Part 13

-- Että tuo korkea-arvoinen ja mahtava nainen, joka tänne tulee, olisi ehkä tyytymätön huomatessaan oman elävän kuvansa lyhyeen hameeseen puettuna ja palttinahuivi kaulassa.

-- Hyvä, -- sanoi Taverneyn parooni yhä nauraen, -- siitä pahasta selvitään, kun sen aika tulee. Mutta kuulkaahan, hyvä vieras, tuo minun poikani tulo minua ilahuttaa kaikkein enimmin! Se rakas Filip! Että onni paiskaa hänet tänne noin aivan aavistamatta!

Ja parooni alkoi nauraa yhä kovemmin.

-- Vai niin, -- sanoi Balsamo vakavasti, -- minun ennustukseni siis ilahuttaa teitä? Se on kyllä hyvä; mutta teidän sijassanne minä, arvoisa parooni...

-- Minun sijassani?

-- Minä antaisin palvelijoille jonkinmoisia määräyksiä ja ryhtyisin valmistuksiin...

-- Niinkö tekisitte?

-- Niin.

-- Kyllä maar minäkin, kyllä tietysti!

-- Onkin jo tosiaan aika.

-- Ja te puhutte minulle tosissanne tuollaisia?

-- En voi puhua totisemmin. Sillä jos te aiotte ottaa tuon henkilön, joka nyt suvaitsee tulla luoksenne, hänen arvonsa mukaisesti vastaan, niin teillä ei ole yhtään minuuttia aikaa hukata.

Parooni pudisti päätänsä.

-- Te epäilette, huomatakseni? -- kysyi Balsamo.

-- Hohoi, kunnon vieras, minun täytyy tunnustaa, että olette tekemisissä kaikkein paatuneimman heikkouskoisen kanssa...

Juuri tällä hetkellä vanha parooni kääntyi sitä paviljonki-rakennusta kohti, jossa hänen tyttärensä asui, ilmoittaakseen myöskin Andréelle vieraan ennustuksen. Ja juuri silloin hän huusi:

-- Andrée, Andrée!

Tiedämme jo, miten tytär vastasi isänsä kutsuun ja miten Balsamon lumoava katse veti hänet ikkunan ääreen.

Nicole seisoi myöskin paikalla ja katseli hämmentyneenä la Brietä, joka iski hänelle silmää, ja koetti ymmärtää asiaa.

-- On peijakkaan vaikea uskoa tuollaista, -- toisti vanha parooni, -- ja jos en näe omin silmin...

-- No, koska ehdottomasti tahdotte nähdä omin silmin, niin kääntykääpä, -- sanoi silloin Balsamo ja nosti kätensä ja viittasi puistokujaa kohti, jonka päässä läheni joku ratsastaja täyttä neliä niin että tanner tärisi hevosen kavioitten iskuista.

-- Kas, -- huudahti parooni, -- toden totta!

-- Monsieur Filip! -- huudahti Nicole kohoten varpailleen.

-- Meidän nuori isäntämme! -- urahti la Brie iloisesti.

-- Veljeni, veljeni! -- huusi Andrée ojentaen ratsastajaa kohti ikkunasta käsiään.

-- Olisikohan tuo teidän poikanne, herra parooni? -- kysyi Balsamo välinpitämättömästi.

-- On, tuhat tulimmaista, se on hän! -- vastasi parooni aivan ällistyneenä.

-- Se on alkua, se, -- sanoi Balsamo.

-- Oletteko te tosiaankin noita? -- kysyi parooni.

Voiton hymy värähytti muukalaisen huulia.

Hevonen isoni katsojain silmissä isonemistaan; he näkivät sen karahuttavan pian lehtikujan viimeisten puiden ohitse, vaahdon vallassa ja hienon huurun ympäröimänä. Ja se juoksi yhä vielä, kun nuori, keskikokoinen upseeri, räiskyneen lian vallassa ja kasvot kiivaasta ajosta hehkuen hyppäsi alas juoksijansa seljästä ja riensi isäänsä tervehtimään.

-- Oi, peijakas, oi peijakas! -- huudahteli parooni, jonka epäuskoiset periaatteet olivat saaneet kolauksen.

-- Nimittäin minä, isä, -- sanoi Filip, nähdessään epäilyksen jäännöksen vanhuksen kasvoilla. -- Se olen minä, minä todellakin!

-- Kyllä niin, -- vastasi vanha parooni; -- senhän, _mordieu_, näen! Mutta mikä sinut tänne lennättää?

-- Isäni, -- lausui Filip, -- suuri kunnia kohtaa meidän kotiamme.

Vanhus kohotti päätänsä.

-- Loistava vieras on matkalla Taverneyhin. Tunnin kuluttua on Marie Antoinette-Josephe, Itävallan arkkiherttuatar ja Ranskan dauphine, täällä!

Paroonin kädet vaipuivat alas, ja yhtä nöyränä kuin hän äsken oli ollut pisteliäs ja ivallinen kääntyi hän nyt Balsamon puoleen:

-- Anteeksi, -- sanoi hän.

-- Monsieur, -- virkkoi Balsamo kumartaen de Taverneylle -- jätän teidät kahden kesken poikanne kanssa. On pitkä aika viime tapaamisestanne, ja teillä lienee tuhannenkin seikkaa toisillenne kerrottavaa.

Sitten Balsamo kumarsi Andréelle, joka ryntäsi nyt veljeään vastaan, ylen iloissaan hänen saapumisestaan. Ja sen jälkeen lähti hän paikalta, annettuaan Nicolelle ja la Brielle jonkin merkin, jonka nämä luultavastikin ymmärsivät, sillä he seurasivat Balsamoa ja katosivat hänen perästään lehtikujan puiden taakse.

13.

Filip de Taverney.

Filip de Taverney, Maison-Rougen ritari, ei ollut yhtään sisarensa näköinen, vaikka hän olikin yhtä kaunis miehenä kuin Andrée naisena. Kaunis, sillä hänen silmäinsä ilme oli samalla tyyni ja ylpeä, hänen kasvojensa muoto säännöllinen, hänen kätensä ihailtavan sirot, jalkansa pienet kuin naisen ja hänen vartalonsa kasvultaan maailman sopusuhtaisin. Ja niinpä häntä voikin sanoa suorastaan ihastuttavaksi herrasmieheksi.

Kuten kaikki jalommat luonteet, joiden on tuskallista elää maailman niille varustamassa huonossa kohtalossa, Filip oli surullinen, mutta ei kuitenkaan synkkä. Tästä surusta johtui kai myöskin hänen lempeytensä, sillä ellei hänellä olisi ollut tuota epäoleellista suruansa, olisi hän ollut pohjimmaisen luonteensa mukaisesti omavaltainen, ylpeä ja sangen vähän seuraan taipuva. Pakko elää köyhien parissa, jotka olivat vaarallisessa suhteessa hänen vertaisiaan, kuten kaikkien rikkaidenkin seurassa, jotka olivat hänen vertaisiaan oikeuksien puolesta, lauhdutti tuota luonnetta, joskin Luoja sen oli luonut alunpitäin tuimaksi, käskeväksi ja herkäksi närkästymään. Jalopeuran alistumisessa on aina jonkin verran halveksumista.

Tuskin oli Filip syleillyt isäänsä, kun Andrée, jonka tämä iloinen tapaus oli temmaissut vapaaksi hänen magneettisesta huumauksestaan, riensi heittäytymään, kuten olemme kertoneet, nuorukaisen kaulaan.

Ja sitten seurasivat nyyhkytykset ilmaisten, kuinka tärkeänä puhtaan neidonsydän piti tätä veljensä näkemistä monesta aikaa.

Filip piti Andréeta ja isäänsä kädestä ja vei heidät mukanaan saliin. Ja sinne he nyt jäivät kolmisin.

-- Te ette tahdo uskoa, isä; sinä olet hämmästynyt, siskoni, -- virkkoi hän saatuaan heidät istumaan kahdenpuolen itseään.

Kuitenkaan ei mikään ole puhtaampaa totta kuin tämä uutinen; joku hetki vaan, ja _madame la dauphine_ on meidän matalan kattomme alla.

Se täytyy kaikin mokomin estää, _ventrebleu!_ -- huudahti parooni. -- Jos niin kävisi, saisimme ikuisen häpeän. Jos madame la dauphine tulee täältä etsimään Ranskan ylimystön näytettä, niin minä säälin häntä suuresti! Mutta mikä sattuma, sanopas, sai hänet valitsemaan juuri minun kotini?

-- Oh, se on koko seikkailu, isä!

Seikkailu! -- toisti Andrée; -- kerro meille se. -- Niin, seikkailu, josta sellaisenkin ihmisen pitäisi kiittää Jumalaa, joka on unohtanut, että hän on meidän vapahtajamme ja isämme.

Parooni työnsi huuliaan pitkälle niinkuin ainakin mies, joka epäilee, suvaitseeko ihmisten ja maailman ylimmäinen hallitsija luoda silmiäänkään alas häneen ja sekautua hänen asioihinsa.

Andrée taas ei epäillyt lainkaan, kun näki Filipin suuren ilon. Ja hän puristi hänen kättään kiitokseksi uutisesta ja tulevasta onnesta, jota veli näytti nyt toivovan, ja mutisi:

-- Veikko, kunnon veikko!

-- Veikko, kunnon veikko, -- matki parooni, -- Andrée tuntuu vaan olevan tyytyväinen siihen, mitä meille tapahtuu!

-- Mutta katsokaa nyt, isä, kuinka Filip näyttää onnelliselta!

-- Siksi että Filip-herra on haaveilija; mutta minä, joka onneksi tai onnettomuudeksi punnitsen asioita, -- sanoi de Taverney luoden apean silmäyksen salinsa huonekaluihin, -- minä en huomaa tässä mitään viehättävää.

-- Te arvostelette asiaa toisin, kunhan kerron, mitä minulle on tapahtunut, -- vastasi nuorukainen.

-- Kerro sitten, -- murisi vanhus.

-- Niin, kerro, Filip, -- toisti Andrée.

-- No, minä olin, kuten tiedätte, Strassburgin varusväessä. Ja samoin tiedätte, että dauphine matkusti Ranskaan Strassburgin kautta.

-- Mitäpä tällaisessa maanloukossa tietää? -- huomautti Taverney.

-- Sanoit siis, rakas veikko, että dauphine matkusti Strassburgin kautta...?

-- Niin, me odotimme häntä aamusta saakka linnan valleilla. Satoi kuin saavista kaataen ja vaatteemme olivat likomärät. Ei ollut tullut mitään varmaa tietoa, millä hetkellä madame la dauphine saapuisi. Majuri lähetti minut tiedusteluretkelle hänen saattuettaan vastaan. Minä ratsastin noin puolen peninkulman matkan. Yhtäkkiä näin eräässä tienmutkassa edessäni saattojoukon ensimäiset ratsastajat. Minä vaihdoin pari sanaa heidän kanssaan; he ratsastivat juuri hänen kuninkaallisen Korkeutensa vaunujen edessä. Hän pisti päänsä ulos vaununovesta ja kysyi, kuka minä olin.

-- Minä olin kuulevinani, että minua kutsuttiin takaa saattojoukosta; mutta silloin minä jo olin lähtenyt laskettamaan täyttä laukkaa takaisin, sillä minulla oli kiire viedä lopullinen tieto henkilölle, joka oli minut tiedustelemaan lähettänyt. Kuusituntisesta vartioimisesta johtunut väsymys oli hävinnyt minusta kuin taialla.

-- Entä madame la dauphine? -- kysyi Andrée.

-- Hän on nuori niinkuin sinä, hän on kaunis kuin Luojan enkeli, -- vastasi ritari.

-- Kuulehan, Filip?... -- virkkoi parooni epäröiden.

-- Mitä, isäni?

-- Eikö madame la dauphine muistuta näöltään jotakin henkilöä, jonka sinä tunnet?

-- Jonka minä muka tunnen?

-- Niin.

-- Kukaan ei voi muistuttaa madame la dauphinea, -- huudahti nuorukainen haltioituneena.

-- Muistelepas. Filip ajatteli.

-- Ei, -- väitti hän.

-- Mutta... esimerkiksi Nicole?

-- Ah, se on merkillisen totta! -- huudahti Filip hämmästyneenä. -- Niin, Nicolessa on jotakin samannäköistä kuin korkeassa matkustajassamme. Oh, mutta kuitenkin on se näköisyys niin vähäistä, niin paljon halvempaa laatua. Mutta mistä tämän olette saanut tietää, isäni?

-- _Ma foi_, sen tiedon sain noidalta.

-- Noidalta? -- kysyi Filip kummastellen.

-- Niin, samalta, joka minulle ennusti sinunkin tulosi.

-- Tuolta muukalaiseltako? -- kysyi Andrée arasti.

-- Tuolta muukalaiselta? Oliko se tuo herra, joka oli seurassanne minun tullessani ja vetäytyi hienotuntoisesti syrjään saapuessani?

-- Juuri hän; mutta kerrohan loppuun, Filip, kerro.

-- Ehkäpä olisi parempi valmistaa jo vastaanottoa? -- huomautti Andrée.

Mutta parooni otti häntä kädestä ja esti hänet lähtemästä.

-- Kuta enempi valmistamme, sitä naurettavampia olemme, -- sanoi hän. -- Jatka vaan, Filip, jatka!

-- Sen teen, isä. Minä siis ratsastin takaisin Strassburgiin ja ilmoitin tiedustelun tulokset. Asiasta lähetettiin sana kuvernöörille, hän on nimeltään de Stainville, ja hän riensi kohta linnoitukseen. Kun kuvernööri tiedon saatuaan saapui valleille, pärisivät jo rummut korkean vieraan kunniaksi ja hänen saattueensa tuli näkyviin, ja me kiiruhdimme Kehlin portille. Minä seisoin kuvernöörin väen joukossa.

-- Hra de Stainvillen? -- kysyi parooni; -- maltapas, minä olen aikoinani tuntenut erään Stainvillen...

-- Ministeri de Choiseulin lanko!

-- Aivan niin; jatka, jatka -- kehoitti parooni.

-- Madame la dauphine, joka on nuori, pitää luultavasti nuorista ympärillään, sillä hän kuunteli vain hajamielisesti kuvernöörin kohteliaisuuksia. Ja sitten loi hän silmänsä minuun, joka olin vetäytynyt kunnioittavasti syrjään, ja kysyi osoittaen minua:

"Eikö tämä herra ollut lähetetty minua vastaan?"

"Juuri hän, madame", vastasi de Stainville.

"Tulkaa tänne, pyydän, monsieur", sanoi dauphine.

-- Minä lähestyin häntä.

"Mikä on nimenne?" kysyi madame la dauphine hurmaavalla äänellä.

-- "Ritari Taverney de Maison-Rouge", vastasin minä sammaltaen.

"Merkitkää tämä nimi taulukkoihinne, ystäväni", sanoi madame la dauphine kääntyen erään vanhan rouvan puoleen, jonka kuulin sittemmin hänen ylimmäksi seuranaisekseen; hän oli nimittäin kreivitär von Langershausen. Ja tämä kirjoitti tosiaan nimeni muistikirjaansa.

-- Sitten kääntyi madame la dauphine jälleen minun puoleeni:

"Ah, monsieur, millaiseen kuntoon tämä kauhea ilma on teidät saattanut! Minulla on tosiaan tunnonvaivoja, kun ajattelen, että te olette saanut sietää tuollaista minun tähteni."

-- Kuinka madame la dauphine on kiltti! Ja kuinka hienosti sanottu! -- huudahti Andrée pannen kätensä vastatusten.

-- Ja minä painoin ne sanat pilkulleen mieleeni, -- sanoi Filip, -- ja dauphinen äänen, kasvojen ilmeen, kun hän ne lausui, kaikki, kaikki!

-- Sangen kaunista, sangen hyvä alku! -- murahti parooni, huulillaan omituinen hymy, josta voi arvata, että hänen sisällinen turhamaisuutensa oli herännyt, mutta myöskin, että hänellä oli huono käsitys yleensä kaikista naisista, yksinpä kuningattaristakin. -- Hyvä, jatka, Filip!

-- Mitä sinä vastasit? -- kysyi Andrée.

-- En vastannut mitään; minä kumarsin maahan saakka, ja madame la dauphine ajoi ohitse.

-- Mitä? Sinä et vastannut mitään? -- huudahti parooni.

-- En saanut ääntä suustani, isä. Koko henkeni pakkasi sydämeeni, joka sykki kiivaasti.

-- Peijakas vie, jos minulla sinun iässäsi ei ollut mitään sanomista, kun minut esiteltiin prinsessa Leczinskalle!

-- Te olette sukkelaälyinen mies, isä, -- vastasi Filip ja kumarsi.

Andrée puristi hänen kättään.

-- Minä käytin hyväkseni hänen Korkeutensa poistumista, -- jatkoi Filip, -- ja palasin asuntooni, jossa muutin pukua, sillä minä olin tosiaan niin likomärkä ja loan tahraama, että hirvitti.

-- Veikko-parkani! -- virkkoi Andrée hiljaa.

-- Sillävälin, -- jatkoi Filip, -- oli madame la dauphine saapunut raatihuoneelle, jossa hän otti vastaan väestön onnittelut. Kun onnittelut olivat loppuneet, tultiin hänelle ilmoittamaan, että ateria oli valmis, ja hän lähti ja asettui pöytään.

-- Eräs ystäväni, rykmentin majuri, sama, joka oli lähettänyt minut hänen kuninkaallista Korkeuttaan vastaan, vakuutti minulle, että prinsessa oli monta kertaa pöydässä katsellut ympärilleen, etsien jotakuta upseerien parvesta, jotka olivat hänen aterioidessaan läsnä.

"Minä en näe", sanoi hänen Korkeutensa, tehtyään moisen tarkastuksen turhaan pari kolme kertaa, "minä en näe täällä sitä nuorta upseeria, joka oli tänä aamuna lähetetty minua vastaan. Eikö hänelle ole sanottu, että halusin häntä kiittää?"

-- Majuri astui esille.

"Madame", vastasi hän, "herra luutnantti de Taverneyn oli pakko poiketa kotiinsa vaihtamaan pukua, tullakseen sitten soveliaammassa asussa teidän kuninkaallisen Korkeutenne luo."

-- Tuokion päästä minä tulinkin sisään. En ehtinyt olla salissa vielä viitta minuuttia, kun madame la dauphine huomasi minut. Hän viittasi minua lähestymään, ja minä astuin hänen eteensä.

"Monsieur", sanoi hän minulle, "olisiko teistä jollakin tavalla vastenmielistä seurata minua Pariisiin?"

"Oh, madame", huudahdin minä, "päinvastoin se olisi minulle mitä suurin onni; mutta minä olen palveluksessa täällä Strassburgin varusväessä, ja..."

"Ja...?"

"Nimittäin, madame, että ainoastaan haluni on minun omaani."

"Kenen käskettävänä te olette?"

"Sotilaskuvernöörin."

"Hyvä, minä selvitän sen asian hänen kanssaan."

-- Hän teki minulle merkin, että saisin poistua, ja minä vetäydyin takaisin.

-- Iltasella hän lähestyi kuvernööriä.

"Monsieur", sanoi hän, "tahtoisin toteuttaa erään oikkuni".

"Ilmoittakaa se oikku, ja se on minulle käsky, madame."

"Nimitin väärin sitä oikuksi; se on lupaus, joka minun on täytettävä."

"Asia on minulle sitä pyhempi... Suvaitkaa se ilmoittaa, madame."

"No hyvä, olen luvannut itselleni ottaa palvelukseeni ensimäisen ranskalaisen, jonka kohtaisin Ranskan rajojen sisällä, olipa hän kuka tahansa, ja valmistaa hänelle ja hänen perheelleen onnen, jos yleensä ruhtinaallisten henkilöiden vallassa on tehdä ketään onnelliseksi."

"Ruhtinaalliset ovat Jumalan edustajia maan päällä. Ja kuka on se onnellinen, jonka teidän Korkeutenne ensimäiseksi kohtasi?"

"Ritari de Taverney-Maison-Rouge, nuori luutnantti, joka toi teille sanan tulostani."

"Me saamme kaikki syyn kadehtia herra de Taverneytä", vastasi kuvernööri: "mutta älkäämme häiritkö onnea, joka hänelle on sallittu. Virkamääräys pidättää häntä täällä, mutta me vapautamme hänet siitä; velvollisuus sitoo häntä tänne, mutta me peruutamme sen. Hän lähtee täältä Pariisiin yhtaikaa kuin teidän kuninkaallinen Korkeutenne."

-- Ja samana päivänä, jolloin hänen Korkeutensa vaunut vierivät pois Strassburgista, sain käskyn nousta satulaan ja liittyä dauphinen saattueeseen. Siitä hetkestä asti en ole poistunut hänen vaunujensa vierestä.

-- Ehee! -- äännähti parooni hymyillen äskeiseen tapaansa. -- Ehee, sepä olisi merkillistä! Mutta se ei ole mahdotonta.

-- Mikä, isäni? -- kysyi nuorukainen viattomasti.

-- Oh, kyllä minä metkut tiedän, -- vastasi parooni, -- he he he!

-- Mutta, rakas veli, -- kysyi Andrée, -- minä en ymmärrä vielä, miten madame la dauphine johtui lähtemään tänne Taverneyhin.

-- Maltahan. Se tapahtui eilis-iltana. Noin yhdentoista aikaan tultiin Nancyyn ja ajettiin kaupungin läpi tulisoihtujen valossa. Dauphine huusi minut puheilleen.

"Monsieur de Taverney", sanoi hän, "jouduttakaa matkaa".

-- Minä annoin merkin, että dauphine halusi ajaa kovemmin, "Tahdon lähteä varhain liikkeelle huomisaamuna", lisäsi dauphine.

"Teidän Korkeutenne tahtoo siis suorittaa pitkän päivämatkan?" kysyin.

"Ei, mutta minä aion pysähtyä matkan varrella."

-- Jonkinlainen aavistus teki minut nämä sanat kuullessani sangen rauhattomaksi.

"Matkan varrella?" kysyin minä.

"Niin", vahvisti hänen kuninkaallinen Korkeutensa. "Ettekö arvaa, missä minä haluan poiketa?" kysyi hän hymyillen.

"En, madame."

"Haluan poiketa Taverneyssä."

"Oh, miksikä, hyvä Jumala?" huudahdin minä.

"Nähdäkseni teidän isänne ja siskonne."

"Minun isäni ja siskoni... kuinka teidän kuninkaallinen Korkeutenne tietää...?"

"Minä otin asiasta selvän", vastasi hän, "ja sain kuulla, että he asuvat ainoastaan parin sadan askeleen päässä valtatiestä, jota matkustamme. Te annatte määräyksen, että pysähdytään Taverneyssä."

-- Minulla nousi hiki otsalle, ja kiiruhdin lausumaan hänen kuninkaalliselle Korkeudelleen, vavisten kuten ymmärrätte:

"Madame, isäni talo ei ole kyllin arvokas vastaanottamaan niin loistavaa prinsessaa."

"Miksi ei?" kysyi hänen kuninkaallinen Korkeutensa.

"Me olemme köyhiä, madame."

"Sitä parempi", sanoi hän, "vastaanotto on silloin sitä sydämellisempi ja koruttomampi, olen varma siitä. Lieneehän tuolla Taverneyssä, vaikka se olkoonkin köyhä, kuppi maitoa ystävälle, joka tahtoo hetkeksi unohtaa, että hän on Itävallan arkkiherttuatar ja Ranskan dauphine."

"Oh, madame", vastasin minä vaan kumartaen. Muuta en voinut virkkaa, nöyryys kielsi minua sanomasta enempää.

-- Toivoin, että hänen kuninkaallinen Korkeutensa unohtaisi tämän aikeensa, tai että hänen päähänpistonsa haihtuisi matkalla tänä aamuna, raittiin tuulen henkäyksissä, mutta se oli turhaa. Pont-à-Moussonissa hevosten muuttopaikassa kysyi hänen Korkeutensa minulta, joko me olimme lähellä Taverneytä, ja minun täytyi vastata, ettemme olleet sieltä enää kuin puolentoista peninkulman päässä.

-- Tyhmyri! -- huudahti parooni.

-- Jumala paratkoon; dauphine mahtoi aavistaa tukalan asemani, sillä hän sanoi minulle: "Älkää peljätkö mitään, minä en viivy kauan siellä. Mutta koska te uhkaatte minua vastaanotolla, joka tuottaa minulle kärsimyksiä, niin olemmehan vaan kuitit, sillä tuotinhan minäkin teille hankaluutta Strassburgiin saapuessani." Kuinka voin vastustaa noin viehättävää puhetta? Sanokaapas se, isä.

-- Oi, sehän oli aivan mahdotonta, -- virkkoi Andrée. -- Ja hänen kuninkaallinen Korkeutensa tyytyy varmaan kukkiini ja kuppiin maitoa, jonka hänelle tuon, kuten hän on luvannut, sillä niin hyvältä hän tuntuu.

-- Kyllä, -- myönsi parooni; -- mutta hän ei tyydy nojatuoleihini, jotka ruhjovat hänen luunsa, eikä seiniini, joita hänen on surkea katsella. Hiiteen tuollaiset päähänpistot! Kyllä Ranska kerran saa hyvän hallitsijattaren tuollaisesta naisesta, joka näin seuraa oikkujaan. Peijakas! Se on merkillisen hallitusajan auringonnousua.

-- Oi, isä-kulta, kuinka te voitte puhua noin ruhtinattaresta, joka osoittaa meille tällaista kunnioitusta?

-- Tai paremminkin vie kunniani, -- huusi vanhus. -- Kuka enää Taverneyn sukua muistaakaan? Ei kukaan. Suvun nimi lepää haudattuna Maison-Rougen raunioissa, ja minä toivoin, ettei se astuisi sieltä esiin muuta kuin jollakin toisella tavalla ja silloin kuin sen oikea hetki olisi tullut. Mutta minä toivoin turhaan, ja nyt herättää sen kuolleista lapsellinen oikku, vetää näkyviin himmentyneenä, tomuisena, köyhänä, surkeana. Nyt saavat sanomalehdet, jotka nuuskivat kaikkea naurettavaa, siitäkin aiheen skandaalin tekoon, jollaisilla ne elävät, ja kertovat saastaisissa uutisissaan ylhäisen prinsessan käynnin hökkeli Taverneyssä. _Cordieu!_ Minä keksin nyt keinon!

Nämä viimeiset sanat lausui parooni sillä tavoin, että hänen lapsensa oikein säpsähtivät.

-- Mitä te tarkoitatte, isä? -- kysyi Filip.

-- Minä tarkoitan, -- mutisi parooni hampaittensa takaa, -- että minä tiedän tempun, ja koska Medinan kreivi hennoi polttaa palatsinsa saadakseen erästä kuningatarta hyväillä, niin totta kai minä osaan polttaa kurjan hökkelin päästäkseni vastaanottamasta Ranskan dauphinea. Antaa prinsessan tulla vaan!

Veli ja sisar eivät tarkoin kuulleet muuta kuin viime sanat, mutta he katsahtivat rauhattomina toisiinsa.

-- Antaa hänen tulla vaan, -- hoki parooni de Taverney.

-- Hän ei voikaan viipyä kauan enää, -- sanoi Filip. -- Minä ratsastin suoraan Pierrefitten metsän läpi joutuakseni edes muutamaa minuuttia ennen saattuetta, joten se ei voi olla etäällä.

-- Siis ei ole aikaa hukata, -- huudahti parooni.

Ja sukkelasti kuin kaksikymmen-vuotias poika poistui parooni salista, juoksi keittiöön, tempaisi liedestä palavan kekäleen ja ryntäsi rehuvajaan, joka oli täynnä kuivia olkia, apilasta ja rehupapua. Hän lähestyi jo kekäle kädessä heinäkasaa, kun Balsamo ilmestyi hänen taakseen ja tarttui häntä käsivarteen.

-- Mitä te teette, monsieur? -- sanoi hän riistäen kekäleen pois vanhuksen käsistä; -- Itävallan arkkiherttuatar ei ole toki mikään Bourbonin konnetaabeli, jonka tulo saastuttaisi talon niin, että sen polttaa mieluummin kuin antaa hänen astua sisälle.

Vanhus seisahtui paikalleen kalpeana ja vavisten, eikä hymyillyt niinkuin tavallisesti. Hänen oli täytynyt ponnistaa kaikki voimansa tehdäkseen äskeisen päätöksensä, kunniansa puolesta, ainakin sillä tavoin kuin hän sen käsitti, päätöksen, joka olisi muuttanut vielä siedettävän köyhyyden suorastaan kurjuudeksi.

-- Kiiruhtakaa, monsieur, -- virkkoi Balsamo, -- te ette ennätä muuta kuin riisua tuon aamunuttunne ja pukeutua soveliaammin. Siihen aikaan kuin minä Filipsburgin piirityksen päivinä tunsin parooni de Taverneyn, oli hänen rinnassaan Ludvig Pyhän suur-risti. Ja minä en tiedä takkia, joka ei olisi komea ja hieno, kun sitä se kunniamerkki kaunistaa.

-- Mutta, monsieur -- sanoi de Taverney, -- nyt saa dauphine nähdä seikan, jota minä en tahtonut näyttää edes teillekään, sen, että minä olen onneton.

-- Olkaa huoletta, parooni; hän saa muuta ajattelemista, niin ettei hän huomaa, onko teidän talonne uusi vai vanha, köyhä vai rikas. Olkaa ystävällinen vieraille, monsieur, se on ylimysvelvollisuutenne. Mitä hänen kuninkaallisen Korkeutensa viholliset ajattelisivatkaan, ja niitä hänellä on paljon, jos hänen ystävänsä polttavat linnansa päästäkseen ottamasta häntä kattonsa alle? Älkäämme jo etukäteen hankkiko itsellemme tulevia vihoja, monsieur; kullakin päivällä on oma surunsa.

Hra de Taverney totteli alistuvaisena, jollaisena olemme jo ennen hänet nähneet, ja meni taas lastensa luokse, jotka häntä kaikkialta haeskelivat.

Balsamo jälleen lähti hiljaa omille teilleen, ikäänkuin viimeistelemään jotain alettua tehtävää.

14.

Marie-Antoinette-Josephe, Itävallan arkkiherttuatar.

Ei tosiaan ollut aikaa hukata, niinkuin Balsamo oli äsken sanonut. Kovaa ajoneuvojen, hevosten ja ihmisäänten hälinää kuului jo oikotieltä, joka toi suuremmalta parooni de Taverneyn linnaan ja oli tavallisesti hyvin hiljainen.

Sitten näkyivät kolmet vaunut, joista yhdet olivat koristetut kultauksilla ja jumalaistaruja esittävillä kohokuvilla eivätkä komeudestaan huolimatta muuten olleet vähemmän tomun ja lian säästämät kuin toisetkaan. Nuo kolmet vaunut pysähtyivät portin luona, jota Gilbert piti auki, silmät suurina ja aivan kuin kuumeesta vavisten, mikä seikka osoitti, että mielensä oli syvästi järkkynyt, kun hän näki tällaisen lauman suuruuksia.