Part 21

-- Olen.

-- Onko auliutenne niin suuri, että tuette minun esittämistäni hovissa?

-- Saatte itse määrätä sen suuruuden.

-- Muistakaa, että kirjapainoni on valmiina; se käy yötä ja päivää, ja vuorokauden kuluttua ovat tuhraajani jälleen nälkäisiä, ja kun heillä on nälkä, niin he purevat.

-- Minä olen nyt kiltti. Mitä toivotte?

-- Ettei vastusteta mitään, mitä yritän.

-- Minä puolestani sen lupaan.

-- Tuo vastaus ei kuulu hyvältä, -- sanoi kreivitär polkaisten jalkaansa lattiaan; -- se maistuu kreikkalaiselta, puunilaiselta, lyhyesti sanoen, vilpiltä.

-- Kreivitär!...

-- Enkä minä siihen tyydy! se on vaan veruke. Te ette muka tee mitään, mutta hra de Chouseul sensijaan toimii. Sitä minä en tahdo, kuuletteko? Kaikki tai ei mitään. Antakaa minun käsiini Chouseulit kädet ja jalat sidottuina, voimattomina, tuhottuina, tai minä tuhoan teidät, sidon teidät, saatan teidät perikatoon. Ja muistakaa se, runot eivät ole minun ainoa aseeni, sen ilmoitan teille jo ajoissa.

-- Älkää uhatko, -- virkkoi de Sartines, joka oli tullut miettiväiseksi; -- tällä esittelyllä on vaikeutensa, joita te ette saata aavistaa.

-- On, kun on pantu olemaan.

-- Niin, niin, totta kyllä!

-- Voitteko ne poistaa?

-- Se ei ole pelkästään minun vallassani; siihen vaaditaan sataisen henkilöitä.

-- Ne on hankittava.

-- Ja miljoona...

-- Se on Terrayn asia.

-- Kuninkaan suostumus.

-- Sen hankin minä.

-- Hän ei sitä anna.

-- Minä sen otan.

-- Ja sitäpaitsi, jos saattekin kaiken mainitun, tarvitsette vielä kummitädin.

-- Sitä hankitaan juuri.

-- Turha toivoa: täällä on liitto teitä vastaan.

-- Hovissako?

-- Niin, kaikki naiset ovat kieltäytyneet rupeamasta esittäjäksenne, päästäkseen hra de Choiseulin, rouva de Grammontin ja dauphinen, lyhyesti sanoen, kaikkien ankarasti siveäin suosioon.

-- Ensinnäkin täytyy koko siveäin puolueen muuttaa nimeään, jos kerran rouva de Grammont kuuluu siihen. Ja hän on jo melkoinen poikkeus.

-- Uskokaa minua, te koetatte turhaan.

-- Se koetus on kohta onnistunut.

-- Kah, sen vuoksiko te lähetitte kälynne Verduniin?

-- Juuri niin. Ah, te tiedätte jo sen? -- lisäsi kreivitär tyytymättömänä.

-- Onhan minullakin poliisini, -- naurahti de Sartines.

-- Ja urkkijanne?

-- Niin.

-- Täällä minun piirissäni?

-- Niin juuri.

-- Tallissani vai keittiössäni?

-- Odotushuoneissanne, salissanne, makuukamarissanne, niin, vaikkapa päänalaisenne alla.

-- Hyvä, ensimäisenä liittouden panttina ilmoittakaa minulle nuo urkkijat, -- pyysi kreivitär.

-- Oi, en tahdo saattaa teitä huonoihin väleihin ystävienne kanssa.

-- Siis sota välillemme!

-- Sota! Millä tavoin tuon lausuitte!

-- Lausuin niinkuin ajattelin. Poistukaa, en tahdo enää teitä nähdä.

-- Ah, tällä kertaa vetoan itseenne: voinko minä paljastaa... valtiosalaisuuden?

-- Sänkykamarisalaisuuden, tarkoitatte.

-- Niin juuri, sänkykamarissa hallitaan valtio nykyään.

-- Minä tahdon tietää, kuka minua urkkii.

-- Mitä hänelle teette?

-- Minä ajan hänet pois.

-- Tyhjentäkää sitten koko talonne, kreivitär.

-- Tuohan on vallan kauheaa, mitä puhutte!

-- Ja ennen kaikkea totta. Hyvä Jumala, eihän olisi mahdollista hallita ilman sellaisia keinoja: te, joka olette niin terävä poliitikko, tiedätte sen hyvin.

Rouva Dubarry nojasi kyynäspäänsä kiilloitettuun pöytään.

-- Olette oikeassa, -- vastasi hän, -- ei puhuta siitä asiasta. Ja liittomme ehdot?

-- Määrätkää te ne, tehän olette voittaja.

-- Minä olen laupias kuin muinainen kuningatar Semiramis. Mitä pyydätte?

-- Ettette koskaan puhu kuninkaan kanssa jauhonhintoja koskevista valituksista, joita te, petturi, olette luvannut kannattaa.

-- Se on sovittu; saatte viedä mennessänne kaikki anomuskirjeet, joita minulle on siitä asiasta lähetetty; ne ovat tuossa lippaassa.

-- Ottakaa siitä vastineeksi tämä valtakunnan päärien lausunto edustuslaitoksesta ja ministerinpaikoista.

-- Työ, joka oli teidän tehtävänne esittää hänen Majesteetilleen?

-- Niin.

-- Kuten olisitte sen itse antanut laatia?

-- Niin.

-- Hyvä; mutta mitä nyt heille vastaatte?

-- Vastaan, että olen sen lausunnon jättänyt. Siten voitetaan aikaa, ja te olette kyllin etevä taktikko käyttääksenne sitä seikkaa hyväksenne.

Samassa lensivät oven molemmat puoliskot auki ja muuan lakeija astui sisään ja huusi:

-- Kuningas!

Liittoutuneet pistivät nopeasti piiloon kumpikin sopimuksensa ensimäisen takeen ja kääntyivät tervehtimään tulijaa, joka oli hänen Majesteettinsa Ludvig XV.

24.

Kuningas Ludvig XV.

Ludvig XV astui sisään pystypäin, joustavin polvin, iloisin silmin ja hymy huulilla.

Hänen takanaan näkyi avatusta leveästä ovesta kaksirivinen kuja kumartuneita päitä: ne olivat hoviherrain, jotka toivoivat nyt sitä hartaammin pääsyä sisälle, kun näkivät kuninkaan saapumisessa tilaisuuden ilmaista nöyryyttään yhtaikaa kahdelle mahtihenkilölle.

Ovet sulkeutuivat. Kuningas ei ollut viitannut ketään tulemaan kanssaan, ja hän oli nyt yksinään kreivittären ja de Sartines'n seurassa.

Tässä emme ota lukuun kreivittären uskotuinta kamarineitsyttä emmekä pientä neekeripoikaa: sillä heidän läsnäoloaan ei sielläkään ajateltu.

-- Hyvää huomenta, kreivittäreni, -- sanoi kuningas suudellen rouva Dubarryn kättä. -- Näytätte, Jumalan kiitos, niin reippaalta ja kukoistavalta tänään! Päivää, de Sartines! Tehdäänkö täällä työtä? Taivas, miten paljon papereita! Älkää näyttäkö niitä vaan minulle! Ah, miten kaunis suihkulähde, kreivitär!

Ja rauhattoman ja oikullisen uteliaana kuten ainakin loi Ludvig XV katseensa valtavan suureen kiinalaiseen koristelaitokseen, joka oli vasta eilis-iltana tuotu kaunistamaan erästä kreivittären makuuhuoneen nurkkaa.

-- Sire, -- vastasi rouva Dubarry, -- se on kiinalainen suihkulähde, kuten teidän Majesteettinne näkee. Kun avaa sen takana olevan hanan, niin alkaa vesi suihkuta ja panee posliini-linnut visertämään ja lasikalat uimaan; sitten aukeavat pagoodin ovet ja siitä astelee esille pieni jono mandariineja.

-- Sangen somaa, kreivitär, -- sanoi kuningas.

Samassa tuli lähelle pieni neekeripoika, joka oli puettu sellaiseen eriskummallisen mielikuvituksen mukaan laadittuun pukuun, jollaisilla Orosmanet ja Othellot siihen aikaan koristettiin. Hänellä oli päässä toisella korvallisella pieni turbaani pystyin sulkatöyhdöin, yllään kullalla kirjattu jakku, joka jätti hänen mustat käsivartensa paljaiksi, ja polviin ulottuvat pösöhousut, jotka olivat ommellut valkeasta ja kullalla seatusta silkistä. Housuja liitti liiveihin korea vyö ja siihen oli pistetty tikari, jonka kahva säkenöi jalokiviä.

-- _Peste!_ -- huudahti kuningas, -- miten Zamore on komea tänään!

Neekeri asettui katselemaan tyytyväisenä itseään kuvastimesta.

-- Sire, hän aikoo anoa teidän majesteetiltanne suosionosoitusta, -- sanoi kreivitär Dubarry.

-- Madame, -- vastasi Ludvig XV mitä viehättävimmin hymyillen, -- Zamore tuntuu minusta ylen kunnianhimoiselta.

-- Kuinka niin, sire?

-- Sillä te olette jo suonut hänelle suurimman armon, mitä hän voi enää toivoa.

-- Minkä sitten?

-- Saman, jonka minullekin.

-- Minä en ymmärrä, sire.

-- Te olette tehnyt hänet orjaksenne.

De Sartines kumarsi hymyillen ja puraisi huultaan.

-- Ah, te olette hurmaava, sire! -- huudahti kreivitär. Sitten kallistui hän kuiskaamaan kuninkaan korvaan:

-- _Ranska_, minä jumaloin sinua. Kuningas hymyili nyt vuorostaan.

-- No niin, -- kysyi hän, -- mitä hyvää toivotte Zamorelle?

-- Palkintoa hänen pitkäaikaisista ja lukuisista palveluksistaan.

-- Hän on vasta kaksitoista-vuotias.

-- No, hänen vastaisista pitkistä palveluksistaan sitten.

-- Ahaa!

-- _Ma foi_, niin juuri, sire. Mielestäni on nyt annettu tarpeeksi kauan palkintoja tehdyistä palveluksista ja olisi aika antaa niitä tulevista; silloin olisi varmempi, ettei saisi palkakseen kiittämättömyyttä.

-- Onpa sekin keksintö, -- virkkoi kuningas; -- mitäs te tästä ajattelette, hra de Sartines?

-- Että silloin kaikki uskolliset saisivat palkintonsa, joten minä kannatan keksintöä, sire.

-- No niin, kreivitär, mitä te pyydättekään Zamorelle?

-- Sire, tunnettehan huvilani Luciennesissä?

-- Niin, olen kuullut siitä puhuttavan, en muuten.

-- Vika on teissä itsessänne; olenhan pyytänyt teitä satakin kertaa tulemaan sinne.

-- Tunnettehan hovisäännön, hyvä kreivitär. Kuningas ei saa nukkua muissa kuin kuninkaallisissa linnoissa, paitsi silloin, kun hän on matkoilla.

-- Aivan niin, ja siinäpä aionkin pyytää teiltä armonosoitusta Me korotamme Luciennesin kuninkaalliseksi linnaksi ja nimitämme Zamoren sen kuvernööriksi.

-- Siitä tulee ilvenäytelmä, kreivitär.

-- Tiedättehän, että pidän ilveilyistä.

-- Muut kuvernöörit alkavat valittaa.

-- Antaa heidän vaan valittaa!

-- Mutta tällä kertaa he valittaisivat syystä.

-- Sopii hyvin: he ovat valittaneet niin monta kertaa syyttä. Zamore, laskeudu polvillesi ja kiitä hänen Majesteettiaan.

-- Ja mistä? -- kysyi Ludvig XV. Neekeripoika laskeusi polvilleen.

-- Palkinnosta, jonka hän antaa sinulle siitä, että sinä olet niin usein kantanut minun laahustintani ja saanut siten hovin vanhat ja ulkokullatut vihan vimmaan.

-- Totta puhuakseni, -- virkkoi Ludvig XV, -- tuo poika on hirveän ruma!

Ja kuningas purskahti nauruun.

-- Nouse ylös, Zamore, -- sanoi kreivitär; -- sinä olet nyt kuvernööri.

-- Mutta älkäähän, kreivitär...

-- Minä otan huolekseni kirjelmäin lähettämisen, virka-valtakirjat ja varustukset. Se on minun asiani. Teidän tehtäväksenne, sire, jää nyt tulla itseänne alentamatta Luciennesiin. Tästä päivästä lahtien on teillä, oi kuninkaani, yksi kuninkaallinen linna lisää.

-- Tiedättekö keinoa kieltää häneltä mitään, Sartines?

-- Se ehkä löytyy, mutta ei ole löytynyt.

-- Ja jos se löytyy, sire, voin vannoa, että hra de Sartines tekee sen kauniin löydön.

-- Kuinka niin, madame? -- kysyi poliisipäällikkö hätkähtäen.

-- Ajatelkaapas, sire, että minä olen pyytänyt häneltä kolme kuukautta turhaan erästä asiaa.

-- Ja mitä sitten häneltä olette pyytänyt? -- kysyi kuningas.

-- Oh, hän sen kyllä tietää.

-- Minäkö, kreivitär? Minä vakuutan...

-- Kuuluuko se hänen virka-alaansa? -- kysyi jälleen kuningas.

-- Kyllä, hänen tai hänen seuraajansa, -- vastasi kreivitär.

-- Madame, -- huudahti de Sartines, -- te saatte minut tosiaan huolestuneeksi!

-- Mitä te olette häneltä pyytänyt? -- kysyi kuningas.

-- Hankkimaan käsiini erään noidan. De Sartines huokasi helpoituksesta.

-- Polttaaksenneko hänet roviolla? -- kysyi kuningas. -- Oi, nyt on niin kuuma; tehkää se talvella.

-- Ei, sire, vaan minä tahtoisin antaa hänelle kultaisen taikasauvan.

-- Hän siis ennusti teille onnettomuutta, jota ei sitten tapahtunut?

-- Päinvastoin, sire, hän ennusti onnea, joka tapahtuikin.

-- Joka suhteessako?

-- Niin, melkein.

-- Kertokaa minulle asia, kreivitär, -- sanoi Ludvig XV ja venähti mukavasti nojatuoliin; hänen äänensä ilmaisi, ettei hän oikein vielä tiennyt, saisiko hän kuulla jotain hauskaa vai ikävyyksiä, mutta että hän halusi kuitenkin uskaltautua leikkiin.

-- Sen teen mielelläni, sire, mutta silloin täytyy teidän suorittaa osaltanne puolet lupaamastani palkinnosta.

-- Kokonaan, jos tarvitaan.

-- Kas siinä kuninkaallinen sana!

-- Minä kuuntelen.

-- No hyvä. Oli kerran...

-- Tämähän alkaa kuin satu.

-- Se onkin satu, sire.

-- Ahaa, sen parempi, minä pidän paljon lumouksista.

-- Sillä te lumoatte, sire. Oli kerran köyhä tyttö, jolla ei siihen aikaan ollut helmuspoikia, ei vaunuja, ei neekereitä, ei papukaijaa eikä apinaa.

-- Eikä kuningasta, -- virkkoi Ludvig XV.

-- Oh, sire!

-- Ja mitä tuo tyttö teki? -- kysyi kuningas.

-- Hän tepsutteli.

-- Kuinka? Tepsutteli?

-- Niin, pitkin Pariisin katuja, jalkaisin kuin muutkin kuolevaiset. Siiriä vain ero, että hän tepsutti kovempaa vauhtia kuin muut, sillä väitettiin, että hän oli sievä, ja hän pelkäsi, että se sievyys veisi hänet ikäviin seikkailuihin.

-- Tuo tyttönen oli siis oikea Lucretia? -- kysäisi kuningas.

-- Teidän Majesteettinne tietää, että vuodesta... en tiedä oikein, milloin Rooman perustamisen jälkeen... ei ole enää ollut sellaisia?

-- Ah, kreivitär, olette tainnut ruveta oikein oppineeksi?

-- En, sillä jos olisin oppinut, olisin sanonut vuosiluvun, tosin väärin, mutta joka tapauksessa olisin sen sanonut.

-- Totta kyllä, -- myönsi kuningas; -- jatkakaa.

-- Hän tepsutti yhtä mittaa, ja kerran, kun hän sillä tavalla riensi Tuileries-palatsin puistossa, huomasi hän yhtäkkiä, että häntä seurattiin.

-- Ai hitto, -- sanoi kuningas, -- silloin hän pysähtyi.

-- Voi, miten teillä on huono ajatus naisista, sire. Huomaa kyllä, että te ette ole tuntenut muita kuin markiisittaria ja herttuattaria...

-- Ja prinsessoja, eikö niin?

-- Olen liian kohtelias väittääkseni teidän Majesteettianne vastaan. Mutta mikä häntä enimmin kauhisti, oli se, että taivaasta tuli sumu, joka muuttui vaan yhä paksummaksi ja paksummaksi.

-- Sartines, tiedättekö, mistä sumu tulee? Poliisipäällikkö säpsähti aivan yllätettynä.

-- En tosiaankaan, sire.

-- No, en minäkään, -- sanoi Ludvig XV. -- Jatkakaa, hyvä kreivitär.

-- Tyttö juoksi siis, minkä kerkisi; pääsi säleportista sisään, hän tuli torille, jolla on kunnia kantaa teidän Majesteettinne nimeä, kun yhtäkkiä tuo tuntematon seuraaja, josta hän jo luuli pelastuneensa, seisoi aivan hänen edessään. Hän kirkaisi.

-- Se tuntematon oli siis kovin ruma? -- sutkautti kuningas.

-- Päinvastoin, sire, hän oli kaunis, nuori mies, noin viiden- tai kahdeksankolmatta vuoden iässä, tummat kasvot, suuret silmät ja sointuva ääni.

-- Ja sankarittarenne pelkäsi? _Peste_, olipas hän vasta arka!

-- Ei enää sitten niin pahoin, kun hän hänet näki, sire. Kuitenkaan ei hänen asemansa ollut vielä aivan rauhoittava, sillä sumun vuoksi hän ei olisi saanut apua, jos tuntematon olisi aikonut hänelle jotain pahaa. Niinpä nuori tyttö pisti kätensä ristiin ja sanoi:

"Oi, kiltti monsieur, älkää tehkö minulle mitään pahaa!"

Tuntematon pudisti kauniisti hymyillen päätään.

"Jumala on todistajani, että se ei ollut aikomukseni."

"Mitä te sitten tahdotte?"

"Saada teiltä erään lupauksen."

"Mitä minä sitten voin teille luvata?"

"Ensimäisen suosionosoituksen, jota teiltä pyydän sitten kun..."

"Sitten, kun?" -- kysyi tyttö.

"Kun olette kuningatar", vastasi tuntematon.

-- Ja mitäs tyttö siihen tiesi? -- kysyi kuningas.

-- Sire, hänhän ei luullut joutuvansa lupaustaan täyttämään. Hän voi sellaista helposti luvata.

-- Entä ennustaja?

-- Katosi.

-- Ja hra de Sartines kieltäytyy etsimästä tuota noitaa käsiinsä? Siinä hän tekee pahoin.

-- Sire, en kieltäydy, mutta en voi häntä löytää.

-- Ette voi? -- toisti kreivitär; -- kuulkaas, poliisipäällikkö, tuota sanaa ei pitäisi olla poliisin sanakirjassa.

-- Madame, olemme kyllä jo hänen jäljillään.

-- Ah, tuo ainainen sama vastaus.

-- Ei suinkaan, se on totta. Mutta myöntänette, että tuntomerkit, jotka olette ilmoittanut, ovat sangen epämääräiset.

-- Mitä sanotte? Nuori, kaunis, tumma hipiä, musta tukka, loistavat silmät ja sointuva ääni.

-- _Peste_, miten tarkoin häntä kuvailette! Sartines, minä kiellän teitä tuota vintiötä etsimästä!

-- Siinä olette väärässä, sire, sillä minä en aio muuta kuin pyytää häneltä pientä tietoa.

-- Asia siis koskee teitä itseänne?

-- Minua toki.

-- No mitä te tahdotte häneltä vielä tietää? Onhan hänen ennustuksensa jo toteutunut.

-- Niinkö, teidän mielestänne?

-- Aivan varmaan: te olette kuningatar! Niinpä hänellä ei ole teille enää mitään sanomista.

-- On kyllä. Hänen on ennustettava minulle, milloin tämä kuningatar esitetään hovissa; ei riitä, että kuningatar hallitsee yöllä, sire, täytyy hiukkasen hallita päivälläkin.

-- Se asia ei riipu taikurista, -- virkkoi Ludvig XV työntäen huuliaan pitkälle, kun huomasi pakinan saavan epämiellyttävän käänteen.

-- Kenestä se sitten riippuu?

-- Teistä itsestänne.

-- Minusta?

-- Niin juuri. Hankkikaa kummitäti, joka teidät esittelee.

-- Teidän hovinaistenneko joukosta, jotka ovat niin olevinaan? Teidän Majesteettinne tietää hyvin, että se on mahdotonta; he ovat kaikki myyneet itsensä Choiseulien ja Praslinien suvuille.

-- No, no, luullakseni olemme sopineet olla puhumatta niistä kummastakaan.

-- Sitä minä en ole luvannut, sire.

-- No niin, pyydän siis teiltä nyt jotain.

-- Mitä?

-- Että annatte heidän olla niinkuin ovat ja pysytte itse siinä asemassa, jossa olette. Uskokaa minua, se on kaikkein parhain paikka.

-- Voi ulko-asioita. Voi laivastoa! Miten niitä hoidetaan!

-- Kreivitär, älkäämme taivaan tähden yhdessä ollessamme puhuko politiikkaa.

-- Olkoon sitten; mutta yksinäni ette voi estää minua siitä.

-- Oh, puhukaa yksinänne, mitä mielenne tekee. Kreivitär ojensi kätensä kukkuraista hedelmäkoria kohti, otti siitä kaksi appelsinia ja nakkeli niillä palloa käsissään.

-- Alas Praslin, ylös Choiseul, -- hoki hän, -- ylös Praslin, alas Choiseul.

-- No, mitäs nyt teette? -- kysyi kuningas.

-- Teidän Majesteettinne antamalla luvalla nakkelen alas ministeriöitä.

Samassa tuli Dorée sisään ja kuiskasi jotain emäntänsä korvaan.

-- Tietysti! -- huudahti kreivitär heti.

-- Mitä niin? -- kysyi kuningas.

-- Chon on palannut matkalta, sire, ja pyytää saada tulla teidän Majesteettianne alamaisesti tervehtimään.

-- Antaa tulla, antaa Chonin tulla! Minä olen tosiaan tuntenut neljä, viisi päivää ikäänkuin jotain puuttuvani, tietämättä mitä.

-- Kiitokseni, sire, -- virkkoi Chon ja astui sisään.

Sitten hän lähestyi kreivitärtä ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- Se on tehty.

Kreivitär ei voinut olla huudahtamatta hiljaa ilosta.

-- No niin, mitä tuo nyt on? -- kysyi Ludvig XV.

-- Ei mitään, sire; olen vaan niin onnellinen hänet jälleen nähdessäni, ei muuta.

-- Niin minäkin. Päivää, pikku Chon, päivää.

-- Suvaitseeko teidän Majesteettinne minun puhua pari sanaa kälyni kanssa.

-- Puhu, puhu, lapsukainen. Sillä välin tiedustelen minä Sartines'lta, mistä sinä tulet.

-- Sire, -- alkoi de Sartines, tahtoen välttää tuon kysymyksen, -- salliiko teidän Majesteettinne minulle tuokion aikaa.

-- Mitä varten?

-- Puhuaksemme sangen tärkeästä asiasta.

-- Oh, aikani on hyvin niukalla, hra Sartines, -- vastasi Ludvig XV jo ennakolta haukotellen.

-- Ainoastaan pari sanaa, sire.

-- Mistä asiasta?

-- Noista ihmeidentekijöistä, kaukonäkijöistä, illuminaateista.

-- Oh, huijareita. Antakaa heille lupakirja esiintyä silmänkääntäjinä, niin ei heitä enää tarvitse peljätä.

-- Sire, tohdinko väittää vastaan ja sanoa, että asia on paljoa vakavampi kuin teidän Majesteettinne luulee. Joka hetki perustetaan uusia vapaamuurari-seuroja. Niin, se ei ole enää mikään seura, se on kokonainen lahko, johon kaikki yksinvallan viholliset liittyvät: ideoloogit, encyklopedistit, filosoofit. He aikovat suurilla juhlallisuuksilla ottaa jäseneksi myöskin hra de Voltairen.

-- Mutta se mieshän on sairas ja kuolee.

-- Hänkö? Oh, ei suinkaan, sire, -- niin tyhmä hän ei ole.

-- Hän on käynyt ripillä.

-- Se on teeskentelyä.

-- Kapusiinimunkin kaavussa.

-- Se on herjausta, sire. Kaikki he touhuavat, kirjoittavat, pitävät puheita, keräävät rahaa, lähettävät kirjeitä toisilleen, punovat salajuonia, uhkaavat. Jotkut noista veljistä ovat sattuneet ilmaisemaan, että he odottavat paraikaa päällikköäkin.

-- Hyvä, Sartines, kun se päällikkö tulee, niin pistäkää hänet Bastiljiin, ja se asia päättyy siihen.

-- Sire, heillä on monet keinonsa, niillä miehillä.

-- Ja onko teillä niitä vähemmän, monsieur, teillä, joka olette koko Ranskan poliisipäällikkö?

-- Sire, teidät saatiin myöntymään jesuiittain karkoittamiseen maasta; olisi mieluummin pitänyt karkoittaa filosoofit.

-- Jaha, taasko te noista kynäilijöistä.

-- Sire, ne ovat vaarallisia kyniä, sillä ne teroitetaan Damiensin veitsellä. Ludvig XV kalpeni.

-- Nuo filosoofit, joita te halveksitte, sire... -- jatkoi de Sartines.

-- Niin, he?

-- He, sanon minä, he kukistavat kerran monarkian.

-- Ja kuinka kauan menee heiltä siihen aikaa, monsieur?

Poliisipäällikkö katsoi kuninkaaseen kummastunein silmin.

-- Kauanko, sire? Minäkö sen tietäisin? Viisitoista, kaksikymmentä, ehkäpä kolmekymmentä vuotta...

-- No niin, rakas ystäväni, -- vastasi Ludvig XV, -- viidentoista vuoden perästä ei minua enää ole olemassa; menkää puhumaan tästä asiasta minun seuraajalleni.

Ja kuningas kääntyi jälleen rouva Dubarryn puoleen. Kreivitär näytti jo odottavan tätä hetkeä. -- Oi, Jumalani, -- sanoi hän raskaasti huokaisten, -- mitä kerroitkaan, Chon?

-- Niin, mitäpä hän kertoi? -- kysyi kuningas; -- te näytätte kumpikin aivan surullisilta.

-- Ah, sire, -- vastasi kreivitär, -- meillä on siihen hyvä syymme.

-- No, sanokaahan, mitä on tapahtunut?

-- Lanko-raukka!

-- Jean-parka!

-- Luuletko sinä, että se täytyy leikata pois?

-- On vielä toivoa, ettei tarvitse.

-- Leikata mikä? -- kysyi Ludvig XV.

-- Toinen käsi, sire.

-- Leikata varakreiviltä toinen käsi? Minkä tähden?

-- Siksi, että hän on pahoin haavoittunut.

-- Pahoin haavoittunut käteen?

-- Oi, hyvä Jumala, niin, Sire.

-- Tappelussa jossakin kapakassa tai peliloukossa!...

-- Ei, sire, keskellä maantietä.

-- Mutta miten se on tapahtunut?

-- Siten, että koetettiin murhata hänet, ei enempää eikä vähempää!

-- Oh, kreivi-rukka! -- huudahti Ludvig XV. Kuningas ei liioin säälinyt ihmisiä, mutta osasi erinomaisesti teeskennellä heitä säälivänsä. -- Aiottiin hänet murhata? Mutta tämä tuntuu tosiaan vakavalta asialta, vai mitä, Sartines?

Poliisipäällikkö oli päältä nähden paljoa rauhallisempi kuin kuningas, mutta todellisuudessa, oli juuri hän hyvin levoton. Ja hän lähestyi nyt kälyksiä ja kysyi ylen tuskastuneena:

-- Onko tosiaan tapahtunut sellainen onnettomuus, mesdamès?

-- Valitettavasti kyllä, monsieur, se on aivan totta, -- vastasi Chon kyyneleitä vuodattaen.

-- Aiottu murhata!... Ja millä tavoin?

-- Kavalasti karaten hänen kimppuunsa.

-- Kavalasti karaten!... Mutta kuulkaa, Sartines, tämä tuntuu olevan asia, joka kuuluu teidän alaanne.

-- Kertokaa tapahtuma minulle, -- sanoi de Sartines. -- Mutta pyydän, ettei teidän mielipahanne liioittelisi asiaa. Kuta oikeudenmukaisempia olemme, myöskin sitä ankarampia, ja usein asia kadottaa merkityksensä, kun arvostelee sitä lähemmin ja tyynesti.

-- Oh, minä en ole sitä suinkaan muilta kuullut, -- huudahti Chon, -- minä näin sen itse, näin omin silmin.

-- No mitä sinä sitten näit, oi suuri Chon? -- kysyi kuningas.

-- Minä näin, että muuan mies karkasi veljeni kimppuun ja pakotti hänet paljastamaan miekkansa ja haavoitti häntä pahoin.

-- Oliko tuo mies yksinään? -- kysyi de Sartines.

-- Ei lainkaan, hänellä oli mukanaan kuusi muuta miestä.

-- Varakreivi-rukka! -- säälitteli kuningas ja katsoi yhtä mittaa kreivitärtä nähdäkseen, missä määrin hän suri ja voidakseen sen mukaan itsekin surra. -- Varakreivi-rukka, pakotettu kaksintaisteluun!

Kuningas huomasi kreivittären silmistä, ettei tässä ollut suinkaan leikki kysymyksessä.

-- Ja haavoittunut, -- lisäsi kuningas surkeammalla äänellä.

-- Mutta mistä siellä riita syntyi? -- kysyi poliisipäällikkö, joka koetti yhä saada selvää totuudesta, vaikka sitä salattiin häneltä kaikenlaisilla luikerteluilla.

-- Aivan turhasta asiasta, monsieur, kyytihevosista, joita ei tahdottu antaa varakreiville, vaikka hänellä oli kiire saattaa minut kälyni luo, sillä minä olin luvannut joutua tänne tänä aamuna.

-- Ah, mutta tämä huutaa suorastaan kostoa, eikö niin, Sartines? -- sanoi kuningas.

-- Niin nähtävästi, sire, -- vastasi poliisipäällikkö, -- ja minä otan asiasta selon. Päällekarkaajan nimi, madame? Olkaa hyvä ja sanokaa se ja samoin hänen arvonsa ja ammattinsa.

-- Hänen ammattinsa? Hän oli sotilas, upseeri dauphinen santarmirykmentistä, mikäli luulen. Ja hänen nimensä jälleen oli jokin Baverney, Faverney, Taverney, niin, nyt sen muistan: se oli Taverney.

-- Madame, -- sanoi Sartines, -- hän makaa ensi yön Bastiljissa.

-- Oh, eipä suinkaan, -- vastasi kreivitär, joka oli tähän saakka ollut ylen diplomaattisesti vaiti; -- ei, eipä suinkaan!

-- Mitä kummaa, eikö suinkaan? -- kysyi kuningas. -- Ja miksikä ei tuota lurjusta vangittaisi, pyydän kysyä? Tiedättehän, että minä en voi kärsiä sotilasherroja.