Part 18

Viimeinkin purkausi ääni raivon huutoina hänen kurkustaan, ja kääntyen Pariisiin päin, tai ainakin sinne, missä hän luuli Pariisin olevan, hän sinkosi jonon kauheita sadatuksia uljuutensa ja voimiensa voittajia vastaan. Sitten hän iski kynsillään tukkaansa, pyörähti pari kertaa ympäri ja suistui keskelle maantietä, tietäen ja myöskin kai tyytyväisenä tiedostaan, että hän oli taistellut kuin entisajan sankarit viimeiseen saakka.

Hän kaatui yhä uhkaavin katsein ja kädet nyrkissä.

Sitten hänen silmänsä sulkeutuivat, lihakset höltyivät ja hän oli pyörtynyt.

-- Pois tieltä! Katso ympärillesi, hullu mies! -- huusi hänelle samassa kuin hän kaatui käheä ääni, ja huutoa säesti läiskyvä piiska.

Gilbert ei kuullut.

-- Pois tieltä, tai ajan ylitsesi, helkkarissa!

Ja tätä huutoa seurasi ikäänkuin lisäneuvona luja piiskanhuimaus.

Piiskan notkea siima viilsi Gilbertiä vyötäröihin.

Mutta hän ei sitä enää tuntenut ja hän jäi hevosten jalkoihin; ne tulivat sivutieltä, joka yhtyi Thiéblemontin ja Vauclèren välillä valtatiehen. Hourupäisessä vimmassaan ei Gilbert ollut nähnyt eikä kuullut niiden tulevan. Kauhea kirkaisu kajahti nyt vaunuista, joita hevoset kiidättivät kuin hirmumyrsky höyhentä.

Kyytimies ponnisti enemmän kuin kaikki voimansa, mutta ei jaksanut hillitä ensimäistä hevosta, joka oli valjastettu aisahevosten eteen keskelle ja hyppäsi nyt Gilbertin ylitse. Mutta hänen onnistui pysäyttää muut kaksi hevosta, sillä olivathan ne paremmin hänen hallittavissaan kuin ensimäinen. Joku nainen pisti yläruumiinsa ulos vaununikkunasta.

-- Hyvä Jumala! -- huudahti hän tuskissaan, -- murskautuiko se raukka?

-- Ainakin näyttää siltä, madame, -- vastasi kyytimies koettaen eroittaa läpi pölypilven, jonka hevosten kaviot olivat nostaneet.

-- Hupsu-poloinen, poika-parka! Älkää ajako askeltakaan enää! Pidättäkää, pidättäkää.

Ja nainen avasi vaununoven ja ryntäsi ulos.

Kyytimies oli jo hypännyt alas hevosen seljästä ja veti paraikaa pyörien välistä Gilbertiä, jonka hän luuli olevan jo verisenä ruumiina.

Nainen auttoi kyytimiestä minkä suinkin voi.

-- Sepä onnenpotku! -- huudahti kyytimies. -- Ei ainoatakaan naarmua, ei yhtään kavion jälkeä!

-- Mutta onhan hän tainnuksissa.

-- Luultavastikin pelosta. Nostetaan hänet tuonne ojan reunalle, ja koska madamella on kiire, ajetaan pois.

-- Mahdotonta, minä en voi jättää tuota poikaa tähän tilaan.

-- Joutavia, hänellä ei ole mitään vammaa. Hän selviää itsestään tajuihinsa.

-- Ei, ei. Niin nuori, poika-rukka! Hän on kai joku koulusta karannut, joka on lähtenyt seikkailemaan ja jolle matka on käynyt yli voimien. Katsokaa, miten kalpea hän on: hän saattaisi kuolla. Ei, ei, minä en häntä jätä. Nostakaa hänet vaunuihin, tuonne etuistuimelle.

Kyytimies teki niinkuin käskettiin. Matkustava nainen oli jo noussut takaisin vaunuihin. Gilbert asetettiin poikittain oivalle tyynylle pää nojalleen pehmeään vaununkulmaan.

-- Ajakaa nyt, -- jatkoi nuori vallasnainen; -- kymmenen minuuttia aikaa on hukattu. Saatte pistolin, jos otatte ajan takaisin.

Kyytimies läiskäytti piiskaa päänsä päällä ja hevoset läksivät otattamaan täyttä laukkaa, tuntien, mitä se uhkaava ääni merkitsi.

20.

Gilbert lakkaa suremasta kultarahaansa.

Kun Gilbert tuli tajuihinsa, ja se tapahtui muutaman minuutin päästä, hämmästyi hän melkoisesti, koska näki makaavansa niin sanoaksemme poikki nuoren vallasnaisen jalkain, naisen, joka katseli häneen huolissaan.

Nainen oli noin neljän- tai viidenkolmatta vuotias, hänen silmänsä olivat suuret ja harmaat, nenä hiukan pysty ja posket eteläisen auringon ruskettamat. Pieni, oikullinen ja siromuotoinen suu teki hänen avoimet ja hilpeät kasvonsa samalla ovelan ja varovaisen näköisiksi. Hänellä oli kauneimmat käsivarret maailmassa, ja niiden muodon näyttivät tällä hetkellä sinipunertavat, kultanappiset tiukat samettihihat. Harmaapohjaisen ja suurkukikkaisen silkkihameen aaltoilevat helmukset täyttivät melkein koko vaunukorin, -- sillä Gilbert huomasi nyt ihmeekseen, ja se ei ollut pienempi kuin tuon naisen näkemisen aiheuttamakaan, olevansa vaunuissa, joita vei täyttä laukkaa kolme hevosta.

Koska vallasnaisen kasvot olivat Gilbertin mielestä hymyilevät ja säälivät, ryhtyi hän katselemaan niitä tarkemmin, kunnes oli varma, ettei tämä ollut mitään unta.

-- No niin, ystäväni, -- sanoi nainen hetken päästä, -- voitteko nyt paremmin?

-- Missä olen? -- kysyi Gilbert muistaen varsin sopivalla hetkellä lukemistaan romaaneista tämän lauselman, jota ei sanota koskaan muualla kuin romaaneissa.

-- Varmassa turvassa, nuori mies, -- vastasi vallasnainen, jonka puheessa huomasi selvästi eteläisen korostustavan. -- Mutta äsken olitte te tosiaan suuressa vaarassa murskautua vaunujeni pyöräin alle. Mutta kuulkaahan! Mitä teille oli tapahtunut, kun olitte kaatunut noin keskelle maantietä?

-- Minua alkoi pyörryttää, madame.

-- Kuinka, pyörryttää? Ja mistä se pyörtyminen johtui?

-- Olin kulkenut jalkaisin liian pitkän matkan.

-- Milloinka sitten läksitte matkalle?

-- Eilen iltapuolella kello neljä.

-- Ja eilisestä kello neljästä illalla olette kulkenut?...

-- Luulen ainakin kahdeksan tai yhdeksän peninkulmaa.

-- Kahdessa- tai neljässätoista tunnissa?

-- Niin, minä juoksin koko ajan.

-- Mikä sitten on matkanne päämaalina?

-- Versailles, madame.

-- Ja tulette?

-- Taverneystä.

-- Taverney, missä se on?

-- Se on pieni linna Pierrefitten ja Bar-le-Ducin välillä.

-- Mutta sittenhän teillä ei ollut aikaa tuskin syödäkään?

-- Minulla ei ollut ei ainoastaan aikaa, mutta ei neuvoakaan siihen.

-- Kuinka niin?

-- Minä pudotin rahani tielle.

-- Joten eilisestä saakka ette ole syönyt...?

-- Muuta kuin murun leipää, jonka olin ottanut evääkseni.

-- Poika-parka! Mutta miksette pyytänyt jostakin ruokaa? Gilbert hymyili halveksuvasti.

-- Siksi, että minä olen ylpeä, madame.

-- Ylpeä? Se on kyllä kaunista, se ylpeys; mutta kun on nälkään kuolemaisillaan, niin...

-- Ennen nälkäkuolema kuin häpeä.

Nainen katseli mahtipontista matkatoveriaan ikäänkuin hiukan ihaillen.

-- Mutta kuka te sitten olette, kun noin puhutte, ystäväni? -- kysyi hän.

-- Minä olen orpo poika.

-- Niinkö; entä teidän nimenne?

-- Gilbert.

-- Gilbert mikä?

-- Ei mikään muu.

-- Ahaa, -- äännähti silloin nuori nainen yhä kummastuneempana.

Gilbert huomasi tehneensä vaikutuksen häneen ja oli tyytyväinen näyteltyään Jean-Jacques Rousseauta.

-- Te olette kovin nuori ystäväni, kiertääksenne noin maailmanrantaa, -- jatkoi nainen.

-- Minut jätettiin yksin ja hyljättiin vanhaan linnaan, josta omistajat matkustivat pois. Minä seurasin heidän esimerkkiään ja läksin minäkin matkaan.

-- Aivan ilman päämaalia?

-- Maailma on avara ja auringon alla on kaikille tilaa, sanotaan.

"Jaha", päätteli itsekseen nainen, "hän on jokin äpärä, joka on karannut pieneltä aatelistilaltaan ".

-- Ja te sanotte pudottaneenne kukkaronne?

-- Niin.

-- Oliko sen sisältö runsas?

-- Minulla ei ollut muuta kuin yksi kuuden livren écu, -- vastasi Gilbert epäröiden, sillä hän pelkäsi sekä ilmoittaa köyhyytensä häpeää että vaaraa näyttää omistavansa näin suuren rikkauden: voitaisiinhan näet luulla hänen saaneen sen väärällä tavalla.

Ja hän lisäsi:

-- Mutta minulle se kyllä olisi riittänyt.

-- Kuuden livren raha niin pitkää matkaa varten! Mutta ettehän olisi saanut sillä juuri leipäänne kahdeksi päiväksi. Entä matka sitten; hyvä Jumala, miten pitkä matka! Bar-le-Ducista Pariisiin, sanoitte?

-- Niin.

-- Tietääkseni sievästi yli kolmekymmentä peninkulmaa.

-- Minä en niitä peninkulmia ole lukenut, madame. Minä sanoin vaan: Minun täytyy sinne päästä, sillä hyvä.

-- Ja sitten te läksitte, hupero? -- Oh, minulla on lujat jalat.

-- Olkoot miten lujat tahansa, lopulta ne väsyvät kuitenkin; sen olette nyt saanut kokea.

-- Oi, eivät jalat minua pettäneet, vaan toivo.

-- Niin, te näytitte tosiaan aivan epätoivoiselta. Gilbert hymyili katkerasti.

-- Mikä teidän päähänne oikein iski? Te löitte nyrkein otsaanne ja raastoitte hiuksianne.

-- Niinkö luulette, madame? -- kysyi Gilbert hämillään.

-- Kyllä, olenpa siitä aivan varma, -- ja epätoivo kai teidät esti kuulemasta vaunujen tulonkin.

Gilbert arveli, että hän voisi paisua vielä hiukan komeammaksikin kertomalla koko asian, mikä seikka ei olisi hulluimmaksi. Vaisto sanoi näet hänelle, että hänen kohtalonsa oli mieltäkiinnittävä, varsinkin jostakin nais-henkilöstä.

-- Minä olin tosiaan epätoivoissani, -- alkoi hän.

-- Ja mistä syystä? -- kysyi nainen.

-- Kun en enää jaksanut seurata vaunuja, joiden perästä kuljin.

-- Ihanko vai, -- virkkoi nuori nainen hymyillen; -- tämähän on oikea seikkailu! Piilisiköhän tuossa oikein rakkauttakin?

Gilbert ei ollut vielä tarpeeksi tunteittensa herra ollakseen punastumatta.

-- Ja mitkä vaunut ne olivat, sanokaapas, pikku Cato?

-- Ne vaunut kuuluivat dauphinen saattueeseen.

-- Mitä sanottekaan? -- huudahti vallasnainen. -- Dauphine menee siis jo meidän edellämme?

-- Niin.

-- Minä luulin, että hän olisi vielä takanamme, tuskin Nancyssä. Eikö häntä sitten matkalla pysäytetäkään kunnianosoituksin?

-- Kyllä, madame, mutta hänen Korkeutensa näyttää olevan kiireissään.

-- Kiireissään, dauphine? Kuka teille on sen kertonut?

-- Oletan.

-- Oletatte?

-- Niin.

-- Ja mistä tuo olettamus johtuu?

-- Siitä, että hän oli sanonut ensin aikovansa levätä kolme, neljä tuntia Taverneyn linnassa.

-- Niin, entä sitten?

-- Mutta hän jäi sinne ainoastaan kolmeksi neljännestunniksi.

-- Tiedättekö, tuliko hänelle sinne jokin kirje Pariisista?

-- Minä näin tosiaan tulevan sinne kirje kädessä erään herran, takki täynnä koristeita.

-- Mainittiinko tuon herran nimeä teidän kuultenne?

-- Ei; minä vaan tiedän, että hän on Strassburgin kuvernööri.

-- Hra de Stainville, de Choiseulin lanko! Ajakaa kovemmin, kyytimies, kovemmin!

Luja piiskan huimaus oli vastauksena tähän kehoitukseen, ja Gilbert tunsi, että vaunut, joita jo vietiin täyttä laukkaa, kiitivät nyt kahta vinhemmin.

-- Siis on dauphine jo tuolla edessämme? -- alkoi jälleen nuori nainen.

-- Niin on, madame.

-- Mutta hän pysähtyy nauttimaan aamiaista, -- äännähti nainen aivan kuin itsekseen; -- ja silloin me ajamme hänen ohitseen, jos hän ei viime yönä... pysäyttikö hän missään viime yönä?

-- Kyllä, Saint-Dizierissä.

-- Mihin aikaan?

-- Noin kello yksitoista.

-- Hän söi silloin illallista. Hyvä, hän syö nyt varmaan aamiaisen! Kyytimies, kuulkaa, mikä on ensimäinen huomattava kaupunki matkamme varrella?

-- Vitry, madame.

-- Ja miten pitkä matka on vielä Vitry'hin?

-- Puolitoista peninkulmaa.

-- Missä otamme toiset hevoset?

-- Vauclèressä.

-- Hyvä. Jouduttakaa matkaa, ja jos näette maantiellä jonon vaunuja, niin ilmoittakaa minulle.

Sillaikaa kuin vallasnainen ja kyytimies puhelivat näin keskenään, oli Gilbert melkeinpä uudestaan pyörtynyt. Jälleen paikalleen istuutuessaan näki matkustava nainen hänet kalpeana ja silmät kiinni.

-- Oi, poika-parka, nyt hän tulee jälleen sairaaksi! -- huudahti nainen. -- Ja se on minun vikani, minun, joka pakotan häntä puhumaan, vaikka hän on nälkään ja janoon kuolemaisillaan ja minun pitäisi antaa hänelle juoda ja syödä.

Ja korjatakseen vikansa veti nainen vaunulaukusta esiin ensinnäkin silatun pullon, jonka kaulassa riippui kultaketjuista pieni kullattu pikari.

-- Juokaa ensin pisara tätä _eau de la Côtea_, -- sanoi hän täyttäen pikarin ja ojentaen sen Gilbertille.

Tällä kertaa ei Gilbertiä tarvinnut houkutella. Oliko siihen syynä sen käden kauneus, joka hänelle pikarin tarjosi? Vai oliko puute tuimempi kuin Saint-Dizierissä?

-- Kas niin, -- sanoi nainen, -- syökää nyt tämä korppu; parin kolmen tunnin päästä annan teille vankemman aamiaisen.

-- Kiitokset, madame, -- lausui Gilbert.

Ja hän söi nyt korpun yhtä mielellään kuin oli juonut viinin.

-- Hyvä, -- jatkoi nainen, -- nyt, kun olette hiukan virkistynyt, sanokaapa minulle, jos tahdotte minulle asianne uskoa, sanokaapa, mikä teidät sai ajamaan niin noita vaunuja, jotka kuuluivat madame la dauphinen saattueeseen, kuten olette kertonut?

-- Tämä on totuus parilla sanalla sanottuna, -- vastasi Gilbert. -- Minä olen asunut Taverneyn paroonin luona tähän saakka, jolloin hänen Korkeutensa tuli sinne ja käski parooni de Taverneyn seurata häntä Pariisiin. Parooni totteli. Minä kun olen orpo poika, kukaan ei minua ajatellut, ja minut jätettiin sinne ilman rahaa ja elintarpeita. Silloin minä vannoin itsekseni, että koska kaikki muut lähtevät Versaillesiin hyvillä hevosilla ja komeilla vaunuilla, niin minäkin lähden Versaillesiin, mutta jalkaisin, ja että minä joutuisin nuorilla jaloillani yhtä pian kuin he hevosillaan ja vaunuillaan. Pahaksi onneksi pettivät jalkani, tai paremminkin kohtalo nousi minua vastaan. Jos en olisi hukannut rahaani, olisin saanut syödä; jos olisin viime yönä syönyt, niin olisin tänä aamuna saanut ajajat kiinni.

-- Kas siinä on rohkeutta! -- huudahti nainen. -- Minä onnittelen teitä sen johdosta, ystäväni. Mutta erästä seikkaa te ette taida tietää...

-- Mitä?

-- Että Versaillesissa ei eletä rohkeudella.

-- Minä menen Pariisiin.

-- Pariisi on siinä suhteessa melkein samanlainen kuin Versailles.

-- Ellei elä rohkeudella, niin elääpä työllä.

-- Oikein sanottu, lapseni. Muita millä työllä? Teidän kätenne eivät näytä työmiehen tai kantajan käsiltä?

-- Minä rupean opiskelemaan, madame.

-- Tunnutte minusta jo hyvinkin tietävältä.

-- Kyllä, sillä minä tiedän, etten mitään tiedä, -- vastasi Gilbert saarnaavasti, sattuen muistamaan Sokrateen sanat.

-- Ja saanko kysyä,-- eilen ole tungettelevainen, -- mitä ainetta te mieluimmin tutkitte, nuori ystäväni?

-- Madame, -- vastasi Gilbert, -- minun mielestäni on tieteistä paras se, joka neuvoo ihmisen olemaan suurimmaksi hyödyksi lähimmäiselleen. Toisaalta jälleen ihminen on niin vähäpätöinen olento, että hänen täytyy tutkia heikkoutensa salatut syyt oppiakseen tuntemaan myöskin syyn voimaansa. Minä tahdon kerran saada selville, miksi minun vatsani esti tänä aamuna jalkani minua kuljettamasta. Sitäpaitsi tahdon tietää, eikö juuri sama vatsanheikkous tuonut aivoihini tuota kiukkua, tuota kuumetta, tuota huimausta, joka minut kaatoi maahan.

-- Ah, mutta teistä mahtaisi tulla erinomainen lääkäri, ja minusta tuntuu, että te puhutte nyt jo ihmeen älykkäästi lääkärinasioista. Kymmenen vuoden päästä lupaan tulla potilaaksenne.

-- Koetan ansaita tämän kunnian, -- vastasi Gilbert.

Kyytimies pysäytti. Oli tultu kievariin näkemättä matkalla ainoitakaan vaunuja.

Nuori vallasnainen tiedusteli kievarissa haluamiaan asioita; dauphine oli matkustanut tästä ohi neljännestunti sitten. Hän oli aikonut pysäyttää Vitryssä muuttaakseen hevosia ja nauttiakseen aamiaista.

Uusi kyytimies nousi satulaan.

Nainen antoi hänen ajaa kylän ulkopuolelle tavallista menoa; mutta kun oli jouduttu vähän viimeisen talon sivuitse, sanoi hän:

-- Kyytimies, lupaatteko ajaa niin, että saavutamme dauphinen matkueen?

-- Kyllä.

-- Ennenkuin se ehtii Vitry'hin?

-- Peijakas, ne ajoivat kovaa ravia.

-- Mutta arvelin, että jos te ajatte täyttä laukkaa? Kyytimies vilkaisi häneen.

-- Kolminkertaiset kyytirahat, -- lisäsi nainen.

-- Olisitte sen sanonut heti, niin olisimme täältä jo toisen mokoman päässä, -- vastasi kyytimies.

-- Kas tuossa kuuden livren kolikko etukäteen; korvataan hukattu aika.

Kyytimies kallistui taaksepäin ja nuori nainen eteen, heidän kätensä yhtyivät viimein, ja kultaraha siirtyi matkustajan kädestä kyytimiehelle.

Hevoset saivat sen seikan todeta. Vaunut lähtivät kiitämään kuin tuuli.

Äskeisessä pysäyspaikassa oli Gilbert laskeutunut ajoneuvoista ja pessyt kasvonsa ja kätensä eräällä lähteellä. Sekä kasvot että kädet olivat siitä muuttuneet suuresti edukseen; sitten oli hän sukinut varsin kauniin tukkansa.

"Hänestä ei todellakaan tule ruma lääkäri", arveli nuori nainen itsekseen.

Ja hän hymyili katsellessaan Gilbertiä.

Gilbert punastui silloin aivan kuin aavistaen, miksi hänen matkatoverinsa hymyili.

Kun puhe kyytimiehen kanssa päättyi, alkoi matkustava nainen jälleen pakinoida Gilbertin kanssa, jonka paradoksit, kiivastelut ja mietelmät huvittivat häntä suuresti.

Silloin tällöin hän vaan vilkaisi tielle, keskellä nauruaankin, johon hän purskahti kuullessaan Gilbertin suusta jonkin vankasti viisastelulta haiskahtavan filosoofisen vastauksen. Ja jos hänen käsivartensa hänen tielle kurkistellessaan silloin sipaisi Gilbertin otsaa tai hänen pyöreä polvensa painoi matkatoverin kuvetta, huvitti kaunista naista nähdä, että tulevan lääkärin poskien puna ja hänen alasluodut silmänsä olivat toisilleen aivan vastakohtaisia tunteen ilmaisuja.

Niin ajettiin noin puoli peninkulmaa. Yhtäkkiä huudahti nuori nainen riemusta ja heittäytyi niin huolimattomasti etupenkin ylitse tähystämään, että hän suorastaan peitti Gilbertin ruumiillaan.

Hän oli huomannut dauphinen saattueen viimeiset vaunut. Ne nousivat vaivaloisesti ylös erästä mäkeä, ja niiden edessä ajoivat jonossa kahdetkymmenet vaunut, joista melkein kaikista matkustajat olivat laskeutuneet kävelemään.

Gilbert selvittäytyi esiin suurikukkaisen hameen laskoksista, pisti päänsä näkyville naisen kainalon alta ja asettui hänkin polvilleen etu-istuimelle, etsien tulisin silmäyksin mäkeä kiipivien kääpiöitten joukosta neiti de Taverneytä.

Hän luuli jo tuntevansa Nicolen myssyn.

-- Kas niin, madame, -- sanoi kyytimies, -- mitäs nyt tehdään?

-- Me ajamme kaikkien noiden ohitse.

-- Ohitse? Mahdotonta, madame. Dauphinen ohitse ei niin vaan ajeta.

-- Miksikä ei?

-- Siksi, että se on kielletty. _Peste!_ Ajaa kuninkaan vaunujen edelle! Joutuisin pakkotyöhön.

-- Kuulkaa, ystävä, keksikää mikä keino tahansa, mutta minun täytyy päästä heistä edelle.

-- Te ette siis olekaan dauphinen saattojoukkoa? -- kysyi Gilbert, joka oli luullut naisen vaunujen vain myöhästyneen ja hänen kiireensä johtuneen siis halusta ennättää paikalleen jonoon.

-- Tiedonhalu on hyvä, mutta tungettelu ei, -- vastasi nainen.

-- Anteeksi, madame, -- sanoi Gilbert punastuen.

-- No, mitä tehdään? -- kysyi matkustaja kyytimieheltä.

-- Mitäs, ajetaan perästä Vitry'hin saakka. Jos hänen Korkeutensa pysähtyy siellä, niin pyydämme lupaa ajaa ohitse.

-- Niin, niin, mutta silloin kysytään, kuka minä olen, ja saadaan tietää... Ei, ei, se ei kelpaa; keksitään jokin toinen keino.

-- Madame, jos minä tohtisin esittää...

-- Antakaa tulla, ystäväni, ja jos neuvo on hyvä, niin minä sitä noudatan.

-- Olisi kierrettävä jotain sivutietä Vitryn ympäri ja päästävä siten madame la dauphinen edelle loukkaamatta häntä.

-- Nuori ystävä on oikeassa! -- huudahti nainen. -- Kyytimies, eikö täällä ole jotain sivutietä?

-- Minne päin?

-- Minne päin tahansa, kunhan vaan voimme jättää madame la dauphinen jälellemme.

-- Ahaa, -- sanoi kyytimies, -- täällä on tosiaan tie tuonne oikealle Marolleen. Se vie Vitryn ohitse ja yhtyy valtatiehen Chausséen kylässä.

-- Mainiota, -- huusi vallasnainen; -- ajetaan sitä.

-- Mutta, -- epäröi kyytimies, -- madame tietää, että matka tulee kahta vertaa pitemmäksi sitä kautta.

-- Saatte kaksi louisdoria, jos joudumme Chausséehen ennen dauphinea.

-- Madame ei pelkää vaunujensa särkyvän?

-- Minä en pelkää mitään; jos vaunut särkyvät, niin minä jatkan matkaa ratsain.

Ja vaunut kääntyivät oikealle valtatiestä ja poikkesivat syrjätielle, johon pyörät olivat kaivaneet syvät jäljet, ja kulkivat pienen, kirkkaan joen rantaa, joka laskee Chausséen ja Mutignyn välillä Marneen.

Kyytimies piti sanansa: hän teki kaiken, mitä ikinä voi, särkeäkseen vaunut, mutta myöskin jouduttaakseen matkaa.

Parikymmentä kertaa nakattiin Gilbert matkatoveriaan vastaan, joka myöskin yhtä montaa kertaa syöksyi Gilbertin syliin.

Nuorukainen tiesi olla kohtelias tulematta vaivaavaksi. Hän osasi kieltää suultaan hymyn, vaikka hänen silmänsä vakuuttivat nuorelle naiselle, että katseltu oli sangen kaunis.

Tuttavallisuus syntyy nopeasti oltaessa kahden ja sysittäessä yhteen... Kun oli ajettu tätä sivutietä puoli tuntia, oli Gilbertistä kuin hän olisi tuntenut matkatoverinsa jo kymmenen vuotta. Ja nuori nainen olisi saattanut vannoa tunteneensa Gilbertin hänen syntymästään asti.

Noin kello yksitoista päivällä tultiin valtatielle, joka vie Vitrystä Châlonsiin. Kun eräältä kuriirilta tiedusteltiin, missä dauphine nyt oli, ilmoitti hän, että hänen Korkeutensa oli nauttinut aamiaista Vitryssä, vaan että hän aikoi sitäpaitsi levätäkin siellä kaksi tuntia, niin väsynyt hän oli sanonut olevansa.

Ja kuriiri lisäsi, että hänet oli lähetetty seuraavaan hevostenmuuttopaikkaan viemään sanaa valjastusupseereille, että heidän oli oltava valmiina noin kello kolme tai neljä iltapuolella.

Tämä uutinen ilahutti matkustavaa naista suuresti.

Hän antoi kyytimiehelle luvatut kaksi louisdoria. Ja sitten hän kääntyi Gilbertin puoleen ja sanoi:

-- Ah, mekin syömme päivällistä seuraavassa hevosten muuttopaikassa!

Mutta sallima oli säätänyt, ettei Gilbert söisi vielä siinäkään paikassa.

21.

Tutustutaan uuteen henkilöön,

Mäelle, jota kyydittävämme nousivat, näkyi Chausséen kylä; siellä aiottiin muuttaa hevosia.

Tuo kylä oli sievä, sekava rykelmä olkikattoisia taloja, jotka olivat rakennetut aivan tien varteen, kunkin omistajan mielen mukaan. Se oli pienen metsän reunassa ja lähellä erästä oivaa lähdettä, mutta enin osa siitä kuitenkin kahden puolen jo mainitsemaamme jokea, jonka ylitse veivät joka talosta lauta- tai lankkuporraspuut.

Mutta tällä hetkellä oli huomattavin esine koko pienessä, sievässä kylässä muuan mies, joka seisoi keskellä tietä, joen alajuoksun puolella, paikallaan kuin jokin korkea mahti olisi hänet siihen seisomaan määrännyt. Hän kulutteli aikaansa tähystellen silloin tällöin uteliaasti maantielle päin ja vuoroin jälleen ihaillen kaunista, harmaata, pitkäharjaista hevosta, joka oli sidottu erään majan eteen kiinni ikkunaluukkuun ja täristeli siinä tuon tuostakin päätään huiskien luukun lautoja. Ja ratsu näytti niin kärsimättömältä, että sen käytöstä saattoi puolustaa vain satula, joka oli pantu jo valmiiksi sen selkään, ilmaisten siis, että hevonen odotti ratsastajaansa.

Vähän väliä tuli tuntematon mies, väsyneenä tähystelemään maantielle päin, hevosen luokse, ja tarkasti sitä tuntijan silmällä ja uskalsipa sivellä tottuneella kädellään sen lihavia lautasiakin tai nipistää sormiensa päillä sen hoikkia jalkoja. Sitten läksi hän, onnistuttuaan välttämään potkaukset, joilla kärsimätön elukka uhkasi aina maksaa hänelle moiset yritykset, takaisin odotuspaikalleen ja katseli yhä väettömälle tielle päin.

Viimein hän meni naputtamaan ikkunaluukkuun, kun ei nähnyt ketään tulijoita.

-- Hei, onko siellä ketään?

-- Kuka kolkuttaa? -- kysyi sisältä miehen ääni, ja ikkunaluukku aukesi.

-- Monsieur, -- sanoi tuntematon mies, -- jos hevosenne on kaupaksi, niin ostaja löytyy.

-- Näettehän, ettei sillä ole olkisidettä hännässä, -- vastasi talonpoikainen mies, sulkien jälleen ikkunansa luukun.

Tällaiseen vastaukseen ei muukalainen liene tyytynyt, sillä hän kolkutti uudestaan.

Hän oli noin neljäkymmen-vuotias, kookas ja vankka, kasvot punertavat ja parransänki sinisenmusta; luja ja jänteekäs käsi näkyi leveän pitsikalvosimen suusta. Hänellä oli nauhoilla koristettu hattu, jota hän piti poikittain päässä, niinkuin maaseutu-upseerien on tapana pariisilaisia säikytelläkseen.

Hän kolkutti kolmannen kerran. Jo tuli kärsimättömäksi ja sanoi:

-- Kuulkaa, te ette ole liioin kohtelias, ystäväni. Ja jos te ette ikkunaluukkuanne avaa, niin minä lyön sen heti sisään.

Tämän uhkauksen voimalla luukku avautui ja ikkunaan ilmestyivät jälleen äskeiset kasvot.

-- Johan teille sanoin, ettei hevonen ole kaupaksi, -- vastasi talonpoika uudestaan. -- Luulisi sen lemmolla riittävän.

-- Mutta minä tarvitsen juoksijaa, tietäkää se!

-- Jos tarvitsette juoksijaa, niin menkää pyytämään kievarista. Siellä on yli kuusikymmentä hänen Majesteettinsa talleista tuotua, ja siellä on teillä vara valita. Mutta antakaa sen pitää hevosensa, jolla ei ole muuta kuin yksi.

-- Mutta sanon toistamiseen, että minä tahdon tämän.

-- Kylläpä kai tahdotte; arabialainen hevonen!

-- Sitä suurempi syy tahtoakseni sen ostaa.