Part 22

-- Ja minä, sire, -- toisti kreivitär yhtä vakuuttavasti kuin äskenkin, -- minä sanon, ettei tuolle miehelle, joka karkasi Dubarryn kimppuun, tehdä suorastaan mitään.

-- Kuinka, kreivitär? Sepä merkillistä! -- virkkoi Ludvig XV. -- Sanokaa, mitä te tarkoitatte, olkaa hyvä.

-- Se on helppoa. Sillä miehellä on puolustajansa.

-- Ja kuka se puolustaja on?

-- Se, jonka tahdosta hän niin teki.

-- Ja se henkilö turvaa hänet meitä vastaan? Oh, tämä on jo liian tuntuvaa, tämä, mitä nyt sanoitte, kreivitär.

-- Madame... -- änkytti de Sartines nähden ankaran iskun yhä uhkaavan ja koettaen sitä välttää.

-- Teitä vastaan, niin, juuri teitä vastaan, sire. Eikä siinä autakaan sanoa: "Oh!" Tekö siinä asiassa määräätte?

Kuningaskin aavisti nyt iskua, jonka Sartines oli nähnyt tulevan, ja koetti varustautua sitä torjumaan.

-- Ahaa, -- sanoi hän, -- sukellammeko nyt taas valtiosyihin ja etsimme aiheita pelkkiin kaksintaisteluihin sieltä asti.

-- Ah, siinä nyt näette, -- sanoi kreivitär, -- että nyt te jätätte minut jo ilman apua ja ettei teko, joka oli äsken murhayritys, ole teistä enää muuta kuin tavallinen kaksintaistelu, nyt, kun aavistatte, miltä taholta se isku meille tuli.

-- Kas niin, nyt se alkaa taas, -- vastasi Ludvig XV ja avasi suihkulähteen hanan, niin että vesi alkoi juosta ja sai linnut laulamaan, kalat uimaan ja mandariinit astumaan esille.

-- Ettekö tiedä, mistä tämä isku tulee? -- kysyi kreivitär nipistäen korvista Zamorea, joka loikoi hänen jaloissaan.

-- En, kunniasanallani, -- vastasi Ludvig XV.

-- Ette arvaakaan sitä?

-- En, sen vakuutan teille. Entä te itse, kreivitär?

-- Minä sen tiedän ja minä sen sanon teillekin, vaikka olen varma, ettei se ole teille mitään uutta.

-- No, no, kreivitär, -- varoitti Ludvig XV koettaen tekeytyä jälleen arvokkaaksi, -- tiedättekö, että väitätte kuninkaan sanoja perättömiksi?

-- Sire, ehkäpä olen hiukan kiivastunut, se on totta; mutta jos luulette, että minä annan hra de Choiseulin murhata lankoni...

-- Kas niin, taas tuo hra de Choiseul! -- sanoi kuningas ääntään koroittaen; se seikka osoitti, ettei hän vielä uskonut saavansa kuulla tätä nimeä, jonka hän oli kuitenkin jo kymmenen minuuttia peljännyt tulevan pakinaan työnnetyksi.

-- Kyllä, ja vaikka te ette ole näkevinänne, että hän on minun veriviholliseni, niin minä sen kuitenkin selvästi näen, sillä hän ei välitä salata vihaansa minua vastaan.

-- Vihasta murhayritykseen on pitkä matka, rakas kreivitär.

-- Choiseuleille on kaikki moinen melkein sama asia.

-- Ah, rakas ystäväni, nyt te taas sekaannutte valtioasioihin!

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! eikö tämä ole aivan huutava vääryys, hra de Sartines?

-- Oh, ei suinkaan, jos se, mitä luulette...

-- Minä luulen, että te ette minua puolusta, siinä kaikki; ja sanonpa vielä lisää: olen varma, että te jätätte minut oman onneni nojaan! -- huudahti kreivitär kiivaasti.

-- Oi, älkäähän vihastuko, kreivitär, -- virkkoi Ludvig XV. -- Teitä ei suinkaan jätetä oman onnenne nojaan, vaan oikeuttanne puolustetaan, joten...

-- Joten?

-- Joten tuo Jean-raukan kimppuun karannut saa kalliisti maksaa tekonsa.

-- Kas niin: murskataan välikappale, mutta puristetaan ystävällisesti kättä, joka sitä käytti.

-- Eikö ole oikein rangasta sitä, joka on tehnyt rikoksen, nimittäin tuota hra de Taverneytä?

-- Kyllä, se on oikein, mutta se ei olekaan enempää kuin oikein. Sen, mitä nyt puolestani teette, tekisitte minkä Saint-Honoré-kadun kaupustelijan hyväksi tahansa, jos jokin sotamies olisi antanut hänelle teatterissa selkään. Minä sanon teille jo etukäteen, että minua ei kohdella niinkuin kaikkia muita. Jos ette tee enempää niiden puolesta, joita rakastatte, kuin aivan teihin kuulumattomain, niin pidänpä enemmän juuri viimemainittujen halvasta ja hiljaisesta elämästä. Sillä heillä ei ainakaan ole vihamiehiä, jotka tahtovat heidät murhata.

-- Oh, kreivitär, kreivitär! -- sanoi Ludvig XV apeilla mielin; -- minä nousin tänä aamuna ylös niin iloisena, onnellisena, tyytyväisenä, ja nyt te turmelette koko kauniin aamuni!

-- Onpa sekin rakastettavaa, tosiaan! Minulle tämä on kai sitten varsin kaunis aamu, minulle, jolta murhataan sukulaiset?

Vaikka kuninkaan ympärillä pauhaava myrsky jo peloitti häntä, ei hän voinut olla hymyilemättä sanalle _murhataan_! Kreivitär nousi ylös vimmoissaan.

-- Ah, näinkö te otatte osaa suruuni? -- sanoi hän.

-- No, no, älkäähän kiivastuko.

-- Mutta minä tahdon kiivastua!

-- Siinä teette väärin; sillä te olette niin hurmaava hymyillessänne, mutta suuttumus rumentaa teitä.

-- Mitä minä siitä välitän? Mitä hyötyä minun on olla kaunis, kun kauneuteni ei pelasta minua siitä, että minut uhrataan törkeille juonille?

-- Kas niin, kreivitär...

-- Ei, valitkaa joko minut tai tuo teille rakas Choiseul.

-- Kultaseni, mahdotonta valita: minä tarvitsen teitä kumpaakin.

-- Silloin minä väistyn syrjään.

-- Te?

-- Niin, minä jätän viholliseni omaan rauhaansa. Oi, minä suren niin että kuolen, mutta onhan sitten hra de Choiseul tyytyväinen, ja se on teille korvaus.

-- No, minä vakuutan teille, kreivitär, ettei hän tahdo teille pienintäkään pahaa, ja että hän tosiaan pitää teistä. Ja hän on joka tapauksessa ritarillinen mies, -- lisäsi kuningas, sillä tavoin, että hra de Sartines varmasti kuulisi nämä viimeiset sanat.

-- Ritarillinen mies? Te saatatte minut aivan epätoivoon, sire. Ritarillinen mies, kun murhauttaa ihmisiä!

-- Oh, -- väitti kuningas, -- sitä me emme vielä tiedä.

-- Ja muuten, -- uskalsi poliisipäällikkö huomauttaa, -- tuollainen kiista sotilashenkilöiden välillä on vaan niin hupaisa, luonnollinen pikku seikka.

-- Ahaa, -- vastasi kreivitär; -- vai tekin hra, de Sartines! Poliisipäällikkö ymmärsi, mitä tämä _tu quoque_, tämä _sinäkin_ merkitsi. Ja hän kauhisteli kreivittären vihaa. Seurasi uhkaava ja synkkä hiljaisuus.

-- Nyt näet, Chon, -- sanoi kuningas keskellä yleistä tyrmistystä, -- nyt näet: tämän sinä olet saanut aikaan.

Chon loi ulkokullatusti suruissaan katseensa maahan.

-- Kuningas suokoon anteeksi, -- virkkoi hän, -- jos sisarellinen tuska on murtanut alamaisen sielunvoiman.

-- Oi muka kilttiä olentoa, -- mutisi kuningas. -- Kuulkaahan nyt, kreivitär, älkää enää vihoitelko.

-- En, sire, vihaa en tunne... Mutta minä matkustan täältä nyt Luciennesiin. Ja sitten on aikomusteni päämaali Boulogne.

-- Boulogne-sur-mer? -- kysyi kuningas.

-- Niin, sire, minä poistun maasta, jossa kuningas arastelee ministeriä.

-- Madame! -- huudahti Ludvig XV loukkaantuen.

-- Niin, sire, suokaa minun lähteä, etten enää jatkaisi eväten teidän Majesteetillenne tulevaa kunnioitusta.

Kreivitär nousi ylös ja tarkasti syrjäsilmällä, minkä vaikutuksen tämä tekisi kuninkaaseen.

Ludvig XV huokaisi väsymyksen henkäyksen, joka merkitsi: "Minulla on täällä kauhean ikävää."

Chon aavisti huokauksen sisällön ja näki, että hänen kälylleen oli vaarallista enää jatkaa kinastusta.

Hän pysäytti siis kälynsä ottaen häntä liepeestä kiinni ja meni kuninkaan eteen:

-- Sire, -- sanoi hän, -- rakkaus tuota varakreiviä kohtaan on saanut kälyni liian pitkälle... Minunhan vika on ja minun täytyy se myöskin korjata... Minä asetun nyt teidän Majesteettinne kaikkein halvimpain alamaisten joukkoon: pyydän teiltä ainoastaan oikeutta veljelleni. Minä en syytä ketään: kuninkaan selvänäköisyys on huomaava, kuka on rikollinen.

-- Oh, muutahan en toivokaan kuin oikeutta! Mutta oikeuden on oltava myöskin oikeudenmukaista. Jos joku ei tehnyt jotain rikosta, ei sitä saa myöskään panna hänen syykseen. Jos hän on sen tehnyt, on häntä rangaistava.

Ja Ludvig XV katseli näitä sanoja lausuessaan kreivittäreen, koettaen saada vielä edes rippeet tuosta iloisesta aamusta, jota hän oli haaveillut ja joka muuttui hänelle näin surulliseksi.

Kreivitär oli niin kiltti, että sääli kuningasta, jolla, jouten kun eleli, oli aina ikävä kaikkialla paitsi hänen seurassaan.

Kreivitär kääntyi siis puolittain takaisin. Hän oli jo näet alkanut mennä ovelle.

-- Ja mitä muuta minäkään pyydän? -- virkkoi hän suloisen alistuvaisena. -- Mutta älköön ylönkatsota myöskään minun epäilyksiäni, jos lausun ne ilmi.

-- Teidän epäilyksenne ovat minulle pyhiä, kreivitär, -- huudahti kuningas; -- jos ne huomataan hiukankin aiheutetuiksi, niin saatte nähdä! Mutta mieleeni johtui nyt eräs sangen yksinkertainen keino.

-- Mikä, sire?

-- Lähettää pyytämään hra de Choiseul tänne.

-- Oh, teidän Majesteettinne tietää hyvin, ettei hän tänne tule. Hän halveksuu niin huoneustoa, jossa kuninkaan ystävätär asuu, ettei astuisi jalkaansakaan sinne. Hänen sisarensa on aivan toista maata; hän ei suurempaa iloa toivoisi.

Kuningas purskahti nauruun.

-- Hra de Choiseul apinoi hra dauphinia, -- jatkoi kreivitär tullen taas rohkeammaksi; -- ei käy päinsä saattaa itseään huonoon valoon!

-- Dauphin on uskonnollinen, kreivitär.

-- Ja Choiseul on Tartuffe,[48] sire.

-- Lupaan teille, rakas ystävättäreni, että te saatte ilon nähdä hänet täällä; sillä minä kutsutan hänet tänne. Asia koskee myöskin valtion hyvää, joten hänen täytyy tulla, ja hän saa selittää asian Chonin läsnäollessa, joka on tapahtuman nähnyt. Panemme toimeen ristikuulustelun, kuten Oikeuspalatsissa sanotaan, vai miten, Sartines? Lähettäkää joku puolestani kutsumaan tänne hra de Choiseulia.

-- Ja minä puolestani kutsutan apinaani; Dorée, tuo minulle apinani, apinani! -- huusi kreivitär.

Näihin sanoihin, jotka huudettiin muuatta pukuhuonetta järjestelevälle kamarineitsyelle ja jotka kuuluivat hyvin etuhuoneeseen, -- sillä ovi sattui juuri olemaan auki de Chouseulin luo lähetetyn lakeijan poistuessa kreivittären kamarista, -- vastasi käheä ja sorahtava ääni:

-- Kreivittären apina olen kai minä; minä tulen, minä kiiruhdan, tässä minä olen.

Ja sisään pujahti pieni kyssäselkäinen mies, mutta ylen hienossa ja loistavassa puvussa.

-- Herttua de Tresmes! -- huudahti kreivitär kärsimättömästi. -- Mutta enhän teitä kutsuttanut sisään, herttua.

-- Te vaaditte apinaanne, -- vastasi herttua kumartaen kuninkaalle, kreivittärelle ja hra de Sartines'lle; -- ja kun minä en tuolla hovimiehissä nähnyt ketään itseäni rumempaa, niin minä juoksin sisään.

Ja herttua nauroi ja näytti silloin niin pitkät hampaat, ettei kreivitärkään voinut olla nauramatta.

-- Saanko jäädä? -- kysyi sitten herttua, kuten se toivomus olisi ollut hänen elämänsä kunnianhimoisin unelma.

-- Kysykää kuninkaalta, hän täällä määrää, monsieur. Herttua kääntyi rukoilevin silmin kuninkaan puoleen.

-- Jääkää vaan, herttua, jääkää, -- myönsi kuningas ihastuksissaan, että sai ympärilleen jotain huvia.

Samassa avasi palvelusvuorolla oleva kamarijunkkari oven.

-- Ahaa, -- virkkoi kuningas hiukan ikävystyneenä, -- joko hra de Choiseul tuli?

-- Ei, sire, -- vastasi kamarijunkkari, -- vaan Monseigneur dauphin tahtoisi puhutella teidän Majesteettianne.

Kreivitär hypähti riemusta, sillä hän luuli, että dauphin tahtoisi hänen luokseen. Mutta Chon, joka aavisteli aina kaikki mahdollisuudet, rypisti kulmiaan.

-- Jaha, missä dauphin on? -- kysyi kuningas kärsimättömästi.

-- Hänen Majesteettinsa huoneustossa. Hänen Korkeutensa odottaa siellä teidän Majesteettinne saapumista.

-- Se nyt on aivan sallittu, etten minä hetkeäkään saa olla rauhassa, -- murisi kuningas.

Mutta yhtäkkiä hänen mieleensä johtui, että dauphinen anoma vastaanotto pelastaisi hänet ainakin hetkeksi ikävästä kohtauksesta de Choiseulin kanssa. Ja niinpä hänen mielensä muuttui.

-- Minä tulen, minä tulen, -- sanoi hän. -- Hyvästi, kreivitär. Näette, miten minä olen onneton, näette, miten minua temmataan sinne ja tänne.

-- Teidän Majesteettinne menee, juuri kun hra de Choiseul tulee? -- huudahti kreivitär.

-- Mitä minä sille nyt voin? Kuningashan on valtion ensimäinen orja. Ah, jos nuo herrat filosoofit tietäisivät, millaista on olla kuningas, varsinkin Ranskan kuningas!

-- Mutta, älkää nyt menkö, sire.

-- Oh, enhän voi dauphinilla itseäni odotuttaa. Väitetään jo nytkin, etten minä rakasta muita kuin tyttäriäni.

-- Mutta mitä minä sitten sanonkaan hra de Choiseulille?

-- Hm, sanokaa hänelle, että hän voi tulla minun huoneisiini puheilleni.

Ja tehdäkseen jyrkän lopun vastaväitteistä suuteli kuningas kiukusta vapisevan kreivittären kättä ja katosi juoksevin askelin huoneesta, kuten aina peljätessään hukkaavansa jonkun venyttelyllä ja oveluudella saadun voiton hedelmät.

-- Oh, taas hän pääsi käsistämme! -- huudahti kreivitär ja löi käsiään harmissaan vastatusten.

Mutta kuningas ei kuullut enää näitä sanoja. Ovi oli jo hänen takanaan sulkeutunut, ja hän kulki paraikaa odotushuoneen läpi sanoen sivuilleen:

-- Käykää sisään, messieurs, käykää! Kreivitär kyllä ottaa teidät vastaan. Mutta te näette hänet sangen suruissaan tapaturmasta, joka tuolle Jean-raukalle on tullut.

Hovimiehet vilkaisivat kummastuneina toisiinsa. Heillä ei ollut aavistustakaan, mitä varakreiville oli tullut.

Monet heistä toivoivat, että hän olisi kuollut.

He ottivat naamalleen vakavan tilaisuuden vaatiman ilmeen. Kaikkein iloisimmat tekeytyivät heistä surullisimmiksi. Ja sitten he astuivat kreivittären huoneeseen.

25.

Kellosali.

Eräässä Versailles-palatsin suuressa salissa nimeltä Kellosali käveli edestakaisin nuori herra, jolla oli punertava ja vaalea hipiä, lempeät silmät ja hiukan jokapäiväinen käynti. Hän kulki käsivarret riipuksissa ja pää hiukan kumarassa ja oli noin kuusi- tai seitsentoista-vuotiaan näköinen.

Hänen rinnassaan säkenöi jalokivillä koristettu ritarimerkki, jonka loistoa vaan lisäsi hänen tummanvioletti samettitakkinsa, ja sitäpaitsi ulottui hänen uumilleen toiselle kupeelle sininen ritarinauha, ja siinä riippuva risti liikahteli valkeain, hopealla kirjattujen silkkiliivien rintamuksilla.

Kukaan ei olisi voinut olla tuntematta jo muistostaan tuon nuorukaisen vakavaa ja lempeää ja sekä majesteettista että hymyilevää profiilia, joka oli Bourbonien vanhimman haaran jäsenten luonteenomaisin kasvojen muoto. Ja tuosta muinaisesta muodosta oli tämä lukijoille esittämämme nuorukainen samalla sekä elävin että liioitelluin kuva. Jos tarkasti lähemmin näitä mitä jaloimmista kasvoista periytyneitä ja luultavastikin Ludvig XIV:stä ja Itävallan Annasta alkaen rappeutumisen merkkejä näyttäviä sukupiirteitä, niin olisi saattanut väittää, ettei se henkilö, josta nyt puhumme, voinut enää antaa näitä kasvojensa sukupiirteitä perilliselleen jollakin tavoin jo ensimäisen tyypin piirteistä turmeltumattomina; niitä katsellessaan täytyi tunnustaa, että sen tyypin alkuperäinen kauneus, josta hän oli viimeinen onnistunut näyte, oli kaiketi hänen perijässään muuttuva kasvoiksi, joissa tyypin peruspiirteet kehittäytyisivät aivan liian jyrkästi esille, siis alkutyyppi muuttuisi hänen perillisessään irvikuvan suuntaan.

Ludvig Augustin, Berryn herttuan, Ranskan dauphinin, josta tuli sittemmin Ludvig XVI, bourbonilainen nenä oli tosiaan pitempi ja kyömyisempi kuin muilla hänen suvussaan. Hänen matalahko otsansa oli vieläkin lujemmin taaksepäin kalteva kuin Ludvig XV:llä, ja isoisältä peritty kaksinkertainen leuka oli hänessä niin huomattava, että se muodosti melkeinpä kolmannen osan hänen kasvojaan, vaikka hän vielä tähän aikaan oli aivan laiha.

Muuten, hänen käyntinsä oli hidasta ja horjahtelevaa; vaikka hänen vartalonsa oli sopusuhtainen, näytti jokin ikäänkuin hänen jalkainsa ja hartiainsa liikkeitä haittaavan. Ainoastaan hänen käsivarsissaan ja varsinkin sormissaan huomasi sulavuuden, vilkkauden ja voiman, siis niin sanoaksemme luonteenominaisuudet, jotka on kirjoitettu toisille ihmisille otsaan, suun muotoon ja silmiin.

Dauphin käveli nyt, kuten olemme kertoneet, edestakaisin Kellosalissa, samassa, jossa Ludvig XV oli kahdeksan vuotta sitten jättänyt madame Pompadourille parlamentin määräyksen, jolla jesuiitat karkoitettiin maasta.

Ja käyskennellessään näytti dauphin aprikoivan vakavasti jotakin asiaa.

Mutta viimein hän väsyi odottamaan tai paremminkin ajattelemaan tuota asiaansa ja alkoi nyt katsella kelloja, joilla sali oli koristettu, yhtä toisensa jälkeen. Ja kuten Kaarle V hänkin huviksensa tarkkasi ajan eroavaisuutta, jota täydellisesti mallikelpoiset kellot kuitenkin aina noudattavat, omituinen, mutta pätevä todistus kaikkien aineellisten seikkain erilaisuudesta, olivatpa ne sitten ihmiskäden tai jonkin muun järjestämät.

Piankin pysähtyi hän erään suuren kellon eteen, joka on kauempana salin takaseinustalla, samalla paikalla, missä se seisoo vielä nytkin, ja jonka taidokas koneisto näyttää päivät, kuukaudet, vuodet, kuunvaiheet, planeettien kierron, lyhyesti sanoen: kaikki seikat, joita eräs toinenkin vielä hämmästyttävämpi kone tarvitsee tietoon, nimittäin ihminen, sinä aikana, jolloin hänen elämänsä käy lakkaamatta kuolemaa kohti.

Dauphin katseli taiteenharrastajan tavoin tätä kelloa, joka oli aina ollut hänen ihailunsa esine. Ja nyt kallistui hän vuorotellen oikealle ja vuorotellen vasemmalle, tähystellen milloin mitäkin pyörää, jonka hampaat olivat hienot kuin neula ja joka otti niillä kiinni toisesta, vieläkin hienommasta rattaasta.

Ja kun hän oli katsellut kelloa sivulta, ryhtyi hän jälleen katselemaan sitä edestäpäin ja seurasi silmillään sen sekuntiviisarin nopeaa liikuntaa, kun se hypähteli numerokehässään kuin mikä vesihämähäkki, jollaisia näkee lammikoissa ja puroissa ja jotka ponnahtelevat pitkin jaloin veden kalvolla, edes värähyttämättä kosteaa kristallia, jota myöten ne lakkaamatta hiihtelevät.

Tästä katselusta ei ollut pitkälti muistamaan myöskin ajan kulumista. Dauphinin mieleen johtui nyt, että hän oli odottanut jo montakin sekuntia. Kuitenkin on totta, että hän oli antanut mennä niitä paljon hukkaan jo ennenkuin tohti edes lähettää kuninkaalle sanaa, että hän odotti täällä.

Yhtäkkiä pysähtyi viisari, jota nuori prinssi oli katsellut.

Ja samassa lakkasivat vaskirattaat kuin lumouksella tasaisesta ja lasketusta pyörinnästään, teräsnavat pysähtyivät rubiinisyvennyksissään ja syvä hiljaisuus vallitsi nyt tuossa koneistossa, jossa vielä äsken oli käynyt monenlainen liike ja naputus.

Ei sysäyksiä enää, ei heilurinliikettä, ei helähtäviä naksauksia, ei viisarien eikä rattaiden kiertoa.

Olikohan jokin tomunhieno hiekkajyvä joutunut jonkun rattaan hampaitten väliin? Vai oliko tuon ihmeellisen koneiston haltia hyvin yksinkertaisesti väsynyt ja lepäsi nyt iänikuisesta työstään?

Kun dauphin huomasi moisen äkillisen kuoleutumisen, moisen aivohalvauksen, joka heti tappoi, niin hän unohti, mitä varten hän oli tullut tänne ja kuinka kauan hän oli jo odottanut. Hän unohti ennen kaikkea, ettei tunteja pudottele iäisyyteen suinkaan mikään helähtelevän heilurin lyönti tai ettei niitä voi ajan kaltevalla pinnalla pysäyttää minkään metallikappaleen hetkellinen seisattuminen, vaan että ne on merkitty siihen ikuiseen kelloon, joka on ollut ennen kuin maailma luotiin ja joka tulee pysymään sittenkin kuin se on kadonnut, nimittäin siihen kelloon, jonka numerot Kaikkivaltiaan ikuinen ja katoamaton käsi on piirtänyt.

Niin ollen ryhtyi dauphin availemaan sen temppelin lasisia ovia, jossa mainitsemamme haltia nukkui. Ja hän pisti päänsä kellon sisään tutkiakseen sitä lähemmin.

Mutta suuri heiluri tuli heti haitaksi hänen tarkastelulleen.

Silloin pisti hän taitavasti notkeat sormensa kupariaukosta sisään ja irroitti heilurin paikaltaan.

Se ei vielä riittänyt, sillä turhaan tirkisteli dauphin kelloa kaikkialta; herpaannuksen syy jäi hänen silmilleen yhä näkymättömäksi.

Silloin prinssi ajatteli, että linnan kelloseppä oli unohtanut vetää kellon ja että se oli siis pysähtynyt varsin luonnollisesta syystä. Hän otti niin ollen naulasta kellonavaimen ja alkoi vetää kelloa tottuneen koko taidolla. Mutta kun hän oli kääntänyt avainta kolme kertaa, täytyi hänen keskeyttää yrityksensä, mikä seikka todisti, että koneistolle oli tullut jokin tuntematon haitta. Vaikka jousi oli vireessä, ei se kuitenkaan tehnyt tehtäväänsä.

Dauphin otti taskustaan pienen veitsen, jossa oli kilpikonnanluusta tehty pää ja teräksinen terä, ja veitsen kärjellä hän sysäsi nyt erästä ratasta liikkeeseen. Rattaat kirskuivat puolen sekuntia, mutta sitten ne pysähtyivät jälleen.

Kello näytti olevan todellakin epäkunnossa.

Silloin alkoi Ludvig irroitella veitsensä kärjellä paikoiltaan useita osia kellosta ja asetti niiden kiinnitysruuvit huolellisesti eräälle pöydälle.

Sitten hän innostui ja eritteli yhä edelleen koko tuota monimutkaista konetta ja tutki sen kaikkein salatuimpiin ja kätketyimpiin nurkkiinsa saakka.

Yhtäkkiä hän huudahti ilosta. Hän oli keksinyt, että eräs puristusruuvi oli hiukan höltynyt kierreuurroissaan ja päästänyt irti erään vieterin sekä siten pysäyttänyt vauhtipyörän.

Silloin ryhtyi hän kiertämään ruuvia kiinni.

Muuan ratas vasemmassa ja veitsi oikeassa kädessään hän pisti jälleen päänsä kellon sisään.

Niin pitkälle hän ehti toimessaan ja tutki juuri hartaasti koneistoa, kun ovi aukesi ja eräs ääni huusi saliin:

-- Kuningas!

Mutta Ludvig ei kuullut mitään muuta kuin heleän tikityksen, jonka hänen kätensä työ oli saanut aikaan, niinkuin etevä lääkäri virvoittaa kuolevan sydämen jälleen sykkimään.

Kuningas katseli ympärilleen, ja meni hetki ennenkuin hän huomasi dauphinin, josta ei nyt näkynyt muuta kuin hajallaan seisovat raajat, sillä hänen ruumiinsa oli kellon kätkössä ja pää pistettynä aukosta sisään.

Kuningas astui hymyillen hänen luokseen ja löi pojanpoikaansa olalle.

-- Mitä lempoa sinä siinä teet? -- kysyi hän.

Ludvig vetäysi nopeasti pois kellon sisästä, mutta kuitenkin ylen varovasti, ettei olisi millään tavoin vahingoittanut oivallista esinettä, jota hän oli ryhtynyt jälleen panemaan kuntoon.

-- Kuten teidän Majesteettinne näkee, -- vastasi nuorukainen, -- huvittelin hiukan tuloanne odottaessani. -- Ja hän lensi punaiseksi häpeästä, kun oli yhtäkkiä hommassaan yllätetty.

-- Vai niin, turmellen kelloni. Sepä huvittelua!

-- Päinvastoin, sire, minä korjasin sen. Pääratas ei toiminut, sitä haittasi tuo ruuvi, jonka teidän Majesteettinne näkee tuossa. Minä tiukensin ruuvin, ja nyt kello käy.

-- Mutta sinähän pilaat silmäsi tirkistellessäsi sinne sisälle. Minä en pistäisi päätäni tuollaiseen ampiaispesään, vaikka saisin koko maailman kullat.

-- Oi, en lainkaan, sire. Minä tunnen työn: minä puran, puhdistan ja korjaan jälleen paikoilleen tavallisesti itse sen mainion kelloni, jonka teidän Majesteettinne antoi minulle neljätoista vuotta täyttäessäni.

-- No niin. Mutta jätähän hetkiseksi nuo mekaanikon-hommasi. Sinä tahdoit puhutella minua?

-- Minä, sire? -- sammalsi nuorukainen ja punastui.

-- Kyllä kai, koska lähetit sanomaan, että odotit minua.

-- Totta kyllä, sire, -- vastasi dauphine ja loi silmänsä alas.

-- No niin; mitä sinulla on asiaa? Vastaahan. Jos sinulla ei ole minulle mitään sanomista, niin minä lähden Marly'hin.

Ja jälleen koetti Ludvig XV tapansa mukaan pujahtaa pois.

Dauphin asetti veitsensä ja rattaansa erääseen nojatuoliin; se todisti, että hänellä oli jotain tärkeää sanottavaa kuninkaalle, koska hän kerran pysäytti moisen mieltäkiinnittävän askareensa.

-- Tarvitsetko rahaa? -- kysyi kuningas kiireesti. -- Jos on niin, odota, minä lähetän sinulle.

Ja Ludvig XV astui uuden askeleen ovea kohti.

-- En, sire, -- vastasi nuori Ludvig. -- Minulla on vielä tuhat écun rahaa kuukausi-saatavaani.

-- Miten säästeliäs! -- huudahti kuningas. -- Miten hyvin hra de Lavauguyon on hänet kasvattanut! Luulenpa tosiaan, että hän on antanut hänelle kaikki hyveet, joita minulla ei ole.

Nuorukainen ponnisti koko tahtonsa puhuakseen asiansa.

-- Sire, -- sanoi hän, -- onko la dauphine vielä miten kaukana?

-- Mutta etkö nyt sitä tiedä yhtä hyvin kuin minäkin?

-- Minäkö? -- toisti dauphin hämillään.

-- Niin juuri; meille luettiin eilen hänen virallinen matkasuunnitelmansa; viime maanantaina hänen piti saapua Nancyyn; nyt hänen pitäisi olla noin kahdenkolmatta peninkulman päässä.

-- Sire, eikö teidän Majesteettinne mielestä dauphinen tulo käy hyvin hitaasti?