Part 16

-- Eivät, jos tahdotte olla minulle mieliksi ja seurata aivan heti minua, niinkuin luulen, -- lisäsi hän. -- Odottakaapas, minä jätänkin tänne eräät matkavaunuistani, ne tuovat teidät heti saattojoukkoni jälkeen. Kuulkaahan, herra kuvernööri, tulkaa avukseni.

Kuvernööri astui esille.

-- Minä jätän tänne vaunut hra de Taverneylle, jonka minä vien matkassani neiti Andréen kanssa Pariisiin, -- sanoi dauphine. -- Määrätkää joku saattamaan vaunuja ja vahvistamaan tarpeen tullen, että ne ovat minun.

-- Tuossa tuokiossa, -- vastasi parooni de Stainville. -- Astukaa esille, monsieur de Beausire.

Noin viiden- tai kuudenkolmatta vuoden ikäinen nuorimies astui esiin saattojoukosta hattu kädessä; hänen käyntinsä oli varmaa ja silmänsä vilkkaat ja älykkäät.

-- Te varaatte vaunut parooni de Taverneylle ja seuraatte sitten häntä matkalla, -- ilmoitti kuvernööri hänelle.

-- Pitäkää huoli, että hän saavuttaa meidät pian, -- lisäsi dauphine; -- minä annan teille luvan käyttää kahta vertaa useampia hevosia.

Taverneyn parooni ja hänen lapsensa eivät tienneet, miten kiitollisuuttaan osoittaa.

-- Eihän tämä näin äkillinen lähtö tuota teille vaan tukaluuksia, monsieur? -- kysyi dauphine.

-- Olemme käytettävissänne, teidän Korkeutenne, -- vastasi parooni.

-- Näkemiin sitten! -- virkkoi dauphine hymyillen. -- Matkaan, messieurs!... Filip-herra, satulaan!

Filip suuteli isänsä kättä, syleili sisartaan ja kavahti ratsunsa selkään.

Neljännestunnin päästä ei Taverneyn puutarhan lehtikujalla ollut mitään jäljellä koko tuosta loistavasta saattueesta, joka oli tullut huimana kuin eilinen myrsky. Oli vain yksinäinen nuorukainen, joka istui portin töykkärikivellä ja katseli kalpeana, suruissaan ja kiihkein silmin viimeisiä tomupilviä, joita hevosten nopsat jalat nostivat jo tuolla kaukana maantiellä. Se nuorukainen oli Gilbert.

Parooni, joka oli jäänyt Andréen kanssa kahden, ei ollut vielä kyennyt purkamaan tunteitaan sanoiksi.

Taverneyn salissa saattoi pian nähdä erikoisen ja huvittavankin näytelmän.

Andrée mietti siellä kädet ristissä moista ihmeellistä, odottamatonta, tavatonta tapahtumain myllerrystä, joka oli yhtäkkiä muuttanut hänen entisen tyynen elämänsä, ja hän luuli näkevänsä unta.

Parooni taas nyppi harmaita kulmakarvojaan, joiden keskellä törrötti muutamia riippuvia haivenia, ja järjesteli paidanröyhellystään.

Nicole seisoi ovenpieltä vasten ja katseli isäntäväkeään.

La Brie jälleen töllisteli Nicolea, kädet riipuksissa ja suu auki.

Parooni heräsi ensimäisenä tajuihinsa.

-- Lurjus, -- huusi hän la Brielle, -- sinä seisot siinä kuin pölkky, ja tuo aatelisherra, tuo kuninkaallisen huoneen upseeri odottaa sinua ulkona.

La Brie ponnahti syrjään, kapsautti vasemman jalkansa oikeaa vastaan ja katosi päistikkaa huoneesta.

Hetken päästä hän tuli takaisin.

-- Monsieur, -- sanoi hän, -- se aatelisherra on puutarhassa.

-- Mitä hän tekee?

-- Syöttää anisruohot hevoselleen.

-- Antaa syöttää. Entä vaunut?

-- Odottavat lehtokujalla.

-- Valjaissa?

-- Neljä hevosta edessä. Ja oi, minkälaiset orhit, monsieur! Ne kaluavat kranaattipuita!

-- Kuninkaan hevosilla on oikeus kaluta, mitä tahtovat. _Apropos_, missä on noita?

-- Noita on kadonnut, monsieur.

-- Jättäen pöydälle astiansa, se ei ole mahdollista, -- virkkoi parooni. -- Hän tulee takaisin tai lähettää jonkun.

-- En usko, -- vastasi la Brie; -- Gilbert näki hänen ajavan matkaansa vankkureineen.

-- Näkikö Gilbert hänen ajavan matkaansa vankkureineen? -- toisti parooni.

-- Näki.

-- Tuo tyhjäntoimittaja Gilbert, se näkee kaikki! Mene ja täytä matkalaukku.

-- Se on tehty, monsieur.

-- Mitä, tehtykö?

-- Niin, kun minä kuulin dauphinen käskyn, menin herra paroonin huoneeseen ja panin laukkuun pukunne ja liinavaatteenne.

-- Mitä se sinuun kuuluu, vintiö?

-- Kah, minä luulin tekeväni hyvin täyttäessäni toivomuksenne.

-- Tollo! Mene auttamaan nyt tytärtäni.

-- Kiitos, isä, minulla on Nicole. Parooni alkoi uudestaan aprikoida jotain.

-- Mutta kuulepas, sinä arkkilurjus, -- sanoi hän la Brielle, -- on eräs aivan voittamaton seikka.

-- Mikä, monsieur?

-- Jota sinä et ole muistanut, sillä sinä et muista mitään.

-- Sanokaahan, monsieur.

-- Se, että olisikohan hänen kuninkaallinen Korkeutensa lähtenyt jättämättä mitään hra de Beausirelle? Tai noita kadonnut sanomatta mitään Gilbertille?

Samassa kuului pihalta ikäänkuin heikko vihellys.

-- Monsieur, -- sanoi la Brie.

-- No?

-- Kutsutaan.

-- Kuka kutsuu?

-- Se herra siellä.

-- Kuninkaallinen upseeri?

-- Niin, ja tuolla maleksii myöskin Gilbert niinkuin hänellä olisi jotain sanottavaa.

-- Juokse siis, raavas!

-- Isä, -- sanoi Andrée tullen paroonin luo, -- minä arvaan, mikä painaa mieltänne tällä hetkellä. Tiedättehän, että minulla on kolmisenkymmentä kultarahaa ja tämä kaunis jalokivillä koristettu kello, jonka kuningatar Maria Leczinska lahjoitti kerran äidilleni.

-- Kyllä, lapseni, kyllä, se on hyvä, -- sanoi parooni; -- mutta pidä ne, sinä tarvitset hienon puvun, kun sinut esitellään hoviin... ja nyt on minun velvollisuuteni hankkia varat. Hst, tuolla tulee la Brie.

-- Monsieur, -- huudahti la Brie astuessaan sisään toisessa kädessä kirje ja toisessa kultarahoja, -- katsokaapa, mitä dauphine jätti minulle, kymmenen louisdoria, monsieur, kymmenen louisdoria!

-- Entä tuo kirje, lurjus?

-- Ai, se on teille; se on noidalta.

-- Noidalta? Ja kuka sen sinulle antoi?

-- Gilbert.

-- Johan sinulle sen sanoin, arkkiraavas; anna tänne, mutta joudu!

Parooni tempaisi kirjeen la Brieltä ja luki sen hiljaa.

'Herra parooni, nyt kun niin korkea käsi on koskenut pöytäkaluihin, jotka jäivät taloonne, ovat ne teidän. Pitäkää ne muistona ja ajatelkaa joskus kiitollista vierastanne.

_Josef Balsamo_.'

-- La Brie! -- huusi parooni hetken aprikoituaan.

-- Monsieur!

-- Eikö Bar-le-Ducissa ole hyvää kultaseppää?

-- Onpa se, monsieur, joka juotti uudestaan neiti Andréen hopeapikarin.

-- Hyvä. Andrée, pane hyvään säilöön lasi, josta hänen kuninkaallinen Korkeutensa joi, ja anna viedä vaunuihin muu pöytäkalusto. Ja sinä, tolvana, juokse kellariin ja toimita aatelisherralle hienointa viiniä, mitä täällä enää on.

-- Sitä on vaan yksi pullo, monsieur, -- sanoi la Brie aivan alakuloisena.

-- Se riittää.

-- La Brie läksi.

-- Niin, niin, Andrée, -- jatkoi parooni ottaen tyttärensä molemmat kädet omiinsa, -- niin, rohkeutta nyt, lapseni! Me lähdemme nyt hoviin; siellä on paljon avoimia arvonimiä, paljon apottikuntia, joita voi miehille lahjoittaa, montakin rykmenttiä ilman everstiä, joukko eläkkeitä kesantona. Se on ihana, aurinkoinen paikka tuo hovi. Asetu aina sille puolelle, jonne paiste käy, tyttäreni, sinä olet kaunis katsella. Mene, lapseni, mene!

Andrée antoi isänsä suudella otsaansa ja poistui Nicole seurasi häntä.

-- Hohoi, sinä hirviö, la Brie, -- huusi parooni de Taverney astuen viimeisenä ulos salista; -- pidä hyvää huolta tuosta herra upseerista, kuuletko?

-- Kyllä, monsieur, -- vastasi la Brie kellarin pohjasta.

-- Minä, -- jatkoi parooni lähtien kepittämään huoneeseensa päin, -- minä menen järjestämään papereitani... Tunnin kuluttua täytyy meidän päästä pois tästä luolasta, Andrée, ymmärrätkös. Että minä vihdoinkin pääsen täältä Taverneystä, vieläpä onnella! Mikä mainion kunnon mies tuo noita oli! -- Tosiaan, minä tulen taikauskoiseksi kuin piru. -- Mutta etkö sinä jo joudu, kirottu la Brie!

-- Monsieur, minun täytyi hapuilla pimeässä, linnassa ei ole enää yhtään kynttilää.

"Olikin jo aika täältä päästä", arveli parooni.

17.

Nicolen viisikolmatta louisdoria.

Huoneeseensa palattuaan joudutti Andrée nyt matkavarusteluitaan. Nicole auttoi häntä tässä toimessa sellaisella innolla, että se pian haihdutti pilven, jonka tämänaamuinen kohtaus oli hänen ja hänen emäntänsä välille nostanut.

Andrée katsoi toimeliasta Nicolea salavihkaa ja hymyili ajatellessaan, ettei hänen nyt tarvitsisi antaa enää kamarineitsyelleen edes anteeksi.

"Hän on hyvä tyttö", arveli hän itsekseen, "uskollinen ja kiitollinen; hänellä on omat vikansa kuten meillä kaikilla ihmisillä. Minä tahdon unohtaa koko asian."

Nicole puolestaan ei ollut jättänyt tarkkaamatta emäntänsä kasvojen ilmeitä, ja hän näki, että nuo kauniit ja tyynet kasvot tulivat yhä suopeammiksi.

"Miten typerä olin", ajatteli hän, "kun olin tuon pienen Gilbert-vintiön tähden rikkomaisillani välit neidin kanssa, joka vie minut Pariisiin, missä onni aina ihmisiä suosii".

Kahden vastatusten kierivän suopeuden oli vaikea tällaisella kaltevalla pinnalla olla kohtaamatta toisiaan ja kohdatessaan yhtymättä.

Andrée lausui ensimäisen sanan.

-- Pane pitsini lippaaseen, -- virkkoi hän.

-- Mihinkä lippaaseen, neiti? -- kysyi kamarineitsyt.

-- Mihinkäkö! Eikö meillä ole lipasta?

-- Kyllä, se, jonka neiti antoi minulle ja joka on minun kamarissani.

Ja Nicole juoksi noutamaan tuota lipasta niin auliisti, että Andrée päätti unohtaa lopullisesti kaikki.

-- Mutta tuo lipashan on sinun, Nicole, ja sinä saatat sitä tarvita, tyttö-rukka, -- sanoi Andrée nähdessään Nicolen tulevan takaisin.

-- Oi, neiti tarvitsee sitä enemmän kuin minä, sillä neidinhän se oikeastaan onkin.

-- Kun aikoo perustaa oman kodin, -- jatkoi Andrée, -- niin kysytään huonekaluja. Siispä tarvitset sinä sitä tällä kertaa enemmän kuin minä.

Nicole punastui.

-- Tarvitset lippaita säilyttääksesi niissä hääpukimiasi, -- jatkoi Andrée.

-- Ohoi, neiti, -- vastasi Nicole iloisesti ja pudisti päätänsä, -- minun hääpukimilleni ei tarvitse etsiä paikkaa eivätkä ne vaadi suurta tilaa.

-- Kuinka niin? Jos menet naimisiin, Nicole, niin toivoisin, että olisit onnellinen ja rikaskin.

-- Rikas?

-- Niin, rikas säätyysi nähden.

-- Neiti on siis löytänyt minulle jonkun arentimiehen?

-- En, mutta olen löytänyt sinulle myötäjäiset.

-- Älkää, neiti?

-- Tiedätkö, mitä minun kukkarossani on?

-- Kyllä, neiti, siinä on viisikolmatta louisdoria.

-- Hyvä, ne viisikolmatta louisdoria ovat sinun, Nicole.

-- Viisikolmatta louisdoria! Mutta sehän on kokonainen omaisuus, se! -- huudahti Nicole hurmautuneena.

-- Iloitsen, jos sanot sen tosissasi, tyttö rukka.

-- Ja neiti antaa nuo viisikolmatta louisdoria minulle?

-- Annan!

Nicole hämmästyi, tuli sitten liikutetuksi, ja sitten nousivat kyyneleet hänelle silmiin ja hän kavahti kiinni Andréen käteen ja suuteli sitä.

-- Onhan tuleva miehesi nyt tyytyväinen, vai mitä? -- kysyi neiti de Taverney.

-- Tottahan nyt, -- vastasi Nicole; -- tai ainakin minä toivon, neiti.

Ja hänen päähänsä pälkähti ajatus, että Gilbert oli kieltäytynyt häntä ottamasta siksi, että hän pelkäsi köyhyyttä. Mutta nyt, kun hän oli rikas, ehkäpä hän nyt tuntuisi kunnianhimoisesta nuoresta miehestä jo haluttavammalta. Niin ollen päätti hän nyt heti paikalla tarjota Gilbertille hänen osuutensa Andréen lahjoittamasta pienestä omaisuudesta, toivoen voivansa kiinnittää nuorukaisen itseensä kiitollisuuden siteillä ja estää häntä joutumasta turmiolle.

Tällainen jalomielisyys piili tosiaan Nicolen suunnitelman pohjalla.

Ehkäpä joku Nicolen ajatusten pahansuopa selittäjä saattaisi löytää koko tässä jalomielisyydessä vain rahdun ylpeyttä ja vaistomaisen tarpeen nöyryyttää nuorukaista, joka oli häntä itseään nöyryyttänyt. Mutta kiiruhtakaamme heti vastaamaan tälle pessimistille lisäämällä, että ainakin tällä hetkellä Nicolen hyvät aikeet olivat paljoa suuremmat kuin huonot, siitä olemme melkein varmat.

Andrée näki Nicolen aprikoivan.

-- Tyttö rukka, -- huokasi Andrée; -- hän voisi täällä hiljaisessa elämässä olla niin onnellinen!

Nicole kuuli nämä sanat ja säpsähti. Ne johtivat tosiaan turhamaisen tytön mieleen kokonaisen Eldoradon silkkiä, timantteja, pitsejä ja lemmenseikkailuja, asioita, jotka eivät olleet pälkähtäneet Andréen päähänkään, sillä hänestä oli onnea rauhallinen elämä.

Ja kuitenkin Nicole käänsi pois kasvonsa tuosta kulta- ja purppurapilvestä, joka oli noussut hänen tulevaisuutensa taivaalle.

Hän voitti kiusauksen.

-- Niin, neiti, ehkäpä olisin onnellisin täällä, -- sanoi hän, -- pikku onnessa.

-- Punnitse tarkoin asiaa, lapsi-rukka.

-- Kyllä, neiti, minä punnitsen sitä.

-- Siinä teet viisaasti; tule onnelliseksi omalla tavallasi, mutta älä ole enää niin hupakko.

-- Se on totta, neiti, ja koska on tilaisuus se sanoa, niin tunnustan, että minä olin tänä aamuna hyvin hullu ja ennen kaikkea tein hyvin väärin. Mutta antakoon neiti minulle anteeksi, sillä kun rakastaa...

-- Sinä siis rakastat tosiaan Gilbertiä?

-- Kyllä, neiti; minä, minä... rakastin häntä, -- vastasi Nicole.

-- Se on uskomatonta, -- virkkoi Andrée hymyillen;?kuinka sinua on mikään tuossa pojassa saattanut miellyttää? Ensi kerran, kun näen hänet, täytyy katsella tuota monsieur Gilbertiä, joka ryöstää naisten sydämiä.

Nicole loi Andréehen viimeisen epäluulon silmäyksen. Olikohan Andrée vain perinpohjaisen ulkokullattu vai puhuiko hän näin aivan täydessä viattomuudessa?

Andrée ei ehkä ollut katsellut Gilbertiä, sen saattoi Nicole myöntää itselleen; mutta varmasti oli Gilbert ainakin katsellut Andréeta, -- lisäsi hän vielä.

Hän tahtoi asiasta tarkan selon, ennenkuin ryhtyi puhumaan eräästä aikomastaan ehdotuksesta.

-- Eikö Gilbert tule meidän kanssamme Pariisiin? -- kysyi Nicole.

-- Mitä varten? -- vastasi Andrée.

-- Mutta...

-- Gilbert ei ole palvelija; Gilbert ei voi olla talonmiehenä pariisilaisessa talossa. Taverneyn joutilaat oliot ovat niinkuin linnut, jotka visertelevät oksilla pienessä puutarhassani ja puistokujan pensasaidoissa, hyvä Nicole. Maa ruokkii heidät täällä, niin köyhä kuin se onkin. Mutta vetelehtijän elättäminen maksaa Pariisissa liian paljon, emmekä me voisi siellä antaa hänen laiskotella.

-- Mutta jos minä menen hänen kanssaan naimisiin... -- sammalteli Nicole.

-- Hyvä, Nicole, jos menet hänen kanssaan naimisiin, niin jäätkin miehinesi tänne Taverneyhin, ja te hoidatte tätä taloa, joka oli äidistäni niin rakas, -- vastasi Andrée aivan luotettavasti.

Nicole suorastaan typertyi tästä iskusta. Oli mahdotonta nähdä mitään salaperäistä näissä Andréen sanoissa! Andrée luopui Gilbertistä, aivan ilman salatuumia, rahtuakaan surematta. Hän luovutti toiselle olennon, jota hän eilen oli kunnioittanut parhaalla suosiollaan! Se meni yli ymmärryksen.

"Vallasnaiset mahtavat nyt kerta kaikkiaan olla sellaisia", tuumi Nicole, "sentähden minä näinkin niin vähän oikeaa surua Annonciade-luostarissa, ja kuitenkin, miten paljon salaisia lemmenseikkailuja!"

Andrée aavisti luultavastikin, että Nicole epäröi yhä; ja ehkäpä arvasi hän hänen mielensä häilyvän Pariisin kiehtovain huvitusten ja Taverneyn hiljaisen ja rauhallisen vähäpätöisyyden välillä, sillä hän sanoi nyt lempeillä, mutta varmalla äänellä:

-- Nicole, päätös, jonka nyt teet, ratkaisee ehkä koko elämäsi. Mieti siis tarkoin asiaa, tyttöseni. Sinulla on vielä tunti harkinta-aikaa. Tunti on tosin sangen lyhyt aika, tiedän sen, mutta uskon, että sinä olet nopsa päätöksissäsi; joko minulle palvelijaksi tai miehelle, valitse minut tai Gilbert. Minä en tahdo naitua kamarineitsyttä, minä vihaan aviotouhuja ja juoruja.

-- Tunti aikaa, neiti, -- toisti Nicole, -- yksi tunti!

-- Niin, yksi tunti.

-- Hyvä, neiti on oikeassa, siinä on kyllä tarpeeksi.

-- No niin, hae siis kaikki vaatteeni ja pane mukaan myöskin äitini pukimet, sillä tiedäthän, että minä kunnioitan niitä kuin pyhäinjäännöksiä, ja tule sitten ilmoittamaan, minkä päätöksen olet tehnyt. Olipa se minkälainen tahansa, tuosta saat ne viisikolmatta louisdoria! Jos menet naimisiin, ovat ne myötäjäisesi; jos taas lähdet minun kanssani, ovat ne kahden ensimäisen palvelusvuotesi palkka.

Nicole otti kukkaron Andréen kädestä ja suuteli sitä.

Tyttö ei nähtävästi tahtonut hukata sekuntiakaan tuosta tunnista, jonka hänen emäntänsä oli hänelle myöntänyt päätösaikaa, sillä hän läksi juoksujalkaa huoneesta, meni nopeasti alas portaita, ja sitten yli pihan ja katosi puistokäytävään.

Andrée näki hänen loittonevan ja mutisi:

-- Voi hupakkoa, joka tulisi täällä niin onnelliseksi! Onko rakkaus todellakin niin suloista?

Viiden minuutin päästä naputti Nicole sen alakerrassa olevan huoneen ikkunaan, jossa Gilbert asui, Gilbert, jolle Andrée oli niin kunnioittavasti antanut nimen joutilas ja parooni nimen laiskuri. Naputti ikkunaan menemättä sisään, luultavasti säästääkseen yhä kallista harkinta-aikaan.

Gilbert seisoi selin puistokujaan päin olevaan ikkunaansa ja puuhaili jotakin huoneen perukassa, mitä lienee puuhaillut.

Kuullessaan Nicolen sormien rummutuksen ikkunaruutuun jätti hän kuin itse teossa yllätetty varas askareensa ja käännähti ikkunaan päin nopeammin kuin teräsjoustin olisi hänet kiepauttanut.

-- Kah, -- huudahti hän, -- sinäkö se olet, Nicole?

-- Niin, minä taas, -- vastasi tyttö päättävästi ja samalla hymyillen ikkunan takaa.

-- Ole siis tervetullut, Nicole, -- sanoi Gilbert ja meni ja avasi ikkunan.

Nicolen saivat jo nuo ensimäiset sanat herkäksi ja hän ojensi heti kätensä, jota Gilbert puristi.

"Kaikki meneekin nyt hyvin", ajatteli Nicole; "hyvästi, Pariisin-matkani!"

Ja tässä kohdin täytyy Nicolea vilpittömästi kehua, sillä hänen viimeistä ajatustaan ei seurannut kuin yksi ainoa huokaus.

-- Sinä tiedät, -- virkkoi tyttö nojautuen ikkunanpieleen, -- sinä tiedät, Gilbert, että Taverneystä tulee nyt lähtö.

-- Kyllä, minä tiedän sen, -- vastasi Gilbert.

-- Sinä tiedät, minnekä täältä lähdetään?

-- Tiedän, Pariisiin.

-- Ja sinä tiedät, että minä lähden myöskin?

-- En, sitä en minä tiennyt.

-- No niin?

-- Siinä tapauksessa onnittelen sinua, jos se sinua miellyttää.

-- Mitenkä sinä sanoitkaan? -- kysyi Nicole.

-- Sanoin, jos se sinua miellyttää; sehän on selvä asia mielestäni.

-- Se miellyttää minua... riippuen asianhaaroista, -- jatkoi Nicole.

-- Mitä sinä vuorostasi tuolla tarkoitat?

-- Tarkoitan, että se voisi riippua sinusta, ettei se minua miellyttäisi.

-- Minä en ymmärrä sanojasi, -- virkkoi Gilbert istuutuen siten ikkunalaudalle, että hänen polvensa koskivat Nicolen käsivarsiin ja että he saattoivat jatkaa pakinaa puolittain köynnösten kätkössä, isokiertojen ja intialaisten krassien ympäröidessä heidän päätänsä.

Nicole katsoi hellästi Gilbertiin.

Mutta Gilbert heilautti vaan niskaansa ja hartioitaan ikäänkuin sanoakseen, ettei hän ymmärtänyt enempää tuota katsetta kuin Nicolen äskeistä puhettakaan.

-- No hyvä... Koska minun täytyy sanoa sinulle suoraan, niin kuuntele nyt, -- alkoi Nicole.

-- Minä kuuntelen, -- vastasi Gilbert.

-- Neiti tahtoisi viedä minut kanssaan Pariisiin.

-- Hyvä, -- vastasi Gilbert.

-- Ellen minä...

-- Ellet sinä?... -- toisti nuorukainen.

-- Ellen minä satu tapaamaan itselleni sopivaa miestä.

-- Sinä siis yhä vaan tuumit mennä naimisiin? -- kysyi Gilbert rauhallisena.

-- Kyllä, varsinkin nyt, kun olen rikas, -- vastasi Nicole.

-- Ahaa, oletko sinä rikas? -- sanoi Gilbert niin välinpitämättömänä, että Nicolea kuohautti.

-- Hyvin rikas, Gilbert.

-- Tosiaanko?

-- Aivan totta.

-- Ja miten se ihme on tapahtunut?

-- Neiti antoi minulle myötäjäiset.

-- Sepä oli oikein hyvä, ja minä toivotan sinulle onnea!

-- Katsopas, -- sanoi nuori tyttö ja näytteli kämmenellään viittäkolmatta loistavaa kultarahaansa.

Ja samalla katseli hän Gilbertiä toivoen näkevänsä hänen silmissään pilkahduksen iloa tai edes ahneutta. Gilbert ei räpäyttänyt silmäänsä.

Totisesti, -- sanoi hän, -- se on sievoinen summa! -- Siinä ei ole vielä kaikki, -- jatkoi Nicole. -- Parooni tulee nyt rikkaaksi. Maison-Rouge aiotaan rakentaa uudestaan ja Taverney kaunistetaan.

-- Sen uskon kyllä.

-- Ja silloin tarvitaan linnassa joku, joka sitä hoitaa.

-- Tietysti.

-- No niin, neiti antaa...

-- Linnanvoudin paikan Nicolen onnelliselle puolisolle, -- jatkoi Gilbert ivalla, joka ei tällä kertaa ollut niin salattu, ettei se olisi loukannut Nicolen herkkää korvaa.

Mutta tyttö hallitsi kuitenkin mielensä.

-- Eikö Nicolen puoliso, -- jatkoi hän, -- ole joku, jonka sinä tunnet, Gilbert?

-- Ketä sinä tarkoitat, Nicole?

-- Kuules... oletko sinä tullut hassuksi, vai enkö minä puhu kyllin selvää kieltä? -- huudahti tyttö, alkaen kyllästyä tähän leikkiin.

-- No, ymmärrän sinut täydellisesti, --, vastasi Gilbert; -- hyväksyisit minut mieheksesi, eikö niin, neiti Legay?

-- Niin, herra Gilbert.

-- Ja vielä rikkaaksi tultuasikin tarjoat minulle moista onnea, -- kiiruhti Gilbert lisäämään. -- Minä olen tosiaan siitä ylen kiitollinen.

-- Todellako?

-- Tietysti!

-- No niin, -- sanoi Nicole vilpittömästi, -- tuossa käteni!

-- Kuinka?

-- Sinä suostut, eikö niin?

-- En!

Nicole hätkähti.

-- Kah, -- sanoi hän, -- sinulla on kova sydän tai ainakin huono luonne, Gilbert, ja usko minua, että se minkä nyt teet, ei ole tuottava sinulle onnea. Jos minä olisin sinua vielä rakastanut ja jos menettelyyni tällä hetkellä olisi ollut syynä jotain muutakin kuin rahtu kunnian tuntoa ja rehellisyyttä, niin olisit murtanut minun sydämeni! Mutta, Jumalan kiitos, minä tahdoin ainoastaan, ettei kukaan saisi sanoa Nicolesta, että hän rikkaaksi päästyään halveksi Gilbertiä ja kosti hänelle hänen loukkauksensa. Nyt, Gilbert, tuli väleistämme loppu.

Gilbert teki välinpitämättömän liikkeen.

-- Sinä et voi kuvitellakaan, mitä sinusta ajattelen, -- jatkoi Nicole. -- Se, että minä, minä joka, kuten tiedät, olen luonteeltani yhtä vapaudenhaluinen kuin sinäkin, päätin hautautua tänne maalle, vaikka minua odottaa Pariisi, Pariisi, joka on oleva minun näyttämöni, ymmärrätkö? -- että minä päätin tyytyä kaiket päivät, monet vuodet, koko elämäni näkemään edessäni tuollaiset kylmät ja läpitunkemattomat silmät, joissa piilee niin paljon häijyjä ajatuksia, -- sellainen oli uhraus! Sinä et sitä ymmärtänyt, sen pahempi itsellesi. En sano, että sinä minua kaipaisit, Gilbert; sanon vaan, että sinä saat syyn minua peljätä ja punastua tähteni, nähdessäsi minut sellaisena, joksi sinun halveksumisesi minut nyt tekee. Minusta olisi vielä saattanut tulla kunnon ihminen, mutta ei ollut ystävän kättä, joka olisi estänyt minua kuilun partaalla, johon nyt kallistun, luisun, johon minä syöksyn! Minä huusin: Auta minua, tue minua! Sinä sysäsit minut takaisin alas, Gilbert. Minä horjun, minä putoan kuiluun, minä joudun turmiolle! Jumala vaatii sinut tilille tästä rikoksestasi. Hyvästi, Gilbert, hyvästi!

Ja ylpeä nuori tyttö palasi Gilbertin luota olematta vihainen tai kärsimätön, näytettyään viimein sielunsa salatun jalon puolen, kuten kaikki hyvät luonteet aikoinaan näyttävät.

Gilbert sulki levollisesti ikkunansa ja meni takaisin asumuksensa nurkkaan ja ryhtyi siellä jälleen samaan salaperäiseen toimeen, jonka Nicolen saapuminen oli keskeyttänyt.

18.

Jäähyväiset Taverneylle.

Ennenkuin Nicole meni jälleen emäntänsä luokse, pysähtyi hän portaille tyynnyttääkseen viimeisenkin kuohumuksen hyrskyn sielustaan.

Parooni tapasi hänet siellä, liikkumattomana ja mietteissään, leuka käden nojassa ja kulmat rypyssä. Ja Nicole oli hänestä niin kaunis, että hän suuteli tyttöä kesken kiirettäänkin, kuten Richelieun herttua olisi tehnyt kolmekymmen-vuotiaana.

Nicole, jonka tuo vallattomuus herätti unelmista, juoksi kiireesti ylös Andréen luo ja tuli sinne juuri kun Andrée sulki matka-arkkua.

-- No niin, -- kysyi neiti de Taverney, -- oletko nyt harkinnut tarkoin asiaa...?

-- Se on päätetty, neiti, -- vastasi Nicole aivan vapautuneena.

-- Sinä menet siis naimisiin?

-- Kaukana siitä!

-- Ohoh, niinkö? Entä se sinun suuri rakkautesi?

-- Sillä ei ole koskaan minulle samaa arvoa kuin hyvyydellä, jota neiti alinomaa minulle osoittaa. Minä olen neidin oma ja tahdon olla aina. Minä tunnen emännän, jonka palvelijaksi rupean; tuntisinkohan yhtä hyvin isännän?

Andréeta liikuttivat tällaiset jalot tunteet, jollaisia hän ei ollut aavistanut ajattelemattomassa Nicolessa löytyvänkään. On itsestään selvää, ettei hän tiennyt olevansa Nicolen hätävara.

Andrée hymyili tyytyväisenä, että oli nähnyt ihmisen paremmaksi kuin oli luullutkaan.

-- Teet oikein kiintyessäsi minuun, -- vastasi hän; -- minä en ole unohtava sinua. Jätä kohtalosi minun huomaani, tyttöseni, ja jos minua joskus onni suosii, niin sinä saat siitä osasi, ole varma.