Part 26

-- Rohkeutta, madame, rohkeutta, -- sanoi Flageot.

-- Mutta eikö teillä ole minulle mitään neuvoa?

-- Kyllä; neuvon teitä matkustamaan takaisin tiluksillenne ja olemaan vasta uskomatta henkilöitä, jotka tulevat luoksenne tuomatta minulta kirjettä.

-- Ah, niin, kai minun sinne täytyy palata.

-- Se olisi viisainta.

-- Mutta uskokaa minua, hra Flageot, -- vaikeroi kreivitär, -- me emme toisiamme enää näe, emme ainakaan tässä maailmassa.

-- Mikä konnamaisuus!

-- Mutta ovatpa vihamieheni siis kovin häikäilemättömiä?

-- Se on Saluces-suvun ilkeyttä, sen vannon.

-- Kaikessa tapauksessa se on hyvin raukkamainen keksintö.

-- Niin, suorastaan kehno, -- myönsi Flageot.

-- Haa, oikeus, oikeus, -- huusi kreivitär, -- se on Kakuksen luola, hyvä hra Flageot.

-- Ja miksikä? -- sanoi asianajaja. -- Siksi, ettei oikeus ole enää ennallaan, siksi että parlamenttia lahjotaan, että hra de Maupeou on tahtonut päästä kansleriksi tyytymättä olemaan presidenttinä.

-- Hra Flageot, nyt minun tekisi mieleni vähän juoda.

-- Marketta! -- huusi asianajaja.

Marketta, joka oli hetkeksi poistunut nähdessään keskustelun sujuvan rauhallisesti, tuli sisään.

Hän tuli sisään, sanoimme, tuoden takaisin poisviemänsä tarjottimen ja kaksi lasia olutta. Rouva de Béarn tyhjensi verkalleen lasinsa ja soi asianajajalleen kunnian kilistää kanssaan. Sitten hän meni ulos eteiseen, kumarrettuaan surullisesti ja hyvästeltyään vielä surullisemmin.

Flageot saattoi häntä ulos peruukki kädessä.

Kreivitär seisoi jo porrassillakkeella tavoitellen köyttä, joka siellä toimitti kaiteen virkaa, kun yhtäkkiä jokin käsi sattui hänen kätensä päälle ja jonkun pää puski häntä rintaan.

Käsi ja pää olivat kirjurin, joka harppasi portaita ylös neljä askelmaa kerrallaan.

Vanha kreivitär suututtelihe ja motkotti, järjesteli helmuksiaan ja jatkoi menoaan ulos, mutta kirjuri jälleen juoksi eteiseen, lykkäsi sen oven auki ja huusi kaikkien aikain kirjureille ominaisella iloisella ja reippaalla äänellä:

-- Tässä on, mestari Flageot, se koskee Béarnin juttua! Ja hän ojensi asianajajalle erään paperin.

Juosta takaisin ylös, työntää kirjuri syrjään, karata mestari Flageot'n kimppuun, temmaista paperi hänen kädestään, sulkea hänet auttamattomasti työhuoneeseen, tämän kaiken ehti vanha kreivitär tehdä ennenkuin kirjuri ennätti saada kaksi korvapuustia, jotka Marketta hänelle antoi tai oli antavinaan vastaukseksi kahdesta muiskusta.

-- Hei, -- huusi vanha kreivitär, -- mitä siinä paperissa sanotaan, mestari Flageot?

-- _Ma foi_, sitä en vielä tiedä, kreivitär; mutta jos suvaitsette antaa minulle paperin, niin sen sanon.

-- Se on totta, hyvä mestari Flageot; lukekaa, mutta nopeasti.

Asianajaja katsoi kirjeen allekirjoitusta.

-- Tämän on lähettänyt mestari Guildou, meidän prokuraattorimme, -- sanoi asianajaja.

-- Ah, hyvä Jumala!

-- Hän käskee minua olemaan valmiina, -- jatkoi mestari Flageot yhä ällistyneempänä, -- olemaan valmiina ajamaan oikeuden edessä asiaamme, sillä juttumme on nyt otettu esityslistalle.

-- Otettu esityslistalle! -- huusi kreivitär ponnahtaen ylös permannosta; -- otettu esityslistalle! Ahaa, varokaa itseänne, hra Flageot, älkäämme laskeko enää leikkiä, nyt minä en enää sitä sietäisi.

-- Madame, -- vastasi mestari Flageot, joka oli aivan ymmällään saamastansa tiedonannosta, -- jos tässä joku laskee leikkiä, niin se on kai pelkästään hra de Guildou, ja siinä tapauksessa tekee hän sen ensi kertaa elämässään.

-- Mutta onko tämä kirje tosiaan häneltä?

-- Katsokaa itse, tuossa on allekirjoitus: Guildou.

-- Se on totta... Otettu esityslistalle ja tulee käsiteltäväksi tiistaina. Mutta kuulkaas, eihän tuo luonani käynyt nainen ollutkaan mikään vehkeilijä, mestari Flageot?

-- Ei tosiaan näytä olleen.

-- Mutta te ette ollut häntä missään tapauksessa lähettänyt... Oletteko varma, ettette häntä lähettänyt?

-- _Pardieu_, olenko muka!

-- Kuka hänet sitten oli lähettänyt?

-- Niin, sanokaapas se!

-- Sillä joku hänet tiettävästi on lähettänyt.

-- Se menee yli ymmärrykseni.

-- Enkä minä ymmärrä tästä yskääkään. -- Hän lisäsi:

-- Kuulkaas, antakaapas minun lukea kirje vielä uudestaan, mestari Flageot: otettu esityslistalle ja tulee käsiteltäväksi, siihen on kirjoitettu, -- ja presidentti Maupeou tulee esiintymään puheenjohtajana.

-- Peijakas, oliko siinä sekin?

-- On loppuna.

-- Sehän on ikävää.

-- Kuinka niin?

-- Koska presidentti Maupeou on Saluces-suvun hyvä ystävä.

-- Tiedättekö sen varmaan?

-- Eroamattomia ystäviä.

-- Kas niin, nyt olemme pahemmassa pulassa kuin koskaan ennen. Minua vaivaa kova onni.

-- Ja kuitenkin täytyy teidän käydä hänen puheillaan, siinä ei mikään auta, -- jatkoi mestari Flageot.

-- Mutta hän ottaa minut hyvin pahasti vastaan.

-- Se on mahdollista.

-- Ah, mestari Flageot, mitä sanoitte?

-- Totta vaan, madame.

-- Mitä, te ette ainoastaan itse menetä rohkeuttanne, vaan viette minultakin sen vähän, mitä minulla oli.

-- Hra de Maupeoun edessä ei teille voi mitenkään käydä hyvin.

-- Että te, oikea Cicero, olette noin heikko!

-- Cicero olisi joutunut tappiolle Ligariuksen jutussa, jos hän olisi puolustanut sitä Verresin edessä eikä Caesarin edessä, -- vastasi hra Flageot voimatta keksiä tätä vaatimattomampaa vertausta vastaukseksi kunniasta, jonka hänen turvattinsa oli hänelle antanut.

-- Te ette siis neuvo minua menemään hänen luokseen?

-- Jumala varjelkoon, madame, minua neuvomasta teitä sellaiseen huimuuteen; minä ainoastaan valitan, että teidän täytyy käydä hänen luonaan.

-- Tehän puhutte aivan kuin sotamies, joka aikoo karata pois vartiopaikaltaan, hra Flageot. Tuntuu siltä kuin pelkäisitte jatkaa asiaa.

-- Madame, -- vastasi asianajaja, -- minä olen joutunut eläissäni tappiolle monissa jutuissa, joissa saatoin toivoa enemmän voittavani kuin tässä.

Kreivitär huokaisi, mutta hän kokosi kohta kaiken tarmonsa:

-- Minä jatkan loppuun saakka, -- sanoi hän arvokkuudella, joka erosi jyrkästi pakinan yleensä lystikkäästä yleissävystä; -- kukaan ei saa sanoa, että minä, joka olin oikeassa, hätkähdin ihmisten kavalia juonia. Minä joudun jutussani tappiolle, mutta minä näytän vilpistelijöille kantavani sellaisen ylimysnaisen otsan, jollaisia ei ole enää nykyään monta hovissa. Suotteko minulle käsivartenne, hra Flageot, ja viette minut tuon varakanslerinne luokse?

-- Madame, -- vastasi mestari Flageot turvautuen nyt hänkin koko omanarvon tuntoonsa, -- madame, me oppositsioonissa olevat parlamentin jäsenet olemme vannoneet välttää pienintäkin seurustelua muualla paitsi oikeussalissa niiden kanssa, jotka pettivät parlamentin d'Aiguillonin asiassa. Yksimielisyys on voimaa; ja koska hra de Maupeou on käyttäytynyt kiemurtelevasti koko mainitussa selkkauksessa, koska meillä on täysi syy olla häneen tyytymättömiä, niin me pysymme omassa leirissämme, kunnes hän julkisesti näyttää oman värinsä.

-- Minun juttuni sattuu pahaan aikaan, mikäli huomaan, -- huokasi kreivitär; -- asianajajat riidassa tuomariensa kanssa ja tuomarit oikeuttahakevien kanssa... No, ei väliä, minä en hellitä.

-- Jumala teitä siis auttakoon, -- sanoi asianajaja ja heitti yönuttunsa vasemmalle käsivarrelleen aivan kuin roomalainen senaattori muinoin toogansa.

"Siinäpä surkea asianajaja", nurkui kreivitär itsekseen. "Pelkäänpä, että minun käy hänen avullaan huonommin parlamentin edessä kuin siellä kotona korvapieluksille oikeuttani puolustaessani."

Sitten jatkoi hän ääneen ja koettaen salata hymyynsä levottomuuttaan:

-- Hyvästi nyt, mestari Flageot; tutkikaa tarkoin asiaa; sitä pyydän, sillä eihän tiedä mitä voi tapahtua.

-- Oh, madame, -- vastasi mestari Flageot, -- puolustuspuhe ei minua laisinkaan huolestuta. Luulenpa, että se on oikein kaunis, varsinkin kun aion pistää siihen eräitä sangen tuimia tähtäilyjä.

-- Mitä tähtäilyjä, monsieur?

-- Tähtäilyjä Jerusalemin turmeluksesta, madame, kaupungin, jota vertaan noihin muinaisiin taivaan kiroamiin kaupunkeihin: ja rukoilen sen tulta sitä tuhoamaan. Ymmärrätte, madame, että tästä ei voi erehtyä ja että tuo Jerusalem on Versailles.

-- Hra Flageot, -- huudahti vanha rouva, -- älkää sotkeko siten meidän asiaamme, tai paremminkin minun asiaani.

-- Oh, madame, se on kaikessa tapauksessa hra de Maupeoun edessä käsiteltynä hukattu, tuo teidän asianne; kysymyksessä on siis enää ainoastaan voittaa se aikalaistemme edessä;; ja koska emme saa oikeutta, tehkäämme skandaali.

-- Hra Flageot...

-- Madame, olkaamme filosoofeja... jyrisyttäkäämme.

"Paholainen sinua jyrisyttäköön", murahti kreivitär sielussaan, "mokoma nurkkasihteeri, joka et näe asiassa muuta kuin keinon pukeutua koreilemaan filosoofisilla ryysyilläsi. Nyt hra de Maupeoun luo: hän ei ole suinkaan filosoofi, ja ehkä tulen hänen kanssaan paremmin toimeen kuin sinun."

Ja vanha kreivitär poistui mestari Flageot'n luota ja Petit-Lion-Saint Sauveur-kadulta, ravattuaan näinä viimeisinä kahtena päivänä kaikki toivomusten ja pettymysten portaitten eri askelmat.

30.

Le Vice.

Vanha kreivitär vapisi joka jäsenessään, mennessään hra de Maupeoun luo.

Kuitenkin oli hän tulomatkalla muistanut erään asian, joka oli omansa häntä rauhoittamaan. Kaiken todennäköisyyden mukaan ei näet tämä myöhäinen aika päivästä sallisi hra de Maupeoun ottaa häntä vastaan, joten hänen siis tarvitsisi ainoastaan ilmoittaa portinvartijalle, että hän anoo vastaanottoa jonakin toisena päivänä.

Kello oli tosiaan noin seitsemän tienoissa illalla, ja vaikka vielä olikin valoisaa, niin lykkäsi kuitenkin ylhäisten keskuudessa jo valtaan päässyt tapa syödä päivällistä kello neljän aikaan kaikki asiat päivällisajasta seuraavaan päivään saakka.

Rouva de Béarn, joka niin palavasti halusi tavata varakansleria, oli nyt hyvillään ajatellessaan, ettei häntä tapaisi. Tämä oli noita monia ihmisluonteen ristiriitaisuuksia, joita saattaa käsittää, mutta joita on mahdoton selittää.

Kreivitär ajoi siis kanslerin hotellin ovelle uskoen, että ovenvartia kieltäisi häneltä pääsyn. Hän oli varustanut valmiiksi kolmen livren kolikon, lepyttääkseen tuota Kerberosta ja saadakseen miehen merkitsemään hänen nimensä anottujen vastaanottojen luetteloon.

Kun hän tuli hotellin edustalle, näki hän porttivahdin juttelevan siellä erään lakeijan kanssa, ja lakeija näytti antavan tuolle toiselle miehelle jonkun käskyn. Kreivitär odotti siivosti, peljäten häiritsevänsä noita keskustelijoita; mutta kun lakeija huomasi ajurin rattailla hänet, niin hän meni sisään.

Porttivahti tuli nyt rattaiden luo ja kysyi vastaanottoa haluavan nimeä.

-- Oh, minä tiedän kyllä, etten minä luultavasti saa tavata hänen Ylhäisyyttään, -- alkoi kreivitär.

-- Ei haittaa, madame, -- vastasi porttivahti, -- suokaa minun kuitenkin nöyrimmästi kysyä, mikä on nimenne.

-- Kreivitär de Béarn, -- kuului vastaus.

-- Monseigneur on hotellissaan, -- sanoi silloin porttivahti.

-- Mitä sanoitte? -- kysyi vanha rouva ylen kummastuneena.

-- Sanoin, että monseigneur on hotellissaan, -- vastasi mies.

-- Mutta varmaankaan ei monseigneur ota vastaan?

-- Rouva kreivitär otetaan kyllä vastaan, -- vastasi porttivahti.

Vanha rouva laskeusi rattailta tietämättä, oliko tämä unta vai totta. Porttivahti nykäisi nauhasta, jonka jälkeen kuului kaksi kellonheläystä. Lakeija ilmestyi sisäportaille, ja porttivahti viittasi kreivitärtä kohteliaasti käymään sisään.

-- Te haluatte puhutella hänen Ylhäisyyttään, madame? -- kysyi lakeija.

-- Kyllä, monsieur, toivoin nimittäin saavani sen onnen, uskomatta sitä saavani.

-- Olkaa hyvä ja seuratkaa minua, kreivitär.

"Tästä virkailijasta puhutaan niin paljon pahaa", ajatteli kreivitär kulkiessaan lakeijan perässä, "mutta ainakin on hän siitä hyvä, että hän on tavattavissa kaiken päivää. Ja sellainen mahtihenkilö -- kansleri... tämäpä merkillistä!"

Ja kulkiessaan häntä vapisutti ajatus, että hän joutuisi miehen eteen, joka voisi olla sitä tylympi ja jyrkempi, kun uutteruus viranhoidossa oikeutti hänet siten käyttäytymään.

Hra de Maupeou työskenteli suuri peruukki päässään ja musta samettipuku yllään kirjoitushuoneessa, jonka ovet olivat auki.

Sisään astuessaan vilkaisi kreivitär tuotapikaa ympärilleen; mutta ihmeekseen hän näki olevansa kanslerin huoneessa yksin ja ettei seinäin kuvastimissa näkynyt muita kasvoja kuin hänen omansa ja laihan, kelmeän ja ahertavan varakanslerin.

Lakeija ilmoitti isännälleen kreivitär de Béarnin tulon.

Hra de Maupeou kavahti nopeasti ylös ja seisoi kohta selin kamiinansa.

Kreivitär lyykisti kolme vaadittavaa kertaa.

Kohteliaat sanat, joilla hän tuota pientä tervehdystään säesti, olivat hiukan sammaltelevat: hän ei odottanut tätä kunniaa... hän ei uskonut, että ministeri, jolla oli niin paljon työtä, tahtoi menettää tällä tavoin lepohetkiään...

Varakansleri vastasi, että hänen Majesteettinsa alamaisten aika oli yhtä kallista kuin hänen ministeriensäkin; että täytyihän ottaa huomioon ne, joilla oli erikoisesti kiireellisiä asioita, ja että hän siis uhrasi mielellään aikaansa niiden hyväksi, jotka ansaitsivat tulla otetuiksi huomioon.

Rouva de Béarn lyykisti uudestaan; sitten syntyi tukala hiljaisuus, sillä tähän piti kohteliaisuuksien loppua ja itse anomuksen alkaa.

Hra de Maupeou siveli odottaessaan leukaansa.

-- Monseigneur, -- sanoi nyt käräjätäti, -- minä olen tohtinut tulla teidän Ylhäisyytenne eteen selittämään kaikkein nöyrimmästi erästä vakavaa asiaa, josta koko omaisuuteni riippuu.

Hra de Maupeou nyökäytti päätään ikäänkuin vastatakseen:

"Puhukaa."

-- Niin, monseigneur, -- vastasi kreivitär, -- te tiedätte, että koko minun omaisuuteni tai paremmin poikani omaisuus riippuu oikeusjutusta, jota käyn nykyään Saluces-sukua vastaan.

Varakansleri siveli yhä vaan leukaansa.

-- Mutta minä tunnen niin hyvin teidän oikeuttarakastavan luonteenne, monseigneur, että vaikka tiedänkin tuttavuus-, niin, miksi en sanoisi suorastaan ystävyyssuhteet, joissa teidän Ylhäisyytenne on vastapuoleni kanssa, en ole epäröinyt hetkeäkään tulla anomaan teidän Ylhäisyyttänne kuulemaan sanojani.

Hra de Maupeou ei voinut olla hymyilemättä kuullessaan; hänen oikeudenrakkauttaan ylistettävän tällä tavoin, sillä se ominaisuus muistutti liian suuressa määrin Dubois'n apostoolisia hyveitä, joista hänelle oli viisikymmentä vuotta sitten puhuttu samanlaisia kohteliaisuuksia.

-- Madame, -- vastasi hän, -- te olette oikeassa sanoessanne, että olen Saluces-suvun ystävä; mutta te olette myöskin oikeassa uskoessanne, että minä virkaani toimittaessani panen kaikki ystävyysseikat syrjään. Minä siis vastaan teille mistään yksityiseduista riippumatta niinkuin oikeuden korkeimman päällikön tulee.

-- Ah, monseigneur, minä siunaan teitä! -- huudahti vanha kreivitär.

-- Minä tutkin siis asiaa aivan niinkuin tavallinen lakimies, -- jatkoi varakansleri Maupeou.

-- Ja minä kiitän teidän Ylhäisyyttänne, joka on niin taitava näissä asioissa.

-- Teidän juttunne tulee pian esille, vai mitä?

-- Se tulee esille tulevalla viikolla, monseigneur.

-- No niin, mitä toivotte nyt?

-- Että teidän Ylhäisyytenne tutustuisi asiakirjoihini.

-- Minä ne jo tunnen.

-- No niin, mitä nyt asiasta ajattelette, monseigneur, -- kysyi vanha kreivitär vavisten.

-- Teidän asiastanne?

-- Niin.

-- Ajattelen, että siinä ei ole epäilemistäkään.

-- Mitenkä? Että minä sen voitan?

-- Ei, vaan että te sen menetätte.

-- Monseigneur sanoo, että minä menetän juttuni?

-- Ehdottomasti. Minä annan siis teille erään neuvon.

-- Minkä? -- kysyi kreivitär ja toivoi vieläkin rahtusen.

-- Sen, että jos teidän on suoritettava maksuja, kun tuomio on langetettu...

-- Niin?

-- Niin, että teillä silloin on rahat valmiina.

-- Mutta, monseigneur, me joudumme silloin aivan köyhyyteen.

-- _Dame_, ymmärrättehän, kreivitär, ettei oikeus voi ottaa lainkaan sellaista lukuun.

-- Mutta, monseigneur, löytyyhän oikeuden rinnalla myöskin armo.

-- Juuri siitä syystä, kreivitär, esitetäänkin oikeudenenkeli vertauskuvallisesti sokeaksi.

-- Mutta eihän teidän Ylhäisyytenne kuitenkaan kiellä minulta erästä neuvoa?

-- _Dame_, kysykää. Minkälaista pyydätte minulta?

-- Eikö ole mitään keinoa sovitella asiaa, saada lievempi tuomio?

-- Te ette tunne ketään tuomareistanne? -- kysäisi le Vice.

-- En ketään, monseigneur.

-- Se on ikävä asia. Salucesit tuntevat kolme neljäsosaa kaikista parlamentin jäsenistä.

Kreivitär vavahti.

-- Mutta muistakaa, -- jatkoi varakansleri, -- ettei tämä muuta todellisuudessa lainkaan asiaa, sillä tuomari ei anna yksityisetujen vaikuttaa itseensä.

Tämä oli yhtä totta kuin kanslerin oikeudenrakkaus ja Dubois'n kuulut apostooliset hyveet. Kreivitär oli vallan pyörtyä.

-- Ja kuitenkin, -- jatkoi kansleri, -- vaikka tuomari on rehellinen mies, ajattelee hän toki ystäväänpä toisin kuin täysin tuntematonta; se on ymmärrettävää silloin, kun se on oikeutettua, ja koska on oikeudenmukaista, että te menetätte asianne, madame, niin ehkä voidaan sen seuraukset tehdä teille niin epämiellyttäviksi kuin mahdollista.

-- Mutta tuohan on kauheaa, mitä teidän Ylhäisyytenne suvaitsee minulle sanoa!

-- Mitä minuun tulee, -- jatkoi de Maupeou, -- tehän ymmärrätte, että minä pysyn syrjässä jutusta; minä en anna tuomareille minkäänlaisia vihjauksia, ja koska en itse ole tuomitsemassa asiaa, niin voin esteettömästi lausua siitä mielipiteeni.

-- Ah, monseigneur, minä jo aavistin erään totuuden! Varakansleri katsoi käräjätätiä pienin, harmain silmin.

-- Nimittäin sen, että koska Saluces-suvun herrat asuvat Pariisissa ja ovat ystävyyssuhteissa kaikkiin tuomareihini, niin ovat he myöskin aivan kaikkivoipia.

-- Siksi ennen kaikkea, että he ovat oikeassa.

-- Kuinka julmaa on kuulla moisia sanoja niin erehtymättömän miehen suusta kuin teidän Ylhäisyytenne on!

-- Olen puhunut teille näin, ja kuitenkin vakuutan kunniasanallani, että tahtoisin teitä parhaani mukaan auttaa, -- vastasi de Maupeou teeskennellen lauhkeaa ja taipuisaa.

Kreivitär säpsähti; hän oli ollut huomaavinaan, että varakanslerin aikeissa, ellei juuri hänen sanoissaan, piili jotain hämärää, ja hän toivoi näkevänsä tuon hämärän takana, kun se haihtuisi, jotain itselleen edullista.

-- Muuten on teidän nimenne, joka on Ranskan loistavimpia, minulle sangen tehokas suositus, -- jatkoi de Maupeou.

-- Mikä ei kuitenkaan estä minua joutumasta jutussani tappiolle, monseigneur.

-- _Dame_, minä en asialle puolestani mitään voi.

-- Oh, monseigneur, monseigneur, miten hullusti kaikki asiat nykyään menevät, -- virkkoi kreivitär pudistaen päätänsä.

-- Te näytätte ajattelevan, madame, että ne menivät paremmin ennen, meidän hyvään aikaan, -- vastasi de Maupeou hymyillen.

-- Ah niin, monseigneur, sitä mieltä olen todellakin, ja minä muistan ilokseni päiviä, jolloin te, joka olitte silloin vasta kuninkaallinen asianajaja parlamentissa, piditte siellä kauniin puheenne, jota minä kuuntelin niin haltioissani, minä, siihen aikaan vielä nuori nainen. Miten tulinen, miten kaunokielinen, miten runsaita hyveitä ilmaiseva teidän puheenne oli! Ah, kansleri, siihen aikaan ei löytynyt salajuonia ja myötävaikutteita! Siihen aikaan minä olisin voittanut oikeusjutussani.

-- Oli tosin jo silloinkin rouva de Phalaris, joka koetti hallita aina kun sijaishallitsija sulki silmänsä, ja myöskin vielä _la Souris_, joka kaiveli joka paikassa ja koetti nakertaa itselleen palansa.[54]

-- Oh, monseigneur, rouva de Phalaris oli niin hieno nainen, ja la Souris sangen hyvä tyttö!

-- Ettei heiltä voinut kieltää mitään.

-- Tai että he eivät voineet kieltää mitään.

-- Ah, hyvä kreivitär, -- virkkoi kansleri ja nauroi naurua, joka hämmästytti yhä enemmän vanhaa käräjätätiä, sillä niin suoralta ja luonnolliselta se tuntui, -- älkää johdattako minua rakkaudesta nuoruuteni päiviin panettelemaan omaa viranhoitoani.

-- Mutta teidän Ylhäisyytenne ei kuitenkaan voi estää minua itkemästä kadotettua omaisuuttani ja ikipäiviksi köyhyyteen joutunutta sukuani.

-- Niin käy, kun ei seuraa aikaansa, kreivitär; uhratkaa nykyajan jumalille, uhratkaa.

-- Oi, monseigneur, ne epäjumalat eivät välitä niistä, jotka tulevat heitä rukoilemaan tyhjin käsin.

-- Mistä te sen tiedätte?

-- Mistäkö?

-- Niin, minun mielestäni te ette ole yrittänytkään.

-- Oh, monseigneur, te olette kovin hyvä, kun puhutte minun kanssani kuin ystävän.

-- Joutavia, mehän olemme samanikäisiä, kreivitär.

-- Oi, kunpa olisin ainoastaan kahdenkymmenen vuoden ikäinen ja te olisitte tavallinen asianajaja! Silloin te ajaisitte minun asiani, eikä Saluces-suvussa olisi miestä, joka jaksaisi teitä vastustaa.

-- Onnetonta kyllä me emme enää ole kaksikymmen-vuotiaita, kreivitär, -- vastasi varakansleri huoaten. -- Meidän täytyy siis turvautua niihin, jotka ovat niin nuoria, koska se on ikä, kuten itse myönnätte, jolloin ihmisellä on vaikutusta... Mitäs minun piti sanoakaan, ettekö tunne ketään hovissa?

-- Ainoastaan muutamia vanhoja herroja, jotka häpeäisivät entistä ystävätärtään... siksi, että hän on nyt köyhä. Kyllähän minulla olisi oikeus päästä Versaillesiin, monseigneur, ja saattaisin mennä sinne, jos tahtoisin. Mutta mitä siitä on hyötyä? Ah, kun saisin vaan takaisin nuo kaksisataatuhatta livreäni, kyllä minua sitten sinne haettaisiin. Tehkääpä te se ihme, monseigneur.

Kansleri ei ollut kuulevinaan viimeistä lausetta.

-- Teidän sijassanne minä unhottaisin vanhat ihmiset niinkuin he unhottavat teidät, ja kääntyisin nuorten puoleen, jotka koettavat koota itselleen puoluelaisia. Ettekö ole esimerkiksi prinsessain tuttu?

-- He ovat minut unohtaneet.

-- Eikä heillä olekaan mitään valtaa. Tunnetteko dauphinia?

-- En.

-- Muuten, -- jatkoi de Maupeou, -- hän odottaakin nykyään liian hartaasti arkkiherttuatartaan, muistaakseen muita asioita. Mutta ajatellaanpas, jos suosikeista löytyisi.

-- Minä en tunne heitä edes nimeltäkään nykyään.

-- Hra d'Aiguillon?

-- Keikari, josta puhutaan aivan arvottomia; että hän meni myllyyn piiloon toisten taistellessa... Hyi mokomaa!

-- Oh, ei pidä uskoa muuta kuin puolet siitä, mitä ihmiset juttelevat, -- sanoi kansleri. -- Mutta ajatellaanpas vielä toisia.

-- Niin, monseigneur, ajatelkaa, ajatelkaa!

-- Ja miksikä ei...? Niin... Ei... Kyllä tosiaan...

-- Sanokaa, monseigneur, sanokaa.

-- Miksipä ei kääntyä itse kreivittären puoleen?

-- Rouva Dubarryn? -- kysyi käräjätäti ja levitti häveliäästi viuhkansa.

-- Niin, hän on pohjaltaan hyvä ihminen.

-- Tosiaanko!

-- Ja ennen kaikkea hyvin auttavainen.

-- Minä olen liian vanhaa sukua miellyttääkseni häntä, monseigneur.

-- Mutta minä uskon, että te erehdytte siinä, kreivitär; hän päinvastoin koettaa saada ystäviä itselleen vanhoista suvuista.

-- Niinkö luulette? -- kysyi vanha kreivitär, ja hänen vastenmielisyytensä horjahti heti.

-- Tunnetteko häntä?

-- En, Jumala paratkoon.

-- Oi, se on paha asia. Kas siinä henkilö, jolla on vaikutusta, arvellakseni!

-- Niin, kyllä hänellä on vaikutusta; mutta minä en ole koskaan häntä nähnyt.

-- Ettekä hänen kälyäänkään Chonia?

-- En.

-- Ettekä hänen kälyään Bischiä?

-- En.

-- Ette Jean-lankoaan?

-- En.

-- Ettekä hänen neekeriään Zamorea?

-- Mitä, hänen neekeriään?

-- Niin, hänen neekerinsä on mahtava henkilö.

-- Tuo hirmulainenko, jonka kuvia myydään Pont-Neufillä ja joka on kuin mopsi housuissa.

-- Juuri hän.

-- Minäkö olisin tuon murjaanin tuttu! -- huudahti kreivitär kovin loukkaantuneena; -- millä ihmeen tavalla te luulette, että minä olisin häneen tutustunut?

-- Oh, huomaan, että te ette tahdo takaisin tiluksianne, kreivitär-parka.

-- Kuinka niin?

-- Koska halveksitte Zamorea.

-- Mutta mitä tekemistä Zamorella on tässä asiassa?

-- Hän voi toimittaa teille voiton jutussanne, siinä se.

-- Hänkö, tuo mozambiquelainen, auttaisi minut voittamaan juttuni! Mutta sanokaahan, olkaa hyvä, millä tavoin?

-- Sillä tavoin, että hän sanoisi valtiattarelleen olevansa huvitettu siitä, että te voittaisitte. Ymmärrättehän: vaikuttavan henkilön sana... Zamore tekee mitä tahtoo emännälleen ja emäntä jälleen kuninkaalle mitä vaan tahtoo.

-- Zamoreko siis nyt Ranskaa hallitsee?

-- Hm, -- myhähti de Maupeou ja pudisti päätään, -- Zamore on sangen vaikutusvaltainen herra, ja minä olisin mieluummin huonoissa väleissä esimerkiksi... dauphinen kanssa kuin hänen.