Part 27

-- Jeesus! -- huudahti rouva de Béarn, -- jos minulle ei tuollaisia puhuisi niin vakava henkilö kuin teidän Ylhäisyytenne...

-- Ah, Jumala paratkoon, sitä ei puhu teille ainoastaan minä, vaan koko maailma. Kysykää vaan herttuoilta ja pääreiltä, unohtavatko he ottaa Marly'hin tai Luciennesiin mennessään taskuunsa namusia Zamoren suuta tai helmiä hänen korviaan varten. Minä, joka teille tässä puhun, minä, joka olen Ranskan kansleri tai vähää vailla, mitä luulette minun juuri tässä tullessanne tehneen? Minä kirjoitin Zamorelle juuri virkavaltuutta.

-- Kuvernöörin virkaan?

-- Niin; hra de Zamore on nimitetty Luciennesin kuvernööriksi.

-- Sama kunnia, joka annettiin kreivi de Béarnille kaksikymmenvuotisesta uskollisesta palveluksesta?

-- Nimittämällä hänet Blois'n valtiolinnan kuvernööriksi, niin, aivan niin.

-- Mikä häpeä, hyvä Jumala! -- huudahti vanha kreivitär; -- mutta onko nyt monarkia jo aivan tuhon oma?

-- Se on ainakin sangen sairas, kreivitär; mutta tiedättehän, että sairasvuoteella makaavalta aina koetetaan kiskoa kaikkia mahdollisia etuja.

-- Tiettävästikin; mutta siinä tapauksessa täytyy päästä edes sairaan luokse.

-- Tiedättekö, mitä vaadittaisiin, että rouva Dubarry ottaisi teidät suosiollisesti vastaan?

-- Mitä sitten?

-- Sitä, että saisitte tehtäväksenne viedä tämän virkavaltuuden hänen neekerilleen... se olisi sangen edullinen keino päästä puheisiin.

-- Niinkö luulette, monseigneur? -- kysyi kreivitär ymmällään.

-- Aivan varmaan; mutta...

-- Mutta?... -- toisti vanha rouva.

-- Mutta te ette tunne ketään hänen läheisiään?

-- Entäpä te, monseigneur?

-- Niin minä?

-- Niin.

-- Minä joutuisin siinä melkoisen tukalaan asemaan.

-- Ah, siispä ei onni tahdo tosiaan minua suosia, -- virkkoi käräjätäti väsyneenä näihin moniin käänteisiin. -- Teidän Ylhäisyytenne suvaitsi ottaa minut vastaan paremmin kuin minua on koskaan otettu ja juuri silloin kuin en toivonut teitä näkevänikään. Ja kuitenkin puuttuu tästä eräs seikka. Minä, joka en ole ainoastaan taipuvainen menemään rouva Dubarryn puheille, -- minä, Béarnein sukua, -- vaan myöskin alentuvainen lähtemään asialle tuon inhottavan neekeripojan luo, jota en olisi kunnioittanut edes potkulla takapuoleen, jos olisin tavannut hänet kadulla, minä en nyt kuitenkaan voi päästä edes tuonkaan pienen kuvatuksen eteen...

Varakansleri alkoi jälleen silitellä otsaansa ja mietiskellä neuvoa, kun lakeija yhtäkkiä tuli ilmoittamaan:

-- Hra varakreivi Jean Dubarry! Näiden sanain kajahtaessa löi kansleri hämmästyneenä vastatusten kätensä, ja kreivitär vaipui nojatuoliinsa ällistyksestä puolihengettömänä.

-- Sanokaapa vielä, että onni on teidät hyljännyt, madame! -- huudahti kansleri. -- Ah kreivitär, päinvastoin itse taivas taistelee puolestanne.

Sitten kääntyi hän lakeijan puoleen, antamatta vanhuksen edes selviytyä hämmästyksestään.

-- Pyydä kreiviä sisään.

Lakeija poistui; hetken päästä hän palasi johtaen sisään vanhaa tuttavaamme Jean Dubarrytä, joka astui huoneeseen jäykin jaloin ja käsivarsi kääreessä.

Kun oli lausuttu tavalliset kohteliaisuudet ja kun kreivitär aikoi epäröiden ja vavisten nousta ylös ja lähteä pois ja kansleri puolestaan oli hyvästellyt häntä heikosti päätään kumartaen ja ilmaisten siten vastaanoton päättyneeksi, -- sanoi varakreivi Jean:

-- Anteeksi, monseigneur, anteeksi, madame, että teitä häiritsin, pyydän kohteliaimmin; mutta olkaa vaan täällä, madame... hänen Ylhäisyytensä luvalla; minulla on sanottavaa hänelle ainoastaan pari sanaa.

Kreivitärtä ei olisi tarvinnut pyytää istuutumaan; hänen sydämensä oli kukkurallaan ja sykki kiivaasti odotuksesta.

-- Mutta ehkä teitä häiritsen, monseigneur? -- sammalteli

hän.

-- Oh, ette suinkaan, ette suinkaan. Ainoastaan pari sanaa hänen Ylhäisyydelleen, ryöstän vain kymmenen minuuttia hänen kallista aikaansa; sen verran, että ehdin tehdä valitukseni.

-- Valituksen, te? -- kysyi kansleri varakreivi Dubarryltä.

-- Murhayritys, monseigneur, niin: murhayritys! Te ymmärrätte, että minä en voi sellaista jättää silleen. Ihmistä voidaan häväistä, laulaa hänestä pilkkalauluja ja panetella häntä, sen kaiken kestää ja elää kuin ennenkin; mutta jos ihminen suorastaan tapetaan, _mordieu_, siitä kuolee!

-- Selittäkää, monsieur, -- kehoitti kansleri, muka vallan kauhistuksissaan.

-- Se on pian tehty; mutta, hyvänen aika, minä häiritsen madamea hänen vastaanotto-ajallaan.

-- Kreivitär de Béarn, -- esitteli silloin kansleri vanhan rouvan Jean Dubarrylle.

Jean Dubarry astui hienosti askeleen taaksepäin kumartaakseen ja samoin teki kreivitär lyykistääkseen, ja he tervehtivät nyt molemmat toisiaan aivan yhtä juhlallisesti kuin olisivat olleet hovissa.

-- Minun asiani vasta teidän asianne jälkeen, hra varakreivi, -- sanoi kreivitär.

-- Oh, kreivitär, kuinka voisin tehdä sellaisen majesteettirikoksen naisille tulevaa kohteliaisuutta vastaan!

-- Tehkää se huoletta, monsieur, minulla on kysymys pelkästään rahasta, mutta teillä kunniasta, joten teidän asianne luonnollisesti on kiireellisempi.

-- Madame, -- vastasi varakreivi, -- minä käytän hyväkseni teidän erinomaista kohteliaisuuttanne.

Ja hän kertoi asiansa kanslerille, joka kuunteli vakavana.

-- Teillä pitäisi olla todistajat, -- sanoi de Maupeou hetkisen vaiettuaan.

-- Oh, -- huudahti Jean Dubarry, -- tuossa tunnen heti oikeuttarakastavan tuomarin, joka ei tyydy pelkästään kieltämättömään totuuteen. Hyvä, todistuksia saatte...

-- Monseigneur, -- keskeytti kreivitär, -- löytyy jo eräs todistaja.

-- Kuka se on? -- kysyivät varakreivi Jean ja de Maupeou yhtaikaa.

-- Minä, -- vastasi kreivitär.

-- Kuinka, te? -- äännähti kansleri.

-- Kuulkaa, monsieur, eikö se selkkaus tapahtunut Chausséen kylässä?

-- Tapahtui, madame.

-- Kievarin pihalla?

-- Niin.

-- Hyvä, minusta saatte todistajan. Minä ajoin kylän ohitse, jossa teidän kimppuunne karattiin, kaksi tuntia tuon tapahtuman jälkeen.

-- Todellako, madame? -- kysyi kansleri.

-- Oi, te olette kovin ystävällinen, -- virkkoi varakreivi.

-- Ja niin hyvissä ajoin, että koko kylä siitä tapahtumasta puhui, -- jatkoi kreivitär.

-- Varokaahan itseänne, -- sanoi varakreivi, -- varokaa kovin! Jos tahdotte auttaa minua tässä asiassa, niin ehkäpä Choiseulit keksivät jonkin keinon antaaksensa teidän sen kalliisti maksaa.

-- Niin, -- vahvisti kansleri, -- se olisikin heille sitäkin helpompaa, kun kreivittärellä on juuri paraikaa oikeusjuttu, jonka päätös mielestäni on sangen arveluttava.

-- Monseigneur, monseigneur, -- huokaili vanhus ja pusersi otsaansa; -- minä syöksyn kuilusta toiseen.

-- Turvautukaa hiukan tähän herraan, -- sanoi kansleri hänelle puoliääneen, -- hän tukee teitä voimakkaalla kädellä.

-- Ainoastaan yhdellä, -- huomautti Dubarry teeskennellyn haikeasti. -- Mutta minä tunnen erään, jolla on kaksi pitkää kättä tarjota turvaksenne.

-- Ah, hyvä varakreivi, -- huudahti vanhus, -- tarjoatteko tuota apua aivan tosissanne?

-- _Dame_, hyvä työ on palkittava, madame; minä otan vastaan teidän apunne, ottakaa te minun. Tahdotteko?

-- Ettäkö vielä tahdon, monsieur... Oh, tämä on liika suuri onni!

-- No niin, madame, minä lähden aivan heti kälyni luokse: pyydän teitä tulemaan kanssani minun vaunuissani...

-- Näin ilman syytäkö, ihan valmistumatta? Oi, monsieur, kuinka minä tohtisin!

-- Syy on tässä, madame, -- sanoi kansleri ja pisti kreivittären käteen Zamoren virkavaltuuden.

-- Hra kansleri, -- huudahti varakreivitär, -- te olette minun suojeluspyhimykseni. Hra varakreivi, te olette Ranskan aateliston kukka.

-- Nöyrin palvelijanne, -- toisti varakreivi viitaten tietä huoneesta kreivittärelle, joka lehahti ulos kuin lintu.

-- Kiitos kälyni puolesta, -- virkkoi Jean hiljaa hra de Maupeoulle; -- kiitokset, serkkuni. Mutta näyttelinkö minä hyvin osani, hä?

-- Mainiosti, -- vastasi hra de Maupeou. -- Mutta kertokaahan myöskin asianomaiselle, miten minä näyttelin osani. Olkaa hiukan varuillanne, muori on aika ovela.

Samassa kreivitär käännähti katsomaan taakseen.

Herrat kumarsivat selkänsä koukkuun, hyvästellen juhlallisesti toisiaan.

Ulko-oven edessä odottivat komeat vaunut ja kuninkaalliset lakeijat. Kreivitär nousi vaunuihin ylpeydestä pöyhistyneenä. Jean viittasi ja vaunut alkoivat vieriä.

Kun kuningas oli lähtenyt rouva Dubarryn luota tuon lyhyen ja nyrpeän vastaanoton jälkeen, josta hän oli ilmoittanut myös hovimiehilleen, oli kreivitär jäänyt kolmisin Chonin ja Chonin veljen kanssa; viimemainittu ei ollut tullut hänen luokseen aivan heti matkalta, ettei olisi saatu tietää, miten vaaraton hänen haavansa todellisuudessa oli.

Tämän perheneuvottelun tulos oli, ettei kreivitär lähtenytkään Luciennesiin niinkuin oli kuninkaalle sanonut lähtevänsä, vaan ajoi Pariisiin. Siellä oli hänellä Valois-kadun varrella pieni yksityishotelli, joka oli koko tämän perhekunnan levähdyspaikkana sen samoillessa alinomaa ristiin rastiin kaikenlaisten asiainsa tai oleskellessa huvitusten vaatiessa Pariisissa.

Kreivitär meni huoneeseensa, otti jonkin kirjan ja alkoi odottaa.

Sillävälin varusti varakreivi tykistönsä ampumakuntoon.

Kuitenkaan ei kuninkaan lemmikillä ollut voimaa ajaa Pariisin läpi pistämättä silloin tällöin päätään ulos vaunujen ikkunasta. Kaikkia kauniita naisia vaatii vaisto näyttäytymään, koska he tietävät itseään mielellään katseltavan. Kreivitär siis näyttäytyi ja niin ollen levisi Pariisissa huhu hänen saapumisestaan, ja kello kahden ja kuuden välillä hän sai ottaa vastaan jo ainakin parisenkymmentä vierasta. Tämä oli oikea sallimuksen hyvä työ kreivitär-parkaamme kohtaan, sillä hän olisi kuollut ikävästä, jos hänen olisi täytynyt olla koko moinen aika yksinään, kun taas tällainen ajanvietto kulutti melkoisen nopeasti tunnit panettelussa, mahtailussa ja kiemailussa.

Leveän kellotaulun viisarit näyttivät puolikahdeksaa illalla, kun varakreivi ajoi Saint-Eustache-kirkon ohitse, vieden kreivitär de Béarnia kälynsä luokse.

Koko vaunuissa pakisemisen aika kului vanhan kreivittären valitellessa epäröimistään käyttää hyväkseen niin onnellista tilaisuutta.

Varakreivi jälleen näytteli arvokasta suojelijaa ja kehuskeli ja ihmetteli tätä merkillistä sattumaa, joka auttoi rouva de Béarnia pääsemään kreivitär Dubarryn tuttavuuteen.

Rouva de Béarn puolestaan ei jaksanut kyllin kiittää varakanslerin kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä.

Tällainen kahdenpuolinen valehteleminen ei estänyt hevosten juoksua, ja kreivittären luo saavuttiin joku minuutti ennen kello kahdeksaa.

-- Sallikaa, madame, -- sanoi varakreivi jättäen vanhuksen erääseen odotushuoneeseen, -- sallikaa minun valmistaa rouva Dubarrytä ottamaan vastaan kunnia, joka häntä nyt odottaa.

-- Oh, monsieur, -- vastasi kreivitär, -- minä en tosiaan tahtoisi, että häntä häiritään minun tähteni.

Jean meni Zamoren luo, joka oli seissyt eteisessä pitämässä silmällä, milloin varakreivi tulisi, ja antoi hänelle hiljaa jonkin määräyksen.

-- Oi miten sievä, pieni neekeripoika! -- huudahti kreivitär. -- Onko hän teidän kälynne oma?

-- On, madame; hän on kälyni suosikkeja, -- vastasi varakreivi.

-- Minä onnittelen kälyänne, että hänellä on tuollainen. Melkein samassa aukesivat salin oven molemmat puoliskot ja pikentti opasti kreivitär de Béarnin suurempaan saliin, jossa rouva Dubarry tavallisesti otti vastaan.

Sillaikaa kuin vanha käräjätäti katseli huokaillen moisen suloisen asumuksen suurta loistoa, oli Jean Dubarry mennyt kälynsä luokse.

-- Onko se hän? -- kysyi kreivitär.

-- Kyllä, luineen ja lihoilleen.

-- Hän ei aavista mitään?

-- Ei tuon taivaallista.

-- Entä _Le Vice_...?

-- Erinomaista. Kaikki kääntyy hyväksemme, rakas ystävättäreni.

-- Ei olla kauan yhdessä, ettei hän vaan alkaisi epäillä.

-- Olet oikeassa, sillä hän näyttää olevan ovela kuin kärppä. Missä Chon on?

-- Senhän tiedät, Versaillesissa.

-- On hyvän tärkeää, ettei hän nyt tule näkyviin.

-- Kyllä, sen olen hänelle jo sanonut.

-- No niin, astupa siis saliin, prinsessani.

Rouva Dubarry avasi pikkuhuoneensa oven ja astui sutireen saliin.

Molemmat näyttelijättäremme noudattivat ylen tunnollisesti kaikkia kohteliaisuusmenoja, joita aika, jolloin kertomamme asiat tapahtuivat, vaati, ja koettivat kaikin tavoin olla toisilleen mieliksi.

Rouva Dubarry ryhtyi ensin sanoiksi.

-- Olen jo kiittänyt lankoani, -- sanoi hän, -- siitä, että hän hankki minulle kunnian saada teidät vieraakseni, ja nyt kiitän teitä itseänne tästä minulle suvaitsemastanne suuresta suosiosta.

-- Ja minä puolestani, -- vastasi vanha käräjätäti hurmaantuneena, -- minä en tiedä, millä sanoin ilmaista syvää kiitollisuuttani, kun näin kohteliaasti otatte minut vastaan.

-- Madame, -- virkkoi kreivitär jälleen nöyrästi lyykistäen, -- minun velvollisuuteni on tarjota kaikin tavoin palvelustani syntyperältään teidän laiselle vallasnaiselle, jos suinkin voin olla teille joksikin hyödyksi.

Ja kun kohteliaisuudet kahden puolen oli suoritettu, osoitti madame Dubarry rouva de Béarnille nojatuolia ja asettui itse toiseen.

31.

Zamoren virkavaltuus.

-- Madame, -- sanoi kuninkaan lemmikki vanhalle kreivittärelle, -- puhukaa nyt, minä kuuntelen.

-- Suo anteeksi, kälyni, -- keskeytti Jean jääden yhä seisoalleen, -- salli minun poistaa luulosi, että kreivitär muka sinulta jotain pyytäisi. Madame ei ole sellaista edes ajatellutkaan. Kansleri lähetti hänen luoksesi eräälle asialle, ei muuta.

Vanha rouva loi Jeaniin ylen kiitollisen katseen ja antoi kreivittärelle varakanslerin allekirjoittaman virkavaltuuden, joka korotti Luciennesin kuninkaalliseksi linnaksi ja Zamoren kuvernöörin arvoon.

-- Minä se siis olenkin teille kiitollisuuden velkaa, -- sanoi kreivitär vilkaisten kirjelmää, -- ja olisin sangen onnellinen, jos saisin olla puolestani teille jollain tavoin mieliksi...

-- Oh, se on hyvin helppoa, madame, -- huudahti käräjätäti niin vilkkaasti, että liittoutuneemme oikein ihastuivat.

-- Millä tavoin, madame? Sanokaa vaan, olkaa hyvä.

-- Koska olette, madame, suvainnut ilmaista minulle, ettei nimeni ole teille aivan tuntematon...

-- Kuinka se olisi mahdollista, olettehan Béarn-sukua!

-- No niin, ehkäpä olette kuullut oikeusjutusta, joka koskee sukuni koko omaisuutta.

-- Ja jota te käytte Saluceseja vastaan, muistaakseni?

-- Oi, niin juuri, madame.

-- Niin, tunnen hyvin sen asian, -- vastasi kreivitär Dubarry. -- Hänen Majesteettinsa puheli äskettäin siitä serkkuni hra de Maupeoun kanssa.

-- Hänen Majesteettinsa! -- huudahti käräjätäti; -- onko hänen Majesteettinsa puhunut minun oikeusjutustani?

-- On, madame.

-- Ja mihin suuntaan?

-- Oi, kreivitär-parka! -- huudahti puolestaan kreivitär Dubarry ja pudisti päätänsä.

-- Ah, juttuni on siis sama kuin menetetty, eikö niin? -- kysyi vanhus tuskallisessa jännityksessä.

-- Jos täytyy sanoa teille totuus, niin pelkäänpä, että asia on siten.

-- Sanoiko hänen Majesteettinsa niin!

-- Hänen Majesteettinsa ei sitä nimenomaan sanonut, sillä hän _on_ ylen varovainen ja hienotuntoinen, mutta hän näytti kuitenkin jo pitävän noita tiluksia suorastaan Saluces-suvulle joutuneina.

-- Oh, hyvä Jumala, madame, jos hänen Majesteettinsa vaan olisi asiasta perillä, jos hän vaan tietäisi, että ne tilukset on pantu ryöstöön velasta, joka on aikoinaan jo maksettu... niin, madame, ne on maksettu; nuo kaksisataa tuhatta livreä on aikoinaan velkojalleen suoritettu. Tosin ei minulla ole siitä minkäänlaista kuittia, mutta minulla on siveelliset todistukset, ja jos minä saisin itse parlamentin edessä ajaa ja puolustaa asiaani, niin minä todistaisin selvillä johtopäätöksillä...

-- Johtopäätöksillä? -- keskeytti kreivitär; hän ei ymmärtänyt rouva de Béarnin jutusta kerrassaan mitään, mutta seurasi muka ylen tarkkaavasti tätä hänen puolustuspuhettaan.

-- Niin, madame, johtopäätöksillä.

-- Todistaa asiaa johtopäätöksillä on kyllä sallittu, -- virkkoi Jean Dubarry.

-- Ah, luuletteko niin, hra varakreivi? -- huudahti vanhus.

-- Kyllä, siitä olen varma, -- vastasi varakreivi ankaran vakavasti.

-- No niin: johtopäätöksillä todistaisin, että Guy Gaston IV, Béarnin kreivi, on maksanut aivan varmaan tämän kahdensadan tuhannen livren velan, joka otettiin vuonna 1406 ja joka kasvaneine korkoineen nousee nyt yli miljoonan livren; voisin todistaa, että hän sen maksoi kuolinvuoteellaan vuonna 1417, sillä hänen testamentissaan näkyy hänen omakätinen kirjoituksensa: "Kuolinvuoteellani, _olematta enää mitään ihmisille velkaa_ ja Jumalan eteen valmiina astumaan..."

-- Niin, entä sitten? -- kysyi rouva Dubarry.

-- No, ymmärrättehän: koska hän ei kerran ollut kenellekään velkaa, niin oli hän tietysti maksanut myöskin Saluces-suvulle velkansa. Muuten hän olisi kirjoittanut: "Ollen velkaa kaksisataa tuhatta livreä", eikä: "Olematta mitään velkaa."

-- Kieltämättä hän olisi niin tehnyt, -- keskeytti Jean.

-- Mutta teillä ei ole muuta todistusta?

-- Kuin Gaston IV:n sana, ei, madame; mutta häntä kutsuttiin aikoinaan lisänimellä _moitteeton_.

-- Kun taas vastapuolellanne on sitoumus.

-- Niin, sen tiedän hyvin, -- vastasi vanhus, -- ja sehän se sotkeekin koko jutun!

Hänen olisi tullut sanoa: tekee sen aivan selväksi; mutta vanha rouva arvosteli asioita omalta kannaltaan.

-- Te olette siis vakuutettu, madame, että Salucesit ovat saaneet rahansa takaisin? -- kysyi Jean.

-- Kyllä, kreivi, -- vastasi rouva de Béarn innolla, -- siitä olen aivan vakuutettu.

-- Mutta kuulehan, Jean, -- sanoi silloin rouva Dubarry kääntyen lankonsa puoleen terävin ja miettivän näköisin silmin, -- tämä johtopäätös, kuten kreivitär sitä nimittää, saa asian hirmuisesti toiseen valoon?

-- Hirmuisesti, niin, -- vahvisti Jean.

-- Hirmuisesti vastapuolelleni, -- jatkoi kreivitär. -- Gaston IV:n testamentin sanat ovat aivan selvät: "Olematta ihmisille mitään velkaa..."

-- Eivät ainoastaan selvät, vaan loogilliset, -- vahvisti Jean.

-- Hän ei ollut ihmisille mitään velkaa; siis oli hän maksanut heille velkansa.

-- Niin, hän oli maksanut, -- toisti nyt rouva Dubarry puolestaan.

-- Oi, madame, jospa te olisitte asiaani tuomitsemassa! -- huudahti vanha kreivitär.

-- Ennen muinoin ei tällaisissa asioissa olisi turvauduttu oikeusistuimiin, vaan Jumalan tuomio olisi ratkaissut riidan, -- sanoi varakreivi Jean. -- Minä puolestani olen niin vakuutettu teidän asianne oikeudesta, että vannon, jos sellainen keino olisi käytettävissä, voivani tarjoutua puolestanne ottelemaan, madame.

-- Oh, monsieur.

-- Se on aivan totta; muuten, en tekisi siinä tapauksessa enempää kuin eräs kantaisistäni, Dubarry-Moore, jolla oli kunnia liittyä naimakaupan kautta Stuartien kuninkaalliseen sukuun, kun hän taisteli mies miestä vastaan nuoren ja kauniin Scarboroughin Edithin puolesta ja pakotti vastustajansa tunnustamaan valehdelleensa hävyttömästi. Mutta kovaksi onneksi, -- jatkoi varakreivi halveksuvasti huokaisten, -- emme ole enää noiden kunniakkaiden aikain lapsia, ja kun ylimykset nyt kiistelevät oikeuksistaan, täytyy heidän antaa asiansa tuollaisen musteentuhrija-Iauman tuomittavaksi, joka ei osaa tulkita oikein näin selvää lausetta kuin: "Olematta mitään ihmisille velkaa".

-- Mutta kuulehan, lanko, on mennyt kolmesataa vuotta siitä kuin tuo kirjoitettiin, -- tohti rouva Dubarry virkkaa; -- ja täytyy ottaa huomioon seikka, jota Oikeuspalatsissa kutsutaan muistaakseni ylimuistoiseksi nautinnoksi.

-- Oli miten oli, -- sanoi Jean, -- olen vakuutettu, että jos hänen Majesteettinsa kuulisi kreivittären selvittävän asiansa niinkuin hän on sen tässä meille esittänyt...

-- Niin saisin hänet vakuutetuksi asiani oikeudesta, eikö niin, monsieur? Siitä olen varma.

-- Ja minä myös.

-- Niin, mutta miten saada siihen tilaisuus?

-- Siihen ei tarvita muuta kuin että suvaitsette joskus tulla minua katsomaan Luciennesiin; ja kun hänen Majesteettinsa usein armollisesti käy siellä vieraanani...

-- Kyllä, rakas ystäväni; mutta silloin asia jäisi pelkästään sattuman varaan.

-- Varakreiviseni, -- huomautti rouva Dubarry viehkeästi hymyillen, -- tiedät, että minä puolestani luotan tuollaisiin sattumiin. Minulla ei ole syytä nurkua sellaisia vastaan.

-- Mutta kuitenkin sattuma saattaa määrätä niin, ettei kreivitär de Béarn saakaan tavata hänen Majesteettiaan ennen kuin viikon päästä, ehkä kahden tai kolmenkin viikon.

-- Se on totta.

-- Mutta hänen asiansahan ratkaistaan ensi maanantaina tai tiistaina.

-- Tiistaina, monsieur.

-- Ja nyt on perjantai-ilta.

-- Oh, ei siis voi sitä ottaa lukuun, -- virkkoi rouva Dubarry aivan toivottoman näköisenä.

-- Mitä nyt tehtäisiin? -- kysyi varakreivi ja näytti ankarasti miettivän asiaa. -- Voi lempo, voi lempo! -- lisäsi hän sitten.

-- Jos saisin vastaanoton Versaillesissa? -- virkkoi vanha kreivitär arasti.

-- Oh, sitä ette saa.

-- Mutta teidän suojeluksellanne, madame?

-- Oi, minun suojelukseni siinä ei paljoa auta. Hänen Majesteettinsa kammoaa virallisia asioita, ja tällä hetkellä miettii hän vaan yhtä ainoaa seikkaa.

-- Parlamentin juttua? -- kysyi rouva de Béarn.

-- Ei, vaan minun esittelemistäni hovissa.

-- Ahaa! -- huudahti käräjätäti.

-- Sillä, ehkä tiedätte, madame, että hra de Choiseulin vastustuksesta, hra de Praslinin juonista ja Grammontin herttuattaren puuhista huolimatta kuningas on päättänyt, että minut esitellään.

-- En, madame, sitä minä en tiennyt, -- vastasi kreivitär de Béarn.

-- Oh, sehän on päätetty asia, -- virkkoi Jean.

-- Ja milloinka tuo esittelyjuhla on, madame?

-- Aivan piakkoin.

-- Niin, nähkääs... kuningas tahtoo, että sen täytyy tapahtua ennen hänen Korkeutensa dauphinen tuloa, niin että hän voi viedä kälyni Compiègneen tulojuhliin.

-- Ah, ymmärrän. Madame on siis valmistunut esiteltäväksi? -- kysyi vanha kreivitär arasti.

-- Hyväinen aika, tietysti. Paroonitar d'Alogny... Tunnetteko te paroonitar d'Alognyn?

-- En, monsieur. Oi, minähän en tunne enää ketään; minä jätin hovin jo kaksikymmentä vuotta sitten.

-- No niin, paroonitar d'Alogny on hänelle kummitätinä. Kuningas aivan kukkuroi rakkaan paroonittaren kunnialla; hänen miehensä on nyt kamariherra; hänen poikansa muutetaan kaartiin ja hänelle on luvattu ensimäinen avonainen luutnantinpaikka; hänen parooniutensa on korotettu kreivin arvoksi; maksuosoitukset kuninkaan käsikassasta ovat vaihdetut hyviin kaupunginosakkeihin, ja esittelyiltana saa paroonitar kaksikymmentä tuhatta écu'ta selvää rahaa. Ja kyllä hän onkin valmis toimeen, se paroonitar.

-- Sen nyt ymmärtää, -- vastasi kreivitär de Béarn ystävällisesti hymyillen.

-- Ah, mutta nyt minun päähäni pälkähti eräs ajatus! -- huudahti Jean.

-- Mitä nyt? -- kysyi rouva Dubarry.

-- Voi, miten ikävää, -- lisäsi Jean hypähtäen nojatuolissaan; -- miksi minun ei pitänyt kohdata kreivitärtä serkkumme varakanslerin luona viikkoa aikaisemmin?

-- Kuinka niin?

-- Niin, siinä tapauksessa emme olisi nyt missään sitoumuksissa paroonitar d'Alognyn kanssa.

-- Ystäväni, -- virkkoi rouva Dubarry, -- puhut arvoituksilla, en ymmärrä sinua.

-- Et ymmärrä?

-- En.

-- Mutta lyönpä vetoa, että rouva de Béarn ymmärtää.

-- Anteeksi, monsieur, mutta aprikoin juuri tässä...

-- Viikko sitten sinulla ei ollut kummitätiä?

-- Eipä ei.

-- No niin, kreivitär de Béarn tässä... Mutta ehkä puhun liikaa?

-- Ei, lausu vaan ajatuksesi.

-- Kreivitär tässä olisi tehnyt sinulle sen palveluksen. Ja sen, mitä kuningas nyt tekee rouva d'Alognyn eduksi, olisi hän siinä tapauksessa, tehnyt rouva de Béarnin hyväksi.

Käräjätäti avasi kummastuksesta silmänsä pyöreiksi.

-- Oi, niinkö, -- huokaisi hän.

-- Ah, jos te tietäisitte, -- jatkoi Jean, -- miten armollisesti kuningas hänelle soi ne suosionosoituksensa. Niitä ei toden totta tarvinnut pyytää, hän tarjosi ne itse. Tuskin oli hän kuullut paroonitar d'Alognyn tarjoutuvan Jeanin kummitädiksi, niin hän sanoi: "No se on hyvä, minä olen jo kyllästynytkin noihin toisiin kevytmielisiin olentoihin, jotka tuntuvat suvaitsevan olla minua itseäni ylpeämpiä... Kreivitär, te esitätte minulle tämän naisen, eikö niin? Onko hänellä jokin sievä oikeusjuttu, jotain valtiolta vaadittavaa, vai onko hän tehnyt esimerkiksi vararikon..."

Vanhan kreivittären silmät aukesivat yhä suuremmiksi.

-- "Yksi asia vaan minusta on ikävä", lisäsi kuningas.