Part 23

-- Ei suinkaan, -- vastasi Ludvig XV; minun mielestäni se käy varsin nopeastikin, ajatellen että hän on nainen ja muistaen monenmoiset juhlat ja vastaanotot matkalla. Hän kulkee keskimäärin vähintäin viisi peninkulmaa päivässä.

-- Sire, se on sangen vähän, -- huomautti dauphin arasti. Kuningas Ludvig XV kummastui yhä enemmän nähdessään dauphinin nyt noin kärsimättömäksi: moista ei hän ollut hänestä odottanutkaan.

-- Oho, -- sanoi hän kujeilevasti hymyillen, -- vai on sinulla jo sellainen kiire?

Dauphin punastui vielä pahemmin kuin äsken.

-- Minä vakuutan, sire, -- sammalsi hän, -- ettei se johdu laisinkaan siitä syystä kuin teidän Majesteettinne olettaa.

-- Se on ikävää; minä tahtoisinkin, että se juuri siitä johtuisi. Hitto soi, sinä olet kuudentoista vuoden vanha, -- sanotaan, että prinsessa on kaunis; tottahan nyt sinulla on oikeus olla kärsimätön. No niin, ole rauhassa, kyllä hän tulee, tuo sinun dauphinesi.

-- Sire, eikö seremoniioja voisi matkalla vähän lyhentää, -- jatkoi dauphin.

-- Mahdotonta. Hän on jo kulkenut pysähtymättä kahden, kolmen kaupungin läpi, joissa hänen olisi pitänyt pysähtyä.

-- Sitäpä nyt kestää iankaikkisesti! Ja sitäpaitsi minä luulen jotain, sire, -- tohti dauphin arasti virkkaa.

-- Mitä luulet? No niin, sano pois.

-- Luulen, että dauphinen palvelus tapahtuu huonosti.

-- Kuinka! Mikä palvelus?

-- Palvelus matkalla.

-- Mitä kummaa. Minä olen lähettänyt häntä vastaan kolmekymmentätuhatta hevosta, kolmetkymmenet valtionvaunut, kuudetkymmenet kuormavankkurit ja en tiedäkään, kuinka paljon muonavaunuja. Jos asettaisiin muonavaunut, kuormavankkurit ja hevoset peräkkäin, tulisi jono, joka ulottuisi Pariisista Strassburgiin. Kuinka siis saatat luulla, että palvelus tällaisilla varustuksilla tapahtuisi huonosti?

-- Niin kyllä, sire, mutta teidän Majesteettinne kaikesta hyvyydestä huolimatta olen melkein varma siitä, mitä olen sanonut; sillä eroituksella vaan, että olen ehkä käyttänyt soveltumatonta sanaa ja ettei minun olisi pitänyt sanoa, että palvelus tapahtuu huonosti, vaan että se on huonosti järjestetty.

Nämä sanat kuullessaan kuningas kohautti päätänsä ja suuntasi silmänsä dauphinin silmiin. Hän aavisti, että noiden harvain hänen kuninkaallisen Korkeutensa sanomien sanain alla piili paljon ajatuksia.

-- Kolmekymmentä tuhatta hevosta, -- toisti kuningas, -- kolmetkymmenet valtionvaunut, kuudetkymmenet kuormavankkurit, kaksi rykmenttiä sotaväkeä määrätty tuota palvelusta varten... Kysynpä sinulta, tietävä herra, milloin sinä olet ennen nähnyt jonkun dauphinen tulevan Ranskaan moisen saattueen noutamana?

-- Minä myönnän, sire, että noutaminen on kuninkaallinen ja järjestetty koko teidän Majesteettinne suurella taidolla. Mutta onko teidän Majesteettinne nimenomaan antanut määräyksen, että kaikki nämä hevoset ja vaunut, yhdellä sanalla sanoen, koko kuormasto on aiottu yksinomaan madame la dauphinea ja hänen seuruettaan varten?

Kuningas loi kolmannen kerran silmänsä Ludvigiin. Hänen mieltään alkoi vaivata epämääräinen epäilys, hänen sielussaan välähti jokin tuskin tuntuva muisto ja päässään liikahti ajatus, että nämä dauphinin sanat ja jokin epämiellyttävä, jota hän äsken oli saanut sietää, olivat tavallaan yhtä maata.

-- Sekin kysymys! -- huudahti kuningas. -- Luonnollisesti on tuo kaikki madame la dauphinea varten, ja siksi minä juuri sinulle sanoinkin, että hän varmaan piakkoin saapuu perille. Mutta miksi sinä tuolla tavoin katsot minuun? Ethän vaan huvitelle tutkimalla minun kasvojanikin niinkuin noita kellokoneiston vietereitä, -- lisäsi hän äänellä, joka tuntui dauphinista hiukan uhkaavalta.

Dauphin oli jo avannut suunsa puhuakseen, mutta vaikeni yhtäkkiä huomatessaan tämän käänteen.

-- No niin, -- sanoi kuningas, -- sinulla ei näy enää olevan mitään sanomista... Sinä olet tyytyväinen, eikö niin?... Sinun dauphinesi tulee, hänen palveluksensa tapahtuu oivallisesti, sinä olet taskurahoinesi rikas kuin Kroisos; kaikki siis on parhain päin. Ja nyt, kun sinulla ei ole mitään huolen syytä, olepa hyvä ja pane kelloni jälleen kuntoon. Dauphin ei liikahtanut paikaltaan.

-- Kuulepas, -- nauroi Ludvig XV, -- minun tekee mieleni nimittää sinut linnan pää-kellosepäksi, palkalla, tietysti.

Dauphinin pää meni kumaraan ja arastuen kuninkaan katseesta hän otti jälleen nojatuolilta veitsensä ja rattaansa.

Ludvig XV meni sillaikaa hiljaa ovea kohti.

"Mitä hittoa hän tarkoitti huonosti tapahtuvalla palveluksella?" ajatteli kuningas, vilkaisten vielä dauphiniin. "Kas niin, nyt minä taas pääsin kohtauksesta; hän on tyytymätön."

Dauphin polkaisi tosiaan jalkaansa lattiaan, hän, joka oli tavallisesti niin kärsivällinen.

-- Myrsky yltyy! -- mutisi Ludvig XV nauraen itsekseen; -- on tosiaan aika pujahtaa pakoon.

Mutta juuri kun hän avasi oven, seisoi häntä vastassa herttua de Choiseul syvään kumartaen.

26.

Kuningas Pétaudin hovi.

Ludvig XV ponnahti askeleen takaperin nähdessään odottamatta tämän uuden näyttelijän astuvan lavalle ja estävän hänen poistumisensa.

"Ai hemmetti", ajatteli hän, "tuon olin unohtanut. No, tulkoon, hän saa maksaa toistenkin puolesta."

-- Ah, siinähän te olette! -- huudahti kuningas. -- Minä lähetin hakemaan teitä puheilleni, tiedätte kai?

-- Kyllä, sire, -- vastasi ministeri kylmästi, ja minä olin juuri pukeutumassa aikoen teidän Majesteettinne luokse, kun käskynne tuli.

-- Hyvä. Minun täytyy keskustella kanssanne eräistä vakavista asioista, -- alkoi Ludvig XV ja rypisti kulmiaan aivan kuin koettaen säikyttää ministeriä.

Mutta kuninkaan kovaksi onneksi oli de Chouseul kaikkein rohkeimpiin luettavia koko kuningaskunnassa.

-- Minullakin on sangen vakavia asioita, jos teidän Majesteettinne sallii ne esittää, -- sanoi ministeri kumartaen.

Ja samalla iski hän silmää dauphinille, joka seisoi nyt puolittain kellokaapin kätkössä.

Kuningas pysähtyi aivan siihen paikkaan.

"Kas niin", ajatteli hän, "siltäkin taholta pommitetaan! Nyt olen kolmikon keskellä, mahdotonta pujahtaa pois."

-- Te tiedätte luultavastikin, -- kiiruhti kuningas lausumaan antaakseen vastustajalleen iskun ensimäisenä, -- että varakreivi Jean-raukka on ollut tulla murhatuksi.

-- Nimittäin, hän on saanut miekanpiston kyynärvarteensa. Minä tulin puhumaan siitä tapahtumasta teidän Majesteetillenne.

-- Hyvä, ymmärrän, koetitte joutua ennen huhua?

-- Koetin joutua ennen muita tulkitsemisia, sire.

-- Te tunnette siis asian, monsieur? -- kysyi kuningas merkitsevän näköisenä.

-- Täydellisesti.

-- Ah, -- äännähti kuningas, -- niin väitettiin minulle jo varmalta taholta.

Ministeri seisoi tyynenä paikallaan.

Dauphin kiersi vaan kiinni vaskiruuvia, mutta kumarapäin seistessäänkin hän kuunteli, eikä häneltä mennyt ohi korvien sanaakaan keskustelusta.

-- Nyt kerron teille, miten asia tapahtui, -- virkkoi kuningas.

-- Teidän Majesteettinne tietää saaneensa oikeat tiedot? -- kysyi de Choiseul.

-- Oh, mitä siihen tulee, niin...

-- _Me kuuntelemme_, sire!

-- Me kuuntelemme? -- toisti kuningas kummastuen.

-- Niin, hänen Korkeutensa dauphin ja minä.

-- Hänen Korkeutensa dauphin? -- toisti kuningas ja katseli vuorotellen kunnioittavassa asennossa seisovaa de Choiseulia ja odottavalta näyttävää Ludvig Augustia. -- Ja mitä dauphinilla on tässä kahakassa tekemistä?

-- Se koskee hänen Korkeuttaan, -- jatkoi de Choiseul ja kumarsi nuoreen prinssiin päin, -- kun nimittäin _madame la dauphine_ on siinä osallisena.

-- Madame la dauphine osallisena? -- huudahti kuningas ja nyt häntä aivan pöyristi.

-- Niin, ettekö tiennyt sitä, sire? Siinä tapauksessa ei teidän Majesteettinne ole saanut varmoja tietoja.

-- Dauphine ja Jean Dubarry kahakassa, -- sanoi kuningas, -- sepä mahtaa olla merkillinen asia! No hyvä, mutta selittäkääpä, hra de Choiseul, asianne, ja ennen kaikkea: älkää salatko minulta mitään, vaikka itse dauphine olisi iskenyt miekalla tuota varakreiviä.

-- Sire, sitä ei tehnyt madame la dauphine, -- vastasi de Choiseul yhä tyynenä, -- vaan eräs hänen saattojoukkoonsa kuuluva upseeri.

-- Ahaa, -- huudahti kuningas tullen jälleen vakavaksi; -- joku upseeri, jonka te tunnette, hra de Choiseul?

-- En, sire, vaan eräs upseeri, jonka teidän Majesteettinne kai tuntee, jos muistaa kaikki rehelliset palvelijansa; hän on upseeri, jonka nimi on kaikunut hänen isänsä kantamana kunnialla Filipsburgin, Fontenoyn ja Mahonin taistelutantereilla, nimi, joka kuuluu de Taverney-Maison-Rouge.

Dauphin näytti aivan salin ilmassa vetävän sisäänsä tätä nimeä, saadakseen sen paremmin muistoonsa.

-- Taverney-Maison-Rouge? -- toisti Ludvig XV. -- Tosiaan tunnen sen. Mutta minkä tähden taisteli hän Jeanin kanssa, josta minä pidän? Ehkäpä juuri siksi, että minä pidän hänestä... Mieletöntä kateutta, tyytymättömyyden alkua, kapinaa kai?

-- Sire, suvaitseeko teidän Majesteettinne kuulla minua? -- kysyi de Choiseul.

Ludvig XV näki, ettei hänellä enää ollut muuta keinoa asiasta erilleen päästäkseen kuin kiivastua.

-- Sanon teille, monsieur, että minä näen tässä rauhaani vastaan suunnitellun salaliiton siemenen, järjestetyn vainon omaisiani vastaan.

-- Oi, sire, -- sanoi de Choiseul, -- ansaitseeko tuo nuori mies moisen moitteen, kun hän puolustaa hänen Korkeuttaan dauphinea, teidän Majesteettinne tulevaa miniää?

Dauphin oikaisi vartaloaan ja pani käsivarret ristiin ryntäilleen.

-- Minä puolestani, -- sanoi hän, -- tunnustan olevani kiitollinen tuolle nuorelle miehelle siitä, että hän pani henkensä alttiiksi prinsessan puolesta, joka on kahden viikon päästä vaimoni.

-- Henkensä alttiiksi, henkensä alttiiksi! -- änkytti kuningas, -- minkä johdosta, saanko kysyä, minkä johdosta?

-- Sen johdosta, -- vastasi de Choiseul, -- että varakreivi Jean Dubarryn päähän pisti hänen matkustaessaan nopeasti ottaa madame la dauphinen hevoset muuttopaikassa, jonne hänen Korkeuttaan juuri odotettiin. Ja tämän hän teki päästäkseen ajamaan vieläkin kiireemmin.

Kuningas puraisi huultaan ja hänen kasvonsa muuttivat väriä. Hän tunsi samain epäilysten, jotka äsken olivat johtuneet hänen mieleensä, nousevan kuin uhkaavina peikkoina eteensä.

-- Se ei ole mahdollista; minä tunnen asian: te olette saanut väärät tiedot, herttua, -- mutisi Ludvig voittaakseen aikaa.

-- En, sire, minä en ole saanut vääriä tietoja, ja se, mitä minulla on kunnia teidän Majesteetillenne sanoa, on silkkaa totta. Niin, varakreivi Jean Dubarry on tohtinut loukata dauphinea ottamalla hevoset, jotka oli varattu hänen kuninkaalliselle Korkeudelleen. Ja hän vei hevosia, kievarinisäntää pahoinpideltyään, jo väkisin vaunujensa eteen, kunnes hra Filip de Taverney tuli hänen kuninkaallisen Korkeutensa lähettämänä paikalle. Ja huomautettuaan monta kertaa kohteliaasti ja sovinnollisesti...

-- Oh, oh, -- murisi kuningas.

-- Huomautettuaan monta kertaa kohteliaasti ja sovinnollisesti, toistan...

-- Ja minä takaan, että se on totta, -- lausui dauphin.

-- Tiedättekö tekin tämän? -- kysyi kuningas häneltä hämmästyneenä.

-- Täydellisesti, sire. Choiseul kumarsi ilosta loistaen.

-- Tahtooko teidän Korkeutenne jatkaa? -- kysyi hän; -- hänen majesteettinsa luottaa ehkä enemmän korkean poikansa sanoihin kuin minun.

-- Sire, -- jatkoi dauphin näyttämättä kuitenkaan olevan siitä, että de Choiseul oli näin innokkaasti puolustanut arkkiherttuatarta, niin kiitollinen kuin ministerillä oli oikeus toivoa; -- sire, minä tiesin asian ja minä tulinkin ilmoittamaan teidän Majesteetillenne, että hra de Dubarry on paitsi loukannut madame la dauphinea häiriten hänen palvelemistaan myöskin vastustanut väkivaltaisesti minun rykmenttiini kuuluvaa upseeria, joka täytti vain velvollisuutensa oikaistessaan hänen sopimatonta käytöstään.

Kuningas pudisti päätään.

-- Täytyy tietää asia varmasti, aivan varmasti, -- sanoi hän.

-- Minä sen tiedän, sire, -- vastasi dauphin, -- siitä ei epäilystäkään: hra Dubarry paljasti miekkansa.

-- Ensimäiseksikö? -- kysyi Ludvig XV iloissaan, kun toivoi voivansa tasata kaksintaistelijaa syyllisyyden.

Dauphin punastui ja katseli ministeriin, joka kiiruhti nyt hänen avukseen huomatessaan hänen olevan ymmällä.

-- Asia on kuitenkin niin, sire, -- sanoi de Choiseul, -- että noista kaksintaistelijoista toinen loukkasi ja toinen puolusti dauphinea.

-- Niin, mutta kumpi heistä hyökkäsi? -- kysyi kuningas.

-- Minä tunnen Jeanin; hän on lauhkea kun lammas.

-- Hyökkääjä on minun mielestäni se, joka oli väärässä, sire, -- sanoi dauphin leppoisasti kuten aina.

-- Se on mutkallinen asia, -- vastasi Ludvig XV; -- hyökkääjä se, joka oli väärässä, joka oli väärässä... Mutta jos tuo upseeri kuitenkin on ollut hävytön?

-- Hävytönkö! -- huudahti de Choiseul, -- hävytönkö miehelle, joka tahtoi väkisin ottaa dauphinelle varustetut hevoset? Onko se mahdollista, sire?

Dauphin ei sanonut mitään, mutta kalpeni.

Ludvig XV huomasi nuo molemmat vihamielisyyden merkit.

-- Kiivas, aioin minä sanoa, -- oikaisi hän.

-- Ja muuten teidän Majesteettinne tietää, -- jatkoi de Choiseul käyttäen kuninkaan peräytymistä hyväkseen itse edetäkseen, -- teidän Majesteettinne tietää hyvin, ettei uskollinen palvelija voi olla väärässä.

-- Kuulkaahan, mistä te saitte tietää tämän tapahtuman, monsieur? -- kysyi kuningas dauphinelta. Mutta samalla hän piti silmällä de Choiseulia, jota tämä äkillinen kysymys sekoitti niin, ettei hän kaikista ponnistuksistaan huolimatta voinut salata nolostumistaan.

-- Eräästä kirjeestä, -- vastasi dauphin.

-- Kirjeestä, keneltä?

-- Eräältä, joka ajattelee myöskin dauphinea ja josta lienee sangen merkillistä, että häntä loukataan.

-- Kas niin, -- huudahti kuningas, -- taas salaisia kirjeitä ja juonia. Nyt taas aletaan takanani punoa liittoja ja kiusata minua niinkuin madame de Pompadourin aikana.

-- Ei suinkaan, sire, -- vastasi de Choiseul; -- tämä on hyvin yksinkertaisesti toisen luokan majesteettirikos. Syylliselle annetaan sopiva rangaistus ja siinä kaikki.

Kuullessaan sanan _rangaistus_ näki Ludvig XV sielussaan kreivittären nousevan raivoissaan ja Chonin suutuksissaan. Hän näki tulevan lopun kotirauhastansa, jota hän oli koko ikänsä kaivannut koskaan sitä saamatta, hän näki syttyvän sisällisen sodan, terävin kynsin ja itkusta punottavin silmin.

-- Rangaistuksen, -- huusi hän, -- ennenkuin olen kuullustellut molempia osapuolia, ennenkuin saatan päättää, kumpi heistä on oikeassa. Valtiokeikaus, vangitsemiskäsky! Oh, teettepä minulle kauniin ehdotuksen, hyvä herttua, sekoitatte minut koreaan asiaan!

-- Mutta, sire, kunnioittaako enää kukaan madame la dauphinea, ellei rangaista muille varoitukseksi henkilöä, joka on ensimäiseksi uskaltanut loukata...

-- Aivan niin, -- lisäsi dauphin, -- ja olisihan skandaali, sire, ellei...

-- Muille varoitukseksi! Skandaali! -- matki kuningas, -- Oh, _pardieu_, rangaiskaa aina muille varoitukseksi kaikki, mitä täällä tapahtuu, niin saan koko ikäni allekirjoittaa vangitsemiskäskyjä! Ei, kiitos, sitä saan tehdä tarpeeksi jo nyt!

-- Se on välttämätöntä, sire, -- sanoi de Choiseul.

-- Sire, minä rukoilen teidän Majesteettianne, -- virkkoi dauphin.

-- Kuinka, teidän mielestänne ei ole tarpeeksi rankaisua miekaniskussa, jonka hän sai?

-- Ei, sire, sillä hän olisi voinut haavoittaa hra de Taverneytä.

-- Ja mitä te olisitte siinä tapauksessa pyytänyt?

-- Olisin pyytänyt hänen päätänsä.

-- Mutta eihän hra de Montgomery edes saanut kärsiä pahempaa, vaikka hän tappoi Henrik II:n[49]; -- väitti Ludvig XV.

-- Hän tappoi kuninkaan vahingossa, teidän Majesteettinne, mutta hra Jean Dubarry loukkasi dauphinea tahallansa.

-- Entä te, vaaditteko tekin Jeanin päätä? -- kysyi Ludvig XV kääntyen dauphinin puoleen.

-- En, sire, minä en puolusta kuolemanrangaistusta, senhän teidän Majesteettinne tietää, -- vastasi dauphin lempeästi. -- Minä tyydynkin anomaan maanpako-tuomiota.

Kuningas hätkähti.

-- Maanpakoon riitelystä kievarin pihalla! Ludvig, te olette ankara ihmisystävällisistä ajatuksistanne huolimatta; mutta onhan totta, että ennenkuin olitte filantrooppi, olitte matemaatikko, ja että joku matemaatikko...

-- Hänen Majesteettinsa suvaitkoon jatkaa?

-- Että matemaatikko uhraisi koko maailman yhdestä pikkunumerosta!

-- Sire, -- vastasi dauphin, -- minä en kanna hra Dubarrylle minkäänlaista persoonallista kaunaa.

-- Kenelle te sitä sitten kannatte?

-- Madame la dauphinen loukkaajalle.

-- Sepä mainio puolison esikuva! -- huudahti kuningas pilkallisesti. -- Onneksi ei moista ole varsin helppo uskoa. Näen kyllä, ketä tässä tahdotaan ahdistella, ja näen ennen kaikkea, mihin minut tällaisella liioittelulla tahdotaan johtaa.

-- Sire, -- sanoi de Choiseul -- älkää luulko, että tässä niinkään liioitellaan, sillä yleisö on tosiaankin pahastunut moisesta julkeudesta.

-- Yleisö! Ahaa, taasko luotte hirviön itsellenne tai paremminkin minulle. Yleisö, kuulenko minä sen ääntä silloin, kun se sanoo minulle tuhansien häpäisy- ja pilkkakirjoittajain ja viisujen tekijäin ja juonten punojain suun kautta, että minua varastetaan, minua pidetään naurun esineenä, minut petetään? Enpäs, silloin sitä en tee. Minä annan sen puhua ja nauran sille. Tehkää niin kuin minä, _pardieu!_ Tukkikaa korvanne, ja kun yleisönne on lakannut huutamasta, niin se on vaiti. -- Kas niin, nyt minulle kumarretaan tyytymättömänä, kas niin, nyt Ludvig rupeaa happamaksi. Onpa todellakin merkillistä, ettei minua kohdella niinkuin jokaista vähäpätöisintäkin yksityishenkilöä, ettei minun anneta elää rauhassa, että aina vihataan sellaisia, joita minä rakastan, ja aina rakastetaan sitä, jota minä vihaan! Olenko minä hullu vai viisas? Olenko minä hallitsija vai enkö ole?

Dauphin otti veitsensä ja palasi kellon luo.

De Choiseul kumarsi samalla tavalla kuin ensimäisellä kerrallakin.

-- Kas niin, nyt ei vastata mitään. Mutta vastatkaa edes jotain, _mordieu!_ Tahdotteko te aivan tappaa minut harmista, milloin puhuen, milloin ollen vaiti, pikkumaisine vihoinenne ja pelkoinenne?

-- En minä vihaa hra Dubarrytä, sire, -- virkkoi dauphin hymyillen.

-- Ja minä, sire, en häntä pelkää, -- lausui de Choiseul itsetietoisesti.

-- Niin, niin, te olette ilkeitä ihmisiä! -- huusi kuningas muka raivostuen, vaikka hän oli ainoastaan suutuksissaan. -- Te tahdotte, että minun pitäisi alentua koko Europan naurunesineeksi, että minun pitäisi tulla serkkuni Preussin kuninkaan pilkan uhriksi, että minä tosiaan toteuttaisin tuon Pétaudin[50] hovin, josta konna Voltaire kirjoittaa. Mutta en, sitä minä en tee! Ei, sitä huvia te ette minulta saa. Minulla on käsitykseni kunniastani ja minä suojelen sitä niinkuin taidan.

-- Sire, -- virkkoi dauphin uupumattoman lempeästi, kuten aina, mutta myöskin sitkeänä kuten aina, -- pyydän teidän Majesteetiltanne anteeksi, mutta tässä ei ole kysymys teidän kunniastanne, vaan madame la dauphinen loukkaamisesta.

-- Monseigneur on oikeassa, sire; sana vain teidän Majesteettinne huulilta, ja kukaan ei sitä vasta yritä.

-- Ja kuka sitä sitten nyt on yrittänyt? Eihän sitä ole yritettykään: Jean on hölmö, mutta ei suinkaan paha.

-- Olkoon niin, -- vastasi Choiseul, -- pannaan se sitte hölmöyden laskuun, sire; pyytäköön hän hra de Taverneyltä tuota hölmöyttään anteeksi.

-- Johan sanoin teille, -- huudahti Ludvig XV, -- että koko tämä juttu ei kuulu minuun. Pyytäköön Jean anteeksi, jos tahtoo; jos ei taas tahdo, se on hänen asiansa.

-- Mutta jos tapahtuma jätetään silleen, herättää se huomiota, se on minulla kunnia teidän Majesteetillenne etukäteen ilmoittaa, -- muistutti de Choiseul.

-- Sen parempi! -- huusi kuningas. -- Melutkoot niin, että korvani tulevat kuuroiksi, niin pääsen kuulemasta kaikkia teidän typeryyksiänne.

-- Niin ollen, -- vastasi de Choiseul järkkymättömän kylmäverisesti, -- teidän Majesteettinne oikeuttaa minut julkaisemaan, että hra Dubarry on oikeassa?

-- Minäkö! -- huusi Ludvig XV, -- minä väittäisin, että joku on oikeassa, jutussa, joka on musta kuin piki... Minut aiotaan nähtävästi saada aivan suunniltani. Oh, varokaa itseänne, herttua... ja sinä, Ludvig, säästä minua vähän, oman etusi tähden... Jätän teidät nyt miettimään, mitä olen teille sanonut, sillä minä olen väsynyt, minä olen saanut aivan tarpeekseni tästä, minä en jaksa enää. Hyvästi, messieurs, minä menen nyt tyttärieni luo ja pakenen sieltä Marly'hin. Ehkä siellä saan olla rauhassa, jollette te tule sinne perästäni.

Ja kuningas läksi menemään ovelle, mutta samassa se aukesi ja muuan hovijunkkari ilmestyi kynnykselle.

-- Sire, -- lausui hän, -- hänen kuninkaallinen Korkeutensa Madame Louise odottaa galleriassa lausuaksensa kuninkaalle jäähyväisensä.

-- Jäähyväisensä! -- huudahti Ludvig XV ymmällään, -- -- minne hän sitten lähtee?

-- Hänen Korkeutensa sanoo saaneensa teidän Majesteetiltanne luvan muuttaa täältä pois.

-- Kas niin, taas jokin kohtaus! Nyt on tuo pieni kristisisar ryhtynyt temppuilemaan. Totta totisesti, minä olen onnettomin ihminen maailmassa!

Ja kuningas poistui juoksujalkaa.

-- Hänen Majesteettinsa jätti meidät vastauksetta, -- sanoi herttua dauphinille: mitä päättää teidän kuninkaallinen Korkeutenne nyt tehdä?

-- Ai, nyt se lyö! -- huudahti nuori prinssi ja kuunteli joko todella iloissaan tai teeskennellen kellonsa helähtäviä ääniä, saatuaan sen jälleen käymään.

Ministeri rypisti kulmiaan ja vetäytyi takaperin pois Kellosalista, jonne dauphin jäi yksin.

27.

Ranskan Madame Louise.

Kuninkaan vanhin tytär odotti isäänsä suuressa galleriassa, jonka Lebrun oli koristanut maalauksilla, samassa, jossa Ludvig XIV vuonna 1683 oli ottanut vastaan Venetsian doogin ja neljä senaattoria, kun nämä olivat tulleet pyytämään armoa tasavaltansa puolesta. Tämän gallerian toisessa päässä, vastapäätä sitä ovea, josta kuningas oli astuva sisään, seisoi pari kolme seuranaista tyrmistyneen näköisinä.

Ludvig XV tuli galleriaan juuri hetkellä, jolloin etuhuoneeseen alkoi kokoontua keskustelevia ryhmiä; sillä huhu prinsessan nähtävästikin vasta tänä aamuna tehdystä päätöksestä alkoi jo palatsissa levitä.

Ranskan Madame Louise oli vartaloltaan majesteettinen ja kasvoiltaan kuninkaallisen kaunis nainen, jonka otsan kuitenkin tuntematon suru sai usein ryppyihin. Madamessa kunnioitti koko hovi hänen ankaran hyveellisyytensä vuoksi vielä tuota valtiomahtia, jota Ranskassa ei enää viiteenkymmeneen vuoteen oltu palveltu muuta kuin pelosta tai omanvoiton pyynnön tähden.

Vieläpä enemmänkin: tällaisinakin aikoina, jolloin vastenmielisyys kansan keskuudessa sen isäntiä kohtaan kasvoi kasvamistaan, -- isäntiä sanomme, sillä aivan ääneensä ei näitä vielä uskallettu kutsua tyranneiksi, -- Madamea rakastettiin. Se johtui siitä, ettei prinsessan hurskaus ollut suinkaan tylyluontoisuutta; vaikka ei yleensä koskaan paljoa hänestä puhuttu, tiedettiin kuitenkin, että hänellä oli hyvä sydän. Ja hän näytti sen joka päivä hyvillä töillään, kun taas toiset ilmaisivat sisimpänsä häväistysjutuilla.

Ludvig XV pelkäsi tätä tytärtään siitä yksinkertaisesta syystä, että hän kunnioitti häntä. Joskus oli hän hänestä hiukan ylpeäkin, ja olipa Louise ainoa hänen lapsistaan, jota hän säästi loukkaavalta pilaltaan ja tökeröltä tuttavallisuudeltaan, ja kun hän puhutteli muita kolmea tytärtään, -- Adelaidea, Viktoriaa ja Sofiaa, -- Rievuksi, Rääsyksi ja Varikseksi,[51] sanoi hän aina Ranskan Louisea _Madameksi_.

Niistä päivin, jolloin Saksin marsalkka oli jo vienyt mukaansa hautaan Turennen ja Condén sielunaateluuden, ja Maria Leczinska kuningatar Maria Teresian arvokkaan käytöksen, näytti kaikki yhä pienentyvään mataluuteen vaipuvan valtaistuimen ympärillä. Siihen aikaan oli Ranskan kruunulla vielä yksi ylpeyden esine, se oli Madame Louise, tuo prinsessa, jonka luonne oli tosiaankin kuninkaallinen, jopa jossain määrin sankarillinenkin, kruunulla, jolla katinkultansa ja vääräin jalokiviensä joukossa ei ollut enää muuta kuin tämä ainoa oikea helmi.

Emme kuitenkaan väitä, että Ludvig XV olisi silti tytärtään rakastanut. Sehän tiedetään, että Ludvig XV rakasti ainoastaan itseään. Sanomme pelkästään, että hän piti vanhinta tytärtään suuremmassa arvossa kuin noita kolmea muuta.