Part 14

Kaksikymmentä aatelisherraa, kaikki nuoria ja komeita, riensi nyt asettumaan riviin parhaitten vaunujen viereen. Ja niistä laskeutui sitten maahan noin viisi-, kuusitoista-vuotias tyttö, nojautuen erään mustiin puetun miehen käsivarteen, herran, jolla oli liiviensä päällä Pyhän Hengen ritariston nauha. Tuon nuoren tytön hiukset oli järjestetty ilman jauhetta, mutta varsin yksinkertaisesti, mikä ei kuitenkaan estänyt hänen tukkalaitettaan kohoamasta jalan verran otsaa korkeammalle.

Marie-Antoinette, sillä hän tuo nuori tyttö oli, saapui Ranskaan kauneuden maineen ympäröimänä, ja sitä eivät prinsessat, joiden kohtalo on ollut nousta kuninkaittemme viereen valtaistuimelle, ole aina tuoneet myötäjäisinään.

Oli vaikea saada varmaa käsitystä, millaiset hänen silmänsä oikein olivat, sillä olematta juuri kauniit, saivat ne omistajansa tahtoa noudattaen ilmeensä aina tilaisuuden mukaan, ja varsinkin lempeyden tai halveksumisen ilmeen, jotka ovat toisilleen niin vastakkaiset. Hänen nenänsä oli siromuotoinen, hänen ylähuulensa oli kaunis. Mutta alahuuli, tuo seitsemäntoista Caesarin ylimyksellinen perintö, oli liian paksu ja liiaksi eteenpäin puskeva ja joskus riippuvakin[33] eikä näyttänyt oikein sointuvan hänen sieviin kasvoihinsa, paitsi silloin, kun ne tahtoivat ilmaista vihaa tai suuttumusta. Hänen ihonsa oli ihailtava; näki melkein veren virtaavan hänen hienon hipiänsä kudoksissa. Povi, kaula ja olkapäät olivat valio-kauniit ja kädet olivat suorastaan kuninkaalliset.

Hänellä oli kaksi täysin erilaista käyntitapaa: toinen, jota hän käytti juhlallisissa tilaisuuksissa, oli lujaa, ylhäistä ja hiukan kiiruhtavaa; ja toinen, jolloin hän antoi itsensä kulkea, miten halutti, oli pehmeää, keinuvaa ja niin sanoaksemme hyväilevää.

Kukaan nainen ei ole kumartanut sirommin kuin hän; ei koskaan kuningatar ole tervehtinyt niin taiteen sääntöjen mukaan kuin hän. Kumartaen päätään yhden ainoan kerran kymmenkunnalle hengelle, antoi hän tällä yhdellä ainoalla nyökäyksellä kullekin heistä arvon, jonka he kukin erikseen ansaitsivat.

Tänä päivänä oli Marie-Antoinettella hänen naisellinen katseensa ja naisellinen hymynsä, jopa lisäksi onnellisen naisen katse ja hymy. Hän oli päättänyt koko päivän unohtaa olevansa dauphine, jos suinkin mahdollista. Mitä suurin rauha loisti hänen kasvoillaan, mitä viehkein hyväntahtoisuus hohti hänen silmistään. Hänen pukunaan oli valkea silkkihame ja hänen paljaitten käsivarsiensa peittona pieni, tiheä pitsivaippa.

Tuskin oli hän laskenut jalkaansa vaunuista maahan, kun hän kääntyi takaisin niihin päin ja auttoi niistä alas erään hovinaisensa, jota jo melkoinen ikä rasitti. Sitten kieltäytyi hän liittymästä tuon mustiin puetun ja sinisellä ritarinauhalla koristetun herran käsivarteen ja läksi kulkemaan vapaana ja erillään, hengittäen syvästi raitista maaseudun ilmaa ja katsellen ympärilleen tähystellen, ikäänkuin aikoen nauttia viimeiseen rahtuun saakka harvinaisesta vapaudesta, jonka hän oli itselleen nyt sallinut.

-- Oi, miten kaunis paikka, miten kauniita puita, miten kaunis pieni talo! -- sanoi hän. -- Kuinka onnellista täällä mahtaakaan olla, täällä puhtaassa ilmassa ja siimestäväin puitten kätkössä!

Tällä hetkellä saapui Filip de Taverney paikalle, ja häntä seurasi Andrée, puettuna punasinertävään silkkipukuun ja pitkät hiukset palmikoilla; hän tuli isänsä käsipuolessa, jolla oli yllään tumman sininen samettipuku, jäännös entisiltä loistoajoilta. On itsestään selvää, ettei vanha parooni ollut unohtanut Ludvig Pyhän suur-ristiä, jota Balsamo oli hänelle suositellut.

Dauphine pysähtyi heti, kun näki näiden hänelle uusien henkilöiden tulevan luokseen.

Nuoren prinsessan ympärille ryhmittyi silloin hänen hovijoukkonsa: upseereita, pitäen hevosiaan suitsista, hoviherroja hattu kädessä ja nojaillen toistensa käsipuoleen ja supatellen hiljaa keskenään.

Filip de Taverney lähestyi dauphinea; hän oli liikutuksesta kalpea, mutta hänen ryhtinsä oli ylimyksen, vaikka hän samalla olikin surunvoittoinen.

-- Madame, -- sanoi hän, -- jos teidän kuninkaallinen Korkeutenne suvaitsee, saan kunnian teille esitellä isäni, parooni de Taverney-Maison-Rougen, ja sisareni, neiti Claire-Andrée de Taverneyn.

Parooni kumarsi syvään ja kokeneen lailla, joka tietää tervehtiä kuningattaria. Andréessa ilmeni koko hänen viehättävä nöyryytensä ja koko hänen vilpittömän kunnioituksensa imarteleva kohteliaisuus.

Marie-Antoinette katseli sisaruksia, ja kun hänen mieleensä johtui, mitä Filip oli maininnut isänsä köyhyydestä, niin hän arvasi hyvin, kuinka he nyt mahtoivat kärsiä.

-- Madame, -- sanoi parooni syvästi arvokkaalla äänellä, -- teidän kuninkaallinen Korkeutenne tuo liian suuren kunnian Taverneyn linnalle; näin vähäpätöinen maja ei ansaitse kattonsa alle niin paljon ylhäisyyttä ja kauneutta.

-- Minä tiedän, että olen tullut vanhan ranskalaisen soturin luo, -- vastasi dauphine, -- ja äitini, keisarinna Maria Teresia, joka on käynyt paljon sotia, on kertonut minulle, että teidän maassanne ovat kunniasta rikkaimmat miehet melkein aina köyhiä rahan puolesta.

Ja kuvaamattoman sirosti ojensi hän kätensä Andréelle, joka polvistui maahan ja suuteli sitä.

Mutta vanha parooni ajatteli vain yhtä seikkaa: hän suorastaan kauhistui tuota suurta vieraslaumaa, joka oli nyt täyttävä hänen talonsa saamatta edes istuimia tarpeeksi.

Dauphine pelasti hänet siitä huolesta yhtäkkiä.

-- Messieurs, -- sanoi hän kääntyen herrain puoleen, jotka olivat hänen seurajoukkonaan, -- teidän ei tarvitse kärsiä päähänpistojeni tuottamaa rasitusta, mutta ette saa myöskään nauttia dauphinen etuoikeuksia. Pyydän siis teitä odottamaan minua täällä; puolen tunnin kuluttua tulen takaisin. Tulkaa te kanssani, hyvä Langershausen, -- sanoi hän sitten saksaksi sille seuranaisistaan, jota hän oli äsken auttanut laskeumaan vaunuista. -- Seuratkaa meitä, monsieur, -- virkkoi hän myöskin mustiinpuetulle herralle.

Tämä mies, joka näytti sangen yksinkertaisessa asussaankin aistikkaalta ja hienolta, oli tuskin kolmekymmen-vuotias, kasvoiltaan kaunis ja sieväkäytöksinen. Hän siirtyi nyt syrjään, antaen prinsessan mennä edeltä.

Marie-Antoinette otti rinnalleen Andréen ja viittasi Filipille, että tämä tulisi sisarensa viereen.

Vanha parooni jälleen kulki tuon varmaankin hyvin ylhäisen herran vieressä, jolle dauphine oli suonut kunnian tulla kanssaan.

-- Te olette siis Taverney-Maison-Rouge-sukua? -- kysyi mainittu herrasmies paroonilta, järjestellen huolettomasti kuin ylimyksen tapaan sopii hienoa, Englannin pitseistä valmistettua kaularöyhelöään.

-- Onko minun omaksuttava vastaukseeni monsieur vai monseigneur? -- kysyi parooni, ei pienimmässäkään määrin vähemmän pisteliäästi kuin mustapukuinen herrasmies.

-- Sanokaa yksinkertaisesti herttua, -- vastasi herra, -- tai teidän Ylhäisyytenne, jos niin haluatte.

-- No niin, teidän Ylhäisyytenne, minä olen Taverney-Maison-Rouge-sukua, aivan puhdasta, -- vastasi parooni.

Kuten näemme, ei hän nytkään täysin luopunut alinomaa kujeilevasta äänilajistaan.

Hänen Ylhäisyydellään oli suurten herrain hienostunut vaisto, ja hän näki kohta-joutuneensa tekemisiin paremman kuin tavallisen maalais-aatelisen kanssa.

-- Tämä talo on teidän kesäasuntonne? -- jatkoi hän.

-- Sekä kesä- että talvi-asuntoni, -- vastasi Taverneyn parooni, joka jo toivoi pääsevänsä noista epämiellyttävistä kyselyistä, mutta kaunisti kuitenkin jokaista vastausta syvällä kumarruksella.

Filip puolestaan kääntyi vähän väliä ja vilkaisi huolestuneena isäänsä. Talo näytti tosiaankin lähestyvän uhaten ja pilkallisena ja aikoen paljastaa vieraille säälimättömästi koko köyhyytensä.

Nyt nosti parooni jo alistuvaisin ilmein kätensä oveaan kohti, joka oli peräti tottumaton näkemään vieraita tulevan taloon. Mutta silloin kääntyi dauphine yhtäkkiä hänen puoleensa ja sanoi:

-- Anteeksi, monsieur, etten minä tule sisään; mutta tämä varjoisa puutarha miellyttää minua niin, että viettäisin täällä vaikka koko ikäni. Minä olen hiukan kyllästynyt huoneissa oloon, sillä minua on otettu vastaan huoneissa kokonaista kaksi viikkoa, minua, joka en rakasta mitään niinkuin luontoa, puitten siimestä ja kukkien tuoksua.

Sitten kääntyi hän Andréen puoleen:

-- Mademoiselle, olettehan hyvä ja tuotte minulle tänne näitten kauniiden puitten alle kupin maitoa, eikö niin?

-- Teidän Korkeutenne, -- sanoi parooni kalveten, -- kuinka uskaltaa tarjota teille niin huonoa aamuateriaa?

-- Siitä minä juuri erikoisesti pidän, maidosta ja tuoreista kananmunista. Kananmunat ja annos maitoa olivat minun herkkuruokiani Schönbrunnissa.

Silloin ilmestyi äkkiä la Brie, yllään komea livrea ja ylpeydestä paisuen, ruokaliina käsivarrella, erään jasmiineista laaditun lehtimajan ovelle, jonka varjoon dauphine näytti jo hetken kaipaavasti katselleen.

-- Hänen kuninkaallisen Korkeutensa pöytä on katettu, -- ilmoitti vanha palvelija samalla tyynesti ja kunnioittavasti, joiden tunteiden sekoitusta on mahdoton kuvata.

-- Oh, mutta olenko joutunut aivan taikurin taloon? -- huudahti prinsessa nauraen.

Ja hän paremminkin juoksi kuin asteli tuoksuvaa lehtimajaa kohti.

Parooni oli niin rauhaton, että unohti jäykät seuratavat ja lähti mustiinpuetun herran luota kiiruhtamaan dauphinen perästä.

Filip ja Andrée katsahtivat toisiinsa, ja heidän katseistaan puhui sekä kummastus että pelko; pelko kuitenkin selvästi voimakkaampana.

Vihreän lehväholvin alle saavuttuaan dauphine huudahti hämmästyksestä.

Vanha parooni, joka tuli sisään hänen perästään, huoahti sensijaan tyytyväisyydestä.

Andréen kädet hervahtivat alas ja hänen kasvoillaan heijastui ajatus: "Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsee?"

Nuori dauphine huomasi syrjäsilmällä seuralaistensa kaikki vaihtelevat kasvonilmeet, ja ellei jo hänen sydämensä olisi selittänyt hänelle näitten ilmeiden syytä, olisi hän sen piankin terävällä älyllään käsittänyt.

Kukkivain köynnösten, jasmiinien ja kuusamain alla, joiden kiemuraiset rungot levittivät ympärille seiniksi satoja tuuheita oksia, seisoi valmiiksi katettuna soikea pöytä, joka oikein huikaisi komeuttaan, sillä sitä peitti lumivalkea, damastinen liina ja liinan päälle asetetut pöytäastiat olivat käsintaottua ja kullattua hopeaa.

Pöytä oli katettu kymmentä henkeä varten.

Dauphinen katsetta veti ensin puoleensa harvinaisen hieno, mutta ruokalajeiltaan epätavallinen ateria.

Siinä oli ulkomaalaisia hedelmiä, sokeroituna hillona, kaikkien mahdollisten maitten makeisia, Alepossa tehtyjä bisquit-leivoksia, Maltan appelsiineja, tavattoman suuria sitruunoita ja sedraattipuun hedelmiä, kaikki laajoissa maljoissa. Sitäpaitsi säkenöivät siinä kaikkein kalleimmat viinit, syntyperältään mitä jaloimmat, kaikissa rubiinin ja topaasin värivivahduksissa, neljässä persialaiseen kuosiin hiotussa ja kaiverruksin koristetussa kristallikarahvissa.

Maito, jota dauphine oli pyytänyt, oli kullatussa hopeakannussa.

Dauphine katsahti ympärilleen ja näki, että hänen isäntäväkensä kasvot olivat kalpeat ja kauhistuneet.

Prinsessaa seuranneet kaksi hovihenkilöä ihailivat pöytää ja nauttivat sen näöstä, ymmärtämättä mitään, mutta koettamattakaan ymmärtää.

-- Te siis odotitte minua, monsieur? -- kysyi dauphine paroonilta.

-- Minäkö, madame? -- änkytti parooni.

-- Varmaan. Kymmenessä minuutissa ei saada tällaista aikaan, ja minä olen ollut talossanne tuskin kymmentä minuuttia.

Ja sen sanottuaan dauphine katsahti la Briehen kuin lisätäkseen:

"Varsinkin, kun on vaan yksi palvelija."

-- Madame, -- vastasi parooni, -- minä odotin teitä tosiaan, teidän kuninkaallista Korkeuttanne, tai paremminkin, minulle ilmoitettiin tulostanne.

Dauphine kääntyi Filipin puoleen.

-- Monsieur, -- sanoi hän, -- kirjoititteko te sitten tänne?

-- En, madame.

-- Kukaan ei tiennyt, että minä poikkeaisin tänne, monsieur, en melkeinpä itsekään, voisin sanoa, sillä minä salasin haluni, etten tuottaisi täällä teille hankaluuksia, joita nyt sittenkin olen tuottanut. Enkä minä ole puhunut asiasta kenellekään muulle kuin teidän pojallenne viime yönä, ja hän oli vielä tunti sitten matkalla seurassani, joten hän ei ole voinut joutua tänne kuin muutamaa minuuttia ennen minua.

-- Niin, madame, tuskin neljännestunti sitten.

-- Siispä on jokin haltiatar nostanut pöydän taikasauvallaan maasta; ehkäpä neidin kummihaltiatar, -- lisäsi dauphine hymyillen ja Andréehen katsoen.

-- Madame, -- vastasi parooni tarjoten prinsessalle tuolia, -- mikään haltiatar ei ilmoittanut minulle tästä suuresta onnesta, vaan...

-- Vaan? -- toisti prinsessa, kun näki paroonin epäröivän puhua enempää.

-- Vaan, toden totta, noita.

-- Noita? Millä tavoin?

-- Sitä en ymmärrä, sillä minä en sekaannu taikuuteen. Hänelle minä vaan olen kiitollisuuden velassa siitä, että voin ottaa jotakuinkin säädyllisesti vastaan teidän kuninkaallisen Korkeutenne, -- vastasi parooni.

-- Niin ollen me emme siis uskallakaan koskea mihinkään näistä herkuista, -- huomautti dauphine, -- kun aamiainen edessämme on noituuden tuotetta.

Ja kääntyen mustapukuisen herran puoleen lisäsi hän:

-- Ja hänen Ylhäisyytensä piti liikaa kiirettä ryhtyessään leikkaamaan tuota strassburgilaista piirakkaa, josta tosiaan emme nyt maista palaakaan. Ja te, rakas ystävättäreni, -- sanoi hän vanhalle seuranaiselleen, -- peljätkää tuota Kypron viiniä ja seuratkaa vaan minun esimerkkiäni.

Ja niin sanoen dauphine kaatoi kultaiseen maljaan vettä pyöreästä karahvista, joka oli kuin pallo ja jossa oli ohut kaula.

-- Voi, todellakin, -- virkkoi Andrée peljästyneenä, -- hänen Korkeutensa saattaa olla oikeassa.

Filip vapisi ja oli aivan ymmällä. Ja kun hän ei tiennyt mistään, mitä eilis-iltana oli tapahtunut, katseli hän nyt vuoroin isäänsä ja sisartaan, koettaen saada heidän silmistään selvää asiasta, jonka he nyt yksin aavistivat.

-- Se olisi uskonnonvastaista, -- jatkoi dauphine, -- ja herra kardinaali tekisi synnin, jos söisi sellaista.

-- Madame, -- sanoi hengenmies, -- me olemme liian maallismielisiä, me kirkon ruhtinaat, uskoaksemme taivaan vihan kohdistuvan sellaiseenkin kuin ruokatavarat ovat, ja ennen kaikkea liian inhimillisiä, polttaaksemme roviolla niin kunnon noitaa, joka ravitsee meitä moisella hyvällä.

-- Älkää laskeko leikkiä, monseigneur, -- sanoi parooni. -- Minä vannon teidän Ylhäisyydellenne, että tämän kaiken on tehnyt noita, oikea noita, joka ennusti minulle tuskin tunti sitten, että teidän Korkeutenne ja poikani tulisitte tänne.

-- Ainoastaan tunti sittenkö? -- kysyi dauphine.

-- Niin, enintään.

-- Ja tunnissa te olette ennättänyt järjestää tällaisen aterian, laskea veron alaisiksi kaikki neljä maanosaa, kootaksenne pöydälle moiset hedelmät, ehtinyt tuottaa viinit Tokajista, Konstanzista, Kyprosta ja Malagasta? Siinä tapauksessa te olette vielä suurempi noita kuin noitanne.

-- Ei, madame, se on hänen työtään, yhä vaan hänen!

-- Kuinka, yhä hänen?

-- Niin, hän on nostattanut maasta tämän katetun pöydän kaikkine hyvyyksineen.

-- Puhutteko te totta? -- kysyi prinsessa.

-- Kautta aateliskunniani, -- vastasi parooni.

-- Mitä kummaa, -- huudahti kardinaali aivan totisella äänellä ja hylkäsi lautasensa; -- minä luulin, että te laskitte leikkiä.

-- En, teidän Ylhäisyytenne.

-- Teillä on siis täällä oikea taikuri?

-- Oikea taikuri. Ja minä en kummastelisi, vaikka tuo kulta noissa pöytäkaluissa olisi hänen tekemäänsä.

-- Ettäkö hän siis tuntisi viisaiden kiven? -- huudahti kardinaali silmät ahneesti kiiltäen.

-- Oh, sekös menee herra kardinaaliin, -- virkkoi prinsessa, -- häneen, joka on etsinyt sitä kaiken ikänsä, vielä löytämättä!

-- Minä tunnustan teidän Korkeudellenne, -- vastasi maallismielinen kirkkoruhtinas, -- ettei minusta ole mikään jännittävämpää kuin yliluonnolliset asiat, mikään ihmeellisempää kuin mahdottomat teot.

-- Ah, taisinpa koskea kipeään kohtaan! -- sanoi dauphine.

-- Jokaisella suurmiehellä on omat salaisuutensa, varsinkin jos hän on diplomaatti. Minäkin, herra kardinaali, sen ilmoitan teille, olen melkoisen etevä taikuri ja minä arvaan joskus asioita, jotka ovat, jolleivät juuri mahdottomia tai yliluonnollisia, niin ainakin... uskomattomia.

Tässä vastauksessa piili varmaankin joku salaisuus, jonka yksin kardinaali ymmärsi, sillä hän näytti nolostuvan. Ja tunnustettavaa on, että dauphinen lempeät silmät väläyttivät hänen kardinaalille puhuessaan salaman, josta voi arvata myrskyn raivoavan hänen sisässään.

Mutta se salama välkähti ainoastaan, ukkonen ei siitä seurannut. Dauphine malttoi mielensä ja jatkoi:

-- Mutta kuulkaa, hra de Taverney, näyttäkää se noitanne minulle, että juhlat tulisivat täydellisiksi. Missä hän on? Minkälaisessa rasiassa sitä säilytätte?

-- Madame, -- vastasi parooni, -- hän se paremmin voi pistää minut linnoineni päivineni johonkin rasiaan.

-- Te kiihoitatte uteliaisuuttani, -- sanoi Marie-Antoinette; -- minä haluan hänet ehdottomasti nähdä.

Ja nämä sanat lausuttiin sellaisella tavalla, että ne eivät sallineet pienintäkään vastustusta, niin suuri hienous kuin aina olikin Marie-Antoinetten käskyissä. Parooni, joka seisoi poikansa ja tyttärensä kanssa pöydän luona valmiina palvelemaan dauphinea, ymmärsikin asian. Hän antoi merkin la Brielle; vanha palvelija, joka oli unohtanut koko tehtävän ja katseli vaan korkeita vieraita niinkuin olisi tällä katselulla saanut korvatuksi kaksikymmentä vuotta maksamatta olleen palkkansa, nosti päätänsä.

Parooni de Taverney sanoi hänelle:

-- Menkää ilmoittamaan herra parooni Josef Balsamolle, että hänen kuninkaallinen Korkeutensa haluaa häntä nähdä.

La Brie meni.

-- Josef Balsamolle? -- toisti dauphine; -- miten omituinen nimi!

-- Josef Balsamo, -- toisti myöskin kardinaali; -- olen jossakin kuullut tuon nimen, muistaakseni.

Meni viisi minuuttia, jolloin kukaan ei keskeyttänyt hiljaisuutta.

Äkkiä Andrée hätkähti: hän kuuli, ennenkuin kenenkään muiden korvat voivat mitään eroittaa, askeleet, jotka lähenivät lehviköstä.

Oksat hajaantuivat kahtaalle, ja Josef Balsamo ilmestyi lehtimajaan Marie-Antoinetten eteen.

15.

Taikatemppu.

Balsamo kumarsi nöyrästi, mutta melkein heti loi hän älykkään ja ilmehikkään päänsä nostaessaan dauphineen terävästi, joskin kunnioittavasti kirkkaan katseensa. Ja sitten odotti hän ääneti, mitä Marie-Antoinette hänelle puhuisi.

-- Jos te olette se henkilö, monsieur, josta hra de Taverney on tässä meille kertonut, -- alkoi prinsessa, -- niin käykää lähemmäksi, että saamme nähdä, millainen noita on.

Balsamo tuli askeleen lähemmäksi ja kumarsi uuden kerran.

-- Te harjoitatte ennustusta? -- kysyi dauphine nauttien lyhyin siemauksin maitoa, ja katsellen Balsamoa ehkä hieman uteliaampana kuin hän olisi tahtonut myöntää tämän moista huomiota ansaitsevan.

-- Minä en harjoita ennustusta, madame, vaan joskus ennustan, -- vastasi Balsamo.

-- Meidät on kasvatettu valistuneeseen uskoon, -- virkkoi dauphine, -- ja ainoat selittämättömät seikat, joita me voimme uskoa, ovat katodisen oppimme salaisuudet.

-- Ne ovat todellakin kunnioitettavia, -- lausui Balsamo vakavasti ja hartaasti. -- Mutta tuossa on herra kardinaali de Rohan, joka saattaa sanoa, vaikka onkin kirkkoruhtinas, teidän Korkeudellenne, etteivät ne ole ainoita salaisia asioita, jotka ansaitsevat kunnioitusta.

Kardinaali säpsähti; hän ei ollut sanonut nimeään kenellekään täällä, kukaan ei ollut sitä täällä lausunut, ja kuitenkin muukalainen sen tiesi.

Marie-Antoinette ei näyttänyt kiinnittävän huomiotansa tähän seikkaan.

-- Myönnätte ainakin, monsieur, että ne salaisuudet ovat ainoat, joita vastaan ei voi väittää.

-- Madame, -- vastasi Balsamo yhtä kunnioittavasti, mutta yhtä varmasti kuin ennenkin, -- uskon rinnalla on myöskin varmuus.

-- Te puhutte hiukan hämärästi, herra taikuri; minä olen jo mieleltäni hyvä ranskalainen, mutta en vielä älyltäni, joten en ymmärrä täysin vielä kaikkia kielen hienouksia. Tosin minulle on sanottu, että hra de Blèvre opettaa minulle kaiken senkin. Mutta sitä odottaessani minun täytyy pyytää, että olisitte hiukan vähemmän arvoituksellinen, jos toivotte minun teitä ymmärtävän.

-- Ja minä, -- virkkoi Balsamo pudistaen surumielisesti hymyillen päätänsä, -- pyytäisin teidän Korkeudeltanne saada pysyä huomaamattomana. Pahoittelisin suuresti, jos minun täytyisi noin ylhäiselle prinsessalle paljastaa tulevaisuus, joka ei ehkä olisi hänen toiveittensa mukainen.

-- Oh, tuo on jo vakavaa, -- vastasi Marie-Antoinette, -- ja te tahdotte kiihoittaa uteliaisuuttani ja toivotte, että minä vaatisin teitä ennustamaan kohtaloani.

-- Päinvastoin, Jumala varjelkoon, ettei minun olisi pakko sitä tehdä, madame, -- sanoi Balsamo kylmästi.

-- Niin, eikö totta? -- naurahti dauphine; -- sillä se saattaisi teidät pahaan pulaan.

Mutta dauphinen nauru raukesi ainoankaan yhtymättä siihen. Kaikki he tunsivat tuon omituisen miehen kummallisen vaikutuksen, miehen, joka oli tällä hetkellä heidän yleisen huomionsa keskustana.

-- Niin, tunnustakaa se suoraan vaan, -- jatkoi dauphine. Balsamo kumarsi vastaamatta.

-- Mutta, kuitenkin kaikitenkin, tehän olette ennustanut tuloni hra de Taverneylle? -- jatkoi Marie-Antoinette jo hiukan kärsimättömästi.

-- Kyllä, madame, minä juuri.

-- Millä tavalla, hra parooni? -- kysyi kääntyen dauphine, jolle tuli jo halu kuulla jonkun muunkin henkilön äänen yhtyvän tähän omituiseen kaksinpuheluun, johon hän alkoi jo katua ryhtyneensä, mutta jota hän ei kuitenkaan tahtonut heittää silleen.

-- Oh, madame, -- vastasi parooni de Taverney, -- mitä yksinkertaisimmalla tavalla, katselemalla vesilasiin.

-- Onko se totta? -- kysyi dauphine nyt kääntyen taas Balsamon puoleen.

-- On, madame, -- vastasi muukalainen.

-- Sellainenko teidän taikakirjanne on? No, se on ainakin viatonta laatua. Jospa vaan sanannekin olisivat yhtä selkeitä.

Kardinaali hymyili.

Parooni de Taverney lähestyi heitä:

-- Madame la dauphinen ei tarvitse enää mitään oppia hra de Bièvreltä, -- sanoi hän kohteliaasti.

-- Oi, hyvä vierasisäntäni, -- vastasi dauphine hänelle iloisesti, -- älkää imarrelko minua ollenkaan tai imarrelkaa paremmin! Sanoin vaan jotain aivan keskinkertaista. Aletaanpas puhua jälleen tämän herran kanssa.

Ja Marie-Antoinette kääntyi Balsamon puoleen, jota kohtaan häntä näkyi vetävän vastustamaton voima, niinkuin usein ihmistä vetää sellaiseen paikkaan, jossa häntä odottaa onnettomuus.

-- Jos olette ennustanut paroonille vesilasista, niin ettekö voisi ennustaa minulle karahvista?

-- Aivan hyvin, madame, -- vastasi Balsamo.

-- Miksi te sitten äsken kieltäydyitte sitä tekemästä?

-- Siksi, että tulevaisuus on epävarma, madame, ja jos huomaisin siinä jonkin varjon...

Balsamo keskeytti.

-- Niin? -- kysyi dauphine.

-- Niin ehkä tekisin mielipahakseni, kuten minulla jo on ollut kunnia sanoa, teidän kuninkaallisen Korkeutenne surulliseksi.

-- Tunnetteko minut jo? Missä te olette nähnyt minut ensi kerran?

-- Minulla on ollut kunnia nähdä teidän Korkeutenne lapsena, isänmaassanne, ylhäisen äitinne luona.

-- Te olette nähnyt äitini?

-- Kaikkein nöyrimmästi, kyllä; hän on mahtava ja jalo ruhtinatar.

-- Keisarinna, arvoisa herra.

-- Tarkoitan ruhtinatar sydämeltään ja järjeltään. Ja kumminkin...

-- Varovasti, monsieur, minun äidistäni puhuessanne! -- virkkoi dauphine ivallisena.

-- Jaloimmillakin sydämillä on heikkoutensa, madame, varsinkin kun ne luulevat, että kysymyksessä on heidän lastensa onni.

-- Historia ei toivoakseni ole toteava ainoaakaan heikkoutta Maria Teresiassa, -- vastasi Marie-Antoinette.

-- Siksi, että historia ei tiedä sellaista, jota eivät tiedä muut kuin keisarinna Maria Teresia, teidän kuninkaallinen Korkeutenne ja minä.

-- Että meillä kolmella siis on yhteinen salaisuus, monsieur? virkkoi dauphine ivallisesti hymyillen.

-- Niin, meillä kolmella, madame, -- vastasi Balsamo rauhallisesti.

-- Katsotaanpa tuota salaisuutta, monsieur!

-- Jos minä sen tässä ilmoitan, niin ei se enää ole salaisuus.

-- Ei väliä, antakaa kuulua vain.

-- Teidän Korkeutenne haluaa sitä?

-- Minä tahdon sitä. Balsamo kumarsi.

-- Schönbrunnin palatsissa, -- sanoi hän, -- on sivuhuone nimeltä saksilainen kabinetti, syystä että siellä säilytetään erinomaisen arvokasta kokoelmaa posliinimaljakoita[34].