Part 25

Kuningas kavahti vimmoissaan ylös. Hänen silmissään, jotka olivat tavallisesti niin tyynet ja lempeät, välkähti salama, joka ei luvannut sisaruksille hyvää.

Ja kun tuossa kolmikossa ei ollut ainoatakaan sankaritarta, joka olisi kestänyt isällisen vihan puuskan, niin vaipuivat heidän kaikkien päänsä myrskyn edessä.

-- Kas niin, -- sanoi kuningas, -- näin te todistatte minun muka erehtyneen, kun väitin, että parhain teistä neljästä lähtee luotani.

-- Sire, -- sanoi prinsessa Adelaide, -- teidän Majesteettinne kohtelee meitä pahoin, pahemmin kuin koiriaan.

-- Sen minä uskon; minun koirani ovat minulle hyviä, kun menen niiden luokse; koirani ovat minun oikeita ystäviäni! Ja hyvästi siis nyt, mesdames. Minä menen Charlotten, Belle-fillen ja Gredinetin luokse. Elukka-raukat, niin, minä pidän niistä, pidän varsinkin sentähden, että niillä on hyvänä puolena se, etteivät ne aina hauku minulle totuuksia.

Kuningas läksi vimmoissaan pois. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt eteisessä neljää askelta, kun hän kuuli tyttäriensä laulavan takanaan kuorossa:

Pariisin suuren naiset ja immet, nuorukaiset on lempeen riutuvaiset ja huokaa, vaikertaa! Oijoi, oijoi! Se myöskin Blaisen heilun vie hautaan, armastellun reilun lellun, heilun jo sängyn omaks saa, Hohoi!

Se oli ensimäinen värssy erästä rouva Dubarrytä vastaan sepitettyä laulua, jota laulettiin kaduilla nimellä _La Belle Bourbonnaise_.

Kuningas aikoi jo melkein kääntyä takaisin, ja ehkäpä eivät prinsessat olisi olleet liioin tyytyväiset häneen palaamiseensa, mutta hän malttoi kuitenkin mielensä ja huusi päästäkseen kuulemasta:

-- Herra koirakapteeni hoi, herra koirakapteeni!

Upseeri, jolla oli tämä merkillinen arvonimi, kiiruhti hänen luokseen.

-- Avatkaa koirakamari, -- sanoi kuningas.

-- Oh, sire, -- huudahti upseeri syöksähtäen kuninkaan eteen, estämään hänen kulkuaan, -- älköön teidän Majesteettinne menkö enää askeltakaan.

-- No mikä nyt sitten on, sanokaa? -- virkkoi kuningas pysähtyen koirahuoneen ovelle, jonka takaa kuului koirain uikutus, kun he vainusivat isäntänsä olevan lähellä.

-- Sire, -- vastasi upseeri, -- antakaa intoni anteeksi, mutta minä en voi sallia nyt kuninkaan mennä koirien luokse.

-- Ahaa, -- sanoi kuningas, -- ymmärrän, kamari ei ole järjestyksessä... No niin, päästäkää Gredinet tänne.

-- Sire, -- jupisi upseeri kasvot tyrmistyneinä, -- Gredinet ei ole huolinut ruokaa eikä juomaa kahteen päivään ja peljätään, että sillä on vesikauhu.

-- Oh, toden totta, -- huudahti Ludvig XV, -- minä olen onnettomin ihminen maailmassa! Gredinetillä vesikauhu, se nyt kaiken surun lisäksi.

Koiraupseeri arveli velvollisuudekseen vuodattaa pari kyyneltä, tehdäkseen kohtauksen elävämmäksi.

Kuningas kiepahti kannoillaan ja meni työhuoneeseensa, jossa hänen kamaripalvelijansa häntä odotti.

Kun hän näki kuninkaan tyrmistyneet kasvot, vetäytyi hän ikkunasyvennykseen kätköön.

-- Ah, kyllä minä huomaan hyvin, -- mutisi Ludvig XV välittämättä vähääkään tuon uskollisen palvelijan läsnäolosta, sillä hän ei ollut kuninkaasta edes ihminenkään, ja kävellen edestakaisin huoneessaan, -- ah, kyllä minä huomaan, että hra de Choiseul kohtelee minua narrina. Dauphin pitää jo itseään täällä puolittain isäntänä ja luulee pääsevänsä kokonaan herraksi, saatuaan pikku Itävallattarensa valtaistuimelle. Louise kyllä rakastaa minua, mutta sangen kovalla tavalla, koska hän saarnaa minulle moraalia ja hylkää minut. Muut kolme tytärtäni laulavat renkutuksia, joissa minua kutsutaan Blaiseksi. Provencen kreivi kääntää Lucretiusta. Artois'n kreivi juoksee tyttöjen perästä. Koirillani on vesikauhu ja tahtovat minua purra. Ei ole tosiaan muita kuin tuo kreivitär-parka, joka minua rakastaa. Hiiteen kaikki, jotka tahtovat häntä kiusata!

Epätoivon vimmalla istahti Ludvig XV senjälkeen pöydän eteen, saman, jonka ääressä Ludvig XIV oli kirjoittanut nimiään valtion papereihin ja joka oli kantanut hänen viimeisten sopimuskirjainsa ja ylpeäin kirjelmäinsä taakkaa.

-- Nyt minä ymmärrän, miksi kaikki ihmiset ympärilläni koettavat saada madame la dauphinea kiireesti tänne. Luullaan, että hänen tarvitsee täällä ainoastaan näyttäytyä, niin minä joudun hänen orjakseen tai annan hänen sukunsa itseäni vallita. _Ma foi_, kylläpä tosiaan ennätän vielä tavata tuon rakkaan pojanpoikani nuorikon, varsinkin jos hänen saapumisensa tuo minulle yhä uusia rettelöltä. Eläkäämme siis rauhassa, rauhassa niin kauan kuin on mahdollista vielä. Ja että se olisi mahdollista, viivytelkäämme häntä matkalla. Hän aikoi, -- jatkoi kuningas, -- kulkea Reimsin ja Noyonin kautta pysäyttämättä ja saapua nyt kohta Compiègneen. Mutta noudattakaamme nyt aikaisemmin aiottua seremoniaa. Kolme päivää vastaanottoja Reimsissä ja yksi... ei, kaksi... pyh, miksikä ei kolme päivää juhlia Noyonissa! Siten voitan toki aikaa kuusi päivää, kuusi onnellista päivää!

Kuningas tarttui kynään ja kirjoitti itse hra de Stainvillelle käskyn pysähtyä kolmeksi päiväksi Reimsiin ja kolmeksi Noyoniin.

Sitten lähetti hän noutamaan häntä palvelemaan määrätyn kuriirin.

-- Tulista vauhtia, kunnes tämä käsky on asianomaisen käsissä, -- sanoi hän tälle.

Sitten kirjoitti hän samassa rupeamassa:

'Rakas kreivitär, me asetamme tänään Zamoren kuvernöörinpaikkaansa. Minä lähden Marly'hin. Tänä iltana tulen Luciennesiin ja kerron teille kaikki, mitä nykyään ajattelen.

_Ranska_.'

-- Kas tässä, Lebel, -- sanoi hän, -- vie tämä kirje kreivittärelle, ja ole hänen kanssaan hyvissä väleissä, sen neuvon sinulle annan.

Kamaripalvelija kumarsi ja poistui.

29.

Kreivitär de Béarn.

Kaikkien kerrottujen katkerain kohtausten päävaikute, kaikkien näiden hovissa toivottujen tai peljättyjen häpeäjuttujen kompastuskivi, Béarnin kreivitär, matkusti, kuten Chon oli veljelleen sanonut, nopeaa vauhtia Pariisia kohti.

Tämä matka oli erään tuollaisen kekseliään päähänpiston tulos, jollaisilla varakreivi Jean tarpeen vaatiessa päästi itsensä pulasta.

Kun hän ei ollut saanut hovin vallasnaisista tuota niin hartaasti toivottua ja välttämätöntä kummitätiä, jota ilman rouva Dubarryn esittely ei voinut tapahtua, oli hän kääntynyt maaseudun puoleen ja tutkinut siellä kaikki mahdolliset asemat ja olosuhteet ja nuuskinut kaupungin toisensa jälkeen. Ja viimein oli hän löytänyt Maas-joen rannalta eräästä aivan keskiaikaisesta, mutta melkoisen hyvin hoidetusta talosta ne seikat, joita hän tarvitsi.

Varakreivi Jeanin tarvitsemat seikat olivat joku vanha käräjöitsijä ja vanha oikeusjuttu.

Vanha käräjöitsijä oli Béarnin kreivitär.

Vanha oikeusjuttu jälleen oli selkkaus, josta kreivittären koko omaisuus riippui, ja oikeusjuttu taas riippui hra de Maupeousta, joka oli aivan äskettäin saatu rouva Dubarryn liittolaiseksi. Tämän kanssa oli hra de Maupeou nyt huomannut olevansa sukulaisuussuhteissa, jotka olivat tähän saakka olleet aivan tuntemattomat, ja niinpä kutsui hän nyt rouva Dubarrytä serkukseen ja oli avulias ja palvelevainen kuninkaan lemmikille koko äsken syntyneen ystävyyden ja tulevaisten etujensa voimalla, sillä hän toivoi kanslerin paikkaa. Moinen ystävyys ja tulevainen harrastus olivatkin jo saaneet kuninkaan nimittämään hänet _vice-chancelieriksi_, varakansleriksi; mutta ihmiset kutsuivat häntä lyhyyden vuoksi vain arvonimellä _le vice_.[52]

Rouva de Béarn oli tosiaan oikein kunnon käräjätäti, joka muistutti suuresti kreivitär d'Escarbagnasia tai rouva Pimbecheä, noita kahta tämän aikakauden erinomaista tyyppiä, ja jolla muuten oli, kuten näkee, sangen kunniakas nimikin.

Béarnin kreivitär oli vilkasliikkeinen, laiha ja kulmikas vanhus, aina valpas ja varuillaan, ja hänen silmänsä pälyivät harmaiden kulmakarvain alta aina kuin peljästyneen kissan. Hän käytti yhä nuoruutensa ajan pukua, ja koska muoti, niin oikullinen kuin se onkin, joskus suvaitsee olla järkeväkin, niin sattui vuonna 1740 eläneitten tyttöjen puku olemaan samanlainen kuin se, jota vanhat naiset käyttivät kertomuksemme aikana, vuonna 1770.

Runsaasti pitsejä, pieni pykäläreunainen vaippa hartioilla, suunnattoman suuri myssy päässä ja valtavilla taskuilla varustettu hame yllä ja kukikas silkkinen kaulaliina kaulassa, tällainen oli puku, jossa Chon, rouva Dubarryn rakas käly ja luotettava uskottu, tapasi kreivitär de Béarnin silloin kun hän oli tullut hänen luoksensa neiti Flageot'na, nimittäin kreivittären asianajajan tyttärenä.

Vanha kreivitär käytti sitä, pukua nimittäin, yhtä paljon mieltymyksen kuin säästäväisyydenkin vuoksi. Hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka punastelevat köyhyyttään, sillä hän ei ollut syynä tuohon köyhyyteensä. Sitä, ettei hän ollut rikas, suri hän ainoastaan sentähden, ettei hän voinut jättää nimensä arvoista omaisuutta perinnöksi pojalleen, joka oli sangen maalaismainen nuorukainen, kaino kuin nuori tyttö ja muuten paljon enemmän aineellista hyvinvointia kuin kunnian loistoa haluava olento.

Vanhalla käräjätädillä oli kyllä yksi rikkaus, nimittäin se, että hän saattoi kutsua _omikseen_ maita, joista hänen asianajajansa riiteli Saluces-suvun kanssa. Mutta koska hän oli sangen älykäs nainen, niin tiesi hän hyvin, että jos hän olisi halunnut saada lainaa noita maita vastaan, ei olisi löytynyt ainoatakaan koronkiskuria, -- vaikka sillä ammattialalla oli Ranskassa siihen aikaan varsin rohkeita miehiä, -- eikä ainoatakaan prokuraattoria, -- ja periaatteettomia prokuraattoreita on löytynyt aina, -- joka olisi lainannut hänelle mitään tuollaisia takeita vastaan tai antanut hänelle pienintäkään summaa etukäteen toivossa, että nämä maat luovutettaisiin takaisin entiselle omistajattarelleen.

Siitä syystä oli kreivitär de Béarnin pakko tyytyä pelkästään niiden maittensa tuottoon ja vuokraan, joita tämä oikeudenkäynti ei koskenut, nimittäin suunnilleen tuhannen écun korkoihin vuosittain, ja siitä syystä hän karttoi nykyään hovia, sillä siellä oli mennyt kaksitoista livreä päivässä jo pelkästään niiden vaunujen vuokraan, joilla käräjätäti oli ajellut herrain tuomarien ja asianajajien puheilla.

Ennen kaikkea oli hän väistynyt syrjään maaseudulle siksi, ettei hän toivonut neljään, viiteen vuoteen oikeudenpöytäkirjainsa pääsevän alas hyllyltä, johon ne oli pantu odottamaan vuoroaan. Nykyäänkin käyvät oikeusjutut hitaasti, ja kuitenkin saattaa oikeudenkävijä toivoa näkevänsä juttunsa kerran loppuvan tarvitsematta elää aivan muinaisten patriarkkain ikään, mutta siihen aikaan sitävastoin kesti oikeudenkäyntiä usein kaksi, kolme sukupolvea ja ne olivat aivan kuin nuo "Tuhannen ja yhden yön" ihmeelliset kasvit, jotka kantavat hedelmää vasta parin sadan vuoden päästä.

Rouva de Béarn ei tahtonut hukata isiensä perinnön viimeisiäkin tähteitä koettaessaan hankkia itselleen takaisin riidanalaisia kymmentä kahdestoista-osaa niistä; sillä hän oli, kuten olemme sanoneet, tuollainen nainen, jota kaikkina aikoina kutsutaan vanhan kansan ihmiseksi, nimittäin viisaan varova, itsepäinen ja ahnas.

Hän olisi luultavastikin ajanut itse koko perintöjuttunsa, haastattanut vastustajansa oikeuteen, puolustanut asiansa ja toimittanut tuomion nopsemmin kuin mikään prokuraattori, asianajaja tai oikeudenpalvelija; mutta hänen nimensä oli Béarn,[53] ja se nimi tuotti haittaa monessa kohden. Ja siitä johtui, että rouva de Béarn vietti aikansa nykyään surun ja huolen kalvamana, aivan kuin mikä jumalainen Akilles telttaansa vetäytyneenä ja kärsien kuin sama sankari tuhannet kuolemantuskat kuullessaan tuon taistelutorven äänen, jolle hän oli olevinaan kuuro, tutkiskellen päivisin silmälasit nenällä vanhoja pergamentteja ja puolustaen yöt asiaansa korvatyynylleen, verhoutuneena persialaiseen yömekkoon ja harmaat hapset epäjärjestyksessä. Niinhän ajoi perimisjuttuaan, josta hän riiteli Saluces-suvun kanssa, ja itsekseen voitti hän aina sen niin kaunopuheisesti, että hän iloissaan menestyksestään toivoi asianajajalleenko yhtä hyvää puheenlahjaa kuin hänellä itsellään oli.

Nyt ymmärrämme, että Chonin tiedot, kun hän ilmestyi neiti Flageot'na vanhan kreivittären luokse, olivat tälle melkoisen miellyttävä yllätys.

Nuori kreivi palveli armeijassa ja oli siis poissa kotoa.

Ihminen uskoo aina sitä, mitä hän toivoo. Ja niinpä antoi myöskin rouva de Béarn tuon nuoren naikkosen puijata itsensä helposti kertomuksellaan.

Pieni epäilyksen varjo hänessä kuitenkin oli huomattavissa; hän oli tuntenut mestari Flageot'n jo kaksikymmentä vuotta; hän oli käynyt ainakin pari sataa kertaa hänen asunnossaan Rue du Petit-Lion-Saint-Sauveurin varrella, mutta koskaan hän ei ollut nähnyt siellä, neliskulmaisella lattiamatolla, joka tuntui hänestä varsin pieneltä asianajajan aution suureen huoneeseen verrattuna, koskaan ei hän ollut nähnyt siellä lasta tulevan kärkkäästi anelemaan namusia miesten tai naisten taskuista, joiden asioita mestari Flageot ajoi.

Mutta turha oli nyt ajatella asianajajan mattoa ja turha miettiä lasta, joka sillä matolla olisi saattanut leikkiä, tai vaivata päätänsä kaivamalla todistuskappaleita muistostaan: neiti Flageot oli neiti Flageot, siinä ei mikään auttanut.

Sitäpaitsi oli vieras naimisissa eikä tullut suinkaan Verduniin vakituisesti tälle asialle, vaan aikoi mennä edelleen Strassburgiin miehensä luokse. Ja tämä viimeinen seikka oli vahva varustus kaikkia pahoja epäilyksiä vastaan.

Ehkäpä olisi rouva de Béarnin pitänyt pyytää neiti Flageot'lta kirjettä, jolla hän olisi voinut saada häneltä täyden luottamuksen. Mutta ellei isä voi lähettää omaa tytärtään varustamatta häntä moisella kirjelmällä, kenelle hän sitten saattaa uskoa minkään luottamusasian?

Ja miksikä peljätä sellaista? Mitä arvoa moisilla epäilyksillä oli? Mitä varten kukaan olisi matkustanut kolmenkymmenen peninkulman matkan esittämään kreivitär de Béarniile pelkkiä sepustuksia? Jos rouva de Béarn olisi ollut rikas, jos hän olisi ollut jonkun pankkiirin, yleisvuokraajan tai veronkantajan vaimo, jos hän olisi saattanut lähteä Pariisiin komeilla vaunuilla ja kuljettaa mukanaan pöytähopeita ja jalokiviä, olisi hän voinut ajatella, että tämä oli varkaiden keksimää salajuonta. Mutta rouva de Béarn vaan nauroi sattuessaan ajattelemaan, miten ankarasti ne varkaat pettyisivät, jotka olisivat niin vähän perillä asioista, että häntä muistaisivat.

Heti kun Chon oli lähtenyt hänen luotaan tavallisessa porvarisnaisen puvussaan ja yhden ainoan hevosen vetämillä pienillä kääseillä, jotka hän oli vuokrannut viimeisen edellisestä kyytipaikasta jättäen sinne vaununsa, nousi kreivitär de Béarn nyt vuorostaan huonoihin vaunuihin, ajatellen, että nyt oli aika tehdä jokin uhraus. Ja hän kiiruhti kyytimiehiä siinä määrin, että joutuikin Chausséen kylän ohi jo tuntia ennen dauphinea ja että saapui Saint-Denis'n tulliportille jo viisi kuusi tuntia ennen kuin neiti Chon.

Kun matkustavalla vanhalla rouvalla oli sangen vähän matkatavaroita mukanaan ja koska hänen ensimäinen asiansa oli nyt saada lähempiä tietoja, niin pysäytti hän vaunut Petit-Lion-kadun varrella, mestari Flageot'n talon portilla.

Kuten ymmärretään, ei tuo pysähdys voinut tapahtua kokoamatta joukon uteliaita, ja pariisilaiset ovat kaikki uteliaita, noiden kunnianarvoisain ajoneuvojen ympärille, jotka näyttivät olevan peräisin Henrik IV:nnen ajoilta, muistuttaen vankan ja momumentaalisen rakenteensa sekä käpertyneiden nahkauudintensa puolesta, jotka kauheasti vinkuen soluivat vihertävällä vaskipuikolla, juuri tuon ruhtinaan mieliajoneuvoja.

Petit-Lion-katu ei ole leveä. Rouva de Béarn tukki sen täydellisesti majesteettisilla vaunuillaan, ja kun hän oli maksanut kyytimiehille, niin käski hän heidän viedä vaunut majataloon, jossa hänen oli tapa asua Pariisissa käydessään, nimittäin _Kiekuvaan Kukkoon_, joka oli Saint-Germain-des-Prés-kadun varrella.

Sitten nousi kreivitär de Béarn ylös hra de Flageot'n pimeitä portaita rasvaisen kaidenuoran johdolla; portaissa vallitsi viileys, joka ei ollut muorista lainkaan epämiellyttävä, sillä hän oli uupunut kiivaasta ajosta ja maantien helteestä.

Kun Marketta-palvelijatar oli ilmoittanut mestari Flageot'lle rouva kreivitär de Béarnin tulon, kohotti asianajaja ylös housunsa, joiden hän oli antanut kuumuuden tähden valua alas, painoi päähänsä peruukin, joka aina oli hänen ulottumissaan, ja pisti ylleen kuvikkaasta pumpulista valmistetun yönutun.

Tällaisessa juhlallisessa asussa meni hän sitten hymyillen ovelle. Mutta hänen hymyssään oli niin selvä hämmästyksen vivahdus, että kreivittärellä oli täysi syy hänelle sanoa:

-- No, tässä minä olen, hra Flageot, minä!

-- Kyllä, -- vastasi Flageot, -- sen näen, kreivitär.

Sitten sulki asianajaja häveliäästi yötakkinsa ja vei kreivittären nahkaiseen nojatuoliin työhuoneensa valoisimpaan nurkkaan, ja toimitti hänet sillä tavoin tarpeeksi loitolle kirjoituspöytänsä luota, sillä hän tiesi tulijan sangen uteliaaksi.

-- Kas niin, madame, -- sanoi mestari Flageot kohteliaasti, -- sallinette nyt minun ilmaista teille iloani näin odottamattomasta tulosta?

Rouva de Béarn kohotti paraikaa syvässä nojatuolissa jalkojaan sen verran permannosta, että Marketta saattoi panna sen ja hänen kirjattujen silkkikenkiänsä väliin tuomansa nahkatyynyn, ja suoristautui nyt yhtäkkiä.

-- Kuinka, odottamattomastako? -- vastasi hän ja pisti nenälleen silmälasinsa, jotka hän oli jo vetänyt kotelosta, voidakseen paremmin tarkastaa varakansleria.

-- Tiettävästi; minä luulin, että te olisitte siellä tiluksillanne, madame, -- vastasi asianajaja, antaen herttaisesti tilusten imartelevan nimen rouva de Béarnin kolmelle auranalalle vihannestarhaa.

-- Kuten huomaatte, olen siellä ollutkin; mutta ensimäisen merkin teiltä saatuani kiiruhdin tänne.

-- Ensimäisen merkin minulta? -- matki asianajaja hämmästyneenä.

-- Ensimäisen sanan, ensimäisen tiedon tai neuvon teiltä tultua, miten vaan haluatte sitä nimittää.

Asianajajan silmät tulivat suuriksi kuin kreivittären silmälasit.

-- Toivoakseni olen tarpeeksi kiiruhtanut, -- jatkoi kreivitär, -- että voitte olla minuun tyytyväinen.

-- Suorastaan hurmaantunut, madame, kuten aina teihin; mutta sallikaa minun teille sanoa, että minä en jaksa ymmärtää, mitä minulla tässä tulossanne on tekemistä.

-- Kuinka! -- huudahti kreivitär; -- mitäkö teillä on siinä tekemistä?... Kaikki, tai paremminkin sanoen, tehän siihen olette syynäkin.

-- Minä?

-- Niin juuri, te... No niin, täällä on siis uutisia?

-- Kyllä, madame, väitetään, että kuningas suunnittelee valtiokeikausta parlamenttia vastaan. Mutta saanko luvan teille jotain tarjota?

-- Vai niin, siis muka kysymys kuninkaasta ja valtiokeikauksista!

-- Mutta mistäs sitten, madame?

-- Minun oikeusjutustani. Siitähän minä kysyin, mitä uutta siinä on tapahtunut.

-- Oh, -- vastasi hra Flageot pudistaen surullisesti päätään, -- mitä siihen asiaan tulee, ei mitään, ei kerrassaan mitään.

-- Ettäkö ei mitään...

-- Ei, ei mitään...

-- Siitä saakka nimittäin, kun teidän tyttärenne kävi minulle asiasta puhumassa. Ja koska hän teki sen vasta toissapäivänä, niin ymmärrän, ettei siitä saakka olekaan ehtinyt mitään uutta tapahtua.

-- Minun tyttäreni, madame?

-- Niin.

-- Sanotteko: minun tyttäreni?

-- Epäilemättäkin, teidän tyttärenne, jonka lähetitte luokseni.

-- Anteeksi, madame, -- vastasi Flageot, -- mutta on aivan mahdotonta, että olisin lähettänyt luoksenne tyttäreni.

-- Mahdotonta?

-- Niin, siitä hyvin yksinkertaisesta syystä, että minulla ei ole tytärtä.

-- Oletteko varma siitä? -- kysyi kreivitär.

-- Madame, -- huomautti Flageot, -- minulla on kunnia olla vanhapoika.

-- Älkää nyt! -- epäsi kreivitär.

Flageot tuli rauhattomaksi; hän huusi Markettaa tuomaan kreivittärelle virvoitusjuomaa ja varsinkin antaakseen hänen pitää vierasta silmällä.

"Nais-parka", ajatteli asianajaja, "hänen älynsä on mennyt sekaisin".

-- Kuinka, -- jatkoi kreivitär, -- eikö teillä ole tytärtä?

-- Ei, madame.

-- Naitua tytärtä, joka asuu Strassburgissa?

-- Ei, madame, tuhannen kertaa ei!

-- Ja te ette ole antanut tyttärenne tehtäväksi, -- jatkoi kreivitär seuraten yhä ajatustaan, -- ette ole antanut tuon tyttären tehtäväksi ilmoittaa minulle ohitse matkustaessaan, että minun oikeusjuttuni on nyt listalla?

-- En.

Kreivitär hypähti koholle nojatuolissa ja löi kaksin käsin polviinsa.

-- Maistakaa hiukan, kreivitär, -- kehoitti Flageot, -- se tekee teille hyvää.

Ja samassa hän antoi salaisen merkin Marketalle, joka toi sisään tarjottimen ja sillä kaksi lasia olutta. Mutta vanhalla rouvalla ei enää ollut jano; hän sysäsi tarjottimen ja lasit niin kiireesti luotaan pois, että mamselli Marketta, joka näytti olevan talossa jollakin tavoin etuoikeutetussa asemassa, siitä suorastaan loukkaantui.

-- Kuulkaahan nyt, -- sanoi kreivitär katsellen lakimiestä silmälasiensa lävitse, -- selvittäkäämme nyt toisillemme tätä asiaa.

-- Kyllä, mielelläni, -- vastasi Flageot. -- Jää sinä tänne, Marketta; ehkäpä madame tahtoo hiukan myöhemmin. Selvitetään nyt.

-- Niin, tehkäämme se, olkaa niin hyvä, sillä te olette aivan käsittämätön tänään, hyvä hra Flageot; luulisi toden totta, että helle on pannut aivonne aivan sekaisin.

-- Älkää kiihtykö, -- vastasi asianajaja ja lykkäsi jaloillaan tuoliaan taaksepäin, päästäkseen kreivittärestä loitommalle, -- älkää kiihtykö, vaan puhutaan rauhassa.

-- Niin, puhutaan vaan. Te siis sanoitte, että teillä ei ole tytärtä, hra Flageot?

-- Ei, madame, ja minä valitan sitä mitä syvimmin, koska se ei näy olevan teistä mieleen, joskin...

-- Joskin? -- toisti kreivitär.

-- Joskin minä puolestani olisin mieluummin toivonut poikaa. Poikain on helpompi tulla maailmassa toimeen, tai he eivät ainakaan joudu niin huonoille jäljille kuin tytöt nykyaikaan.

Kreivitär liitti ylen rauhattomana kätensä ristiin.

-- Kuinka, -- kysyi hän; -- ettekö te lähettänyt jotakin sisartanne, veljentytärtänne tai serkkuanne pyytämään minua tulemaan Pariisiin?

-- Sitä en ole koskaan uneksinutkaan, madame, tietäen kuinka kalliiksi elanto Pariisissa tulee.

-- Mutta minun juttuni?

-- Lupaan ilmoittaa heti siitä teille, kun se otetaan esille.

-- Kuinka, kun se otetaan esille?

-- Niin.

-- Eikö se sitten nyt ole esillä?

-- Ei minun tietääkseni, madame.

-- Minun juttuani ei ole siis otettu tutkittavaksi?

-- Ei.

-- Eikä sitä aiotakaan piakkoin ottaa?

-- Ei, madame, Jumala paratkoon, ei!

-- Siinä tapauksessa, -- huudahti vanhus nousten ylös, -- on minua petetty, hävyttömästi pidetty pilkkana.

Flageot sysäsi peruukin ylös otsalleen ja mutisi:

-- Niin pelkään, madame.

-- Mestari Flageot!... -- huusi kreivitär.

Asianajaja ponnahti tuolillaan pelosta ja antoi merkin Marketalle, joka oli jo valmiina isäntäänsä auttamaan.

-- Mestari Flageot, -- jatkoi kreivitär, -- minä en aio kärsiä tätä nöyryytystä ja minä turvaudun poliisipäällikköön saadakseni tietooni tuon lepakon, joka on tällä tavoin minua loukannut.

-- Hm, -- hymähti Flageot; -- sen tiedon saamisen taitaa olla niin ja näin.

-- Ja kun saan hänet käsiini, -- jatkoi kreivitär vihan vimmassa, -- haastatan hänet oikeuteen.

-- Taas oikeusjuttu! -- sanoi asianajaja alakuloiseksi tullen. Nämä sanat pudottivat käräjöitsijän alas hänen vimmansa korkeudesta, ja kolaus oli ankara.

-- Oi, -- sanoi hän, -- minä tulin tänne niin onnellisena!

-- Mutta mitä tuo nainen sitten teille sanoi?

-- Ensinnäkin, että te olitte hänet lähettänyt.

-- Mikä hävytön vehkeilijä!

-- Ja teidän puolestanne hän ilmoitti minulle, että juttuni otetaan tutkittavaksi aivan kohta; minun ei mitenkään pitänyt viivytellä, tai olisin muka saapunut liian myöhään.

-- Oi, kaukana siitä, että juttunne tulisi tutkittavaksi, -- vahvisti Flageot jälleen.

-- Meidät on unohdettu, eikö niin?

-- Unohdettu, haudattu, kuopattu, madame; ja ellei tapahdu ihmettä, mutta tehän tiedätte, että ihmeet ovat nykyään harvinaisia...

-- Oi, se on totta, -- mutisi kreivitär huokaisten.

Flageot vastasi toisella huokauksella tilaisuuden vaatimuksen mukaan.

-- Kuulkaahan, hra Flageot, -- jatkoi rouva de Béarn, -- tahdotteko tietää erään asian?

-- Sanokaa pois, madame.

-- Minä en elä tämän ohi.

-- Oh, mitä siihen tulee, se olisi sangen väärin.

-- Hyvä Jumala, -- jatkoi kreivitär-parka, -- minun voimani ovat aivan lopussa.