Part 20

-- Onnea matkalle, monsieur Jean Dubarry. Vaunut lähtivät nopeasti vierimään.

-- Tuhat tulimmaista, -- sanoi varakreivi irvistäen pahoin, -- tiedätkös, minulla on kauheat tuskat, pikku Chon.

-- Seuraavassa hevostenmuuttopaikassa me haetamme lääkärin, sillaikaa kuin tämä nuorukainen aterioi, -- vastasi Chon.

-- Ai, tosiaan, me emme ole vielä syöneet aamiaistakaan, -- sanoi Jean. -- Mitä minuun tulee, kipu vei minulta nälän; minua vaan janottaa.

-- Tahdotko lasillisen _eau de la Côtea_.

-- Mielelläni, anna tänne.

-- Monsieur, -- virkkoi Gilbert, -- jos tohtisin huomauttaa eräästä seikasta.

-- Puhukaa.

-- Likööri on hyvin sopimaton juoma siinä tilassa, jossa nyt olette.

-- Niinkö tosiaan?

Sitten kääntyi varakreivi Chonin puoleen: -- Onko tuo sinun filosoofisi lääkäri? -- kysyi hän.

-- En, monsieur, en minä lääkäri ole, mutta minusta tulee kerran lääkäri, jos Jumala sallii, -- vastasi Gilbert. -- Mutta minä olen lukenut eräästä kirjasesta sotilaita varten, että ensimäinen seikka, joka haavoitetulta täytyy kieltää, on liköörien, viinin ja kahvin nauttiminen.

-- Jaha, vai niin olette lukenut. Ei sitten puhuta enää siitä.

-- Mutta jos varakreivi voisi antaa minulle nenäliinansa, niin menisin ja kostuttaisin sen tuolla lähteessä; sitten käärisitte märän liinan kätenne ympäri, ja se helpoittaisi suuresti.

-- Tehkää se, ystäväni, tehkää, -- kehoitti Chon. -- Kyytimies hoi, pysäyttäkää! -- huusi hän.

Kyytimies pysäytti; Gilbert meni ja kasteli varakreivin nenäliinan pienessä purossa.

-- Tuo poika häiritsee meitä kamalasti jutellessamme, -- sanoi Dubarry.

-- Puhutaan omaa murrettamme, -- vastasi Chon.

-- Minun tekee mieli käskeä kyytimiestä ajamaan ja jättää hänet nenäliinoineen tänne.

-- Siinä menettelisit ehkä pahoin, hänestä saattaa olla meille hyötyä.

-- Millä tavalla?

-- Hän antoi jo minulle sangen tärkeitä tietoja.

-- Mistä?

-- Dauphinesta; ja kuulit juuri itse, että hän ilmoitti sinulle vastustajasi nimen.

-- No, olkoon sitten tässä.

Samassa tuli Gilbert takaisin tuoden jääkylmässä vedessä lioitetun nenäliinan.

Se käärittiin varakreivin haavalle ja helpoitti suuresti särkyä, kuten Gilbert oli sanonut.

-- Hän oli tosiaan oikeassa; minä voin nyt paremmin, -- sanoi kreivi. -- Puhutaan nyt asioista.

Gilbert pani silmänsä kiinni ja korvansa auki; mutta hänen toivonsa petti, sillä Chon vastasi veljensä kehoitukseen tuolla kauniilla ja vilkkaalla murteella, joka on pariisilaisen korville oikea epätoivon syy, sillä hän ei eroita Provencen murteessa muuta kuin jonon korahtavia ja kovia kerakkeita, jotka hyrräävät kaunissointuisten ääntiöiden päällä.

Gilbert, niin hyvin kuin hän itseään hallitsikin, teki harmistuneen liikkeen; se ei jäänyt huomaamatta neiti Chonilta, joka nyt lohdutti nuorukaista lepyttelevällä hymyllä.

Tästä hymystä ymmärsi Gilbert erään seikan, nimittäin että hänen läsnä ollessaan oltiin huomaavaisia: hän, maan matonen, piti aisoissaan tuollaisen varakreivin, joka oli kuninkaan erikoisessa suosiossa.

Jospa Andrée näkisi hänet näissä mukavissa vaunuissa!

Ja sitä ajatellessaan hän pöyhisteli ylpeydestä.

Nicolea ei hän enää muistanutkaan.

Veli ja sisar alkoivat jälleen jutella murteellaan.

-- Ahaa, -- huudahti yhtäkkiä varakreivi kurkistaen ulos taakse vaunujen ikkunasta.

-- Mitä niin? -- kysyi Chon.

-- Arabialainen hevonen tulee perästämme.

-- Mikä arabialainen hevonen?

-- Se, jonka minä tahdoin ostaa.

-- Siunaa, -- sanoi Chon, -- sillähän ratsastaa nainen. Oi, miten ihana luoma.

-- Kummasta puhut... naisesta vai hevosesta?

-- Naisesta.

-- Huuda siis hänelle, Chon, ehkä hän pelkää sinua vähemmän kuin minua. Minä antaisin tuosta hevosesta ehkä jo tuhannen pistolia.

-- Entä naisesta? -- kysyi Chon nauraen.

-- Hänen tähtensä minä tuhlaisin koko omaisuuteni... Kutsu häntä siis.

-- Madame, -- huusi Chon, -- madame!

Mutta ratsastajatar, jolla oli suuret, mustat silmät, valkea viitta ja otsalla harmaa huopahattu höyhentöyhdöin, kiiti kuin nuoli, huutaen italiaksi:

-- _Avanti, Djerid, avanti!_[42]

-- Hän on italialainen, -- huomautti Jean; -- _mordieu_, miten kaunis nainen! Ellei minulla olisi tuo haava, minä hyppäisin alas vaunuista ja juoksisin hänen perästään.

-- Minä tunnen hänet, -- sanoi Gilbert.

-- Älkääs vaan, tämä maalaispoikahan on koko seudun osoteluettelo! Tunteeko hän koko maailman!

-- Mikä hänen nimensä on? -- kysyi Chon.

-- Lorenza, -- vastasi Gilbert.

-- Ja kuka hän on?

-- Hän on noidan vaimo.

-- Minkä noidan?

-- Parooni Josef Balsamon.

Veli ja sisar vilkaisivat toisiinsa.

Sisar aivan kuin kysyäkseen veljeltään:

"Eikö ollut hyvä, että pidimme hänet?"

"Toden totta", näytti veli vastaavan.

23.

Kreivitär Dubarryn pukeutumis-vastaanotto,

Sallikoot lukijamme meidän nyt jättää neiti Chon ja varakreivi Jean ajamaan kyydillä Ghâlonsiin vievää tietä ja viekäämme heidät erään toisen, samaan sukuun kuuluvan henkilön luo.

Sen Versaillesin huoneuston, jossa madame Adelaide, Ludvig XV:n tytär, aikoinaan oli asunut, oli sama kuningas antanut kreivitär Dubarryn asunnoksi, tuon naikkosen, joka oli nyt noin vuoden ajan ollut hänen rakastajattarenaan, kuitenkin tarkastettuaan sitä ennen hyvän aikaa, minkä vaikutuksen tämä valtiokeikaus tekisi hovissa.

Ja kuninkaan lemmikki oli huolettomuudellaan ja vapailla tavoillaan, iloisella luonteellaan, ehtymättömällä raisuudellaan ja säkenöivillä päähänpistoillaan muuttanut hiljaisen linnan humisevaksi maailmaksi, jossa ketään ei kärsitty muuten kuin ehdolla, että hänen täytyi esiintyä niin vilkkaasti ja iloisesti kuin mahdollista.

Tästä huoneustosta annettiin nykyään muuhun linnaan aivan alinomaa juhlakäsky tai merkki jollekin huviretkelle lähtöön, vaikka se olikin sangen ahdas ala, jos vertaa sitä mahtiin, mikä sen omistajattarella oli.

Mutta enimmän mahtoi mainitun palatsin osan komeita portaita ihmetyttää suunnaton vierailijaan tulva, joka jo aamusta saakka, nimittäin noin kello yhdeksältä, nousi niitä juhla-asussa ja kaikessa komeudessaan ja asettui sitten nöyrästi odottamaan etuhuoneeseen. Se huone oli täynnä kaikenlaisia taide-esineitä, kuitenkin vähemmän merkillisiä kuin se epäjumala, jota valitut saivat tuolla sisällä itse pyhätössä palvella.

Oli mennyt päivä siitä, jolloin kuvaamamme kaksintaistelu oli tapahtunut kievarin pihalla Chausséen kylässä. Kello oli yhdeksän aamulla, siis juuri mainittu kuninkaan lemmikin ylösnousu-aika. Ja Jeanne Vaubernier, -- niin oli hänen nimensä alkujaan ollut, mutta sitten oli se neiti Lange ja viimein, hänen entisen suojelijansa Jean Dubarryn[43] suosiosta, kreivitär Dubarry -- hän nousi nyt, kirjattuun musliiniseen kampausmekkoon puettuna, joka antoi haahtuvaisten pitsireunustainsa alta kuultaa hänen pyöreäin jalkainsa ja alabasterihohteisten käsiensä, nousi sängystä, emme väitä Venuksen kaltaisena, mutta vielä paljoa kauniimpana kuin Venus, jos arvostelemme asiaa miehen tavalla, joka pitää todellisuutta kauniimpana kuin tarua. Hänellä oli kastanjanruskea, erinomaisen aistikkaasti käherretty tukka, iho valkea ja pehmyt kuin silkki, ja siinä risteilivät siniset suonet, silmät vuoroin riutuvat ja vuoroin säkenöivät, ja pieni ruusunpunainen suu, Joka oli maalattu heleimmällä karmiinilla ja joka näytti auetessaan kaksi riviä suoranaisia helmiä. Kuoppasia hänellä oli kaikkialla, poskissa, leuassa, sormissa. Hänen povensa mahtoi olla muovailtu Melos-saaren Venuksen malliin. Hän oli notkea kuin käärme ja samalla sopivan lihavahko, -- kas tällaisia suloja madame Dubarry valmistautui nyt näyttämään pukeutumishetkiensä valituille. Ja näitä samoja ei hänen Majesteettinsa Ludvig XV, lemmikin öitten valittu, lyönyt laimin tulla kaikkien muitten tavalla ihailemaan myöskin aamulla, muistaen ehkä sananpartta, joka varoittaa vanhuksia hukkaamasta muruja, jotka elämän pöydältä putoavat.

Kuninkaan lemmikki oli ollut jo valveilla jonkun aikaa. Kello kahdeksan hän oli soittanut kelloa käskeäkseen päästämään auringon, ensimäisen ihailijansa, sisälle kamariin, ensin tiheämpäin uudinten lävitse, sitten harvempain. Ja aurinko, joka oli tänä aamuna loistavan kaunis, olikin tullut sisään, ja muistaen entisiä tarullisia menestyksiään naisten parissa, oli se nyt säteillään hyväillyt tätäkin ihanaa nymfiä, joka ei suinkaan niinkuin Dafne paennut jumalaisten rakkautta, vaan päinvastoin suvaitsi joskus alentua etsimään kuolevaisten lempeä.

Näin ollen olikin jo uni täydellisesti kadonnut hänen jalokivinä säihkyvistä silmistään, kun hän nyt hymyillen tarkasteli niitä pienestä kullalla kehystetystä ja helmillä koristetusta kuvastimesta, jota hän piti kädessään. Notkea ruumis, josta tässä olemme antaneet heikon kuvauksen, oli solahtanut sängystä, jossa se oli levännyt kaikkein suloisimpain unten helmassa, seisomaan kärpännahkaiselle matolle. Ja siinä kohtasi hänen jalkojaan, jotka olivat sadun Tuhkimo-kaunottaren jalkain veroiset, kaksi kättä ja ojensivat niihin kahta tohvelia, jotka olivat niin kalliit, että joku Jeannen synnyinseudun halonhakkaaja olisi tullut upporikkaaksi, jos olisi ainoastaan toisen niistä löytänyt.

Sillaikaa kuin tämä viettelevän soma kuvapatsas nousi pystyyn ja tuli yhä elävämmäksi, heitettiin hänen olkapäilleen hieno Mechelnin pitseistä tehty vaippa. Sitten vedettiin hänen jalkoihinsa, jotka hetkeksi pistäytyivät ulos tohveleista, ruusunpunaiset silkkisukat, jotka olivat niin hienot, että niitä tuskin voi eroittaa niiden verhoamain jalkain hipiästä.

-- Eikö ole tullut uutisia Chonista? -- kysyi hän kaikkein ensiksi kamarineitsyeltään.

-- Ei, madame, -- vastattiin hänelle.

-- Eikä varakreivi Jeanista?

-- Ei hänestäkään.

-- Onkohan Bischille tullut?

-- Tänä aamuna lähetettiin tietämään asiaa kreivittären sisarelta.

-- Eikä ollut kirjeitä?

-- Ei mitään, madame.

-- Ah, miten väsyttävää on odottaa näin, -- sanoi kreivitär viehkeän nyrpeänä. -- Eikö milloinkaan keksitä keinoa, että sadankin peninkulman päästä voi vaihtaa tuossa tuokiossa kirjeitä? Säälinpä tosiaan niitä, jotka tänä aamuna joutuvat kynsiini! Onko etuhuone yhtään täyttynyt?

-- Kreivitär kysyykin vielä!

-- Niin, mutta tiedäkin se, Dorée, että dauphine lähestyy, eikä olisi mikään kumma, jos minä tulisin sellaisen auringon tähden hyljätyksi. Minä olen pieni ja mitätön tähti-parka. Keitä siellä nyt on? Annappas kuulua.

-- Hra d'Aiguillon, Soubisen ruhtinas, hra de Sartines, presidentti Maupeou.

-- Entä herttua de Richelieu?

-- Hän ei ole vielä saapunut.

-- Ei tänään enempää kuin eilenkään! Mitäs sinulle sanoin, Dorée? Hän pelkää sitoutuvansa tulemalla luokseni. Toimita minun pikalähettini Hannover-hotelliin[44] tiedustelemaan, onko herttua sairas.

-- Kyllä, kreivitär. Ottaako kreivitär heidät kaikki yhtaikaa vastaan, vai annatteko jollekulle yksityis-vastaanoton?

-- Yksityisen. Minun täytyy saada puhua hra de Sartines'n kanssa: päästäkää hänet erikseen sisään.

Kreivittären kamarineitsyt ilmoitti tämän käskyn pitkälle lakeijalle, joka vartioi käytävässä odotushuoneitten ja kreivittären sänkykamarin välillä. Ja tuskin oli se tehty, kun sisään astui mustapukuinen mies, poliisipäällikkö Sartines, koetellen lievitellä harmaiden silmiensä ankaruutta ja ohuitten huultensa kovia piirteitä mitä lupaavimmalla ja viehättävimmällä hymyllä.

-- Hyvää huomenta, vihamieheni, -- sanoi kreivitär kääntymättä hänen puoleensa, mutta nähden hänet käsipeilistään.

-- Minä vihamiehenne, madame?

-- Tietysti. Minä ja'an ihmiset kahteen eri luokkaan: ystäviin ja vihamiehiin. Minä en myönnä löytyvän välinpitämättömiä, tai minä pistän ne vihamiesteni luokkaan.

-- Siinä teette oikein, madame. Mutta sanokaapas, millä minä, joka olen ollut niin tunnetun uskollinen teille, ansaitsen joutua jompaankumpaan näistä viime luokista?

-- Sillä, että te annatte painattaa, levittää, myydä ja esittää kuninkaalle kokonaisen tulvan pieniä runoja, häväistyskirjeitä ja pilkkalehtiä minua vastaan. Se on ilkeästi tehty! Se on vihattavaa! Se on typerää!

-- Mutta, madame, minä en ole suinkaan vastuussa...

-- Kyllä, monsieur, te olette, sillä te tiedätte, kuka kunnoton ne kaikki kirjoittaa.

-- Madame, jos niitä ei olisi muuta kuin yksi kirjoittaja, niin ei meidän tarvitsisi antaa hänen nääntyä Bastiljin komeroihin, sillä hän kuolisi pian työn paljoudesta.

-- Kuulkaas, tuo mitä sanotte ei ole kaikkein kohteliainta!

-- Jos olisin vihamiehenne, madame, en puhuisi niin.

-- No, siinä tapauksessa olette oikeassa. Älkäämme puhuko siitä enää. Nyt me olemme mainioissa väleissä, olkoon se päätetty, ja se ilahuttaa minua. Mutta eräästä asiasta olen vielä levoton.

-- Mistä, madame?

-- Että te olette mainioissa väleissä myöskin Choiseulien kanssa.

-- Madame, hra de Choiseul on pääministeri; hän käskee ja ja minun täytyy panna käskyt toimeen.

-- Jos siis hra de Choiseul käskee teitä, että minua on vainottava, ärsytettävä ja kiusattava kuoliaaksi, niin te annatte kiusanhenkieni minua vaivata, ärsyttää ja minut tappaa? Koreat kiitokset!

-- Puhutaanpas nyt tästä asiasta, -- vastasi de Sartines ja tohti istuutua kuninkaan lemmikin siitä suuttumatta, sillä sellaisen epäkohteliaisuuden salli mielelläänkin miehelle, jolla oli tarkimmat tiedot kaikista tapahtumista koko Ranskassa. -- Mitä teinkään hyväksenne kolme päivää sitten? -- kysyi poliisipäällikkö.

-- Ilmoititte minulle, että Chanteloupista lähetettiin pikaviesti jouduttamaan dauphinen matkaa.

-- Ja oliko se vihamiehen työ?

-- Ei. Mutta miten olette käyttäytynyt tuossa esittely-asiassa, joka, niinkuin tiedätte, on minun itserakkaudelleni niin merkitsevä?

-- Parhaiten, miten suinkin olen voinut.

-- Hra de Sartines, te ette ole aivan suora.

-- Oi, kreivitär, te loukkaatte minua! -- Kuka etsi teille esimerkiksi erään kapakan perukasta lyhemmässä kuin kahdessa tunnissa varakreivi Jeanin, kun teidän tarvitsi lähettää hänet jonnekin, minne, en tiedä, tai paremminkin, tiedän?

-- Oh, olisi ollut ehkä parempi -- vastasi rouva Dubarry nauraen, -- jos olisitte päästänyt minut tuosta langostani, joka sanoo olevansa Ranskan kuningasperheen sukua.

-- Mutta, madame, apua se joka tapauksessa on puoleltani ollut.

-- Kyllä, mutta siitä on jo kolme päivää, te teitte sen toissapäivänä; mutta eilen, teittekö eilen mitään puolestani?

-- Eilenkö, madame?

-- Oh, turhaan saatte miettiä. -- Sillä eilen oli päivä, jolloin piti olla kohtelias muille.

-- Minä en ymmärrä laisinkaan teitä, madame.

-- Mutta minä ymmärrän, nähdäänpäs. Vastatkaa nyt, monsieur, mitä te teitte eilen.

-- Aamullako vai illalla?

-- Aamulla ensinnäkin.

-- Aamulla minä työskentelin niinkuin tavallisesti, madame.

-- Miten kauan työskentelitte?

-- Kello kymmeneen.

-- Ja sitten?

-- Sitten lähetin kutsumaan luokseni päivälliselle erään Lyonista tulleen ystäväni, joka oli siellä lyönyt vetoa, että hän pääsisi Pariisiin minun tietämättäni. Muuan lakeijani odotti häntä jo tulliportilla.

-- Entä päivällisen jälkeen?

-- Lähetin hänen Majesteettinsa Itävallan keisarin poliisipäällikölle erään kuuluisan varkaan osoitteen, jonka olinpaikastahan ei ollut saanut selvää.

-- Ja varas oli?

-- Wienissä.

-- Te hoidatte siis paitsi Pariisin myöskin ulkomaisten hovien poliisilaitoksia?

-- Kyllä joutoajan sattuessa, madame.

-- Hyvä, sen painan muistiini. Ja kun olitte lähettänyt tuon kuriirin, mitä teitte sitten?

-- Olin Oopperassa.

-- Katsomassa pikku Guimardia?[45] Soubise-parka!

-- En suinkaan, vaan vangituttamassa erään kuuluisan taskuvarkaan, jonka olin antanut olla rauhassa niin kauan kuin hän oli tyytynyt pelkästään verojen yleisvuokraajiin, mutta joka oli nyt uskaltanut kääntyä parin kolmen ylhäisen herran puoleen.

-- Tai oli ollut kyllin tyhmä sen tehdäkseen, olisi teidän mielestäni pitänyt sanoa, monsieur. Entä Oopperan jälkeen?

-- Oopperan jälkeen?

-- Niin. Taidanpa olla nenäkäs tätä kysyessäni, vai mitä?

-- Ette suinkaan. Oopperan jälkeen... Malttakaapas, kun muistelen.

-- Ahaa, siinä tuntuu muistinne pettävän!

-- Eihän. Oopperan jälkeen... Kas, nyt sen muistan.

-- Hyvä.

-- Minä laskeusin alas rattailta ja kapusin sitten taas ylös erään naishenkilön luo, jolla on peliluola, ja vein hänet itse For-l'Évêqueen.[46]

-- Hänen vaunuillaan?

-- Ei, vaan ajurin rattailla, joilla olin tullutkin.

-- Entä sitten?

-- Kuinka, sitten? Se loppui siihen.

-- Ei, se ei loppunut siihen.

-- Menin ja istuin jälleen rattaille.

-- Ja kenen tapasitte niissä? Sartines punastui.

-- Ah, -- huudahti kreivitär lyöden pieniä käsiään vastatusten, -- minulla on kunnia saada poliisipäällikkö punastumaan.

-- Madame... -- änkytti de Sartines.

-- Hyvä, minä siis sanon teille, kuka rattailla oli, -- jatkoi kuninkaan lemmikki. -- Hän oli herttuatar de Grammont.

-- Herttuatar de Grammont! -- huudahti poliisipäällikkö.

-- Niin, herttuatar de Grammont, joka pyysi teitä hankkimaan itselleen pääsyn kuninkaan huoneisiin.

-- Kautta kunniani, madame, -- huudahti de Sartines pyörähdellen nojatuolissaan, -- jätän salkkuni teidän käsiinne, sillä minä en ole enää poliisipäällikkö, se olette te.

-- Minulla on tosiaan, hra de Sartines, omat poliisini, kuten näette; varokaa siis itseänne... Niin, niin, herttuatar de Grammont keskellä yötä poliisipäällikön kanssa ajurinrattailla, jotka kulkivat käydenjalkaa. Tiedättekö, mitä minä heti annoin tehdä?

-- En, mutta minä alan peljätä kauheasti. Onneksi silloin oli jo hyvin myöhä.

-- Ah, se ei haittaa. Yö on koston aika.

-- Ja mitä te annoitte tehdä? Sanokaa.

-- Samoin kuin minulla on omat poliisini, on minulla omat kirjailijanikin, hirveitä tuhruksia, likaisia kuin vanhat ryysyt ja nälkäisiä kuin sudet.

-- Te vaalitte heitä siis huonosti.

-- Minä en vaali heitä ollenkaan. Jos he lihoisivat, tulisivat ne yhtä tuhmiksi kuin hra de Soubise. Rasva haihduttaa sapen, sehän on tunnettu asia.

-- Jatkakaa, minua alkaa aivan pöyristää.

-- Minä muistin kaikki häijyydet, joita te annatte Choiseulien minulle tehdä. Se pistätti minua, ja minä siis laadin Apollonpojilleni seuraavan ohjelman: 1. hra de Sartines puettuna viskaaliksi, käymässä erään talon neljännessä kerroksessa Arbre-Sec kadun varrella, erään nuoren immen luona, jolle hän ei häpeä antamasta joka kuukauden viimeinen päivä kurjat kolmisensataa livreä.

-- Madame, te koetatte halventaa ainoastaan hyväätyötä.

-- Muita töitä ei yleensä voidakaan halventaa. 2. hra de Sartines kunnianarvoisan lähetyspapin salapuvussa hankkii pääsyn Karmeliitti-luostariin Saint-Antoine-kadun varrella.

-- Madame, minä toin vaan noille hyville nunnille uutisia Idästä.

-- Läheisestä vai kaukaisesta? 3. hra de Sartines poliisipäällikön virkapuvussa ajellen keskellä yötä pitkin katuja kahden kesken herttuatar de Grammontin kanssa.

-- Ah, madame, -- sanoi Sartines peljästyneenä, -- aiotteko siinä määrin riistää arvon minun hallinnolliselta työltäni?

-- Mitä, annattehan tekin riistää arvon minun samallaiselta työltäni, -- vastasi kreivitär nauraen. -- Mutta odottakaahan lisää.

-- Odotan.

-- Minun veitikkani ryhtyivät heti toimeen, ja he ovat käsitelleet ainetta niinkuin koulupojat sekä kertomuksen muodossa että runomitalla, jopa laajoina kuvauksinakin. Ja minä sain tänä aamuna jo yhden komparunon, yhden viisun ja yhden vaudevillen.

-- Hyvä Jumala!

-- Kaikki kolme murhaavia. Minä lahjoitan ne tänään kuninkaalle samoin kuin te huvitatte häntä tuolla uudella _isämeidällä_, jota annatte levittää häntä vastaan, tiedättehän?

'Isä meidän, joka olet Versaillesissa, häväisty olkoon sinun nimesi niinkuin sen olla tulee; alasmenköön sinun valtakuntasi; älköön tapahtuko sinun tahtosi ei maan päällä enempää kuin taivaassakaan; anna meille takaisin meidän jokapäiväinen leipämme, jonka hempukkasi ovat meiltä syöneet; anna anteeksi parlamentillesi, joka ajaa sinun etujasi, niinkuin mekin annamme anteeksi sinun ministereillesi, jotka ovat ne kavaltaneet. Älä johdata itseäsi rouva Dubarryn kiusaukseen, mutta päästä meitä pahasta kansleristasi. Aamen.'

-- Mistä te olette tuonkin saanut käsiinne? -- kysyi de Sartines, joka oli pannut kätensä huoaten ristiin.

-- Ah, Jumala paratkoon, minun ei tarvitse mitään käsiini etsiä, -- vastasi kreivitär, -- minulle lähetetään kohteliaasti joka päivä kaikki parhain, mitä tähän alaan kuuluu. Minä olen muuten kiitollinen teillekin näistä jokapäiväisistä lähetyksistä.

-- Mutta, madame...

-- Ja vastalahjaksi saatte te huomenna tuon komparunon, viisun ja vaudevillen.

-- Ja miksikä en jo heti?

-- Siksi, että menee vielä aikaa niitä levittäessä. Eikö muuten ole tapana, että poliisi saa vasta kaikkein viimeiseksi tiedon kaikesta, mitä tapahtuu? Oi, ne ilahuttavat teitä mitä suurimmassa määrin, uskokaa minua. Minä nauroin niille tänä aamuna lähes tunnin, ja mitä kuninkaaseen tulee, hän nauroi niille vatsansa kipeäksi. Sen vaivan vuoksi hän nyt viipyykin.

-- Minut perii hukka! -- huudahti de Sartines lyöden kaksin käsin peruukkiansa.

-- Ei, teitä ei peri hukka, vaan teistä tehdään pilkkalauluja, ei muuta. Perikö minut hukka _la Belle Bourbonnaisen_[47] vuoksi, minutkaan? Ei, minä olen vaan raivostunut, siinä kaikki, ja siksi minä tahdon puolestani raivostuttaa muita. Ah, nämä suloiset runot! Minä tulin niistä niin tyytyväiseksi, että käskin antaa kirjallisille skorpiooneilleni viiniä, ja he ovat kai paraikaa humalassa.

-- Voi, kreivitär, kreivitär!

-- Luetaan ensin tuo komparuno.

-- Armoa!

-- Oi Ranska, mik' on kohtalos! Tuon naaran saalis olla!...

Ei, minähän erehdyin, tämähän oli se, jota te annoitte levittää minua vastaan. Niitä on niin paljon, että pää menee sekaisin. Malttakaapas, tämähän se on:

Hei, kuomat, näittekö, kun tuotiin uus kyltti hajuaines-puotiin? Sen muuan Luukkaan maalareista on tehnyt, kyljet puteleista ja purkeista hän miesten kuvin on koristellut: niissä huvin tuo meille naamat tuttuin herrain Boynes'n ja Maupeoun ja Terrayn ja Sartines'n myös samaan hintaan. Ja sitten kyltin alapintaan hän piirsi, siellä ostaa että saa _neljän kelmin kauneusvettä_.

-- Ah teitä julmuria, tehän teette minusta oikeinpa tiikerin.

-- Sitten se viisu. Rouva de Grammont nyt puhuu:

Poliisi, myöntäkää se vaan, on pehmyt pinta mulla! Se tiedoks Ranskan kuninkaan nyt antakaa jo tulla.

-- Madame, madame! -- huusi de Sartines raivoissaan.

-- Oi, rauhoittukaa, -- vastasi kreivitär hänelle, -- sitä ei ole vielä painettu muuta kuin tuhat kappaletta. Mutta nyt teidän täytyy kuulla myöskin se vaudeville.

-- Onko teillä kirjapainokin?

-- Sepä kysymys! Eikö hra de Choiseulilläkin ole kirjapainoa?

-- Varokoon painattajanne itseään!

-- Niin, koettakaa vaan. Hänellä on lupakirja minun nimessäni.

-- Tämähän on inhoittavaa! Ja kuningas nauraa näille hävyttömyyksille?

-- Kuinkas muuten? Hän se juuri miettii ja tekee minulle riimejä, milloin hämähäkkini eivät niitä keksi.

-- Oh, te tiedätte, että minä palvelen teitä, ja kohtelette minua näin?

-- Tiedän, että petätte minua. Herttuatar on sukua Choiseuleille ja hankitsee minun perikatoani.

-- Madame, hän sai minut yllätyksellä pauloihinsa, sen vakuutan.

-- Te siis tunnustatte?

-- Täytynee kai.

-- Miksi ette ilmoittanut siitä minulle?

-- Tulin nyt juuri sitä tekemään.

-- Lorua, sitä minä en usko.

-- Kunniasanallani!

-- Vaadin paljon parempaa taetta.

-- Hyvä, siispä rukoilen armoa, -- sanoi poliisipäällikkö ja laskeusi polvilleen.

-- Siinä teette viisaasti.

-- Tehkäämme sula sovinto, taivaan tähden, kreivitär.

-- Mitä, pelkäättekö te paria vaivaista runoa, te, mies, ministeri?

-- Oh, jos minun ei tarvitsisi muuta peljätä!

-- Mutta te ette tule ajatelleeksi, miten ikäviä hetkiä moinen viisu voi tuottaa minulle, joka olen vaan heikko nainen?

-- Kuningatar te olette.

-- Niin, kuningatar, jota ei ole vielä esitelty hovissa.

-- Minä vannon teille, kreivitär, että minä en ole koskaan tehnyt teille mitään pahaa.

-- Ette itse, mutta annatte muitten tehdä.

-- Niin vähän kuin mahdollista, -- väitti poliisipäällikkö.

-- No, minun täytynee uskoa, -- vastasi kreivitär.

-- Te saatte sen uskoa.

-- Nyt on siis tehtävä vastakkaista pahalle: nyt on tehtävä hyvää.

-- Auttakaa minua, niin olen varma, että onnistun.

-- Oletteko te minun puolellani vai ettekö?