Part 2

-- Älä puhu, -- sanoi ääni vasemmalta, -- tai olet kuoleman oma.

Matkalainen kumarsi ääneti.

-- Mutta jos pelkäät, -- virkkoi kolmas ääni, joka tuntui nousevan aivan maan sisästä niinkuin Hamletin isän, -- jos pelkäät, lähde takaisin alangolle. Se merkitsee sitä, että sinä luovut aikeestasi, ja silloin sinun annetaan palata sinne, mistä olet tullut.

Matkalainen heilautti vain kättänsä ja jatkoi kulkuaan.

Yö oli niin pimeä ja metsä niin sankka, ettei hän voinut kulkea eteenpäin kuin hapuilemalla, vaikka valo häntä opastikin. Tuli liukui eteenpäin noin tunnin ajan, ja matkalainen seurasi sitä nurisematta ja näyttämättä pelon merkkiäkään.

Äkkiä tuli katosi.

Matkalainen huomasi olevansa metsän toisessa reunassa. Hän kohotti katseensa ylös; taivaan tummasta sinestä kiilui yksinäisiä tähtiä.

Hän jatkoi kulkuaan yhä siihen suuntaan, jonne tuli oli kadonnut. Mutta pian nousi hänen eteensä jokin tumma rauniohahmo, muinaisen linnan jäännökset.

Ja samassa hänen jalkansa töytäsi kivisoraan.

Kohta sitten kietoutui jokin kylmä esine hänen ohimoilleen ja peitti hänen silmänsä. Nyt hän ei nähnyt enää edes pimeätäkään.

Veteen kastettu liinainen kääre kietoi hänen päätänsä. Tämä oli varmaankin sovittu asia, tai ainakin saattoi matkalaisemme sellaista odottaa, sillä hän ei koettanut laisinkaan ottaa sidettä pois. Hän kurotti ainoastaan vaieten kätensä ikäänkuin sokea anoen taluttajaa.

Se pyyntö ymmärrettiin, sillä samassa tarttui kylmä, luinen, kuiva koura matkalaista käteen.

Hän tunsi, että se oli luurangon lihaton käsi; mutta jos siinä luukädessä olisi ollut tunto, olisi se puolestaan huomannut, ettei matkalaisen käsi vavissut.

Sitten huomasi matkalaisemme, että häntä talutettiin nopeasti eteenpäin noin sataisen syltä. Yhtäkkiä jätti opastajan käsi hänen kätensä, side kirposi hänen otsaltaan, ja tuntematon pysähtyi: hän oli saapunut Ukkosvuoren huipulle.

2.

"Se, joka on."

Keskellä metsän aukeamaa, jota ympäröivät vanhuuttaan alastomat koivut, kohosi raunioiksi sortuneen linnan pohjakerros, tuollaisen, joita läänitysherrat aikoinaan ristiretkiltä palattuaan kylvivät Europan täyteen.

Porttiholvit olivat kaunistetut taidokkaasti veistetyillä koristeilla, mutta näiden syvennyksistä törrötti nyt kuvapatsaitten asemasta, jotka olivat särkyneet ja pudonneet muurin juurelle, kanervamättäitä ja metsän kukkia. Tummina ja terävinä kuvastuivat niiden suipot kaaret, joiden reunoihin alaspudonneet kivet olivat muodostaneet pykälöitä, himmeää taivasta vasten.

Kun matkalaisemme avasi silmänsä, huomasi hän olevansa pääoven kosteain ja sammaltuneitten portaitten edessä. Ensimäisellä porrasaskelmalla seisoi aave, joka oli nikamaisella kädellään taluttanut häntä siihen paikkaan saakka. Pitkä käärinliina verhosi tuota haamua kiireestä kantaan. Käärinliinan laskoksista hehkuivat tyhjät silmäkolot; hänen lihaton kätensä oli ojennettu raunioiden keskustaa kohti ja näytti osoittavan matkalaiselle siellä olevaa salia hänen kulkunsa päämaalina, oviaukkoa, joka oli niin paljon maan pinnan yläpuolella, ettei sen alapuolella oleviin osiin saattanut nähdä. Mutta itsensä salin särkyneessä kattoholvissa värisi himmeä ja salaperäinen tuli.

Matkalainen nyökäytti myöntävästi päätänsä. Aave nousi verkalleen, askel kerrallaan ääneti ylös portaita ja painui raunioihin. Tuntematon seurasi häntä samanlaisin rauhallisin ja juhlallisin askelin kuin hän oli tännekin saakka kulkenut, nousi portaita ylös askelman kerrallaan kuten haamukin, ja meni sisään.

Hänen takanansa sulkeutui käytävän ovi kumahtaen kuin kaikuva vaskinen muuri.

Haamu oli pysähtynyt ympyriäisen, tyhjän salin ovelle; seinät olivat mustiin verhotut, ja salia valaisi kolme vihertäviä säteitä levittävää lamppua.

Kymmenen askeleen päässä haamusta pysähtyi matkalainenkin.

-- Avaa silmäsi, -- sanoi haamu.

-- Minä näen, -- vastasi tuntematon.

Aave vetäisi silloin nopeasti ja ylpein liikkein käärinliinainsa kätköstä kaksiteräisen miekan, löi sillä erääseen pronssiseen pilariin, ja pilari vastasi metallisella kuminalla.

Samassa nousivat permantopaadet kaikkialla ympäri salia ylös ja maasta ilmestyi lukematon lauma samanlaisia haamuja kuin tuo ensimäinenkin, kukin aseestettuna kaksiteräisellä miekalla. He asettuivat portailla varustetulle kohokkeelle, joka kaarsi pitkin pyörösalin seinävieriä ja johon noiden kolmen lampun vihertävä valo erikoisesti lankesi. Siellä seisoivat he kylminä ja hievahtamatta kuin muurin kivet heidän takanaan, ja olivat niinkuin kuvapatsaita jalustoillaan.

Jokainen näistä elävistä kuvapatsaista hohti omituisen valkeana mustaa verhoa vasten, jolla seinät oli peitetty, niinkuin jo olemme maininneet.

Kohokkeen ensimäisen askelman eteen oli sijoitettu seitsemän tuolia. Kuudella niistä istui jo kuusi haamua, jotka näyttivät olevan johtajia. Yksi tuoleista oli tyhjä.

Keskimäinen haamuista nousi nyt ylös.

-- Kuinka monta meitä on täällä, veljet? -- hän kysyi kääntyen kokoontuneitten puoleen.

-- Kolmesataa, -- vastasivat kaikki aaveet yhteen suuhun, ja sali pauhasi heidän ääntään, joka sitten murtui ja vaikeni melkein heti seinien mustia verhoja vastaan.

-- Kolmesataa, -- toisti puheenjohtaja; -- niistä kukin edustaa kymmentätuhatta liiton jäsentä. Kolmesataa miekkaa, jotka vastaavat kolmea miljoonaa tikaria.

Sitten hän kääntyi matkustajan puoleen:

-- Mitä toivot? -- kysyi hän.

-- Saada nähdä valon, -- vastasi tulokas.

-- Polut, jotka johtavat tulen vuorelle, ovat epätasaiset ja kovat. Etkö pelkää astua niitä käymään?

-- Minä en pelkää mitään.

-- Kun kerran olet astunut askeleen, ei sinun ole lupa enää kääntyä takaisin. Ajattele sitä.

-- Minä en pysähdy ennenkuin olen saapunut huipulle.

-- Oletko valmis vannomaan valan?

-- Lausukaa se, ja minä toistan.

Puheenjohtaja kohotti kätensä ja lausui verkkaisin, juhlallisin äänin seuraavat sanat:

-- Ristiinnaulitun Pojan nimessä vanno murtavasi lihalliset siteet, jotka kiinnittävät sinua vielä isään, äitiin, veljiin, sisariin, vaimoon, omaisiin, ystäviin, rakastajattareen, kuninkaihin, hyväntekijöihin ja jokaiseen, kuka se olkoonkin, jolle sinä olet luvannut uskollisuutta, kuuliaisuutta tai palvelustasi.

Muukalainen toisti varmalla äänellä puheenjohtajan hänelle lausumat sanat, jonka jälkeen viimemainittu siirtyi valan toiseen pykälään ja jatkoi samalla verkkaisella ja juhlallisella äänellä:

-- Tästä tuokiosta alkaen olet päästetty valasta, jonka olet vannonut isänmaalle ja laeille. Vanno siis ilmoittavasi uudelle päällikölle, jonka tunnustat, kaikki, mitä olet tehnyt, lukenut tai kuullut, oppinut tai mietiskellyt, ja myöskin koettavasi tutkia ja vakoilla sitä, mitä silmäsi eivät itsestään näe.

Puheenjohtaja vaikeni, ja tuntematon toisti lausutut sanat.

-- Saakoon sinulta kunnian ja arvon _aqua tofana_[1], -- jatkoi puheenjohtaja yhä samalla äänellä, -- varmana ja tarpeellisena keinona maailman puhdistamiseen kuolemalla tai hitaalla lainauksella niistä, jotka koettelevat häväistä totuutta tai riistää sen meidän käsistämme.

Kaiku ei olisi uskollisemmin toistanut näitä sanoja kuin tuntematon sen teki. Puheenjohtaja jatkoi:

-- Karta Espanjaa, karta Napolia, karta kaikkea kirottua maata, karta jokaista kiusausta ilmaista mitään siitä, jota olet näkevä tai kuuleva, sillä salama ei iske nopeammin kuin näkymätön ja kaikkialta löytävä tikari, joka sinut silloin kaataa, missä vaan oleksitkin. -- Isän, Pojan ja Pyhänhengen nimessä!

Näihin viimeisiin sanoihin sisältyvästä uhkauksesta huolimatta ei tuntemattoman kasvoilla näkynyt minkäänlaista tunteen värähdystä. Hän lausui valan loppupuolen sekä sitä seuraavan lyhyen pyhityslauselman yhtä rauhallisella äänellä kuin alunkin.

-- Ja nyt, -- jatkoi puheenjohtaja, -- kietokaa uuden jäsenen otsalle pyhä side.

Kaksi haamua tuli tuntemattoman luo, ja hän taivutti heidän edessään päänsä alas. Toinen painoi hänen otsalleen purppuranpunaisen nauhan, joka oli täynnä hopeisia kirjaimia, keskellä Loretten pyhän Neitsyen kuva. Toinen jälleen solmisi nauhan päät niskaan.

Sen jälkeen he vetäytyivät paikoilleen jättäen tuntemattoman tulokkaan yksin.

-- Mitä toivot? -- kysyi puheenjohtaja häneltä.

-- Kolmea seikkaa, -- vastasi tulokas.

-- Mitä seikkoja?

-- Rautakättä, tulisen miekan, timanttiset vaakamaljat.

-- Miksi toivot itsellesi rautakäden?

-- Tukahduttaakseni hirmuvallan.

-- Miksi toivot itsellesi tulisen miekan?

-- Karkoittaakseni saastan maan päältä.

-- Miksi toivot timanttiset vaakamaljat?

-- Punnitakseni ihmiskunnan kohtalot.

-- Oletko valmis alistumaan kokeisiin?

-- Vahva on valmis kaikkeen.

-- Kokeet, kokeet! -- huusi yhtaikaa monta ääntä.

-- Käänny, -- lausui puheenjohtaja.

Tuntematon totteli käskyä, ja häntä vastapäätä seisoi mies, joka oli kalman kalpea, kädet ja jalat sidottuina, kapula suussa.

-- Mitä näet? -- kysyi puheenjohtaja.

-- Rikollisen tai rikoksen uhrin.

-- Hän on petturi ja on kavaltanut yhdistyksen salaisuuden, vannottuaan saman valan kuin sinäkin äsken.

-- Siis hän on rikollinen.

-- Niin. Minkä rangaistuksen hän ansaitsee?

-- Kuoleman. Kolmesataa haamua toisti:

-- Kuoleman!

Samassa raahattiin tuomittu salin perälle, vaikka hän ponnisti hurjuuteen saakka vastaan. Muukalainen näki hänen kamppailevan kaikin voimin ja vääntelehtivän pyövelinsä käsissä; hän kuuli hänen äänensä puuskuvan ja sähisevän suukapulan esteenkin takaa. Tikari välkähti ja heijasti kuin salama lamppujen hohdetta; sitten kuului pehmeä isku ja ruumiin jymähdys, joka putosi raskaasti ja kaameasti permannolle.

-- Oikeus on täytetty, -- sanoi tuntematon, kääntyen kolkkoa piiriä kohti, joka oli ahnain silmin katsellut tätä näytelmää ruumisliinojensa poimuista.

-- Sinä siis hyväksyt täällä tapahtuneen teloituksen? -- kysyi puheenjohtaja.

-- Kyllä, jos surmattu tosiaan oli rikollinen.

-- Ja sinä juot jokaisen miehen kuolinmaljan, joka kavaltaa pyhän yhdistyksen salaisuudet niinkuin hän?

-- Juon.

-- Olipa juoma mitä tahansa?

-- Mitä tahansa.

-- Tuokaa malja, -- sanoi puheenjohtaja.

Toinen pyöveleistä tuli nyt uuden jäsenen luo ja ojensi hänelle juotavaksi punaista ja haaleaa nestettä ihmisen pääkallossa, jossa oli pronssinen jalka.

Tuntematon otti maljan pyövelin kädestä ja kohotti sen päänsä yläpuolelle:

-- Minä juon, -- sanoi hän, -- jokaisen kuolemaksi, joka kavaltaa pyhän yhdistyksen salaisuudet.

Sitten laski hän maljan huulilleen, tyhjensi sen viimeiseen pisaraan saakka ja antoi sen kylmäverisesti takaisin miehelle, joka oli sen hänelle ojentanut.

Kummastuksen humina kulki pitkin kokoontuneitten piiriä, ja aaveet näyttivät käärinliinoistaan katselevan toisiinsa.

-- Hyvä on, -- sanoi puheenjohtaja; -- tänne pistooli. Eräs haamuista meni puheenjohtajan luo; hänellä oli toisessa kädessä pistooli ja toisessa kuula ja panos ruutia. Ehdokas tuskin viitsi luoda silmäänsäkään sinne päin.

-- Sinä lupaat siis totella sokeasti pyhää yhdistystä? -- kysyi puheenjohtaja.

-- Lupaan.

-- Vaikka tuon tottelevaisuuden seuraus kohdistuisi sinuun itseesi?

-- Se, joka tänne astuu, ei ole enää itsensä oma, hän on kaikkien.

-- Siis sinä tottelet, minkä käskyn sinulle antanenkin?

-- Tottelen.

-- Heti?

-- Niin.

-- Arvelematta?

-- Arvelematta.

-- Ota tämä pistooli ja panosta se.

Tuntematon otti pistoolin, solutti ruudin sen piippuun, tiukkasi tulpalla ruudin, pudotti sitten piippuun kuulan ja painoi sen päälle uuden tulpan; sitten hän varusti aseen sankkiruudilla.

Tämän omituisen paikan kammottavat asukkaat katselivat häntä synkän äänettöminä, eikä hiljaisuudessa kuulunut muuta kuin tuulen huokailua särkyneitten holvikaarten kulmissa.

-- Pistooli on panostettu, -- virkkoi tuntematon tyynesti.

-- Oletko siitä varma? -- kysyi puheenjohtaja. Tulokkaan huulet piirtyivät hymyyn; hän veti esiin latasimen ja pudotti sen pistoolin piippuun, josta se jäi kaksi tuumaa koholle.

Puheenjohtaja ilmaisi nyökkäyksellä olevansa varma siitä, että pistooli oli käyttökunnossa.

-- Niin, -- sanoi hän, -- se on varustettu täydellä panoksella.

-- Mitä minun on sillä tehtävä? -- kysyi tuntematon.

-- Viritä se.

Tuntematon viritti pistoolin, ja keskellä syvää hiljaisuutta, joka nyt seurasi vuorosanoja, kuului hanan rasahdus.

-- Nyt, -- jatkoi puheenjohtaja, -- nosta pistoolin piippu otsaasi vasten.

Tulokas totteli arvelematta.

Kokouksen jäsenten piirissä syntyi yhä suurempi hiljaisuus; lamput näyttivät kalpenevan, aaveet olivat nyt tosiaankin aaveita, sillä yksikään niistä ei vetänyt edes henkeään.

-- Laukaise! -- käski puheenjohtaja.

Toinen veti liipasinta, pii iski tulta sankinkanteen; mutta ainoastaan sankkiruuti paloi eikä lehahtavaa liekkiä seurannut lainkaan pamaus.

Ihastuksen huuto purkausi melkein kaikkien kokoontuneiden rinnasta, ja puheenjohtaja ojensi vaistomaisesti kätensä tuntematonta kohti.

Mutta vaativaisimmat eivät tyytyneet pelkästään kahteen kokeeseen, ja eräät äänet huusivat:

-- Tikari! Tikari!

-- Te vaaditte sitä? -- kysyi puheenjohtaja.

-- Niin! Tikari, tikari! -- huusivat samat äänet.

-- Tuokaa siis tänne tikari, -- sanoi puheenjohtaja.

-- Se on tarpeetonta, -- virkkoi tuntematon ja pudisti halveksivasti päätänsä.

-- Kuinka, tarpeetontako? -- huudahtivat kaikki kokoontuneet.

-- Niin, tarpeetonta, -- kertasi tulokas kaikkia muita kovemmalla äänellä. -- Tarpeetonta, toistan minä, koska te siten hukkaatte kallista aikaa.

-- Mitä sanotkaan? -- huudahti puheenjohtaja.

-- Minä sanon, että minä tunnen kaikki teidän salaisuutenne, että kaikki nämä kokeet, joita te olette minulta vaatineet, ovat ainoastaan lasten leikkejä, arvottomia vakavain miesten tuokiotakaan ajateltaviksi. Minä sanon, että tuo surmattu mies ei ole kuollut; sanon, että veri, jota minä join, oli viiniä, joka oli pantuna litteään nahkaleiliin hänen rintansa kohdalle vaatteiden alle. Minä sanon, että ruuti ja kuula putosivat tämän pistoolin perään, kun minä virittäessäni hanan saatoin aukeamaan erään läpän, joka nieli ne aukkoonsa. Ottakaa siis pois tehoton aseenne, sopiva peljättämään arkimuksia. Nouse ylös, valhe-ruumis: sinun ei pidä säikytellä väkeviä.

Hirveä huuto kajahti holvin alla.

-- Sinä tunnet meidän salaisuutemme! -- huudahti puheenjohtaja. -- Sinä olet siis joko näkevä tai petturi?

-- Kuka sinä olet? -- kysyi yhtaikaa kolmesataa ääntä; ja kaksikymmentä miekkaa välkkyi lähinnä seisovain aaveitten käsissä ja suuntautui jo tuntemattoman rintaa kohti, painuen alemmaksi kaikki samanlaisella liikkeellä niinkuin opetetun falangin käyttäminä.

Mutta hän seisoi vain tyynenä hymyillen, pää pystyssä ja pudistaen jauhoittamatonta tukkaansa, jota piti koossa ainoastaan tuo hänen otsansa ympäri sidottu nauha:

-- _Ego sum qui sum_, -- vastasi hän, -- _minä olen se, joka on_.

Sitten kiersi hänen silmäyksensä ahtaana piirinä ympäröivää muuria. Valtiaskatseen edessä laskeutuivat miekat, yksi nyt, toinen myöhemmin, sikäli, antautuivatko sen katseen masentamat alttiiksi sen vaikutukselle vai koettivatko sitä vielä vastustaa.

-- Sinä lausuit varomattoman sanan, -- virkkoi puheenjohtaja, -- ja epäilemättäkin lausuit sen siksi, että sinä et tunne sen sisältöä.

Muukalainen pudisti hymyillen päätänsä.

-- Minä olen vastannut niinkuin minun pitää, -- vakuutti hän.

-- Mistä siis tulet? -- kysyi puheenjohtaja.

-- Tulen maasta, josta tulee valo.

-- Tiedot, jotka olemme saaneet, ilmoittavat kuitenkin sinun tulevan Ruotsista.

-- Joka tulee Ruotsista, saattaa silti matkata Itämailta, -- vastasi muukalainen.

-- Toisen kerran, me emme sinua tunne. Kuka olet?

-- Kuka olen!... Kuulkaa siis, -- sanoi tuntematon, -- minä ilmoitan sen teille heti, koska ette ole minua ymmärtävinänne. Mutta ensin tahdon sanoa teille, keitä te itse olette.

Aaveet vavahtivat ja heidän miekkansa kalahtivat toisiinsa, siirtyen vasemmista käsistä oikeisiin ja kohoten taas tuntemattoman rintaa kohti.

-- Ensinnäkin, -- alotti muukalainen ojentaen kätensä puheenjohtajaan päin, -- sanon minä nimesi sinulle, joka luulet olevasi jumala, vaan olet ainoastaan edelläkävijä, sinulle, joka edustat Ruotsin haaraosastoa, sanon sen, jotta minun ei tarvitsisi nimetä sinulle muita. Swedenborg,[2] eivätkö enkelit, jotka puhelevat tuttavina kanssasi, ole ilmoittaneet sinulle, että se, jota odotit, oli lähtenyt matkalle?

-- Se on totta, -- vastasi puheenjohtaja ja veti puhujan paremmin nähdäkseen kasvoiltansa käärinliinan pois. -- Se on totta, he ovat sen minulle ilmoittaneet.

Tuo henkilö, joka oli täten paljastanut kasvonsa jyrkästi vastoin yhdistyksen tapoja ja juhlamenoja, oli noin kahdeksankymmen-vuotias vanhus, valkopartainen, kasvoiltaan arvokas mies.

-- Hyvä, -- jatkoi muukalainen; -- sinun vasemmalla puolellasi on englantilaisen piirin edustaja, joka on Kaledonian looshin esimies. Olkaa tervehditty, mylord! Jos isoisänne[3] -- veri vielä virtaa suonissanne, voi Englanti toivoa sammuneen tulen syttyvän.

Kaikki miekat vaipuivat alas. Viha alkoi muuttua hämmästykseksi.

-- Ah, tekö se olette, kapteeni?[4] -- jatkoi tuntematon ja kääntyi sen johtohenkilön puoleen, joka seisoi reunimmaisena vasemmalle puheenjohtajasta. -- Mihin satamaan olette jättänyt kauniin laivanne, joka teistä on rakas kuin armaisenne? Se on komea fregatti, eikö niin, tuo _Providence_, nimi, joka tuottaa onnea Amerikalle?

Sitten kääntyi hän erään toisen puoleen, joka oli presidentin oikealla kädellä:

-- Nyt on sinun vuorosi, Zürichin profeetta,[5] -- sanoi hän.

-- Kas niin, katso minuakin kasvoihin, sinä, joka olet kehittänyt kasvontutkimus-tieteen aivan ennustustaidoksi, ja julista ääneen, etkö huomaa minun kasvojeni piirteistä minun elämäntehtäväni todistusta.

Mies, jolle hän nämä sanat puhui, peräytyi hätkähtäen askeleen taaksepäin.

-- Sinä taasen, -- lausui muukalainen kääntyen hänen vierustoverinsa puoleen, -- sinä Pelagiuksen[6] jälkeläinen, nyt on ajettava toinen kerta maurit pois Espanjasta. Se on helppo asia, elleivät kastilialaiset ole iäksi hukanneet Cidin[7] miekkaa.

Viides johtaja tuli mykäksi ja seisoi liikkumatta; tuntemattoman ääni oli hänet aivan kuin muuttanut kiveksi.

-- Entä minä sitten, -- kysyi johtajista kuudes, alkaen puhua ennen tuntematonta, koska tämä näytti hänet unohtavan.

-- Eikö sinulla ole minulle mitään sanomista?

-- Kyllä, -- vastasi matkustaja iskien häneen katseen sellaisen, joka tunkee läpi sydämen joka sopukan. -- Kyllä on, minulla on sinulle samat sanat kuin Jesuksella Judaalle. Minä sanon ne pian sinulle.

Vastauksen saanut lensi kalpeammaksi kuin hänen ruumisliinansa ja yleinen sorina tuntui kokoontuneitten parvessa vaativan jäseneksi vihittyä tilille tästä hänen odottamattomasta syytöksestään.

-- Sinä unohdat Ranskan edustajan, -- virkkoi puheenjohtaja.

-- Hän ei olekaan joukossamme, -- vastasi muukalainen ylväästi, -- ja sinä tiedät sen hyvin, sinä, joka nyt puhut, sillä tuossa on tyhjänä hänen tuolinsa. Muista tästä lähtien, että se joka näkee pimeydessä ja kukistaa elementit, se joka elää kuoleman uhalla, ainoastaan hymyilee ansoille.

-- Sinä olet nuori, -- huomautti puheenjohtaja, -- mutta puhut arvoa vaatien kuin mikä jumala. -- Muista itse: vaateliaisuus ei eksytä muita kuin yksinkertaisia ja tietämättömiä.

Ylen pilkallinen hymy vääristi muukalaisen huulia.

-- Te olette kaikki yksinkertaisia, -- sanoi hän, -- koska teillä ei ole vaikutusta minuun; te olette kaikki tietämättömiä, koska te ette tiedä, kuka minä olen, kun taas minä tiedän, keitä te olette. Minä en siis saa parissanne aikaan mitään muulla kuin vaativaisuudella; mutta onkokaan kaikkivoipa vaatelias?

-- Tuon voimallisuuden todistus, anna sellainen meille, -- sanoi puheenjohtaja.

-- Kuka on kutsunut teidät kokoon? -- kysyi tuntematon, muuttuen kysellystä kyselijäksi.

-- Korkein piiri.

-- Te ette ole tulleet tänne ilman tarkoitusta, -- sanoi muukalainen kääntyen puheenjohtajan ja noiden viiden muun johtajan puoleen, -- te Ruotsista, te Lontoosta, te New Yorkista, te Zürichistä, te Warsovasta, yleensä te kaikki, -- jatkoi hän ja kääntyi nyt koko joukon puoleen, -- neljästä maanosasta yhtyäksenne tässä uskon hirveässä pyhätössä.

-- Emme suinkaan, -- selitti puheenjohtaja, -- me olemme tulleet vastaanottamaan sitä, joka on perustanut salais-opillisen valtakunnan Idässä, liittänyt maan kaksi pallonpuoliskoa uskojen yhteydeksi, kietonut koko ihmissuvun kädet veljellisesti toisiinsa.

-- Onko mitään merkkiä, josta voitte hänet varmasti tuntea?

-- On, -- vastasi puheenjohtaja, -- ja Jumala on hyvyydessään sallinut enkeliensä ilmoittaa sen minulle.

-- Sen merkin tunnette te siis yksinänne?

-- Ainoastaan minä tunnen sen.

-- Te ette ole ilmaissut sitä kenellekään?

-- En kellekään maan päällä.

-- Ilmoittakaa se nyt ääneen.

Puheenjohtaja epäröi.

-- Ilmoittakaa, -- toisti muukalainen käskevästi, -- ilmoittakaa, sillä hetki on tullut!

Puheenjohtaja lausui:

-- Hänellä riippuu ryntäillä timanttilevy, ja tässä levyssä loistaa erään ainoastaan hänen käsittämänsä tunnuslauseen sanojen kolme ensimäistä kirjainta.

-- Mitkä nuo kolme kirjainta ovat?

-- L.P.D.

Muukalainen tempaisi nopeasti auki takkinsa ja liivinsä, ja hänen hienosta liinakankaasta tehdyn paitansa rintamuksella säkenöi silloin kuin tulisena tähtenä timanttilevy, jossa hehkuivat nuo rubiineista kudotut kolme kirjainta.

-- _Hän!_ -- huudahti puheenjohtaja hämmästyneenä. -- Olisiko se hän?

-- Se jota maailma odottaa! -- lausuivat kaikki johtajat levottomina.

-- Suurkopti![8] -- humisi kolmesataa ääntä yhtaikaa.

-- No niin, -- huudahti muukalainen voitonriemuisin äänin, -- uskotteko minua nyt, kun toistan uuden kerran: Olen se, joka on?

-- Uskomme! -- lausuivat haamut ja vaipuivat polvilleen.

-- Puhu, mestari, -- sanoivat puheenjohtaja ja viisi muuta johtajaa painaen päänsä maata kohti. -- Puhu ja me kuulemme.

3.

L.P.D.

Syntyi tuokion kestävä hiljaisuus, jollaikaa tuntematon näytti kokoavan ajatuksensa. Sitten hän virkkoi:

-- Ylhäiset herrat, te voitte laskea pois miekkanne, jotka turhaan käsiänne väsyttävät, ja kuunnella minua tarkkaavasti, sillä teillä on paljon oppimista niistä vähistä sanoista, jotka aion teille lausua.

Joukko kuunteli kahta tarkkaavammin.

-- Suurten virtain lähteet ovat melkein aina jumalallisia, sentähden ne ovat tuntemattomia. Niinkuin Niili, niinkuin Ganges, niinkuin Amazon, niin tiedän minäkin minne menen, mutta en sitä, mistä tulen! Muistan ainoastaan sen seikan, että sinä päivänä, jolloin silmäni aukesivat havaitsemaan ulkonaisia esineitä, olin Medinassa, pyhässä kaupungissa, ja aikailin mufti Salaaimin puutarhoissa.

-- Hän oli kunnianarvoisa vanhus, jota minä rakastin kuin omaa isääni, mutta joka ei kuitenkaan ollut minun isäni; sillä vaikka hän katselikin minua hellin silmin, ei hän koskaan puhunut minulle muuten kuin kunnioittavin sanoin. -- Kolme kertaa päivässä hän poistui luotani antaakseen erään toisen vanhuksen tulla pariini, henkilön, jonka nimeä minä en voi lausua muuta kuin suureen pelkoon yhtyvin kiitollisuuden tuntein. Tämä kunnianarvoisa vanhus, kaiken inhimillisen tiedon kokoomus, seitsemän korkeimman hengen opettama kaikissa sellaisissa asioissa, jotka enkelit oppivat ymmärtääkseen Jumalaa, hän on nimeltään Althotas. Hän oli minun kasvattajani, hän oli oppimestarini. Hän on vieläkin minun ystäväni, kunnioitettava ystävä, sillä hän on kaksi kertaa vanhempi kuin kaikkein vanhin teistä.

Nämä juhlalliset sanat, majesteettiset kädenliikkeet ja samalla kertaa sekä vakuuttava että ankara ääni tekivät kokoontuneihin sellaisen vaikutuksen, jollaiset päättyvät odottavan levottomuuden väristyksillä.

Matkalainen jatkoi: