Part 24

Kun kuningas astui sisään, näki hän prinsessan seisovan yksinään keskellä galleriaa, pöydän ääressä, jonka levy oli koristettu upotuksin punaisella jaspiksella ja lasuurikivillä.

Madame oli mustissaan; kaunista ja jauhoittamatonta tukkaa verhosi kaksinkertainen pitsimyssy. Hänen kasvonsa olivat ehkä surullisemmat, joskaan eivät niin ankarat kuin tavallisesti. Hän ei katsellut mitään ympärillään; joskus hänen surumieliset silmänsä vaan osuivat Europan kuninkaitten muotokuviin, joiden joukossa hänen esi-isiensä, Ranskan kuninkaitten kuvat loistivat ensimäisinä.

Musta puku oli prinsessain tavallinen asu; sen laskosten kätkössä oli vielä siihenkin aikaan suuret taskut, jollaiset olivat olleet entisillä taloudellisilla kuningattarilla, ja Madame Louisella oli vyössään kultarenkaassa kuten heilläkin monien arkkujensa ja kaappiensa avaimet.

Kuningas tuli hyvin miettiväiseksi nähdessään, miten ääneti ja varsinkin miten tarkkaavasti tämän tulevan keskustelun päätöstä odotettiin.

Mutta galleria on niin pitkä, etteivät katselijat, jotka seisoivat sen molemmissa päissä, voineet häiritä itse näytteleviä henkilöitä. He kyllä katselivat, se oli heidän oikeutensa; he eivät kuulleet, se oli heidän velvollisuutensa.

Prinsessa meni jonkun askeleen kuningasta vastaan, otti häntä kädestä ja suuteli sitä.

-- Sanotaan, että te lähdette täältä? -- kysyi Ludvig XV. -- Menettekö te nyt Picardiaan?

-- En, sire, -- vastasi prinsessa.

-- Sittenpä aavistan, te lähdette pyhiinvaellusretkelle Noirmoutiersiin, -- sanoi kuningas kovemmalla äänellä.

-- En, sire, -- vastasi Madame Louise, -- minä vetäydyn nyt Saint-Denis'n karmeliittiluostariin, jonka abbedissaksi voin päästä, kuten tiedätte.

Kuningas hätkähti; hänen kasvonsa pysyivät tyyninä, vaikka hän olikin tosiaan liikutettu.

-- Ei, ei, tyttäreni, ettehän lähde minun luotani pois? -- sanoi hän. -- On aivan mahdotonta, että te jättäisitte minut.

-- Isäni, minä olen jo kauan sitten päättänyt vetäytyä sinne, ja teidän Majesteettinne on antanut minulle luvan; älkää siis estäkö minua enää, sitä rukoilen.

-- Niin kyllä, annoin teille luvan, mutta kiellettyäni pitkän aikaa sen ehdottomasti, senhän tiedätte. Minä annoin sen toivossa, että rohkeutenne pettäisi, kun lähdön hetki tosiaan olisi tullut. Te ette voi hautautua luostariin, te, tyttäreni; se on jo ollut ja unohdettu tapa; luostariin mennään nykyään ainoastaan surun tai köyhyyden tähden. Ranskan kuninkaan tytär ei ole köyhä, mikäli minä tiedän, ja jos hän on onneton, ei sitä pidä kenenkään saada nähdä.

Kuninkaan sanat ja ajatukset muuttuivat sitä lennokkaammiksi, mikäli hän edelleen näytteli kuningasta ja isää, sillä ne ovat osia, joita näyttelijä ei koskaan esitä huonosti, milloin toista esittäessä kuiskaa ylpeys ja toista näytellessä todellakin suru.

Louise huomasi isänsä liikutuksen; ja moinen tunteen ilmaus, joka oli itsekkäässä Ludvig XV:ssä hyvin harvinainen, hellytti tytärtä jälleen paljoa enemmänkin kuin hän tahtoi näyttää heltyneensä, ja hän vastasi:

-- Sire, älkää tehkö sieluani heikoksi hellyydellänne minua kohtaan. Minun suruni ei ole tavallista surua; siksi poikkeaa minun päätöksenikin aikakautemme tavoista.

-- Teillä on siis suruja? -- huudahti kuningas herkkyyden puuskassa. -- Sinulla on suruja, lapsi-parkani!

-- Suuria, määräämättömiä suruja, sire! -- vastasi Madame Louise.

-- Mutta, tyttäreni, miksi ette ole niistä minulle puhunut?

-- Siksi, että ne ovat suruja, joita ei ihmisvoimalla voida poistaa.

-- Ei edes kuninkaan?

-- Ei, sire, ei edes kuninkaan.

-- Eikä isän?

-- Ei isänkään, sire.

-- Mutta olettehan uskonnollinen, Louise, ja saatte voimaa uskonnosta...

-- Ah, en tarpeeksi vielä, sire, ja minä menen luostariin saadakseni siellä sitä voimaa lisää. Hiljaisuudessa puhuu Jumala ihmisen sydämelle; ja yksinäisyydessä puhuu ihminen Jumalalle.

-- Mutta te annatte Herralle tavattoman uhrin, jonka arvoa ei mikään voi määrätä. Ranskan valtaistuin luo suojelevan varjonsa lapsiin, jotka ovat sen ympärillä kasvaneet; eikö tämä varjo teille riitä?

-- Luostarikammion varjo on vielä tummempi; se virvoittaa sydäntä ja on yhtä vahva turva nöyrille kuin ylpeille, ylhäisille samoin kuin halvoille.

-- Pelkäättekö siis jonkun vaaran itseänne uhkaavan? Siinä tapauksessa, Louise, on kuningas suojananne.

-- Sire, Jumala suojelkoon ensin itseään kuningasta!

-- Toistan teille, Louise, te annatte väärinymmärretyn uskoninnon harhauttaa itseänne. On hyvä rukoilla, mutta ei aina sovi rukoilla. Te, joka olette niin hyvä, niin hurskas, mitä varten teidän tarvitsee rukoilla niin paljon?

-- Koskaan en voi rukoilla tarpeeksi, oi isäni, koskaan en voi rukoilla täällä tarpeeksi, oi kuninkaani, että nuo onnettomuudet, jotka kokoontuvat päämme päälle ja uhkaavat meidät rusentaa, eivät meitä kohtaisi! Tuo hyvyys, jonka Jumala on minulle suonut, ja puhtaus, jota olen kaksikymmentä vuotta koettanut kaikin voimin itsessäni kasvattaa, ne eivät vielä, pelkään, riitä täyttämään sitä viattomuuden ja puhtauden mittaa, jota sovitusuhrilta vaadittaisiin.

Kuningas väistyi askeleen taaksepäin ja katseli kummastuneena Madame Louisea.

-- Koskaan ette ole puhunut minulle noin, -- sanoi hän, -- Te olette sokaistu, rakas lapseni; teidän askeettiset tapanne vievät teidät turmioon.

-- Oi, sire, älkää kutsuko tuolla maailmallisella nimellä totisinta ja ennen kaikkea tarpeellisinta uskollisuutta, mitä alamainen on koskaan kuningasta ja tytär isäänsä kohtaan tuntenut ankaran hädän tullen. Sire, teidän valtaistuimenne, jonka suojelevaa varjoa te minulle äsken ylpeästi tarjositte, sire, teidän valtaistuimenne horjuu jo iskuista, joita te ette vielä tunne, mutta jotka minä jo aavistan. Kaikessa hiljaisuudessa kaivetaan jo ikäänkuin syvää kuilua, johon ehkä yhtäkkiä koko itsevalta vaipuu. Onko teille koskaan puhuttu totta, sire?

Madame Louise katseli ympärilleen, oliko ketään niin lähellä, että hänen sanansa voitiin kuulla. Ja kun hän näki hovilaisten olevan tarpeeksi loitolla, jatkoi hän:

-- Niin, minä sen asian tiedän, minä, joka olen käynyt laupeudensisaren puvussa monen monta kertaa synkkäin katujen varrella, nälkää kärsivien ullakko-asumuksissa ja vaikerruksia kaikuvilla kujilla. Niin, noilla kujilla, noilla kaduilla ja ullakoilla, sire, kuollaan talvella nälkään ja viluun ja kesällä kuumuuteen ja janoon. Maaseuduilla, jossa te ette koskaan käy, sire, sillä te ajatte ainoastaan Versailles'n ja Marlyn väliä, maaseuduilla ei löydy enää jyviä, en tarkoita kansan ravinnoksi, vaan peltojen kylvöksi, jotka nielevät siemenet antamatta minkäänlaista kasvua, ikäänkuin jokin kirous olisi niitä kohdannut. Nuo lukemattomat ihmiset, joilla ei ole leipää, nurisevat jo itsekseen. Sillä ilmassa kiertää epämääräisiä ja outoja huhuja, ja hämärän hetkillä ja yössä kuuluu ääniä, jotka puhuvat heille raudoista, kahleista, hirmuvallasta. Ja nämä sanat kuullessaan he heräävät, lakkaavat valittamasta ja alkavat napista ääneensä. -- Parlamentit toisaalta vaativat itselleen muistutusoikeutta, -- haastoi hän edelleen, -- nimittäin oikeutta sanoa teille suoraan samaa, jota ne puhuvat hiljaa: "Kuningas, sinä viet meidät turmioon! Pelasta meidät tai me pelastamme itse itsemme..." Sotilaat kaivavat hyödyttömillä miekoillaan maata, jossa vapaus orastaa, vapaus, jota encyklopedistit ovat kylväneet täysin käsin. Kirjailijat, -- ja mistä johtuu seuraava muusta kuin siitä, että ihmisten silmät ovat alkaneet nähdä seikkoja, joita ne eivät ole ennen nähneet? -- kirjailijat tietävät nykyään kaiken pahan, mitä me teemme, ja heti kun sen teemme ilmoittavat sen kansalle, ja kansa rypistää kulmiaan milloin se vaan näkee jonkun isännistään kulkevan ohitseen. Teidän Majesteettinne naittaa nyt pojanpoikansa! Ennen muinoin, kun Anna Itävaltalainen piti häitä pojalleen, toi Pariisin kaupunki lahjoja tälle miniälle. Nyt ei kaupunki sen sijaan anna mitään, vaan on teidän Majesteettinne päinvastoin täytynyt kiristää varoja maksaaksenne vaunut, joilla keisarien tytär tuodaan Ludvig Hurskaan jälkeläisen puolisoksi. Papistolla on jo kauan ollut tapana olla rukoilematta Jumalaa, mutta nyt se tietää, että kirkon tilukset ovat kaikki lahjoitetut pois, etuoikeudet loppuun jaetut, kassa-arkut tyhjät, ja se alkaa nyt jälleen rukoilla Jumalalta sitä, jota se kutsuu kansan onneksi. -- Ja lopuksi, sire, täytyykö minun sanoa seikka, jonka te itsekin hyvin tiedätte ja jonka te olette nähnyt niin suureksi mielikarvaudeksenne, ettette ole siitä mitään puhunut? Kuninkaat, nuo veljemme, jotka ennen kadehtivat meitä, kuninkaat kääntyvät nyt meihin selin. Teidän neljä tytärtänne, sire, Ranskan kuninkaan tyttäret, teidän neljä tytärtänne eivät ole vielä naimisissa, ja kuitenkin on Saksassa kaksikymmentä prinssiä, Englannissa kolme, Pohjoisvalloissa kuusitoista, puhumattakaan sukulaisistanne Espanjan ja Napolin Bourboneista, jotka meidät nyt unohtavat tai karttavat meitä niinkuin nuo muutkin. Ehkäpä Turkkilainen olisi jonkun meistä huolinut, jollemme olisi olleet kaikkein Kristillisimmän kuninkaan tyttäriä! Oh, en puhu itseni puolesta, isäni, minä en valita kohtaloani; minä olen onnellisessa asemassa, koska olen vapaa, koska ei ainoakaan omaiseni minua tarvitse ja koska saan pian luostarissa, hartauden ajatuksissa ja köyhyydessä rukoilla Jumalaa, että hän kääntäisi hirvittävän ukkosen kulkemasta teidän ja teidän veljenne pojan päätä kohti, ukkosen, jonka minä jo kuulen jyrisevän kaukana tulevaisuuden ilmanrannalla.

-- Tyttäreni, lapseni, -- vastasi kuningas, -- pelkonne näyttää tulevaisuuden teille pahempana kuin se onkaan.

-- Sire, sire, -- vastasi Madame Louise, -- muistakaa tuota muinaista kuninkaan tytärtä, kuninkaallista ennustajatarta; hänkin ennusti isälleen ja veljilleen niinkuin minä sotaa, hävitystä, loimuavia liekkejä, ja hänen isänsä ja veljensä nauroivat hänen ennustuksilleen. Älkää kohdelko minua niinkuin häntä kohdeltiin. Pitäkää varanne, oi isäni, ajatelkaa sanojani, oi kuninkaani!

Ludvig XV pani käsivartensa ristiin ryntäilleen ja hänen päänsä vaipui rintaa vasten.

-- Tyttäreni, -- virkkoi hän, -- te puhutte minulle ankaria sanoja; ovatko nuo onnettomuudet, joita ennustatte, minun työtäni?

-- Jumala varjelkoon minua niin ajattelemasta! Mutta ne ovat koko sen ajan työtä, jossa nyt elämme. Te kuljette virran mukana niinkuin me kaikki muutkin. Kuunnelkaa, sire, kuinka teattereissa permanto-yleisö taputtaa käsiään kuullessaan pienimmänkin ilkeän vihjauksen kuningasvaltaa vastaan. Nähkää, kuinka iloiset laumat iltaisin nousevat meluten ylös parvien ahtaita väliportaita, kun taas suuret marmoriportaat ovat kolkot ja autiot. Sire, kansa ja hovimiehet ovat varustaneet nykyään itselleen omat huvituksensa meidän huvitustemme ohelle. He huvittelevat ilman meidän seuraamme, tai paremminkin, kun me ilmestymme heidän huvipaikkoihinsa, me teemme heidät alakuloisiksi. Ah, -- jatkoi prinsessa liikuttavan surumielisesti, -- ah, te surkuteltavat nuoret herrat, ah, te suloiset naisraukat, rakastakaa vaan keskenänne, unohtakaa vaan, olkaa onnellisia! Täällä minä häiritsen teitä, jota vastoin minä siellä luostarissa olen teille hyödyksi. Täällä te hillitsette iloisen naurunne peljäten pahoittavanne sillä minua. Siellä, siellä minä rukoilen, oi, minä rukoilen sydämeni pohjasta kuninkaan puolesta, sisarteni puolesta, veljenpoikaini, koko Ranskan kansan puolesta, kaikkien teidän puolestanne siellä rukoilen sellaisen sydämen palavalla innolla, jota mitkään intohimot eivät ole vielä tylsyttäneet.

-- Tyttäreni, -- sanoi kuningas synkän vaitiolon jälkeen, -- minä pyydän teitä, älkää lähtekö pois, älkää ainakaan tällä hetkellä: te olette murtanut sydämeni.

Ranskan Madame Louise otti kädestä isäänsä ja katsoi rakkaasti Ludvig XV:n jalomuotoisiin kasvoihin:

-- Ei, isäni, ei, -- sanoi hän; -- ei hetkeäkään enää tässä palatsissa. Ei, nyt on minun aika rukoilla. Minä tunnen, että minulla on voimaa sovittaa kyyneleilläni kaikki nautinnot, joita te tavoittelette, te, joka olette vielä niin nuori, te, joka olette hyvä isä, te, joka osaatte antaa anteeksi.

-- Jää luoksemme, Louise, jää pariimme, -- sanoi kuningas ja sulki tyttären syliinsä.

Prinsessa pudisti päätään.

-- Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta, -- vastasi Madame Louise surullisesti ja irroittautui kuninkaan syleilystä. -- Hyvästi, isä, olen puhunut tänään asioita, jotka ovat painaneet kymmenen vuotta sydäntäni. Se taakka oli minut näännyttää. Hyvästi; nyt olen tyytyväinen. Katsokaa, minä hymyilen, tänään olen vihdoinkin onnellinen, minä en kaipaa mitään.

-- Et minuakaan, tyttäreni?

-- Oh, kaipaisin teitä, ellen teitä enää saisi nähdä; mutta tehän tulette jonkun kerran käymään Saint-Denis'n luostarissa; te ette minua ainaiseksi unhoita.

-- Oh, en koskaan, en koskaan!

-- Älkää antako mielenne järkkyä, sire. Älkäämme salliko kenenkään aavistaa, että eromme on ainainen. Sisareni eivät tiedä siitä vielä mitään, eivät ainakaan mikäli minä luulen; ainoastaan omat seuranaiseni tuntevat salaisuuden. Kahdeksan päivää olen varustanut lähtöä, ja minä toivon hartaasti, ettei huhu matkastani leviä ennenkuin Saint-Denis'n raskaat portit ovat kumahtaneet takanani kiinni. Niiden ääni estää minut kuulemasta mitään muuta.

Kuningas näki tyttärensä silmistä, että hänen päätöksensä oli horjumaton. Muuten hänestä olikin mieleen, että lähtö tapahtui hiljaisesti. Jos prinsessa Louise pelkäsi purkautuvia nyyhkytyksiä, koska ne olisivat saattaneet horjuttaa hänen päätöstään, niin kuningas jälleen pelkäsi niiden käyvän hermoilleen.

Sitäpaitsi aikoi hän nyt lähteä Marly'hin, ja jos Versailles olisi joutunut kovin suuren surun valtaan, olisi hänen välttämättä täytynyt lykätä matkansa toistaiseksi.

Ja kaiken lisäksi ajatteli hän, että nyt ei hänen enää tarvitsisi nähdä täällä jostakin kuninkaan ja isän arvolle sopimattomasta ja mässäävästä juhlasta palattuaan vanhimman tyttärensä vakavia ja surullisia kasvoja, jotka tuntuivat aina moittivan hänen huoletonta ja toimetonta elintapaansa.

-- Käyköön siis niinkuin tahdot, lapseni, -- sanoi siis kuningas. -- Mutta ota edes siunaus isältäsi, jolle sinä aina olet tuottanut pelkkää iloa.

-- Antakaa ainoastaan kätenne suudellakseni, mutta suokaa tuo kallis siunaus minulle ajatuksissanne.

Henkilöistä, jotka olivat saaneet tiedon prinsessan päätöksestä, tämä oli ylevä ja juhlallinen näytelmä, tuo tuokio, jolloin jalo neito läheni nyt jokaisella askeleellaan esi-isiään, noita kuninkaita, jotka näyttivät kultakehyksistään häntä kiittävän siitä, että hän lähti täten elävänä yhtymään heidän kanssaan heidän hautoihinsa.

Ovella hyvästeli kuningas vielä tytärtään ja poistui virkkamatta sanaakaan.

Hovi seurasi häntä, niinkuin etiketti vaati.

28.

Riepu, Rääsy ja Varis.

Kuningas lähti varushuoneeseen päin, jossa hänellä oli tapana viettää ennen metsästys- ja ajeluretkiään joku hetki jaellen erikoismääräyksiä palvelukseen nähden, mitä hän sinä päivänä vielä tarvitsi.

Gallerian toisessa päässä hän hyvästeli hovimiehiään ilmaisten kättään heilauttamalla, että hän halusi olla yksin.

Yksin jäätyään jatkoi Ludvig XV menoaan läpi erään käytävän, joka vei kuninkaallisten naisten huoneustoihin. Kun hän tuli niiden pääovelle, jota peitti verho, pysähtyi hän hetkeksi ja pudisti päätään.

-- Niissä ei ollut muuta kuin yksi hyvä, -- mutisi hän hampaittensa välistä, -- ja hänkin lähtee pois!

Kova huuto oli vastauksena tähän totuuteen, joka oli tosiaan melkoisen epäkohtelias muille kotiin jääneille tyttärille. Oviverho aukesi, ja Ludvig XV:ttä tervehdittiin yhteen ääneen kolmesta vimmastuneesta suusta näillä sanoilla:

-- Kiitos kunniasta, isä!

Kuningas seisoi nyt kolmen muun tyttärensä keskellä.

-- Ah, sinäkö se olet, Riepu, -- sanoi hän kääntyen vanhimman tyttären puoleen, nimittäin madame Adelaiden. -- Ah, _ma foi_, suutu tai ole suuttumatta, minä puhuin totta.

-- Oh, te ette puhunut meille mitään uutta, -- keskeytti prinsessa Viktoria, -- me tiedämme, että te olette aina pitänyt enemmän Louisesta.

-- _Ma foi_, sinä lausut suuren totuuden, Rääsy.

-- Mutta miksi te pidätte Louisea meitä parempana? -- kysyi prinsessa Sofia pistävällä äänellä.

-- Siksi, että Louise ei kiusaa minua, -- vastasi Ludvig XV leppoisuudella, josta hän oli itsekkäillä hetkillään oivallinen tyyppi.

-- Oh, kyllä hän teitä kiusaakin, odottakaahan, isä, -- vastasi prinsessa Sofia.

Ja hänen äänessään oli katkera sävy, joka käänsi kuninkaan huomion erikoisesti häneen.

-- Mistä sinä sitä päättelet, Varis? -- kysyi kuningas. -- Vai uskoiko Louise lähtiessään asiansa sinulle? Ihmettelisinpä sitä, sillä hän ei suurestikaan pitänyt sinusta.

-- Vai niin, _ma foi!_ No, joka tapauksessa maksan hänelle samalla mitalla, -- vastasi prinsessa Sofia.

-- Erinomaista, -- sanoi Ludvig XV, -- vihatkaa, inhotkaa toisianne, panetelkaa toisianne, se on teidän oma asianne; kunhan ette vaan vaadi minua palauttamaan järjestystä amatsoonien valtakunnassa, on se minusta yhdentekevää. Mutta tahtoisinpa tietää, millä tavalla Louise-parka minua muka kiusaa?

-- Louise-parka! -- huudahtivat prinsessat Viktoria ja Adelaide yhtaikaa, työntäen huuliansa kumpikin eri tavalla töröön.

-- Ettäkö millä tavalla hän teitä kiusaa? No hyvä, sanonpa sen teille, isäni.

Ludvig heittäytyi suureen nojatuoliin niin lähelle ovea, että pakotie oli hänelle aina auki.

-- Sillä tavalla, -- jatkoi prinsessa Sofia, -- että Madame Louisea kiusaa hiukan samanlainen paholainen kuin aikoinaan Chelles'n abbedissaakin ja että hän menee nyt luostariin tekemään kokeita.

-- No, no, -- sanoi Ludvig XV, -- ei kaksimielisyyksiä, pyydän, sisaresi kunniasta; siitä ei ole kenelläkään ollut vielä mitään sanomista, vaikka ihmiset yleensä niin paljon lörpöttelevät pahaa toisistaan. Älä _sinä_ siis koetakaan.

-- Minäkö?

-- Niin, _sinä_.

-- Oh, en minä hänen kunniastaan puhukaan, -- vastasi prinsessa Viktoria kovin loukkaantuneena äänen sävystä, jolla isä oli erikoisesti korostanut sanan _sinä_ ja vielä tuon sanan nimenomaisesti uudistanutkin. -- Minä vain sanoin, että hän tekee kokeita, siinä kaikki.

-- No niin, vaikka hän tekisi kokeita, tutkisi kemiaa, harjoittaisi miekkailua, sorvaisi nojatuolin jalkakiekkoja, vaikka hän soittaisi huilua, löisi rumpua ja rääkkäisi klaveeria, hankaisi viulua, mitä pahaa sinusta siinä on?

-- Minä sanon, että hän lähtee tekemään poliittisia kokeita. Ludvig XV hätkähti.

-- Tutkimaan filosofiaa, teologiaa ja jatkamaan _Unigenitus_-bullan selityksiä; niin että me näytämme hänen hallintoteoriainsa, metafyysillisten järjestelmiinsä ja teologiansa keskellä hyödyttömiltä perheessä, me...

-- Jos sisaresi sillä saa autuutensa, mitä pahaa sinä olet siinä näkevinäsi? -- toisti Ludvig XV, kuitenkin melkoisen hämmästyneenä, miten samanlaiset Variksen syytös ja se poliittinen esitelmä, jonka Madame Louise oli äsken niin hartaasti hänelle pitänyt lähtiäisiksi, olivat keskenään. -- Kadehdittako jo hänen autuuttaan? Silloinpa olisitte huonotapaisia kristittyjä.

-- _Ma foi_, emme suinkaan, -- vastasi prinsessa Viktoria, -- menköön minne tahtoo, kunhan minun vaan ei tarvitse mennä hänen kanssaan.

-- Eikä minun, -- jatkoi prinsessa Adelaide.

-- Eikä minun, -- jatkoi prinsessa Sofia.

-- Muuten, hän inhosi meitä, -- virkkoi prinsessa Viktoria.

-- Teitäkö? -- kysyi Ludvig XV.

-- Niin, niin, juuri meitä, -- vastasivat toiset kaksi sisarta yhtaikaa.

-- Näette, että hän valitsi taivaan päästäkseen kerran kohtaamasta sukuansa, Louise-rukka, -- sanoi Ludvig XV.

Tämä sutkaus ei liioin viehättänyt sisaruksia. Prinsessa Adelaide, vanhin heistä, ponnisti kaiken keksintökykynsä, antaakseen kuninkaalle vielä sitäkin ankaramman iskun, joka oli ponnahtanut pystymättä hänen panssaristaan.

-- _Mesdames_, -- huudahti prinsessa Adelaide pisteliäällä äänellä, joka oli hänelle ominainen aina milloin hän heräsi velttoudentilastaan, jonka vuoksi hänen isänsä oli antanut hänelle nimen Riepu. -- _Mesdames_, te ette ole keksinyt tai uskaltanut sanoa kuninkaalle Madame Louisen lähdön oikeaa syytä.

-- Ahaa, taas jotain mustaamista, -- virkkoi kuningas. -- Anna tulla vaan, Riepu, anna tulla!

-- Oh, sire, -- vastasi tytär, tiedänpä, etteivät sanani ole teille oikein mieleen.

-- Sano, ettet niiden toivo olevan; se sopii paremmin.

Madame Adelaide puraisi huultaan.

-- Mutta minä puhun vaan totta.

-- Oho, sepä on kumma! Totta! Lakatkaa jo käyttämästä sellaista sanaa. Puhunko minä milloinkaan totta? Ja, kuten näet, minä voin silti koko hyvin, Jumalan kiitos.

Ja Ludvig XV kohautti hartioitaan.

-- No, puhu, sisko, puhu, -- sanoivat toiset kaksi sisarta kilvan, palaen halusta kuulla moisen kuninkaaseen sattuvan syyn.

-- Kas sellaisia jalomielisiä olentoja, -- murisi Ludvig XV, -- kas sillä tavalla te rakastatte isäänne!

Mutta samalla lohdutti häntä ajatus, että hän maksoi heille samalla mitalla.

-- Niin, -- jatkoi prinsessa Adelaide, -- seikka, jota Louise-siskomme pelkäsi enimmin maailmassa, hän, joka noudatti niin tarkasti etikettiä, oli, että...

-- Että?... -- toisti Ludvig XV. -- No, sano nyt, koska kerran olet alkanut.

-- No niin, sire, se oli se, että tänne tunkeutuu uusia ihmisiä...

-- Tunkeutuu, mitä sanoit? -- vastasi kuningas tyytymättömänä jo tähän alkuun, sillä hän aavisti, mitä sillä tarkoitettiin.

-- Tunkeutuu! Tuleeko minun luokseni tungettelijoita! Pakoitetaanko minut ottamaan vastaan joitakin vasten tahtoani?

Tämä oli mukava keino muuttaa pakinan tarkoitus.

Mutta prinsessa Adelaide oli liian tottunut ilkeyksiin salliakseen johtaa itsensä tällä tavoin harhaan, kun oli päässyt tolalle antaakseen jonkun letkauksen.

-- Minä erehdyin, se ei ollut oikea sana. Minun ei olisi pitänyt puhua tunkeutumisesta, vaan esittämisestä.

-- Ahaa, -- sanoi kuningas, -- tämä on jo parannus; tunnustan, että tuo ensimäinen sana oli minusta vastenmielinen: pidän enemmän esittämisestä.

-- Ja kuitenkaan, sire, en luule vielä tätäkään oikeaksi sanaksi, -- jatkoi prinsessa Viktoria.

-- No mikä se oikea sitten on, annapas kuulua?

-- Se on esittely.

-- Niin, niin, -- huudahtivat toiset kaksi yhtyen vanhimman väitteeseen, -- nyt löytyi varmaan se oikea sana.

Kuningas pureskeli huuliaan.

-- Ahaa, vai luulette? -- sanoi hän.

-- Kyllä, -- jatkoi prinsessa Adelaide. -- Minä siis tarkoitin, että Louise-sisareni pelkäsi pahoin uusia esittelyitä.

-- No niin, -- sanoi kuningas haluten päästä koko pakinasta, -- entä sitten?

-- Niin, isä, hän pelkäsi tietysti nähdä kreivitär Dubarryn tulevan esitellyksi hovissa.

-- Kas niin muka! -- huusi kuningas antaen harminsa purkautua hillittömästi; -- antakaa tulla vaan, älkää kierrelkö ja kaarrelko asiaa! _Cordieu_, miten te tuhlaatte aikaamme, hyvä neiti Totuus.

-- Sire, -- vastasi prinsessa Adelaide, -- jos äsken epäröin puhua näin teidän Majesteetillenne, johtui se siitä, että kunnioitus esti minua sitä tekemästä ja että ainoastaan teidän Majesteettinne käsky saattoi avata suuni sellaisessa asiassa.

-- Niin kai, tietysti! Niinkuin sinä osaisit pitää kiinni tuon suusi! Niinkuin se ei aina joko haukottelisi, puhuisi tai pureskelisi!...

-- Siitä huolimatta on kuitenkin totta, sire, -- jatkoi prinsessa Adelaide, -- että luulen löytäneeni oikean syyn sisareni poistumiseen.

-- No niin, mutta siinä sinä erehdyt.

-- Oh, sire, -- vastasivat yhtaikaa painokkaasti päätään pudistaen prinsessat Viktoria ja Sofia; -- oh, sire, me olemme siitä asiasta varsin varmat.

-- Mitä tämä on! -- keskeytti Ludvig XV, aivan kuin isä Molièren näytelmissä. -- Ahaa, nyt yhdytään samaan mielipiteeseen, vai niitä? Näyttääpä siltä kuin olisi salaliitto perheessäni. Senkö tähden siis tuo esittely ei saisi tapahtua; senkö tähden siis _mesdames_ ovat poissa kotoa, kun heidän luokseen aiotaan tulla vieraisille; sentähden siis he eivät vastaa audienssianomuksiin ja hakemuksiin.

-- Mihinkä anomuksiin ja hakemuksiin? -- kysyi prinsessa Adelaide.

-- Oh, tiedäthän nyt sen; -- virkkoi prinsessa Sofia; -- neiti Jeanne Vaubernierin hakemuksiin.

-- Ei, vaan neiti Langen audienssianomuksiinpas, -- jatkoi prinsessa Viktoria.