Part 19

-- Uskon kyllä, että tahdotte sen ostaa; paha vaan, että se ei ole kaupaksi.

-- Kenenkä se sitten on?

-- Olettepas te utelias!

-- Ja sinä olet taas vaitelias.

-- No, onpahan erään henkilön, joka asuu luonani ja pitää tuosta eläimestä aivan kuin omasta lapsestaan.

-- Minä tahdon puhua hänen kanssaan.

-- Hän nukkuu.

-- Onko hän mies vai nainen?

-- Hän on nainen.

-- No sano sitte sille naiselle, että jos hän sattuisi tarvitsemaan viisisataa pistolia, niin hän saa ne, kun antaa tuon hevosen.

-- Älkää, -- arveli mies, ja hänen silmänsä lensivät selälleen; -- viisisataa pistolia, se on sievä summa se!

-- Sano vielä lisäksi, ole hyvä, että kuningas haluaa sen hevosen ostaa.

-- Kuningas?

-- Niin, hän itse.

-- Älkää, ettehän liene vaan kuningas?

-- En, mutta olen täällä hänen sijastaan.

-- Kuninkaan sijasta? -- virkkoi mies ja sipaisi hatun pois päästään.

-- Joutuin, ystäväni, kuninkaalla on hyvin kiire.

Ja herra, joka oli vankka kuin mikä Herkules, tähysteli jälleen maantielle päin.

-- No, kun se vallasnainen herää, niin minä puhun hänen kanssaan parisen sanaa, luottakaa minuun, -- sanoi isäntä.

-- Hyvä; mutta minulla ei ole aikaa odottaa hänen heräämistään.

-- Mitäs sitten tehdä?

-- _Parbleu!_ herätä hänet!

-- En uskalla.

-- Hyvä, sitten minä herätän hänet itse, odotappas.

Ja herra, joka oli väittänyt olevansa täällä kuninkaan asialla, meni nyt kolkuttamaan toisen ikkunan luukkuun hopeanuppisella ratsupiiskalla, joka hänellä heilui kädessä.

-- Ei, se ei käy mitenkään päinsä!

Mutta hänen kätensä laskeutui jälleen luukkua edes hipaisematta, sillä samassa hän huomasi vaunut, joita kolme hevosta toi täyttä ravia paikalle, vaikka näyttäen ponnistavan jo viimeisin voimin.

Tuntemattoman herran tottuneet silmät tunsivat heti oviin maalatut vaakunat. Ja hän juoksi nyt vaunuja vastaan nopeudella, jota tuskin hänen haluamansa arabialaishevosenkaan olisi tarvinnut hävetä.

Ne vaunut olivat Gilbertin suojelusenkelin, nuoren matkustavaisen naisen.

Kun kyytimies huomasi herran huitovan hänelle tiellä, ihastui hän ja oli valmis pysäyttämään, sillä hän ei tosiaan enää tiennyt, jaksaisivatko hevoset kievariin saakka.

-- Chon! Kunnon Chon! -- huusi outo herra; -- sinäkö se viimeinkin olet? Hyvää päivää, hyvää päivää!

-- Minä juuri, Jean, -- vastasi moisella merkillisellä nimellä puhuteltu nainen; -- mutta mitä sinä täällä teet?

-- _Pardieu_, onpa sekin kysymys! Minä odotan sinua.

Ja Herkules kavahti vaunujen porraslaudalle, sysäsi pitkät kätensä ikkunasta sisälle, sulki nuoren naisen syliinsä ja suuteli runsaasti häntä.

Yhtäkkiä huomasi hän Gilbertin, joka ei tuntenut näiden äsken näyttämölle tuomaimme henkilöiden keskinäisiä suhteita ja istui siis nyt äreännäköisenä kuin koira, jolta viedään luu.

-- Kah, -- sanoi outo herra, -- mitäs sinä olet tänne kerännyt?

-- Mitä hupaisimman pikku filosoofin, -- vastasi neiti Chon, ajattelematta lainkaan, loukkasiko hän vai imarteliko suojattiaan näillä sanoilla.

-- Ja mistä sinä hänet löysit?

-- Maantieltä. Mutta nyt ei ole siitä kysymys.

-- Olet oikeassa, -- vastasi herra, jota oli kutsuttu nimeltä Jean.

-- No niin, vanha kreivittäremme de Béarn?

-- Se on tehty.

-- Niinkö, ihanko totta?

-- Kyllä, hän tulee.

-- Hän tulee?

-- Kyllä, kyllä, -- vakuutti neiti Chon.

Tämä kohtaus näyteltiin herran seistessä yhä porraslaudalla ja naisen istuessa vaunuissa.

-- Mitä sinä hänelle latelit? -- kysyi Jean.

-- Että minä olen hänen asianajajansa mestari Flageot'n tytär ja että matkustin Verdunin kautta isäni lähettämänä hänelle ilmoittamaan, että hänen juttunsa on nyt käsittelyluettelossa.

-- Siinäkö kaikki?

-- Niin. Lisäsin ainoastaan, että jutun käsittely vaatii ehdottomasti hänen läsnäoloaan Pariisissa.

-- Mitäs kreivitär siitä arveli?

-- Hän levitteli hämmästyen pieniä, harmaita silmiään, vetäisi nenäänsä nuuskaa ja väitti, että mestari Flageot on etevin mies maailmassa, ja antoi palvelijoilleen käskyn varustaa matkavehkeet kuntoon.

-- Mainiota, Chon, minä nimitän sinut ylimääräiseksi ambassadöörikseni. Syödäänkö nyt puolinen?

-- Kyllä, sillä tuo poika-parka kuolee nälkään. Mutta käyhän se nopeasti, eikö niin?

-- Miksikä?

-- Siksi, että ne tuolla -- tullaan jo perästä.

-- Käräjämuoriko? Pyh, ei haittaa, kunhan vaan joudumme kaksi tuntia ennen häntä, ehtiäksemme puhumaan asian herra de Maupeoun kanssa.

-- Ei hän, vaan dauphine tulee.

-- Eikö mitä. Dauphine on varmaan vielä Nancyssä.

-- Hän on Vitryssä.

-- Puolentoista peninkulman päässä täältä? -- Niin juuri, ainoastaan.

-- _Peste!_ Se muuttaa asian! Antaa mennä, kyytimies

-- Minne, monsieur?

-- Kievariin.

-- Meneekö monsieur sisälle vaunuihin vai jääkö pois?

-- Minä seison tässä, missä seison.

Vaunut lähtivät vie ja tuntematon herra seisoi porraslaudalla. Viiden minuutin kuluttua pysähdyttiin majatalon pihalle.

-- Kiireesti meille ruokaa, -- sanoi Chon, -- kyljyksiä, kananpoika, kananmunia, pullo bourgogne-viiniä tai mitä tahansa. Meidän täytyy jatkaa matkaa heti paikalla.

-- Anteeksi, madame, -- vastasi kievarinisäntä tullen ovelle. -- Jos aiotte heti lähteä, täytyy teidän nyt lähteä omilla hevosillanne.

-- Mitä, omilla hevosillamme? -- toisti Jean hypäten raskaasti porraslaudalta maahan.

-- Niin, samoilla, joilla olette tulleetkin.

-- Se ei käy päinsä, -- väitti kyytimies, -- ne ovat jo taivaltaneet kaksi kyytiväliä, katsokaa, missä kunnossa ne ovat, elukka-rukat.

-- Niin, hän on oikeassa, -- virkkoi Chon, -- nämä eivät mitenkään jaksa enää kulkea.

-- Mutta mikä teitä estää antamasta minulle levänneitä hevosia?

-- Se että minulla ei niitä ole.

-- Mutta kun teillä täytyy olla... Onhan sellainen asetus, lempo soi.

-- Monsieur, asetus määrää, että minulla täytyy olla tallissa viisitoista hevosta.

-- Entä sitten?

-- No, minulla on kahdeksantoista.

-- Siinä on jo liikaa, sillä minä en pyydä muuta kuin kolme.

-- Niin, mutta ne ovat kaikki ajossa.

-- Kaikki kahdeksantoista?

-- Kaikki!

-- Tuhat tulimmaista! -- kirosi matkustava herra.

-- Varakreivi! -- huudahti hänelle nuori nainen.

-- Ole huoletta, Chon, -- vastasi räyhääjämme, -- minä pysyn aivan rauhallisena. -- Ja milloinka ne sinun konkarisi tulevat? -- jatkoi hän kääntyen jälleen isännän puoleen.

-- Heh, mistä minä sen tiedän, monsieur. Riippuu kyytimiehistä. Ehkä tunnin päästä, ehkä kahden.

-- Tiedätkös, kievarin isäntä, -- sanoi varakreivi Jean vetäisten hattunsa vinoon vasemmalle korvalleen ja asettaen oikean jalkansa koukkuun, -- tiedätkö vai etkö, ettei minulla ole tapana laskea leikkiä?

-- Se on sangen paha asia; minusta olisi parempi, jos herra olisi hiukan leikillinen.

-- Vai niin! Mutta annapa heti valjastaa hevoset, tai minä raivostun, -- käski Jean.

-- Tulkaa talliin katsomaan, ja jos seimellä on ainoakaan hevonen, saatte sen minulta omaksenne!

-- Luikkari! Mutta jos siellä onkin kuusikymmentä?

-- Se on aivan sama kuin jos siellä ei olisi yhtään, monsieur, sillä kaikki nuo kuusikymmentä hevosta ovat hänen Majesteettinsa.

-- Ja mitä sitten?

-- Niitä ei saa antaa kyytiin.

-- Mitä varten niitä sitten täällä pidetään?

-- Hänen kuninkaallista Korkeuttaan dauphinea varten.

-- Mitä, kuusikymmentä hevosta tallissa, eikä ainoatakaan minulle?

-- _Dame!_ Ymmärrätte kai...

-- Minä en ymmärrä mitään muuta kuin että minulla on kiire.

-- Se on paha asia.

-- Ja koska, -- jatkoi varakreivi välittämättä isännän mainitsemista esteistä, -- hänen Korkeutensa dauphine ei tule tänne ennenkuin illalla...

-- Mitä sanoitte...? -- kysyi kievarinisäntä.

-- Sanoin vaan, että hevoset joutuvat minua saattamasta ennenkuin dauphine tulee tänne...

-- Monsieur, -- äänsi isäntä-parka, -- vaatisitteko te tosiaan...?

-- _Parbleu!_ -- vastasi varakreivi mennen talliin, -- sekö minut panisi kursailemaan, odotapas.

-- Mutta, monsieur...

-- Ainoastaan kolme hevosta. Minä en vaadi kahdeksaa hevosta, niinkuin heidän kuninkaalliset Korkeutensa, vaikka minulla olisikin siihen oikeus sukulaisena. Ei, kolme riittää minulle.

-- Te että saa yhtään ainoaa! -- huusi kievarinisäntä ja ryntäsi hevostensa ja matkustajan väliin.

-- Lurjus, -- sanoi varakreivi kalveten suuttumuksesta, -- tiedätkö sinä, kuka minä olen?

-- Jean, -- huusi Chonin ääni; -- Jumalan tähden, Jean, ei selkkauksia.

-- Olet oikeassa, kiltti Chonchon, olet oikeassa. -- Ja hän, varakreivi, aprikoi hetkisen.

-- Hyvä, -- virkkoi hän sitten, -- ei sanakiistaa; vaan toimeen...

Ja hän kääntyi ylen kohteliaasti kievarinisännän puoleen.

-- Hyvä ystäväni, -- sanoi hän, -- minä suojelen teitä kaikesta edesvastuusta.

-- Miten? -- kysyi kievarinisäntä, joka ei ollut vielä lainhaan rauhoittunut, vaikka puhuja näyttikin niin laupiaalta.

-- Siten, että minä otan hevoset itse. Tuossa on kolme aivan samanlaista. Minä otan ne.

-- Mitä, te otatte ne?

-- Otan.

-- Ja suojelette sillä tavalla minua edesvastuusta?

-- Kyllä, sillä ettehän te niitä minulle antanut, ne vietiin teiltä.

-- Mutta se ei käy päinsä, sanon minä.

-- Sepä nähdään. Missä täällä pidetään valjaita?

-- Kukaan ei saa totella, -- huusi isäntä parille kolmelle rengille, jotka askaroivat pihalla ja tallissa.

-- Ahaa, nekö vintiöt!

-- Jean, rakas Jean, -- huusi Chon nähden vaunujen oviaukosta kaikki, mitä ulkona tapahtui. -- Älä sotke meitä nyt selkkauksiin, ystäväni. Tällaisilla asioilla täytyy kärsiä kaikki.

-- Kaikki, paitsi myöhästymistä, -- vastasi Jean järkkymättömän tyynenä. -- Ja koska viivyttelisin asiaa, jos odottaisin noiden vintiöiden apua, niin teenpä työni itse.

Ja Jean täytti uhkauksensa ottaen seinältä kolmet valjaat ja pannen ne kolmen hevosen selkään.

-- Herran tähden, Jean, -- huusi Chon ja pisti kätensä ristiin, -- älä tee sitä.

-- Tahdotko joutua perille vai etkö? -- kysyi varakreivi hammasta purren.

-- Tietysti tahdon. Kaikki on hukassa, ellemme joudu,

-- Hyvä, anna siis minun jatkaa.

Ja varakreivi lähti, vetämään toisten hevosten joukosta noita kolmea valitsemaansa, jotka eivät olleetkaan huonoimpia, vaunujensa eteen.

-- Muistakaa, monsieur, -- huusi kievarinisäntä kiiruhtaen Jeanin perästä, -- muistakaa, että tämä hevosvarkaus on majesteettirikos.

-- En minä niitä varasta, minä ne lainaan, kuuletko. Tulkaa pois, mustat pokut, tulkaa!

Kievarinisäntä juoksi luo ja aikoi tarttua suitsiin; mutta ennenkuin hän ennätti niihin koskea, lykkäsi matkustaja hänet kovalla töytäyksellä takaisin.

-- Rakas veli, rakas veli, -- huusi neiti Chon.

-- Ahaa, se olikin hänen veljensä, -- mutisi Gilbert vaunujen nurkassa itsekseen ja henkäisi kevennyksestä.

Samassa aukesi ikkuna tien toisella puolella vastapäätä tallin ovea ja ikkunasta pilkisti ulos erittäin kaunis nainen kuulemastaan metelistä peljästyneenä.

-- Ah, tekö siellä, madame? -- virkkoi Jean muuttaen puheen aihetta.

-- Mitenkä minä? -- vastasi nuori nainen huonolla ranskankielellä.

-- Te olette noussut ylös, se on hyvä. Myyttekö minulla hevosenne?

-- Hevoseni?

-- Niin, tuon harmaan arabialaisen hevosen, joka on sidottu ikkunaluukkuun. Tiedättehän, että tarjoan siitä viisisataa pistolia.

-- Minun hevoseni ei ole kaupan, monsieur, -- vastasi nuori nainen ja sulki ikkunan.

-- Ei ole onni matkassani tänään, -- sanoi Jean, -- minulle ei tahdota myydä eikä antaa kyytiinkään hevosia. _Corbleu_. Minä otan väkisin arabialaisen, ellei sitä minulle myydä. Ja pakahdutan meckenburgilaiset oriit, ellei niitä anneta minulle kyytiin! Tule tänne, Patrik!

Matkustajan lakeija hyppäsi alas vaunujen ajopukilta.

-- Ala valjastaa, -- sanoi Jean hänelle.

-- Tulkaa hätään, rengit! -- huusi kievarinisäntä. Kaksi tallirenkiä juoksi paikalle.

-- Jean! Varakreivi! -- huusi neiti Chon vaunuista koettaen tempoa auki niiden ovia, mutta onnistumatta. -- Sinä olet hullu, saathan nähdä, että meidät lyödään vielä kuoliaiksi!

-- Lyödään kuoliaiksi! Me tässä lyömme kuoliaiksi, toivon minä! Meitä on kolme kolmea vastaan. Tulkaa sieltä, filosoofin taimi, -- karjui Jean Gilbertille, joka oli niin tyrmistynyt, ettei voinut paikaltaan hievahtaa. -- Alas, tulkaa, ja annetaan niille, mitä maksaa; keppiä, kiviä, nyrkkiä. Tulkaa nyt, _morbleu!_ Niinhän te istutte kuin puujumala!

Gilbert loi rauhattomana ja rukoillen silmänsä suojelusenkeliinsä, joka piti häntä käsipuolesta ja esti menemästä.

Kievarinisäntä taas huusi kurkkunsa, käheäksi, riuhtoen puoleensa hevosia, joita Jean kiskoi toisaalle.

Moinen kolmikko sai aikaan mitä epäsointuisimman ja metelöivimmän konsertin.

Mutta viimein ottelun täytyi lähetä loppuaan. Varakreivi Jean väsyi leikkiin ja antoi kiukuissaan sellaisen nyrkin iskun vastustajalleen, että isäntä kellahti lätäkköön, keskelle ankkojaan ja hanhiaan.

-- Auttakaa! -- huusi hän; -- rosvo, murhamies! Varakreivi näytti nyt tietävän ajan arvon ja kiiruhti valjastamaan hevosia.

-- Auttakaa, rosvo, murhamies! Kuninkaan nimessä, auttakaa! -- huusi kievarinisäntä yhä koettaen saada hölmistyneet tallirengit avukseen.

-- Kuka täällä huutaa apua kuninkaan nimessä? -- huusi yhtäkkiä ratsastaja, karauttaen vaahtoavalla hevosella täyttä laukkaa kievarin pihalle ja pysäyttäen sen aivan tätä kohtausta esittävien henkilöiden eteen.

-- Filip de Taverney! -- mutisi itsekseen Gilbert kyyristyen yhä enemmän piiloon vaunujen nurkkaan.

Chon, joka näki kaiken, kuuli myöskin saapujan nimen.

22.

Varakreivi Jean.

Dauphinin santarmirykmentin nuori luutnantti Filip de Taverney, sillä hän se todella oli, hyppäsi alas ratsunsa seljästä keskelle tuota omituista näytöstä, jota katsomaan alkoivat kievarin pihalle kokoontua jo kaikki Chausséen kylän naiset ja lapset.

Nähdessään Filipin, kiiruhti isäntä niin sanoaksemme heittäytymään hänen jalkainsa juureen, odottamattoman suojelijan, jonka kaitselmus oli hänelle lähettänyt.

-- Herra upseeri, -- huusi isäntä, -- tiedättekö, mistä on on kysymys?

-- En, -- vastasi Filip tyynesti, -- mutta te kai ilmoitatte sen minulle, ystäväni.

-- Niin: tahdotaan ottaa väkisin hänen kuninkaallisen Korkeutensa dauphinen hevoset.

Filip kuunteli nyt korvat herkkinä, aivan kuin jotain uskomatonta asiaa.

-- Ja kuka ne tahtoo ottaa?

-- Monsieur tuossa, -- vastasi kievarinisäntä ja osoitti varakreivi Jeania.

-- Monsieur? -- toisti Filip.

-- Niin, _mordieu_, juuri minä, -- vastasi varakreivi.

-- Te erehdytte, -- sanoi de Taverney päätään pudistaen; -- sillä se on mahdotonta; joko olette järjiltänne tai sitten ette ole aatelismies.

-- Te itse erehdytte molemmissa kohdin, hyvä luutnantti, -- väitti varakreivi; -- tallella täällä on järki, ja tässä on laskeuduttu hänen Majesteettinsa vaunuista ja aiotaan niihin jälleen noustakin.

-- Kuinka, järki tallella ja oikeus ajaa hänen Majesteettinsa vaunuilla, ja kuitenkin tohditte satuttaa kätenne dauphinen hevosiin?

-- Ensinnäkin: täällä on kuusikymmentä hevosta. Hänen kuninkaallinen Korkeutensa ei voi käyttää niistä enempää kuin kahdeksan. Olisipa minulla siis merkillisen huono onni, jos sattuisin ottamaan juuri nuo madame la dauphinen tarvitsemat.

-- Aivan totta, että täällä on kuusikymmentä hevosta, -- vastasi nuori mies. -- Hänen kuninkaallinen Korkeutensa tarvitsee ainoastaan kahdeksan, sekin on totta. Mutta siitä huolimatta ovat kuitenkin kaikki hevoset täällä, ensimäisestä viimeiseen saakka, varatut hänen kuninkaalliselle Korkeudelleen, ettekä te saata eroittaa niiden joukosta prinsessan matkueelle tulevia.

-- Mutta te näette, että minä saatan sen tehdä, -- vastasi varakreivi ivallisesti, -- koskapa minä vaan otan tämän valjakon. Pitäisikö minun kulkea jalan, kun lakeijan-lurjukset lennättävät neljällä hevosella? _Mordieu_, tyytykööt samaan kuin minä, nimittäin kolmeen, ja hevosia jää sittenkin liikaa.

-- Jos lakeijat ajavat neljällä hevosella, monsieur, se johtuu siitä, että kuningas niin käskee, -- vastasi Filip ja ojensi kätensä varoittavasti varakreiviä kohti, neuvoen häntä olemaan jatkamatta alettua tolaa. -- Käskekään siis, monsieur, kamaripalvelijanne viemään hevoset takaisin, sinne, josta olette ne ottanutkin.

Filipin sanat olivat samalla kertaa niin varmat ja kohteliaat, että niihin täytyi myöskin vastata kohteliaasti, ellei tahtonut olla suorastaan tomppeli.

-- Te olisitte ehkä oikeassa puhuessanne noin, kunnon luutnantti, -- vastasi varakreivi, -- jos virkakäskynne velvoittaisi teidät paimentamaan näitä elukoita, mutta enpä ole vielä kuullut, että dauphinen rykmentin herrat olisi nostettu tallirengin arvoon. Pankaa siis vaan silmänne kiinni ja käskekää väkenne tehdä samoin, ja onnea matkaan!

-- Te erehdytte, monsieur; minä en ole kohonnut, mutta en alentunutkaan tallirengiksi, vaan täytän tällä hetkellä ainoastaan virkavelvollisuuteni, sillä itse madame la dauphine on lähettänyt minut pitämään emakolta huolta siitä, että hevoset on hänelle varattu.

-- Se on toinen asia, se, -- vastasi Jean; -- mutta sallikaa minun sanoa teille, että te olette joutunut sangen huonoon tehtävään, luutnantti, ja että jos tuo nuori nainen aikoo tällä tavalla kohdella armeijaa...

-- Kenestä te puhutte tuohon tapaan? -- keskeytti Filip.

-- Kah, _parbleu_, itävallattaresta!

Nuori upseri lensi valkeaksi kuin liina hänen kaulassaan.

-- Ja te uskallatte sanoa, monsieur...? -- huudahti hän.

-- Minä en uskalla ainoastaan sanoa, vaan tehdäkin, -- jatkoi Jean. -- Toimeen Patrik, valjastetaan hevoset, ystäväni, sillä minulla on kiire.

Filip tarttui ensimäisen hevosen suitsiin.

-- Monsieur, -- sanoi Filip de Taverney yhä aivan tyynesti, -- lienette hyvä ja sanotte minulle, kuka olette?

-- Te vaaditte sitä?

-- Niin, minä vaadin.

-- No hyvä, minä olen varakreivi Jean Dubarry.

-- Mitä, te olette tuon... veli?

-- Niin, tuon, joka pistää teidät Bastiljiin, hyvä luutnantti, jos lisäätte vielä sanankin.

Ja varakreivi hyppäsi vaunuihinsa.

Filip riensi vaunujen ovelle.

-- Varakreivi Jean Dubarry, -- sanoi hän, -- suonette minulle kunnian astua alas vaunuista, eikö niin?

-- Oh, kyllä sitten, kun aikani tulee, -- vastasi varakreivi koettaen vetää vaunujen ovea kiinni.

-- Jos vitkastelette hetkenkin, -- jatkoi Filip pitäen vasemmalla kädellään auki vaunujen ovea, -- niin, kunniasanallani, pistän miekkani läpi ruumiinne.

Ja oikealla irtaimella kädellään hän sivalsi miekkansa.

-- Voi, -- huusi Chon, -- tästähän tulee murha, luovu noista hevosista, Jean, luovu!

-- Vai niin, te uhkaatte minua! -- ärähti varakreivi hampaitaan kiristäen ja tempaisi myöskin miekkansa etuistuimelta, johon oli sen jättänyt.

-- Ja uhkauksesta tulee tosi, jos viivyttelette sekunninkin, yhden ainoan sekunnin, kuuletteko? -- sanoi luutnantti välähyttäen miekkaansa.

-- Me emme pääse täältä ollenkaan, -- kuiskasi Chon veljensä korvaan, -- ellet neuvottele tuon upseerin kanssa sovussa.

-- Ei sopu eikä pakko saa minua luopumaan täyttämästä velvollisuuttani, -- vastasi Filip kohteliaasti kumartaen, sillä hän oli kuullut nuoren naisen kehoituksen. -- Neuvokaa siis häntä kuuliaisuuteen, tai kuninkaan nimessä, jota tässä edustan, olen pakoitettu hänet surmaamaan, jos hän tahtoo tapella, tai antamaan hänet vangita, jos hän siitä kieltäytyy.

-- Ja minä sanon teille, että minä matkustan välittämättä teistä mitään, -- karjaisi varakreivi loikaten ulos vaunuista ja vetäisten huotrasta miekkansa.

-- Sepä nähdään, monsieur, -- vastasi Filip asettuen taisteluasentoon. -- Oletteko valmis?

-- Luutnantti, -- kysyi aliupseeri, joka komensi Filipin ylipäällikkyydellä kuutta saattojoukkoon kuuluvaa sotilasta, -- tahdotteko, luutnantti, niin minä...?

-- Pysy paikallasi, -- vastasi luutnantti, -- tämä on yksityinen asia. Kas niin, monsieur, olen käytettävissänne.

Neiti Chon kirkaisi sydäntä vihlaisevasti. Gilbert olisi toivonut vaunut syviksi kuin kaivon päästäkseen oikein piiloon.

Jean alkoi hyökätä. Hän oli tavattoman tottunut tähän aseenkäyttöön, joka vaatii enemmän laskelmaa kuin ruumiillista voimaa.

Mutta suuttumus vähensi huomattavasti varakreivin kykyä. Filip sensijaan näytti käsittelevän miekkaansa kuin florettia ja ottelevan kuin miekkailutunnilla.

Varakreivi astui taaksepäin, syöksyi eteenpäin, heittäytyi oikealle, heittäytyi vasemmalle ja karjui huitoessaan kuin harjoituskorpraali.

Filip taas puolustautui hampaat yhteen purtuina, silmä selkeänä, lujana ja liikkumattomana kuin kuvapatsas, aavisti ja tiesi kaikki vastustajansa liikkeet.

Kaikki, Chon niinkuin muutkin, katselivat tätä henkeään pidätellen.

Pari kolme minuuttia jatkui taistelua, eikä Jeanin mistään tempuista, huudoista ja perääntymisistä ollut mitään hyötyä, mutta ei myöskään Filip, joka luultavasti tutki vastustajansa taistelutapaa, hyökännyt kertaakaan.

Yhtäkkiä hypähti varakreivi Jean takaperin ja huudahti.

Samassa hänen kalvostimensa tuli verestä punaiseksi ja veripisarat tippuivat pitkin hänen sormiaan.

Filip oli väistöpistolla läväissyt vastustajansa kyynärvarren.

-- Olette haavoittunut, monsieur, -- sanoi hän.

-- _Sacrebleu_, sen tunnen! -- huusi Jean kalveten ja pudottaen miekkansa.

-- Lähtekää, monsieur, -- jatkoi Filip, -- älkääkä enää tällä tavoin hullutelko.

-- _Peste_, jos hulluttelenkin, niin saan sen maksaakin, -- murisi varakreivi. -- Tule, Chonchon-parka, tule, -- lisäsi hän kääntyen nyt sisarensa puoleen, joka oli hypännyt alas vaunuista ja riensi häntä auttamaan.

-- Te tunnustanette minulle oikeudenmukaisesti, madame, -- sanoi Filip, -- ettei tämä ollut minun vikani. Ja minä pahoittelen mitä syvimmin, että minun oli pakko paljastaa miekkani naishenkilön läsnäollessa.

Ja Filip kumarsi ja vetäytyi syrjään.

-- Riisukaa hevoset, ystäväni, ja viekää ne tavalliseen paikkaansa, -- sanoi Filip kievarinisännälle.

Jean huitoi nyrkkiään Filipille, joka vaan kohautti olkapäitään.

-- Kas, tuossa tulee juuri kolme hevosta takaisin, -- huusi kievarinisäntä. -- Courtin! Courtin, valjastakaa ne heti tämän herran vaunujen eteen. -- Mutta, hyvä isäntä... -- aikoi kyytimies väittää vastaan.

-- Ei mitään inttämistä, -- sanoi isäntä, -- matkustajalla on kiire.

Jean päästeli yhä kirouksia.

-- Monsieur, -- huusi kievarinisäntä hänelle, -- älkää olko millännekään, tässähän nyt ovat hevoset.

-- Se olisi hyvä, -- mutisi Dubarry, -- jos ne vaan olisivat joutuneet puoli tuntia aikaisemmin, nuo hevosesi.

Ja hän polki jalkaansa ja katseli käsivarttaan, jossa oli haava aivan lävitse ja jota Chon sitoi nenäliinallaan.

Sillävälin oli Filip noussut ratsunsa selkään ja antoi määräyksiään aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

-- Lähdetään nyt, veljeni, lähdetään, -- sanoi Chon vetäen Dubarrytä mukaansa vaunuihin.

-- Entä arabialaishevoseni? -- kysyi veli. -- Ah, _ma foi_, olkoon jos hiidessä, minulla on onneton päivä tänään.

Ja hän nousi vaunuihin.

-- Kas niin, tuokin vielä, -- sanoi hän huomatessaan Gilbertin, -- nyt minä en saa edes ojentaa jalkojani.

-- Monsieur, minä olisin hyvin pahoillani, jos olen haitaksi, -- vastasi nuorukainen.

-- No, no, Jean, -- sanoi neiti Chon, -- anna sinä minun pitää pikku filosoofini.

-- Menköön kuskipukille, piru vie! Gilbert punastui.

-- Minä en ole lakeija istuaksenne kuskipukillanne, -- vastasi hän.

-- Kuuleppas vaan, -- äännähti Jean.

-- Antakaa minun lähteä, teen sen mielelläni.

-- No lähtekää sitten, helkkarissa, -- huusi Dubarry.

-- Ei, ei, istukaa nyt tuohon minua vastapäätä, -- sanoi Chon estäen käsivarresta Gilbertiä menemästä; -- siinä ette häiritse veljeäni.

Ja hän kallistui veljensä puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- Hän tuntee upseerin, joka sinut haavoitti. Varakreivin silmät leimahtivat ilosta.

-- Hyvä, se on toista, jääköön sitten. Mikä tuon herran nimi on?

-- Filip de Taverney.

Juuri silloin ratsasti nuori upseeri vaunujen sivuitse.

-- Kas vaan, pikku santarmini, -- huusi Jean hänelle. -- Nyt te olette ylpeää miestä; mutta kullakin on vuoronsa!

-- Sen saamme nähdä milloin teitä vaan haluttaa, monsieur, -- vastasi Filip tyynesti.

-- Niin juuri, sen saamme nähdä, monsieur Filip de Taverney, -- huusi Jean hänelle ja tarkkasi, minkä vaikutuksen se tekisi nuoreen upseeriin, että hän mainitsi näin yhtäkkiä hänen nimensä.

Filip nosti tosiaan päätään, hämmästyen ja tullen samalla samalla hiukan rauhattomaksikin. Mutta hän malttoi heti mielensä ja vastasi ottaen päästään hatun ja mitä kohteliaimmin: