Part 15

-- Hyvä, -- sanoi dauphine, -- entä sitten?

-- Se kabinetti kuuluu hänen majesteettinsa keisarinna Maria Teresian yksityishuoneustoon.

-- Niin.

-- Siinä kammiossaan hän tavallisesti laatii omia asioitaan koskevat kirjeensä.

-- Kyllä.

-- Kauniin Boule-kirjoituspöydän[35] ääressä, jonka kuningas Ludvig XV lahjoitti keisari Frans I:lle.

-- Kaikki tähän saakka puhumanne on totta, monsieur. Mutta jokainen saisi huoletta kuulla tuon, mitä puhuitte.

-- Teidän Korkeutenne suvaitkoon hiukan odottaa. Eräänä päivänä, aamulla kello seitsemän aikaan, kun keisarinna ei ollut vielä noussut vuoteesta, astui teidän kuninkaallinen Korkeutenne tuohon sivuhuoneeseen, omasta erikoisesta ovesta, sillä hänen majesteettinsa keisarinnan tyttäristä oli teidän Korkeutenne hänen lempilapsensa.

-- Entä sitten, monsieur?

-- Teidän Korkeutenne meni kirjoituspöydän luo, Teidän Korkeutenne muistanee sen, siitä on juuri viisi vuotta.

-- Jatkakaa!

-- Teidän Korkeutenne meni kirjoituspöydän luo; pöydällä oli kirje, vielä aivan auki, sillä keisarinna oli sen kirjoittanut myöhään edellisenä iltana.

-- Entä sitten?

-- Sitten teidän Korkeutenne luki kirjeen. Dauphine punastui hiukan.

-- Ja sen luettuanne teidän Korkeutenne mahtoi varmaankin olla johonkin kohtaan siinä tyytymätön, sillä te otitte kynän ja omalla kädellänne...

Dauphine näytti odottavan suuressa jännityksessä.

Balsamo jatkoi:

-- Pyyhitte pois kolme sanaa.

-- Ja ne kolme sanaa, mitkä ne olivat? -- huudahti dauphine uteliaana.

-- Ne olivat kirjeen ensimäiset.

-- En kysy, missä kohdassa ne olivat, vaan mitä ne merkitsivät.

-- Liian suurta suopeutta varmaankin henkilöä kohtaan, jolle kirje oli osoitettu. Siinä tuo heikkous, josta minä sanoin voitavan korkeata äitiänne ainakin jossakin kohdin moittia.

-- Te siis muistatte nuo kolme sanaa?

-- Kyllä.

-- Te voisitte ne minulle toistaa?

-- Aivan hyvin.

-- Sanokaa ne.

-- Ääneenkö?

-- Niin.

-- _Ma chère amie_.[36]

Marie-Antoinette puraisi kalveten huultaan.

-- Tahtooko teidän kuninkaallinen Korkeutenne, että sanon myöskin, kenelle tuo kirje oli osoitettu?

-- Ei, mutta tahdon, että te kirjoitatte sen paperille. Balsamo otti taskustaan kultahakasilla varustetun muistikirjan, kirjoitti eräälle sen lehdelle muutaman sanan, kynällä, jonka varsi oli samaa metallia, repäisi lehden irti ja ojensi sen kumartaen prinsessalle.

Marie-Antoinette otti lehden ja luki:

"Kirje oli osoitettu kuningas Ludvig XV:n rakastajattarelle, markiisitar de Pompadourille."

Dauphine kohotti kummastuneena katseensa tuohon mieheen, jonka sanat olivat niin varmat, ääni niin puhdas ja ehdottomasti tyyni ja joka tuntui aivan vallitsevan häntä, vaikka hän nytkin kumarsi hänelle nöyrästi ja syvään.

-- Tämä kaikki on aivan totta, monsieur, -- sanoi prinsessa, -- ja vaikka en tiedäkään, millä tavalla te olette voinut saada nämät yksityistiedot, niin toistan ääneen, koska en voi valehdella, että kaikki tämä on totta.

-- Ehkäpä siis teidän Korkeutenne sallii nyt minun vetäytyä pois ja tyytyy pelkästään tähän viattomaan näytteeseen tieteestäni, -- virkkoi Balsamo.

-- En suinkaan, monsieur, -- vastasi dauphine ärtyneenä, -- kuta tietävämpi olette, sitä lujemmin vaadin teitä ennustamaan itselleni. Te ette ole puhunut minulle vielä muuta kuin menneisyydestä, ja minä tiedustelen tulevaisuuttani.

Ja prinsessa lausui nämä harvat sanat äänellä, jonka kuumemaista kiihkeyttä hän turhaan koetti salata kuuntelijoilta.

-- Minä olen valmis, -- sanoi Balsamo, -- ja kuitenkin minä vielä rukoilisin, ettei teidän kuninkaallinen Korkeutenne pakoittaisi minua siihen.

-- Minä en ole koskaan lausunut kahta kertaa "minä tahdon". Ja muistattehan, monsieur, että olen sen sanonut jo yhden kerran.

-- Antakaa minun edes ensin katsoa merkkejä, madame, -- pyysi Balsamo rukoilevasti. -- Sitten tiedän, voinko ilmaista teidän kuninkaalliselle Korkeudellenne niiden ennustuksia.

-- Olkoon se hyvä tai paha, minä tahdon sitä, kuuletteko, monsieur? -- toisti Marie-Antoinette yhä ärtyneempänä. -- Jos se on hyvä, niin minä en sitä usko, vaan pidän sitä imarteluna; jos se jälleen on paha, pidän sitä varoituksena. Ja olkoon se millainen tahansa, lupaan siitä työstä kiittää teitä. Alkakaa siis.

Prinsessa lausui tämän niin käskevästi, etteivät hänen sanansa sietäneet mitään huomautuksia tai viivyttelyjä.

Balsamo otti pöydältä tuon pyöreän karahvin, josta olemme puhuneet ja jossa oli lyhyt ja ohut kaula, ja asetti sen kultamaljan päälle.

Valoon nostettuna kimalteli vesi hallavan-punaisin heijastuksin, jotka yhtyen reunain helmiäishohteeseen ja keskustan timanttikiiltoon näyttivät tarjoavan jotain merkitsevää nähtävää taikurin tutkiville silmille.

Kaikki olivat ääneti.

Balsamo kohotti kaksin käsin kristallikarahvia, ja katseltuaan sitä tuokion, asetti hän sen takaisin pöydälle ja pudisti päätänsä.

-- No? -- kysyi dauphine.

-- Minä en voi puhua, -- vastasi Balsamo.

Prinsessan kasvot saivat ilmeen, josta voi arvata uhkauksen: "Kyllä minä tiedän, miten niskurit saadaan puhumaan!"

-- Siksikö, että teillä ei ole minulle mitään puhumista? -- kysyi dauphine ääneen.

-- Löytyy seikkoja, joita ei saa koskaan sanoa ruhtinaallisille, -- vastasi Balsamo äänellä, josta huomasi hänen päättäneen vastustaa yksinpä dauphinen selvää käskyäkin.

-- Varsinkin jos sellaiset seikat uudistan, voidaan tulkita sanalla: _ei mitään!_ -- väitti dauphine.

-- Se syy ei tosiaankaan minua estä, madame, päinvastoin.

Dauphine hymyili pilkallisesti.

Balsamo näytti olevan nolossa asemassa. Kardinaali alkoi jo nauraa vasten naamaa häntä, ja vanha parooni tuli hänen luokseen muristen:

-- Kas, nyt minun noitani loppui: hän ei kestänyt pitkää aikaa. Nyt ei meillä ole enää muuta jäljellä kuin nähdä näiden kulta-astiain muuttuvan kellastuneiksi lehdiksi, niinkuin itämaisissa saduissa.

-- Olisin pitänyt enemmän pelkistä lehdistä kuin koko tästä prameudesta, jonka tämä herra on järjestänyt päästäkseen puheilleni, -- virkkoi Marie-Antoinette.

-- Madame, -- vastasi Balsamo sangen kalpeana, -- suvaitkaa muistaa, etten minä ole anonut itselleni tätä kunniaa.

-- Ohoh, monsieur, se nyt ei ollut vaikeaa ennustaa, että saavuttuani tahdoin teidät nähdä.

-- Antakaa hänelle anteeksi, -- sanoi Andrée hiljaa, -- hän luuli menettelevänsä hyvin.

-- Ja minä sanon, että hän oli väärässä, -- vastasi prinsessa siten, etteivät muut kuin Balsamo ja Andrée sitä kuulleet. -- Ei sovi rehennellä nöyryyttämällä vanhusta, ja milloin Ranskan dauphine voi saada juomansa jonkun aatelismiehen tinapikarista, ei häntä voida pakoittaa juomaan minkään huijarin kultamaljasta.

Balsamo suoristautui ja hänen ruumiinsa värähti kuin käärme olisi häntä pistänyt.

-- Madame, -- sanoi hän vapisevalla äänellä, -- minä olen valmis antamaan teidän nähdä kohtalonne, koska teidän sokeutenne pakoittaa teidät sitä tahtomaan.

Balsamo lausui nämä sanansa niin varmalla ja samalla uhkaavalla tavalla, että kaikki läsnäolijat tunsivat selkäänsä karmivan.

Nuori arkkiherttuatar kalpeni huomattavasti.

-- _Gieb ihm kein Gehör, meine Tochter_,[37] -- sanoi vanha rouva saksaksi Marie-Antoinettelle.

-- _Lass sie hören; sie hat wissen gewollen, und so soll sie wissen_![38] -- vastasi Balsamo samalla kielellä.?

Nuo sanat, lausuttuina vieraalla kielellä, jota ainoastaan harvat joukosta ymmärsivät, tekivät kohtauksen entistäänkin salaperäisemmäksi.

-- Niin, -- sanoi dauphine vastustaen vanhan seuranaisensa kiivaita estelyitä, -- minä tahdon, että hän puhuu! Jos minä nyt pyytäisin häntä vaikenemaan, niin hän luulisi, että minä pelkään.

Balsamo kuuli nämä sanat, ja hänen huulilleen tuli synkkä, nopeasti ohi vilahtava hymy.

-- Asia on niinkuin olen sanonut, -- mutisi hän itsekseen, -- vain pöyhkeilyn rohkeutta!

-- Puhukaa, -- sanoi dauphine, -- puhukaa nyt.

-- Teidän kuninkaallinen Korkeutenne vaatii siis yhä minua, puhumaan?

-- Minä en peruuta koskaan päätöksiäni.

-- Siinä tapauksessa ainoastaan teille yksin, madame, -- sanoi Balsamo.

-- Olkoon niin, -- vastasi dauphine. -- Minä ajan hänet viimeiseen loukkoonsa. Menkää kauemmaksi.

Ja kaikki väistyivät syrjään, nähdessään dauphinen tekevän merkin, josta he huomasivat käskyn tarkoittavan heitä kaikkia.

-- Yksityisvastaanottoja voi hankkia monella tavalla, eikö niin, -- sanoi nyt dauphine kääntyen Balsamon puoleen.

-- Älkää koettako minua vihoittaa, madame, -- vastasi muukalainen. -- Minä en ole muuta kuin välikappale, jota Jumala käyttää valaistakseen teidän sieluanne. Herjatkaa kohtaloa, se maksaa sen teille takaisin, sillä sehän tietää koston keinot. Minä tulkitsen vaan sen oikkuja. Älkää siis antako enää vihanne, jonka viivyttelyni sai teissä aikaan, minua painaa, älkääkä syyttäkö minua onnettomuuksista, joiden synkkä airut minä ainoastaan olen.

-- Siis tosiaan olisi kysymyksessä onnettomuuksia? -- sanoi dauphine Balsamon kunnioittavan puhetavan lepyttämänä ja hänen näennäisen nöyryytensä voittamana.

-- Kyllä, madame, ja sangen suuria onnettomuuksia. -- Luetelkaa ne kaikki.

-- Koetan.

-- No?

-- Kyselkää minulta.

-- Ensinnäkin, onko sukuni oleva onnellinen?

-- Mikä? Sekö, jonka luota olette lähtenyt, vai se, joka teitä odottaa?

-- Oh, minun oikea sukuni, äitini Maria Teresia, isäni Josef, sisareni Karolina.

-- Teidän onnettomuutenne eivät heihin ulotu.

-- Ne kohtaavat siis minua persoonallisesti?

-- Teitä ja uutta sukuanne.

-- Voitteko antaa minulle niistä tarkempia tietoja?

-- Voin.

-- Kuninkaallisen perheen päinä on kolme prinssiä?

-- Niin.

-- Berryn herttua, Provencen kreivi, Artois'n kreivi.

-- Juuri niin.

-- Minkälainen on näiden kolmen prinssin kohtalo?

-- He joutuvat kaikki vuorostaan valtaistuimelle.

-- Minä en siis saa lapsia?

-- Saatte.

-- Siis ne eivät ole poikia?

-- On poikiakin lapsissanne.

-- Minä saan siis surra heidän kuolemaansa?

-- Saatte surra, että toinen on kuollut ja surra, että toinen on elossa.

-- Rakastaako puolisoni aina minua?

-- Aina.

-- Suuresti?

-- Liiaksi.

-- Mutta mikä onnettomuus minulle voi tulla, jos saan luvan kysyä, kun puolisoni minua rakastaa ja sukuni minua tukee?

-- Ne molemmat jättävät teidät.

-- Minulle jää silloin vielä kansan rakkaus ja tuki.

-- Kansan rakkaus ja tuki!... se on tyyni valtameri... Oletteko nähnyt myrskyisen meren, madame?

-- Olemalla hyvä minä estän myrskyn nousemasta, ja jos se nousee, minä nousen sen mukana.

-- Kuta korkeampi aalto, sitä syvempi kuilu, jonka se muodostaa.

-- Jumala on turvanani.

-- Jumala ei turvaa päitä, jotka hän itse on tuominnut.

-- Mitä sanotte, monsieur? Enkö saakaan olla kuningatar?

-- Päinvastoin, madame, soisi taivas, ettette sitä olisi! Nuori nainen hymyili ivallisesti.

-- Kuunnelkaa, madame, -- virkkoi Balsamo, -- ja painakaa tämä mieleenne.

-- Minä kuuntelen, -- vastasi dauphine.

-- Huomasitteko, -- jatkoi ennustaja -- seinäverhot ensimäisessä kamarissa, jossa te nukuitte Ranskaan saavuttuanne?

-- Kyllä, -- vastasi dauphine hätkähtäen.

-- Mitä niiden kuvat esittivät?

-- Verenvuodatusta, -- viattomain lasten murhaa.

-- Myöntäkää, että noiden murhaajain julmat kasvot ovat jääneet teidän kuninkaallisen Korkeutenne mieleen?

-- Myönnän, monsieur.

-- Hyvä. Ja huomasitteko mitään viime myrskyn aikana?

-- Ukkonen murskasi vasemmalla puolellani puun, joka oli rikkoa kaatuessaan vaununi.

-- Ne ovat enteitä, sellaiset, -- sanoi Balsamo kolkolla äänellä.

-- Ja pahoja enteitä?

-- Olisi vaikea niitä luullakseni muutoin selittää. Dauphinen pää vaipui rintaa vasten; hän mietti hiljaa hetkisen ja kohotti jälleen päänsä.

-- Miten kuolee mieheni?

-- Päättömänä.

-- Miten kuolee Provencen kreivi?

-- Jalattomana.

-- Miten kuolee Artois'n kreivi?

-- Hovittomana.

-- Entä minä? Balsamo pudisti päätänsä.

-- Puhukaa... -- sanoi dauphine, -- sanokaa vaan!...

-- Minulla ei ole enää mitään sanomista.

-- Mutta minä vaadin, että teidän on sanottava! -- huudahti Marie-Antoinette, koko ruumis väristen.

-- Säälikää minua, madame...

-- Oh, puhukaa! -- käski dauphine.

-- En koskaan, madame, en koskaan!

-- Puhukaa, -- toisti jälleen Marie-Antoinette uhkaavalla äänellä, -- puhukaa, taikka minä sanon, että tämä kaikki on pelkkää naurettavaa ilveilyä. Ja varokaa itseänne, sillä niin ei leikitellä Maria Teresian tyttären kustannuksella, naisen, jonka käsissä on kolmenkymmenen miljoonan ihmisen henki!

Balsamo pysyi vaiti.

-- Hyvä, te ette siis tiedä enempää, -- sanoi prinsessa kohauttaen pilkallisesti olkapäitään. -- Tai paremminkin: mielikuvituksenne varasto loppui.

-- Minä tiedän kaikki, sanon teille, madame, -- vastasi Balsamo, -- ja koska sitä välttämättä tahdotte...

-- Niin, minä tahdon!

Balsamo otti käsiinsä karahvin, pitäen sitä yhä kultaisen maljan päällä. Sitten vei hän sen erääseen lehtimajan hämärään nurkkaan, johon keinotekoisesta kalliosta oli laadittu luola. Sen jälkeen otti hän arkkiherttuatarta kädestä ja johti hänet luolan tummaan varjoon.

-- Oletteko valmis? -- kysyi hän prinsessalta, joka oli melkein peljästyksissään taikurin kiivaasta käytöksestä.

-- Olen.

-- Siis: polvillenne, madame, polvillenne, että olette sopivassa asennossa rukoillaksenne Jumalaa säästämään teitä siitä hirvittävästä lopusta, minkä näette.

Dauphine totteli aivan vaistomaisesti ja lyyhähti polvilleen.

Balsamo kosketti puikollaan kristallipalloa, ja sen keskelle ilmestyi nyt varmaankin jokin synkkä ja kauhistava kuva.

Dauphine koetti nousta ylös, hän huojui hetken, putosi takaisin maahan, kirkaisi vihlovasti ja pyörtyi.

Taverneyn parooni juoksi luolaan, prinsessa oli tiedottomana.

Jonkun minuutin päästä tuli hän jälleen tajuihinsa.

Hän painoi kädet otsalleen aivan kuin koettaen koota muistojaan.

Sitten yhtäkkiä:

-- Karahvi! -- huusi hän äänellä, jossa puhui kuvaamaton kauhu. -- Karahvi!

Parooni toi sen hänelle. Sen kirkkaassa vedessä ei ollut pienintäkään läikkää. Balsamo oli kadonnut.

16.

Taverneyn parooni luulee näkevänsä pienen onnenpilkahduksen.

Parooni de Taverney oli, kuten kerroimme, ensimäinen, joka huomasi madame la dauphinen pyörtyneen. Hän oli seissyt syrjässä valmiina, ajatellen rauhattomampana kuin kukaan muu, mitä prinsessan ja taikurin välillä tapahtuisi. Hän oli kuullut kuninkaallisen vieraansa kirkaisevan, oli nähnyt Balsamon syöksyvän ulos pensaikosta ja oli juossut hätään.

Dauphinen ensimäinen sana oli, että hänelle näytettäisiin tuo karahvi, toinen, ettei noidalle tehtäisi mitään pahaa. Aika olikin nyt lausua se suosittelu, sillä Filip de Taverney ryntäsi jo paraikaa Balsamon perästä kuin ärsytetty jalopeura, kunnes dauphinen ääni pysäytti hänet ajossaan.

Silloin lähestyi, prinsessan vanha seuranainen häntä ja kysyi häneltä saksaksi, mitä hänelle oli tapahtunut; mutta hänen moniin kyselyihinsä ei Marie-Antoinette vastannut mitään muuta kuin että Balsamo ei ollut häntä vähimmässäkään määrin loukannut, vaan että hän, dauphine, oli saanut hermokohtauksen, luultavasti siitä syystä, että hän oli sekä eilispäivän pitkästä matkasta että ukonilmasta lopen väsynyt.

Nämä vastaukset tulkittiin toisella kielellä kardinaali de Rohanille, joka odotti selityksiä, tohtimatta niitä kuitenkaan kysellä.

Hovimaailmassa tyydytään yleensä puolinaisiin vastauksiin; dauphinen vastaus ei tyydyttänyt ketään, mutta näytti kuitenkin tyydyttävän kaikkia. Niin ollen lähestyi Filip häntä.

-- Madame, -- sanoi hän, -- teidän kuninkaallisen Korkeutenne nimenomaisesta käskystä tulen suureksi mielipahakseni muistuttamaan teille, että se puoli tuntia, jonka aioitte viipyä täällä, on nyt kulunut ja että hevoset ovat valmiit lähtöön.

-- Hyvä, -- vastasi dauphine viehättävin kädenliikkein, vaikka se liike oli melkeinpä sairaaloisuuteen saakka huolimaton; -- mutta minä peruutan aikaisemman päätökseni. Minä en jaksa nyt lähteä matkaan... Jos nukkuisin jonkun tunnin, niin luulen, että lyhyt lepo palauttaisi voimani.

Parooni kalpeni ja Andrée vilkaisi levottomana häneen.

-- Teidän Korkeutenne tietää, kuinka arvoton minun asuntoni on, -- sammalteli parooni de Taverney.

-- Ah, pyydän, -- vastasi dauphine äänellä, josta aavisti, että hän oli taas pyörtymäisillään. -- Kaikki on hyvä, kunhan minä vaan saan vähän levätä.

Andrée riensi heti sisään varustamaan huonettansa kuntoon. Se ei ollut suinkaan suuri eikä edes komeakaan; mutta Andréen laisen nuoren ylimystytön huoneessa on toki aina jotakin naisellisen sievää, joka saattaa ilahuttaa toista naista, vaikkapa tuon huoneen omistaja olisikin köyhä, kuten Andrée.

Kaikki tahtoivat nyt hääriä dauphinen ympärillä. Mutta surunvoittoinen hymy huulillaan antoi hän heille vaan kädellään merkin, aivan kuin hän ei olisi enää jaksanut heille puhuakaan, että hän tahtoi olla yksin.

Silloin poistuivat kaikki jälleen. Marie-Antoinette katseli seurueensa menoa, ja kun viimeinen takinlieve ja viimeinen hameenlaahus oli kadonnut, laski hän kalpeana päänsä raskaasti kaunista kättään vasten.

Eivätkö häntä tosiaan Ranskassa ottaneet vastaan hirveät enteet? Ensinnäkin se kamari Strassburgissa, jossa hän oli ollut yötä, ensimäinen huone, johon hän astui jalkansa tässä maassa sen kuningattareksi tullessaan: sen seinäverhojen kuvat esittivät viatonten lasten murhaa. Ja sitten eilinen myrsky, joka ruhjoi puun hänen vaunujensa vierestä. Ja vihdoin tämän kummallisen miehet ennustukset ja niitä seuraava mystillinen näky, jonka salaisuutta dauphine näytti päättäneen olla kenellekään ilmaisematta.

Kymmenen minuutin kuluttua tuli Andrée takaisin. Hänen tulonsa tarkoitus oli ilmoittaa, että huone oli valmis.

Andréelta ei dauphinen luultu kieltäneen pääsyä luokseen, joten hän sai mennä lehtimajaan.

Andrée seisoi jonkun aikaa prinsessan edessä uskaltamatta puhua, niin syviin mietteihin näytti hänen kuninkaallinen Korkeutensa vaipuneen.

Viimein kohotti Marie-Antoinette päätänsä ja viittasi hymyillen Andréelle, että tämä lähestyisi.

-- Teidän Korkeutenne huone on valmis, -- sanoi Andrée; -- me rukoilemme ainoastaan...

Dauphine ei antanut hänen puhua loppuun.

-- Monet kiitokset, mademoiselle, -- virkkoi hän. -- Olkaa hyvä ja kutsukaa tänne kreivitär von Langershausen ja opastakaa meitä.

Andrée totteli; vanha hovinainen kiiruhti dauphinen luo.

-- Antakaa minun nojata käsivarteenne, rakas Brigitta, -- sanoi dauphine saksankielellä; -- sillä minä tunnen tosiaan olevani niin voimaton, että en jaksa kävellä yksin.

Kreivitär noudatti käskyä. Andrée aikoi myöskin tulla auttamaan kreivitärtä tehtävässään.

-- Ymmärrättekö, tekin saksaa, neiti? -- kysyi silloin Marie-Antoinette.

-- Kyllä, madame, -- vastasi Andrée saksankielellä, -- ja minä puhunkin sitä hiukan.

-- Erinomaista! -- huudahti dauphine ihastuen, -- kuinka hyvin se sopii minun aikeisiini!

Andrée ei uskaltanut kysyä korkealta vieraaltaan, mitä nuo aikeet olivat, vaikka hän olisi kovin halusta tahtonut ne tietää. Dauphine nojasihe rouva von Langershausenin käsivarteen ja lähti lyhyin askelin menemään. Hänen polvensa horjahtelivat.

Tullessaan ulos lehtimajasta, kuuli hän hra de Rohanin äänen sanovan:

-- Kuinka, hra de Stainville, te vaaditte pääsyä hänen kuninkaallisen Korkeutensa puheille vasten hänen kieltoaankin?

-- Minun täytyy päästä, -- vastasi kuvernööri varmalla äänellä, -- ja hän antaa minulle anteeksi, sen tiedän.

-- En tosiaan, monsieur, ymmärrä, mitä...

-- Antakaa kuvernöörimme vaan tulla, hra de Rohan, -- virkkoi dauphine ilmestyen lehtimajan ovelle, vihreän lehtikaaren alle. -- Tulkaa, hra de Stainville.

Kaikki kumarsivat, kun kuulivat Marie-Antoinetten käskyn, ja väistyivät syrjään kutsutun tieltä, joka oli Ranskaa siihen aikaan hallitsevan kaikkivaltiaan ministerin lanko.

Hra de Stainville katseli ympärilleen kuten vaatien salaista puhelua. Marie-Antoinette ymmärsi, että kuvernöörillä oli jotain sanottavaa erikoisesti hänelle, mutta jo ennenkuin hän ehti viittauksellakaan ilmaista tahtovansa jäädä kuvernöörin kanssa kahden, olivat kaikki muut väistyneet loitommalle.

-- Pikaviesti Versaillesista, madame, -- sanoi de Stainville matalalla äänellä, antaen dauphinelle kirjeen, jota hän oli siihen saakka pitänyt kirjatun hattunsa alla.

Dauphine otti kirjeen ja luki sen osoitteen: "Strassburgin herra kuvernööri de Stainville."

-- Eihän kirje ole minulle, vaan teille, monsieur, -- sanoi Marie Antoinette. -- Avatkaa ja lukekaa se ääneen, jos siinä kuitenkin on jotain minulle kuuluvaa.

-- Kirje on kyllä lähetetty minun osoitteellani, madame; mutta katsokaa, tuossa kulmassa on merkki, josta olemme sopineet lankoni de Choiseulin kanssa ja joka osoittaa, että kirje on yksinomaan teidän kuninkaalliselle Korkeudellenne.

-- Ah, se on totta, risti, en sitä huomannut. Antakaahan kirje tänne.

Prinsessa avasi kirjeen ja luki seuraavaa:

'Madame Dubarryn esitteleminen hovissa on nyt päätetty asia, jos hän löytää kummitädin.[39] Me toivomme vielä, ettei hän ole sitä löytävä. Mutta varmin keino lopettaa koko esittely-aikomus olisi, että hänen kuninkaallinen Korkeutensa kiiruhtaisi matkaansa tänne. Kun madame la dauphine on Versaillesissa, ei kukaan enää uskalla ehdottaa moista järjettömyyttä.'

-- Hyvä, -- sanoi dauphine, ilmaisematta vähimmässäkään määrin kiihtymystä tai edes näyttämättä kirjeen häntä millään tavoin koskevankaan.

-- Teidän kuninkaallinen Korkeutenne lähtee levolle? -- kysyi arasti Andrée.

-- En, kiitos, mademoiselle, -- vastasi arkkiherttuatar, -- raitis ilma jo virkisti minut; katsokaa, miten reipas ja hyvässä kunnossa minä nyt olen!

Hän työnsi pois kreivittären tukea tarjoavan käden ja kulki jonkun askeleen niin keveästi ja reippaasti kuin hänelle ei olisi mitään tapahtunut.

-- Vaununi, -- sanoi hän, -- minä lähden.

Kardinaali de Rohan katseli kuvernööriä hämmästyneenä ikäänkuin kysyen, mistä tämä äkillinen muutos aiheutui.

-- Kruununprinssi tulee jo kärsimättömäksi, -- kuiskasi kuvernööri kardinaalin korvaan.

Tuo valhe tuli niin taitavasti, että kirkkoruhtinas piti sitä sutkauksena, joka selitti koko seikan, ja tyytyi siihen.

Andréen isä jälleen oli opettanut tyttärensä kunnioittamaan kaikkia kruunattujen henkilöiden päähänpistoja, eikä Andrée siis kummastellut lainkaan tätä Marie Antoinetten mielenmuutosta. Ja niinpä ei dauphine huomannutkaan Andréen kasvoilla muuta kuin rajattoman lauhkeuden, kun hän nyt kääntyi hänen puoleensa:

-- Kiitos, neiti, -- sanoi hän, -- teidän vierasvaraisuutenne on liikuttanut minua suuresti.

Sitten kääntyi hän Taverneyn paroonin puoleen:

-- Monsieur, -- sanoi hän, -- tietäkää, että Wienistä lähtiessäni minä tein lupauksen auttaa onneen ensimäisen ranskalaisen, jonka kohtaisin Ranskan rajain sisällä. Tuo ranskalainen on teidän poikanne... Mutta silti ei saada sanoa, että tyydyn pelkästään moiseen ja että neiti... Mikä teidän tyttärenne nimi on, monsieur?

-- Andrée, teidän Korkeutenne.

-- Että neiti Andrée unohdetaan...

-- Oi, teidän Korkeutenne, -- supisi nuori tyttö.

-- Niin, minä tahdon nyt ottaa hänet hovineidokseni. Voimmehan todistaa sukuarvonne siihen kelpaavan, eikö niin, monsieur? -- jatkoi dauphine kääntyen parooni de Taverneyn puoleen.

Nämä sanat toteuttivat paroonin kaikki unelmat, ja hän huudahti vastaukseksi:

-- Oi, teidän Korkeutenne, siinä suhteessa ei liene pelon syytä, sillä meidän aateluutemme on parempaa kuin varalliset olomme. Mutta kuitenkin... niin suuri onni...

-- Sen saatte ansiosta... Veli puolustaa kuningasta armeijassa, sisar palvelee dauphinea hänen parissaan; isä neuvoo poikaa uskollisuuteen ja tytärtä hyveihin... Sopivia ja arvokkaita palvelijoita, eikö niin, monsieur? -- jatkoi Marie-Antoinette kääntyen nuoren miehen puoleen, Filipin, joka ei voinut muuta kuin polvistua maahan, sillä liikutus riisti sanat hänen huuliltaan.

-- Mutta... -- mutisi parooni, joka tuli ensimäisenä heistä tuikkuihinsa.

-- Niin, ymmärrän, -- sanoi dauphine, -- teidän tarvitsee tehdä valmistuksia, eikö niin?

-- Kyllä, -- vastasi de Taverney.

-- Sen hyväksyn; mutta ne eivät saa viedä kovin pitkää aikaa.

Andréen ja Filipin huulilla väreili surullinen hymy ja paroonikin naurahti niin katkerasti, että dauphine keskeytti tähän tapaan jatkamasta, sillä näin hän olisi julmasti haavoittanut koko isäntäväkensä itserakkautta.