Part 17

-- Niin, neiti, se on päätetty, että minä tulen kanssanne Pariisiin.

-- Katumatta?

-- Sokeasti.

-- Niin et saa vastata, -- sanoi Andrée. -- Minä en tahtoisi kuulla sinun jonakin päivänä moittivan minua siitä, että sinä seurasit minua sokeasti.

-- Minä saan syyttää ainoastaan itseäni, neiti.

-- Sinä olet siis sopinut sulhasesi kanssa näin? Nicole punastui.

-- Minäkö? -- sanoi hän.

-- Sinäpä juuri; näin sinun keskustelevan tuolla hänen kanssaan.

Nicole puraisi huultaan. Hänen ikkunansa oli samanne päin kuin Andréen ja hän tiesi hyvin, että siitä saattoi nähdä Gilbertin ikkunaan.

-- Se on totta, neiti, -- vastasi Nicole.

-- Ja sinä sanoit hänelle?

Nicole oli huomaavinaan Andréen itseään tutkistelevan, joten hänen mieleensä palasi taas hänen entisen epäluulonsa; hän piti siis Andréen kysymystä vaan vastustajan epäonnistuneena sotatemppuna ja tahtoi antaa hänelle vihamielisen vastauksen.

-- Sanoin hänelle, etten häntä enää tahtonut, -- vastasi Nicole.

Oli kuin sallittua, etteivät nuo kaksi naista, joista toinen oli timantinpuhdas ja toinen paheeseen taipuvainen, ymmärtäisi toisiaan koskaan.

Andrée piti Nicolen katkeruutta yhä imarteluna itseään kohtaan.

Sillaikaa kokoili parooni matkakapineitaan. Vanha miekka, joka oli ollut hänen kupeellaan Fontenoyssa, muutamia vanhoja papereita, jotka takasivat hänelle oikeuden ajaa hänen Majesteettinsa vaunuilla, kokoelma _Gazette_-lehteä ja joukko kirjeitä, siinä hänen pääasiallisin omaisuutensa, jonka kaiken hän, kuten muinoin Bias,[40] kuljetti mukanaan.

La Brie näytti hikoilevan taakkansa alla, vaikka hän kantoi ulos melkein tyhjää matkalaukkua.

Lehtokujasta löydettiin kuninkaallinen upseeri, joka oli tyhjentänyt näiden matkavalmistusten aikana saamansa pullon viimeiseen tilkkaan.

Tuo hulivili oli nähnyt Nicolen solakan vyötärön ja sirot nilkat, eikä hän lakannut maleksimasta lammikon ja kastanjapuiden välillä, toivoessaan saavansa nähdä uudestaan tuon viehkeän heilakan, joka oli äsken kadonnut tuuheitten puitten kätköön yhtä nopeasti kuin oli näkyviin ilmestynytkin.

Hra de Beausiren, se oli hänen nimensä, kuten jo olemme maininneet, herätti nyt näistä mietteistä parooni, joka pyysi toimittamaan paikalle vaunut. Upseeri hypähti ja pyörähti ympäri, kumarsi de Taverneylle ja käski kaikuvalla äänellä kuskia ajamaan puistokujaan.

Vaunut vierivät paikalle. La Brie sijoitti matkalaukun sen taakse joustimien nojaan sekä ilon että ylpeyden tuntein.

-- Minä siis saan ajaa kuninkaallisissa vaunuissa, -- mutisi hän haltioituneena ja luullen olevansa yksin.

-- Takapuolella, ystäväni, -- vastasi Beausire suojelevasti hymyillen.

-- Kuinka? Otatteko te la Brien mukaan, isä? -- kysyi Andrée paroonilta. -- Kuka sitten hoitaa täällä Taverneytä?

-- _Pardieu_, tuo laiskuri ja filosoofi.

-- Gilbert?

-- Niin juuri, onhan hänellä pyssy.

-- Mutta millä hän elää?

-- Pyssyllään tietysti! Ja hän voi täällä mainiosti, ole huoletta: Taverneyssä on yllinkyllin rastaita ja kottaraisia.

Andrée vilkaisi Nicoleen; kamarineitsyt purskahti nauruun.

-- Näinkö sinä häntä suret, ilkimys? -- sanoi Andrée.

-- Oh, hän on ovela poika, -- vastasi Nicole, -- olkaa huoletta, neiti, hän ei kuole nälkään.

-- Hänelle täytyy jättää pari louisdoria, isä, -- sanoi Andrée paroonille.

-- Ja hemmoitella häntä? Kyllä kai, hän on jo ennestään kelvoton.

-- Ei, mutta että hänellä olisi jotain, millä elää.

-- Lähetetään hänelle sieltä vähän, jos hän ruikuttaa.

-- Johan nyt, -- huudahti Nicole, -- olkaa huoleti, neiti, hän ei ruikuta!

-- Kuitenkin, anna hänelle kolme, neljä pistolia.

-- Hän ei ota niitä vastaan.

-- Ei ota vastaan? Onpas hän sitten ylpeä, tuo sinun Gilbert-herrasi?

-- Oh, neiti, hän ei ole enää minun, Jumalan kiitos!

-- Kas niin, kas niin, -- virkkoi Taverney, lopettaakseen moiset vähäpätöiset huolet, jotka alkoivat tuntua hänen itsekkyydessään väsyttäviltä, -- lakatkaahan. Hiiteen tuo Gilbert! Vaunut odottavat meitä, lähdetään matkaan, tyttäreni.

Andrée ei vastannut mitään; hän loi jäähyväiskatseen pieneen linnaan päin ja nousi raskaihin ja suuriin ajoneuvoihin.

Hra de Taverney asettui hänen viereensä. La Brie, yhä komea livrea yllään, ja Nicole, joka ei ollut enää tuntevinaankaan Gilbertiä, istahtivat kuskipukille. Kuski kapusi kyytimiehen tapaan toisen hevosen selkään.

-- Mutta minnekäs upseeri asettuu? -- huudahti parooni de Taverney.

-- Ratsuni satulaan, herra parooni, ratsuni satulaan! -- vastasi Beausire tähtäillen Nicolea, joka punastui mielihyvästä, kun oli niin pian saanut kömpelön talonpojan sijaan hienon herran.

Vaunut lähtivät liikkeelle neljän lujan hevosen tempaisemina. Ja puistokujan puut, puistokujan, jonka Andrée niin hyvin tunsi, alkoivat liukua kahdenpuolen vaunuja taaksepäin ja katosivat toinen toisensa perästä, itätuulessa surullisesti vinossa, ikäänkuin lausuakseen viimeiset hyvästelyt isäntäväelleen, joka ne jätti.

Jouduttiin ajoportille.

Gilbert oli asettunut portin viereen ja seisoi siinä suorana ja liikkumatta hattu kädessä. Hän ei katsellut Andréeta, mutta näki hänet kuitenkin.

Andrée oli kallistunut vaunun toiselle puolelle katselemaan ulos, nähdäkseen niin kauan kuin mahdollista rakkaan lapsuudenkotinsa.

-- Pysäyttäkää vähän, -- huusi de Taverney ajajalle.

Tämä veti hevoset pysähtymään.

-- Kuulepas, herra vetelehtijä, -- sanoi parooni Gilbertille, -- sinusta tulee nyt onnenpoika! Sinä jäät nyt tänne yksin, niinkuin oikean filosoofin tulee elää, eikä mitään tekemistä, ei torain kärsimistä. Pidä edes huolta, ettei tuli pääse maatessasi irti, ja hoida Mahonia.

Gilbert kumarsi vastaamatta. Hänestä tuntui kuin olisi Nicolen katse levännyt sietämättömän painavana hänessä. Hän pelkäsi näkevänsä tytön voitonriemuisena ja pilkallisena, niin, hän pelkäsi sitä kuin tulisen polttoraudan pistosta.

-- Ajakaa, kyytimies, -- huusi parooni de Taverney.

Nicole ei ollut nauranut, kuten Gilbert pelkäsi. Päinvastoin oli hän saanut ponnistaa kaikki voimansa ja oli tarvinnut enemmän kuin synnynnäisen raisuutensa, ettei olisi aivan ääneensä surkutellut Gilbertiä, poika-raukkaa, joka jätettiin tänne nyt ilman leipää, ilman tulevaisuudentoiveita, ilman lohduttajaa. Niin, hänen oli täytynyt katsella de Beausirea, joka näytti niin uljaalta tepastelevan ratsunsa seljässä.

Ja kun Nicole katseli upseeria, ei hän myöskään voinut nähdä, kuinka Gilbert ahmi Andréeta katseillaan.

Andrée ei nähnyt kyyneleiltään mitään muuta kuin tuon talon, jossa hän oli syntynyt ja jossa hänen äitinsä oli kuollut.

Ajoneuvot katosivat. Gilbert, joka oli lähtijöistä ollut niin vähäpätöisyys, ei piankaan ollut heille kerrassaan mitään.

Kun parooni de Taverney, Andrée, Nicole ja la Brie joutuivat maantielle portista, joutuivat he samalla aivan uuteen elämään. Kukin heistä oli omissa ajatuksissaan.

Parooni ajatteli, että Bar-le-Ducissa saisi hän ainakin viisi-, kuusituhatta livreä lainaksi panttaamalla Balsamon antamat kullatut pöytäkalut.

Andrée supisi itsekseen pientä rukousta, jonka hänen äitinsä oli hänelle opettanut karkoittaakseen hänestä ylpeyden ja kunnianhimon kiusaavia henkiä.

Nicole veti kiinni kaulahuivinsa, jota tuuli availi upseeri de Beausiren mielestä surettavan vähän.

La Brie tunnusteli ja laski taskunsa pohjassa olevia rahoja, kymmentä kuningattaren ja kahta Balsamon antamaa louisdoria. Herra de Beausire antoi ratsunsa laukata. Gilbert sulki Taverneyn linnan suuren portin, jonka saranat vongahtivat kuten aina öljyn puutteessa.

Sitten juoksi hän pieneen kamariinsa ja veti pois seinän vierestä tammisen kaappinsa, jonka takana oli jo valmiina nyytti. Hän pisti tuon pöytäliinasta tehdyn nyytin solmupaikasta punapuisen keppinsä kärkeen. Sitten hän penkoi telttasänkyään, jossa oli heinillä täytetty patja, ja viilsi patjan halki. Pian löysivät hänen kätensä patjan sisältä jonkin kokoonkäärityn paperin ja sen hän otti esille. Tuon paperin sisällä oli kirkas ja uusi kymmenen écun raha. Sen oli Gilbert saanut säästöön ehkä kolmen, neljän vuoden aikana.

Hän avasi paperin ja katseli rahaansa ikäänkuin nähdäkseen, ettei se vaan ollut joksikin muuksi muuttunut, ja sitten pisti sen housuntaskuunsa, entiseen paperiin käärittynä.

Mahon ulvoi ja tempoi ketjujaan niin pitkälle kuin pääsi. Koiraparka valitteli, kun näki, että kaikki hänen ystävänsä jättivät näin hänet yksi toisensa jälkeen, sillä ihmeellisellä vaistollaan se arvasi, että myöskin Gilbert vuorostaan hylkäisi sen.

Siksi se alkoi nyt ulvoa yhä hurjemmin.

-- Ole vaiti, Mahon, -- huusi hänelle Gilbert, -- vaiti! Sitten lisäsi hän, hymyillen vastakohtaiselle vertailulle, joka nyt pälkähti hänen päähänsä:

-- Eikö minut jätetty kuin koira? Mitäs, jos sinut jätettäisiin kuin ihminen?

Sitte hän tuli miettineeksi:

-- Mutta minuthan jätettiin ainakin vapaaksi, vapaaksi etsimään elatustani, miten taisin. Hyvä, Mahon, minä teen sinulle niinkuin minulle tehtiin, en yhtään vähempää enkä enempää.

Hän riensi koirakopin luo ja päästi Mahonin ketjuista.

-- Nyt olet vapaa, -- sanoi hän; -- etsi nyt elatuksesi miten parhaaksi näet.

Mahon ryntäsi rakennuksen ovelle, jonka näki suljetuksi, sitten se syöksyi raunioille päin ja katosi Gilbertin katsellessa tiheikköön.

-- Hyvä, -- virkkoi Gilbert, -- pian nähdään, kumpaisella meistä on parempi vaisto, koiralla vai ihmisellä.

Näin sanoen Gilbert meni pihalta ulos pienestä sivuportista, jonka hän väänsi kahteen lukkoon, ja heitti avaimen muurin sisäpuolelle, aina kauas lammikon veteen, talonpoikain kivenheittotaidolla.

Ja kuitenkin tunsi Gilbert Taverneyn jättäessään jotain samansuuntaista kuin Andrée, sillä vaikka luonto on yleensä yksitoikkoinen tunteita luodessaan, se on sitä vaihtelevampi niiden erilaisissa pienissä ja yksityiskohtaisissa ilmaisumuodoissa. Gilbertin ja Andréen tunteilla oli vaan se ero, että Andrée kaipasi mennyttä aikaa, kun taas Gilbert toivoi parempaa.

-- Hyvästi! -- sanoi hän ja kääntyi vielä kerran katselemaan pientä linnaa, jonka katto kuulsi tuolta sykomoorien ja kukkivain kultavihmain huippujen takaa. -- Hyvästi, talo, jossa minä olen niin paljon kärsinyt, jossa kaikki inhosivat minua, jossa minulle heitettiin leivänpala ja sanottiin, että minä varastin! Hyvästi, ja ole kirottu! Minun sydämeni tanssii ilosta ja tuntee olevansa vapaa, kun sinun muurisi eivät minua enää vangitse. Hyvästi, vankila! Hyvästi, helvetti! Hyvästi, sortajain luola! Hyvästi ainaiseksi!

Ja tämän sadatuksensa jälkeen, joka ei ehkä ollut niin runollinen kuin monet muut, mutta sitä merkitsevämpää laatua, Gilbert läksi juoksemaan täyttä vauhtia ajoneuvojen jälkeen, joitten räminä yhä kuului kaukaa.

19. Gilbertin kultaraha.

Puoli tuntia vimmatusti juostuaan päästi Gilbert ilohuudon: hän oli nähnyt parin virstan päässä paroonin vaunut, jotka nousivat käymänjalkaa erästä mäkeä.

Silloin Gilbert tunsi sielussaan totista ylpeyttä, sillä hän sanoi itsekseen, että nyt oli hän pelkästään nuoruutensa, voimansa ja älynsä keinoilla saavuttanut saman tuloksen kuin rikkaus, valta ja ylhäinen syntyperä.

Nyt olisi parooni de Taverney tosiaan voinut sanoa Gilbertiä filosoofiksi, jos olisin nähnyt hänet maantiellä, keppi kädessä ja vähäiset matkatavarat ripustettuina napinläpeen, kulkien ripein askelin ja oikaisten pitkin tienviertä päästäkseen suorempaan. Ja Gilbert seisahtui joka mäellä ikäänkuin sanoakseen pilkallisesti hevosille:

"Te ette juokse yhtä kovaa kuin minä, vaan minun täytyy teitä odottaa."

Filosoofi! Niin tosiaan, hän oli se, jos filosofialla tarkoitetaan kaiken nautinnon halveksumista. Tosin hän ei ollut tottunut mukavaan elämään, mutta kuinka monia ei jo rakkauskin tee veltoiksi! Oli niin ollen kaunis näky, se täytyy tunnustaa, näky, jota itse jumalakin, tuo kaikkien tarmokkaiden ja älykkäiden olennoiden luoja, olisi voinut ihailla, nimittäin tämä nuorukainen juoksemassa, tomuisena, hehkuen, yhtä mittaa kokonaista kaksi tuntia, kunnes hän melkein saavutti vaunut ja sitten lepäsi tyytyväisenä, hevostenkin voimain loppuessa. Sinä päivänä ei kukaan, joka vaan seurasi silmin ja ajatuksin Gilbertiä niinkuin me nyt teemme, olisi voinut olla häntä ihailematta. Ja ehkäpä itse ylpeä Andréekin olisi heltynyt, jos olisi nähnyt hänet nyt. Ehkäpä hänen välinpitämättömyytensä, joka oli ilmennyt puheissa Gilbertin laiskuudesta, olisi nyt muuttunut hänen tarmonsa kunnioittamiseksi.

Niin meni ensimäinen päivä. Parooni viipyi kokonaisen tunnin Bar-le-Ducissa, joten Gilbert sai tarpeeksi aikaa, paitsi saavuttaakseen vaunut, päästäkseen niistä vähän matkaa edellekin. Gilbert kulki suoraan kaupungin läpi, sillä hän oli kuullut paroonin määräyksen pysäyttää erään kultasepän kaupan luona. Ja kun matkustajat hänen pensaikkoon kätkeytyessään olivat ajaneet ohitse, alkoi hän juosta perästä niinkuin ennenkin.

Sen päivän iltana tavoitti parooni dauphinen matkasaaton pienessä kylässä nimeltä Brillon, jonka asukkaat olivat kokoontuneet eräälle kummulle ottamaan dauphinea vastaan riemuhuudoin ja onnentoivotuksin.

Gilbert ei ollut syönyt koko päivänä mitään muuta kuin pienen palan leipää, jonka hän oli ottanut evääksi Taverneystä. Mutta sen sijaan oli hän saanut juoda yllinkyllin vettä ihanasta purosta, jonka ylitse maantie vei. Sen vesi oli niin puhdasta ja raikasta ja sen partailla kasvoi niin kauniita vesinenättejä ja ulpukoita, että vaunut olivat Andréen pyynnöstä sillä paikalla pysähtyneet ja Andrée oli itse ottanut vettä purosta dauphinen kultaiseen maljaan, ainoaan esineeseen, minkä parooni oli tyttärensä pyynnöstä säilyttänyt koko noidan pöytäkalustosta.

Gilbert oli ollut piilossa tien varrella kasvavan jalavan takana ja nähnyt kaiken tämän.

Ja kun matkalaiset olivat purolta lähteneet, oli myöskin Gilbert tullut samaan paikkaan kuin Andrée ja astunut jalkansa samalle mättäälle, jolla oli nähnyt Andréen seisovan, ja juonut kuin Diogenes vettä kädestään ja samasta kirkkaasta purosta, jonka antimilla neiti de Taverney oli janonsa sammuttanut.

Juotuaan oli hän voimistunut suuresti ja jatkoi matkaansa.

Yksi ainoa seikka tuotti huolta Gilbertille, nimittäin pysähtyisikö dauphine jonnekin yöksi matkallaan. Oli todennäköistä, että niin tapahtuisi, sillä hän oli valittanut jo Taverneyssä väsymystään ja tarvitsisi varmaan nyt lepoa. Jos niin kävisi, uskoi Gilbert olevansa pelastettu. Siinä tapauksessa olisi dauphinen pysäyspaikkana kai Saint-Dizier. Kahden tunnin nukahdus jossakin ladossa riittäisi tekemään Gilbertin jalat jälleen norjiksi, sillä ne alkoivat jo jäykistyä; ja noiden kahden tunnin päästä lähtisi hän jälleen kulkemaan ja saattaisi joutua, yön mittaan hiljalleen kävellen, helpostikin kaksi, kolme peninkulmaa dauphinen saattojoukon edelle. Kahdeksantoista-vuotiaana kävelee niin helposti kauniina toukokuisena yönä.

Tuli ilta ja harsosi ilmanrannan hämärällä, joka yhä sakeni, kunnes se peitti varjollaan tienkin, jota pitkin Gilbert juoksi. Piankaan hän ei nähnyt enää ajoneuvoista mitään muuta kuin suuren lyhdyn, joka oli kiinnitetty niiden vasemmalle puolen. Sen hohde oli kuin valkea aave, joka kiiti huimaa, vauhtia pitkin tien viertä.

Iltaa seurasi yö. Oli kuljettu kuuden peninkulman matka ja tultiin Comblesiin, jossa saattue näytti hetkeksi pysähtyvän. Gilbert luuli nyt onnen itseään suosivan. Hän lähestyi matkajoukkoa nähdäkseen Andréen. Paroonin vaunut olivat pysähtyneet. Gilbert piilousi erään suuren portin holviin. Hän näki Andréen soihtujen valossa ja kuuli kysyvän, mitä kello oli. Joku ääni vastasi: "Se on yksitoista." Tällä hetkellä ei Gilbert ollut lainkaan väsynyt ja hän olisi halveksuvasti hyljännyt avun, jos joku olisi tarjonnut hänelle hevoskyytiä.

Se johtui siitä, että hänen hehkuvassa mielikuvituksessaan hohteli jo Versailles, kultainen ja loistava Versailles, aateliston ja kuninkaitten kaupunki. Ja Versaillesin takana Pariisi, synkkänä, mustana, valtavana, Pariisi, kansan kaupunki.

Näitä mielikuviaan, jotka hänen sieluaan virkistivät, ei hän olisi vaihtanut kaikkiin Perun kulta-aarteisiinkaan.

Kaksi seikkaa herätti hänet nyt haltioitumistilastaan: vaunujen jyrinä, kun ne jälleen lähtivät matkaan, ja ankara isku, jonka hän sai töydätessään tielle unohdettua auraa vastaan.

Ja hänen vatsansakin alkoi nurista nälkää.

"Onneksi minulla on rahaa, minä olen rikas", mietti Gilbert.

Tiedetään, että Gilbertillä oli yksi kultaraha.

Vaunujono vieri edelleen keskiyöhön saakka.

Keskellä yötä saavuttiin Saint-Dizieriin. Sinne toivoi Gilbert matkajoukon jäävän yöksi.

Gilbert oli samonnut kahdeksan peninkulman taipaleen kahdessatoista tunnissa.

Hän istahti ojan reunalle.

Mutta Saint-Dizierissä vaihdettiinkin vain hevosia, ja Gilbert kuuli kulkusten kilinän loittonevan jälleen pitkin maantietä edessään. Ylhäiset matkustajat olivat ainoastaan nauttineet virvokkeita soihtujen valossa ja kukkien keskellä.

Gilbertille oli nyt tarpeen koko hänen uljuutensa Hän kavahti jälleen jaloilleen, tahdonvoimalla, joka sai hänet unohtamaan, että hänen jalkansa olivat olleet kymmenen minuuttia sitten pettämäisillään.

"Hyvä," sanoi hän itsekseen, "ajakaa vaan! Minäkin pysähdyn pian Saint-Dizierissä ja ostan siellä viipaleen leipää ja silavaa ja juon lasin viiniä. Annanpa mennä viisi kolikkoa ja niillä viidellä saan enemmän voimia kuin nuo _herrat_."

Gilbert lausui tuon sanan _herrat_ jälleen hänelle ominaisella ponnella, jonka tähden me sen alleviivaamme.

Gilbert tuli, niinkuin oli päättänyt, Saint-Dizieriin, jossa suljettiin paraikaa matkueen lähdettyä talojen ikkunaluukkuja ja portteja.

Filosoofimme huomasi siellä erään miellyttävännäköisen majatalon, tarjoilijattaret sievissä puvuissa, tarjoilijat pyhävaatteissa ja kukka napinlävessä, vaikka kello oli yksi yöllä. Suurilla, kukikkailla fajanssivadeilla näki hän paistettuja lintuja, joista saattueen nälkäiset olivat ottaneet sievät kymmenyksensä.

Hän meni päättävästi suurimpaan majataloon. Siellä pantiin jo salpaa ulko-oven yläpuoliskon eteen ja hänen täytyi kumartua päästäkseen sen alitse keittiöön.

Majatalon emäntä oli valvomassa hommia ja laskemassa tulojaan.

-- Anteeksi, madame, -- sanoi Gilbert, -- olkaa hyvä ja antakaa minulle leipää ja liikkiötä.

-- Ei ole liikkiötä, -- vastasi emäntä. -- Ettekö tahdo kukonpoikaa?

-- En; minä pyysin liikkiötä siksi, että tahdon liikkiötä; minä en pidä kukonpaistista.

-- Se on ikävää, poika-rukka, sillä nyt ei ole muuta. Mutta olkaa huoletta, -- lisäsi hän hymyillen, -- kukonpaisti ei ole sen kalliimpaa kuin liikkiökään; saatte puolen kukonpoikaa ja vaikkapa kokonaankin kymmenellä sou'lla, se riittää evääksenne koko huomispäiväksi. Me luulimme, että hänen kuninkaallinen Korkeutensa jäisi tänne kruununvoudin luo yöksi ja että saisimme myydä hänen saattoväelleen varaamamme ruuat. Mutta hän menikin ohitse, ja meille tulee ruoka-aineista tappiota.

Nyt luulisi varmaankin, ettei Gilbert olisi laiminlyönyt tätä oivallista tilaisuutta saada hyvältä ravintolan emännältä kunnon ateria; mutta joka moista luulee, ei tosiaan tunne hänen luonnettaan.

-- Ei, kiitoksia, -- sanoi hän, -- minä tyydyn vähempään; -- minä en ole prinssi enkä lakeija.

-- Siispä saatte lahjaksi, te pikku Artaban,[41] -- sanoi hyväntahtoinen emäntä, -- ja Jumala olkoon matkassanne.

-- En ole kerjäläinenkään, hyvä vaimo, -- vastasi Gilbert nöyryytettynä. -- Minä tilaan ruokaa ja maksan sen.

Ja näyttääkseen, että hän puhui totta, työnsi Gilbert majesteettisesta kätensä housuntaskuun, johon se painui kyynärpäätä myöten.

Mutta hän sai kaivella tuota avaraa taskua miten monesti tahansa, kalveten hän ei löytänyt sieltä muuta kuin paperin, johon se hänen kultarahansa oli ollut käärittynä. Raha oli heilunut paperissa ja hangannut puhki moisen vanhan ja ohuen kääreen ja sitten taskun pohjan, joka oli kulunut. Ja sieltä se oli tipahtanut housunlahkeeseen ja pudonnut maantielle, kun Gilbert oli avannut polvisolkensa saadakseen jalkansa juoksussa keveämmiksi.

Kultaraha oli jäänyt tielle, luultavasti saman puron reunalle, jonka vesi oli niin hurmannut Gilbertiä.

Poika-parka oli saanut maksaa kuusi livreä omasta kämmenestään nauttimastansa juomasta. Ainakaan ei Diogeneella ollut reikäisiä taskuja eikä kuutta talletettavaa livreä silloin, kun hän laati mietelmänsä puukuppien tarpeettomuudesta.

Gilbertin kalpeneminen ja häpeissään vapiseminen liikuttivat emäntää. Monet muut olisivat ehkä vaan nähneet ilokseen, kuinka ylpeys rangaistaan, mutta hän sensijaan otti osaa niin selvästi nuorukaisen vääristyneillä kasvoilla näkyvään kärsimykseen.

-- Kuule, raukkaseni, -- sanoi hän Gilbertille, -- syö täällä ja jää tänne yöksi, ja jos sinun huomenna välttämättä täytyy jatkaa matkaa, niin lähde sitten vasta.

-- Täytyy, täytyy, -- vastasi Gilbert, -- mutta ei huomenna, vaan heti.

Ja hän tempaisi nyyttinsä ja tahtomatta enää mitään kuulla ryntäsi ulos pimeyteen, peittääkseen sinne häpeänsä ja tuskansa.

Ovi painui kiinni. Viimeiset valot sammuivat kauppalassa, ja koirat lakkasivat haukkumasta päivän urakasta uupuneina.

Gilbert oli nyt yksin, yksin koko maailmassa, sillä kukaan ei ole maailmassa yksinäisempi kuin ihminen, jolta on mennyt viimeinenkin kolikko, varsinkin jos se viimeinen on ainoa mitä hänellä on elämässään ollut!

Synkkä yö saarsi hänet. Mitä nyt tehdä? Hän oli kahden vaiheella: jos hän olisi kääntynyt takaisin etsimään rahaansa, olisi se ollut melkoisen epävarma yritys; ja sitäpaitsi olisi moinen haeskelu eroittanut hänet iäksi tai ainakin pitkäksi aikaa noista vaunuista, joita hän ei olisi sitten enää voinut saada kiinni.

Hän päätti vain jatkaa matkaa ja läksi samoamaan. Mutta tuskin hän oli kulkenut vielä puolta peninkulmaa, kun hänelle tuli kiivas nälkä. Sielullinen kärsimys oli sen estänyt tai paremminkin hetkeksi huumannut, mutta nyt se heräsi taas kahta julmempana, kun nopea kulku pani hänen poloisen verensä jälleen liikkeelle.

Ja samall'aikaa kuin nälkä alkoi sen toveri väsymyskin vaivata Gilbertin jäseniä. Vielä kerran sai hän vaunut hirvittävillä voimanponnistuksilla kiinni. Mutta näyttipä kuin kaikki olisi noussut taisteluun häntä vastaan. Ajoneuvot eivät pysähtyneet muuta kuin hevosia muuttamaan, ja sekin toimitus suoritettiin niin nopeasti, ettei jalkamies-parka ennättänyt seuraavassa pysäyspaikassa levätä muuta kuin viisi minuuttia.

Kuitenkin lähti hän jälleen kulkemaan. Päivä alkoi sarastaa. Aurinko nousi leveän ja tumman usvavyön takaa hallitsijan koko loistossa ja majesteettisyydessä; se näytti ennustavan kuumaa toukokuun päivää, jollaisia on kaksi kuukautta ennen kesää. Kuinka jaksaisi Gilbert kestää keskipäivän helteen?

Hetkeksi tuli Gilbertin päähän itserakkautta imarteleva ajatus, että hevoset, ihmiset, jopa Jumalakin olivat tehneet salaliiton häntä vastaan. Mutta niinkuin Ajax heristi hän nyrkkiään päin taivasta ja ellei hän sanonut hänen tavallaan: "Pelastun vastoin jumaliakin", johtui se siitä, ettei hän tuntenut _Odysseijaa_ niinkuin _Yhteiskunnallisen sopimuksensa_.

Niinkuin Gilbert aavisti, tuli hetki, jolloin hän tunsi voimainsa loppuvan ja tilansa koko toivottomuuden. Se oli kauhea hetki, tuo ylpeyden taistelu voimattomuutta vastaan. Tuokioksi lisäsi toivottomuus Gilbertin tarmon kaksinkertaiseksi. Viimeisellä hyökkäyksellä lähestyi hän taas vaunuja, jotka olivat jo kadonneet näkymättömiin, ja eroitti ne jälleen tomupilven läpi, jonka hänen veristyneet silmänsä tekivät kummallisen väriseksi; niiden jyrinä kumisi hänen korvissaan kilpaa hänen jyskyttävän sydämensä kanssa. Suu auki, silmät tuijottaen, hiukset otsalla hien tahmaamina hän oli kuin mikä monimutkainen kone, joka melkein tarkoin matki kaikki ihmisen liikkeet, mutta jäykemmin ja hitaammin.

Eilis-illasta oli hän samonnut kymmenen, yhdentoista peninkulman taipaleen, mutta viimein tuli hetki, jolloin hänen uupuneet jalkansa tekivät tenän. Hänen silmänsä eivät nähneet enää mitään ja oli kuin maa olisi aaltoillut ja pyörinyt ympäri hänen allaan. Hän tahtoi huutaa, mutta ääni ei päässyt kurkusta. Hän koetti pysyä pystyssä tuntiessaan kaatuvansa, ja hänen kätensä huitoivat ilmassa kuin mielipuolen.