsomaan ylös.

Ja kun hän katsoi Jeanin käden suuntaan, osoitti se epäämättömästi rouva de Béarnia.

Chon tunsi vieraan, päästi huudahduksen, laski harsonsa alas ja juoksi eteiseen.

Käräjätäti ei ollut huomaavinaan mitään, vaan nousi vaunuihin ja ilmoitti kuskille osoitteensa.

32.

Kuningas on ikävissään.

Kuningas oli matkustanut, kuten oli sanonut, Marly'hin, jossa hän oli kello kolme iltapuolella antanut määräyksen saattaa itsensä Luciennesiin.

Hän oletti tietysti, että myöskin rouva Dubarry kiiruhtaisi hänen pienen kirjeensä saatuaan pois Versaillesista ja menisi odottamaan häntä ihastuttavan sievässä uudessa talossaan, jonka hän oli äskettäin itselleen rakennuttanut. Siellä oli kuningas jo käynyt pari kolme kertaa, mutta ei ollut viettänyt siellä vielä yötä, sillä verukkeella, kuten hän sanoi, ettei Luciennes ollut kuninkaallinen linna.

Niinpä hän huvilinnaan tullessaan kummastui, kun tapasi siellä vaan Zamoren huvittelemassa sangen vaatimattomasti ja varsin vähän kuvernöörimäisesti, nimittäin kynimällä pois höyheniä papukaijasta, joka koetti häntä purra.

Nuo kaksi suosikkia olivat ainaisissa huonoissa väleissä, samoin kuin hra de Choiseul ja rouva Dubarry.

Kuningas istahti pikkusaliin ja lähetti saattokuntansa pois.

Hänen ei ollut tapana kysellä asioita lakeijoilta eikä talon arvokkaammalta väeltä, vaikka hän olikin uteliain herra koko valtakunnassa; mutta Zamorehan ei ollut edes lakeijakaan, vaan arvoltaan jotain apinan ja papukaijan väliltä.

Kuningas kyseli siis Zamorelta.

-- Onko kreivitär puutarhassa?

-- Ei, valtias, -- vastasi Zamore.

Tämä nimitys vastasi arvonimeä Majesteetti, jonka madame Dubarry oli riistänyt huviksensa kuninkaalta hänen käydessään Luciennesissa.

-- Onko hän sitten karppilammikolla?

Sinne oli suurilla kustannuksilla kaivettu kallioon lammikko, johon vesi tuli vesijohdosta ja johon Versaillesista oli tuotu kauneimmat karpit.

-- Ei, valtias, -- vastasi Zamore.

-- Missä hän sitten on?

-- Pariisissa, valtias.

-- Pariisissako!... Eikö kreivitär ole sitten tullut tänne Luciennesiin?

-- Ei, valtias, vaan lähetti Zamoren tänne.

-- Minkä tähden?

-- Odottamaan täällä kuningasta.

-- Ahaa, -- sanoi Ludvig XV, -- sinun huoleksesi annetaan minun vastaanottamiseni? Miten hurmaavaa seuraa tämä, Zamore! Kiitokset, hyvä kreivitär, kiitokset.

Ja kuningas nousi hiukan ärtyisenä ylös.

-- Eipäs, -- virkkoi neekeripoika, -- kuningas ei saa Zamorea seurakseen.

-- Ja miksikä ei?

-- Siksi, että Zamore menee matkaansa.

-- Minne sinä sitten menet?

-- Pariisiin.

-- No sitten jään aivan yksin. Yhä parempaa ja parempaa. Mutta mitä sinä teet Pariisissa?

-- Menen valtiatar Barryn luo sanomaan, että kuningas on Luciennesissa.

-- Ahaa, kreivitär jätti siis tehtäväksesi sanoa minulle tämän?

-- Kyllä, valtias.

-- Mutta hän ei sanonut, mitä minä odottaessani tekisin?

-- Hän sanoi, että sinä makaat.

"No", ajatteli kuningas, "hän ei siis viivy kauan ja hänellä on kai minulle jokin uusi yllätys". Sitten lisäsi hän ääneen:

-- Lähde siis heti ja tuo kreivitär tänne... Mutta kuulepas, millä tavalla sinä sinne menet?

-- Suurella valkealla hevosella, jolla on punainen loimi.

-- Ja missä ajassa suurella valkealla hevosella joutuu Pariisiin?

-- En tiedä, -- vastasi neekeri, -- mutta se juoksee pian, pian, pian. Zamoresta on hupaisaa mennä pian.

-- No se nyt edes on onni, että Zamoresta on hupaisaa mennä pian.

Ja kuningas asettui ikkunan ääreen katsomaan Zamoren lähtöä.

Pitkä pikentti nosti pojan hevosen selkään, ja niinkuin ainakin lapsi, joka onnekseen ei aavista mitään vaaraa, läksi neekeripoika pihalta täyttä laukkaa, koukussa jättiläismäisen hevosen seljässä.

Yksin jäätyään kysyi kuningas pikentiltä, oliko linnassa jotain uutta näkemistä.

-- Kyllä on, -- vastasi palvelija, -- täällä on hra Boucher maalaamassa kreivittären suurta yksityishuonetta.

-- Ah, Boucher. Vai on tuo kiltti Boucher-parka täällä, -- virkkoi kuningas ikäänkuin tyytyväisenä uutiseen; -- ja missä sanoit hänen olevan?

-- Paviljongissa, kreivittären huoneessa: tahtooko teidän Majesteettinne minua oppaaksi hra Boucher'n luo?

-- En, -- vastasi kuningas, -- en tahdo; minä menenkin mieluummin katsomaan karppeja. Tuo minulle veitsi.

-- Veitsi, sire?

-- Niin, ja iso leipä.

Pikentti tuli takaisin tuoden japanilais-porsliinisella lautasella ison pyöreän leivän, johon oli pistetty pitkä ja terävä veitsi.

Kuningas viittasi pikenttiä tulemaan mukaansa ja läksi tyytyväisenä menemään lammikolle päin.

Suvun perinnäistapana oli syöttää karppeja. Suuri kuningas ei lyönyt sitä työtä laimin ainoanakaan päivänä.

Ludvig XV istahti nurmipenkille, jolta paikalta hänen edessään oli ihana näköala.

Siellä oli ensinnäkin tuo pieni lammikko nurmikkoisine rantoineen; ja kauempana kylä kahden vuoren välissä, joista toinen, itäänpäin oleva, kohosi jyrkkäkupeisena kuin Vergiliuksen sammaleinen kallio, joten sen laelle rakennetut olkikattoiset majat ovat kuin lasten leluja pistettyinä sananjaloilla täytettyyn laatikkoon.

Vielä kauempana näkyivät Saint-Germainin päädyt, sen jättiläismäiset portaat ja terassien loppumattomat puistokujat. Ja vieläkin kauempana Sannois'n ja Cormeilles'n sinertävät rinteet, ja kaiken yllä punertavalta ja harmaalta vivahtava taivas, joka kaartui maiseman ylitse kuin upea kuparinen kupooli.

Ilmassa oli ukkosta, puitten lehdet piirtyivät mustina niittyjen vaaleanvihreää väriä vastaan. Vesi, joka seisoi liikkumatta ja eheänä kuin laajan öljylammikon kalvo, särkyi tuon tuostakin, kun sen tummasta syvyydestä hypähti pinnalle silloin tällöin kala, vilahtaen hopeana, pyytämään vesihämähäkkiä, joka hiihteli pitkillä jaloilla veden pintaa.

Silloin laajenivat suuret ympyrärenkaat laajenemistaan vedenkalvolla ja viruttelivat koko tuon laajan liinan vuorotellen valkeilla ja mustilla kehillä.

Rannoilla näki mykkäin kalain nostavan ylös vedestä suuria päitään, varmoina siitä, ettei niiden koskaan tarvitsisi peljätä ei koukkua eikä verkkoa, vaan voivansa tulla rauhassa imemään lammen partaan yli riippuvia apilaita ja katselemaan suurin, jäykin silmin, joissa ei olisi luullut olevan näköä, kaislikossa pulahtelevia pieniä, harmaita sisiliskoja ja vihreitä sammakoita. Kun kuningas oli kuin ainakin mies, joka osaa hukata aikansa, katsellut joka taholta maisemaa ja lukenut, montako taloa lähimmässä kylässä oli ja montako kylää oli kauempana, otti hän leivän viereensä jätetyltä lautaselta ja alkoi leikellä siitä suuria palasia.