Part 12

-- Niin, kovia tuskia, -- vastasi Andrée; -- minä olen kuin lamattu väsymyksestä, enkä tiedä siihen mitään syytä. Minä en tehnyt eilisiltana mitään muuta kuin muinakin päivinä. Jospa minä tulen sairaaksi!

-- Oh, neiti, -- sanoi Nicole, -- ihmisellähän on joskus suruja.

-- Suruja? -- toisti Andrée.

-- Niin, surut saavat aikaan samaa kuin kova uupumus. Minä tiedän sen hyvin.

-- Vai niin, onko sinullakin suruja, sinulla, Nicole?

Ja nämä sanat lausuttiin niin halveksivan välinpitämättömästi, että ne virittivät Nicolessa rohkeuden turvautua viimeisiin aseisiinsa.

-- On, neiti, -- vastasi hän luoden silmänsä maahan, -- kyllä, minulla on suruja.

Andrée laskeutui huolettomasti vuoteestaan ja riisuutuessaan kokonaan pukeutuakseen hän sanoi:

-- Kerrohan minulle.

-- Niin, minä tulinkin neidin luo sanoakseni, että... Hän keskeytti,

-- Sanoaksesi, että? Mitä kummaa, kuinka sinä olet tyrmistyneen näköinen, Nicole!

-- Olen tyrmistyneen näköinen niinkuin neiti väsyneen; nähtävästikin me molemmat kärsimme.

Tuo _me_ ei miellyttänyt Andréeta, hän rypisti kulmiaan ja huudahti:

-- Oho!

Mutta Nicole ei liioin välittänyt tuosta huudahduksesta, vaikka sävyn, jolla se oli lausuttu, olisi jo pitänyt olla hänelle varoitus.

-- Koska neiti välttämättä tahtoo, niin minä alan, -- virkkoi hän.

-- Antaahan tulla, -- vastasi Andrée.

-- Minä haluan naimisiin, -- jatkoi Nicole.

-- Pyh, -- huudahti Andrée... -- sinä ajattelet sellaista, etkä ole vielä seitsemäätoista täyttänyt?

-- Neiti itse ei ole kuin kuudentoista.

-- Entä sitten?

-- Hm, vaikka neiti ei ole vasta kuin kuudentoista, ettekö tekin ajattele joskus naimisiin menoa?

-- Mistä sinä luulet sellaista huomanneesi? -- kysyi Andrée ankarasti.

Nicole avasi jo suunsa antaakseen jonkun rohkean vastauksen, mutta hän tunsi Andréen, hän tiesi, että hän katkaisisi sillä tavalla jyrkästi koko selvittelyn, joka ei ollut vielä edistynyt tarpeeksi pitkälle; hän siis muutti aikomustaan.

-- Tosiaankaan, enhän minä voi tietää, mitä neiti ajattelee, minä olen vaan maalainen ja olen luonnonmukainen.

-- Sepä kummallinen sanantapa.

-- Miten niin? Eikö ole luonnon mukaista rakastaa jotakuta ja antaa toisen rakastaa?

-- Hyvin uskottavaa; entä sitten?

-- Niin, minä rakastan jotakuta.

-- Ja joku rakastaa sinua?

-- Minä luulen niin, neiti.

Nicole huomasi heti, että sana "luulo" tuntui liian kalpealta ja että tällaisessa tilaisuudessa se tarvitsisi vielä vahvistusta.

-- Nimittäin, minä olen siitä varma, -- lisäsi hän.

-- Sehän hauskaa; neiti näyttää käyttävän aikaansa Taverneyssä hyvin, mikäli huomaan.

-- Täytyyhän sitä ajatella tulevaisuuttaan. Teillä, vallasnaisella, on toivottavissa vielä jonkin rikkaan sukulaisen perinnöt. Minulla, jolla ei ole sukulaisia, minulla ei ole muuta kuin mitä itse saan hankituksi.

Nicolen viimeinen päättely tuntui Andréesta niin selvältä seikalta, että hän aivan unohti, millä tavoin Nicole oli lausunut äsken nuo sopimattomilta tuntuvat sanansa. Ja Andréen luontainen hyvyys voitti hänen epäilyksensä.

-- No niin, sanopas, -- jatkoi Andrée, -- kenen kanssa sinä aiot naimisiin?

-- Oh, erään, jonka neiti tuntee, -- virkkoi Nicole luoden tarkkaavasti kauniit silmänsä Andréehen.

-- Jonka minä tunnen?

-- Hyvin.

-- Kuka se sellainen on? Sinähän teet minut aivan uteliaaksi; annahan kuulua.

-- Pelkään, ettei valintani neitiä miellytä.

-- Minua?

-- Niin.

-- Sinä siis arvioit itsekin hänet vähän soveltumattomaksi?

-- Sitä en tarkoita.

-- No, mutta puhu nyt pelkäämättä; emäntäin velvollisuus on pitää huolta niistä palkollisista, jotka ovat kelvollisia, ja minä olen sinuun tyytyväinen.

-- Neiti on sangen kiltti!

-- Sanohan nyt nopeasti, ja vedä kureliivini kiinni.

Nicole kokosi nyt kaikki voimansa ja koko tarkkaavaisuutensa.

-- No niin, se on... se on Gilbert, -- lausui hän. Nicolen suureksi ihmeeksi ei Andrée räpäyttänyt silmäänsäkään.

-- Gilbert, pikku Gilbert, imettäjäni poika?

-- Juuri hän, neiti.

-- Kuinka? Tuon nuoren pojanko kanssa sinä aiot naimisiin?

-- Niin, neiti, hänen kanssaan.

-- Ja hän rakastaa sinua?

Nicole luuli päässeensä nyt ratkaisevaan kohtaan.

-- Hän on kymmenesti sen minulle sanonut.

-- No hyvä, mene sitten hänen kanssaan naimisiin, -- sanoi Andrée rauhallisesti; -- minun mielestäni ei siihen ole mitään estettä. Sinulla ei ole enää vanhempia ja hän on orpo, ja te voitte kumpikin itse määrätä kohtalonne.

-- Kyllä, kyllä, -- änkytti Nicole, ällistyneenä siitä, että asia kehittyi niin täydellisesti vastoin hänen odotuksiaan. -- Kuinka? Neiti siis sallii, että...?

-- Miksikä ei, vaikka kyllähän te olette molemmat vielä kovin nuoria.

-- Saammepahan sitten sitä kauemmin elää yhdessä.

-- Te ette ole varakkaita kumpikaan.

-- Me teemme työtä.

-- Mitä työtä hän tekee, joka ei pysty mihinkään?

Tätä iskua ei Nicole enää sietänyt; moinen sitkeä teeskentely sai hänen kärsivällisyytensä loppumaan.

-- Neiti sallinee minun sanoa, että te kohtelette tylysti tuota Gilbert-parkaa, -- vastasi hän.

-- Kah, -- äännähti Andrée, -- minä kohtelen häntä niinkuin hän ansaitsee; hän on laiskuri.

-- Oh, neiti, hän lukee aina ja toivoo vaan saavansa oppia.

-- Aina haluton toimeen, -- jatkoi Andrée.

-- Ei ainakaan neitiä kohtaan, -- vastasi Nicole.

-- Mitä tarkoitat?

-- Neitihän tietää asian paremmin kuin kukaan muu, te, joka käskette hänen lähtemään metsälle ampumaan riistaa pöytään.

-- Minäkö?

-- Ja annatte hänen joskus samota viitisen penikulmaa ennenkuin hän saa jotain.

-- Tosiaan, minun täytyy myöntää, että sitä en ole koskaan tullut ajatelleeksi.

-- Jonkin saamistako? -- sutkautti Nicole nauraen.

Andréekin olisi ehkä tälle sutkaukselle nauranut eikä olisi aavistanut kamarineitsyensä pistoksissa piilevää sapekkuutta, jos hän nyt olisi ollut tavallisessa sieluntilassa. Mutta hänen hermonsa värisivät yhä kuin soittimen kielet, jota on äsken liian rajusti käsitelty. Hermotäristys kulki nyt ennen hänen jokaista tahdontoimintaansa, hänen jokaista ruumiillista liikettään. Jok'ainoa ajatus tuotti hänelle tällä hetkellä vaikeutta, joka hänen oli voittamalla voitettava. Meidän aikamme sanantapaa käyttäen voisimme sanoa, että hän oli _puistatuksissa_: onnistunut sana, joka tuo heti mieleemme vastenmielisen muiston hetkestä, jolloin olemme maistaneet jotain hapanta hedelmää tai koskeneet jotain rosoista esinettä.

-- Mitä tuo sukkeluus merkitsee? -- kysyi Andrée yhtäkkiä teräväksi tullen ja kooten kärsimättömästi kaiken tarkkanäköisyytensä, jota hänellä ei ollut kohtauksen alkupuolella heikkoutensa tähden.

-- Sukkela en ole, neiti, -- vastasi Nicole. -- Sukkeluus sopii vallasnaisten leikiksi. Minä olen köyhä tyttö ja puhun vaan asiat niinkuin ne ovat.

-- Miten ne sitten ovat? Anna tulla!

-- Neiti loukkaa Gilbertiä, joka on teille aina niin altis. Siinä se on.

-- Hän täyttää ainoastaan palvelijantehtävänsä. Ja mitä muuta?

-- Mutta eihän Gilbert ole palvelija, neiti; eihän hän ole palkalla.

-- Hän on meidän entisen vuokramiehemme poika; hän saa meiltä ylläpidon eikä tee mitään ruokansa ja asuntonsa vastineeksi, jotka hänelle täällä annetaan; oma häpeänsä, hän ne siis anastaa. Mutta mihin sinä pyrit näillä sanoillasi, ja miksi sinä puollat niin innokkaasti tuota poikaa, jonka kimppuun ei ole karattukaan?

-- Oh, ei maar neiti hänen kimppuunsa karkaa, päinvastoin, -- vastasi Nicole hymyillen, ja se hymy oli täynnä pistokkaita.

-- Taas puhetta, jota minä en ymmärrä.

-- Kun neiti ei tahdo sitä ymmärtää.

-- Riittää, -- sanoi Andrée ankarasti; -- selitä minulle heti paikalla, mitä tarkoitat.

-- Neiti tietää paremmin kuin minä, mitä minä tarkoitan.

-- En, minä en tiedä mitään, ja minä en edes aavista mitään, sillä minulla ei ole aikaa mietiskellä ongelmia, joita sinä minulle asetat. Pyydät minulta myöntymystä naimakauppaanne, eikö niin?

-- Niin, neiti, ja minä pyydän, ettei neiti olisi pahastuksissaan minulle, jos Gilbert rakastaa minua.

Mitä se minuun kuuluu, rakastaako Gilbert sinua vai ei? Sinä väsytät jo minua!

Nicole kavahti pienille jaloilleen pystyyn kuin kukonpoika kannuksilleen. Viha, jota hän oli niin kauan sulkenut sisäänsä, Purkautui viimein ilmi.

-- Tästä päättäen, -- huudahti hän, -- neiti lienee jo sanonut samaa myöskin Gilbertille.

-- Puhelenko minä sinun Gilbertisi kanssa? Jätä minut rauhaan, olet hullu.

-- Puhuuko neiti hänen kanssaan tai lakkaako puhumasta, ainakaan siitä ei ole pitkää aikaa, jolloin se on tapahtunut.

Andrée astui Nicolea kohti ja katsoi häntä kiireestä kantaan rajattoman halveksuvasti.

-- Sinä olet kierrellyt ja kaarrellut jo tunnin jotain hävyttömyyttä sanoaksesi. Suu puhtaaksi nyt. Minä vaadin!

-- Mutta... -- koetti Nicole estellä hiukan liikutettuna.

-- Sinä sanoit, että minä olen puhellut Gilbertin kanssa?

-- Niin, neiti, ja sanon vieläkin.

Ajatus, jota Andrée oli jo hetken miettinyt, mutta pitänyt aivan mahdottomana, pälkähti taas hänen päähänsä.

-- Mutta tuo raukkahan on mustasukkainen, taivas varjelkoon! -- huudahti hän nauruun purskahtaen. -- Rauhoitu, Legay-parka, minä en tähystele sinun Gilbertiäsi, enkä minä tietäisi sanoa edes, minkä väriset hänen silmänsä ovat.

Ja Andrée tunsi nyt olevansa aivan valmis antamaan tytölle anteeksi hänen sanansa, jotka eivät hänestä enää olleetkaan nenäkkyyttä, vaan hulluutta.

Tätä ei Nicole suinkaan tarkoittanut; hänen mielestään oli loukattu juuri häntä itseään, eikä hän suinkaan pyytänyt anteeksi.

-- Sen minä uskon, -- vastasi Nicole, -- eikä sitä tietoa saakaan katsomalla häntä yönaikaan.

-- Mitä nyt? -- huudahti Andrée, joka alkoi jo ymmärtää, mitä kuuli, mutta ei voinut vielä uskoa korviaan.

-- Sanon, että jos neiti ei puhu Gilbertille muuta kuin yöllä, niinkuin neiti eilis-iltana teki, niin sillä tavalla ei liioin opi tietämään, minkä näköiset hänen kasvonsa tai silmänsä ovat.

-- Jos et tuossa tuokiossa selvitä, mitä tarkoitat, niin varo itseäsi! -- huudahti Andrée aivan kalpeana.

-- Oh, se on helppoa, -- vastasi Nicole, hyljäten koko varovaisen suunnitelmansa. -- Minä näin viime yönä...

-- Vaiti, minua huudetaan tuolta alhaalta, -- virkkoi Andrée.

Tosiaan joku huusi puutarhasta:

-- Andrée, Andrée!

-- Siellä on herra parooni, isänne, neiti, -- sanoi Nicole, -- ja tuo vieras, joka oli täällä yötä.

-- Mene sinä sinne; sano, että minä en saata tulla vastaamaan, sano että minä voin pahoin, että minä olen väsynyt ja kipeä. Ja tule sitten takaisin, että minä saan selvän tästä merkillisestä väittelystä.

-- Andrée! -- huusi parooni uudestaan; -- täällä vain hra de Balsamo tahtoo lausua sinulle hyvää huomenta.

-- Mene, sanon minä, -- toisti Andrée osoittaen Nicolelle ovea käskevänä kuin kuningatar.

Nicole totteli, niinkuin Andréeta aina täytyi totella: vastaamatta, suutaan mutistamatta.

Mutta kun Nicole oli lähtenyt huoneesta, tunsi Andrée itsessään jotain merkillistä. Niin lujasti kuin hän olikin päättänyt olla näyttäytymättä, tunsi hän ikäänkuin jokin voimakas ja vastustamaton mahti olisi vetänyt häntä ikkunaa kohti, jonka kamarineitsyt oli jättänyt auki.

Hän näki silloin ulkona Balsamon, joka kumarsi hänelle syvään ja katseli tarkoin häntä.

Andrée horjui, ja hän tarttui kiinni ikkunaluukkuihin, säilyttääkseen tasapainonsa.

-- Hyvää huomenta, monsieur, -- vastasi hän puolestaan.

Hän lausui nämä kaksi sanaa juuri kuin Nicole ehti puutarhaan ilmoittamaan paroonille, ettei hänen tyttärensä tulisi vastaamaan. Nicole seisoi nyt ällistyneenä ja suu auki, ymmärtämättä laisinkaan moista emäntänsä ristiriitaista oikkua.

Ja melkein heti hervahti Andrée aivan voimattomana istumaan nojatuoliin. Balsamo katsoi häneen yhä.

12.

Päivän tullen.

Matkustaja oli noussut ylös varhain aamulla mennäkseen katsomaan ajoneuvojaan ja tiedustamaan, miten Althotas voi.

Kaikki muut nukkuivat vielä linnassa paitsi Gilbert, joka istui huoneessaan pääoven vieressä ja seurasi sieltä ikkunaristikkojen takaa piilosta kaikkia Balsamon liikkeitä ja tarkasteli hänen hommiaan. Mutta Balsamo tuli pian vajasta pois ja sulki Althotaan kammion oven. Ja hän oli jo kaukana, kun Gilbert ennätti ulos puistokäytävään.

Balsamo nousi metsikköön linnan taakse. Ja hän hämmästyi suuresti muutosta, jonka päivänvalo sai aikaan tuossa maisemassa, joka oli hänestä eilen näyttänyt niin kolkolta.

Pientä, valkean ja punaisen kirjavaa linnaa, sillä se oli rakennettu kivistä ja tiilistä, suojasi valtavan korkea sykomoori- ja kultasadepuu-metsikkö, jonka kukkivat oksat hipoivat sen kattoa ja kaunistivat paviljonki-rakennukset ikäänkuin kultakruunuilla.

Etualalla puutarhassa oli keinotekoinen, neliskulmainen lammikko, ympärysmitalta noin kolmekymmentä askelta laaja, ja sitä kiersi leveä ruohikkoreunus ja sen vieressä rehoitti kukkivain seljain muodostama lehtimaja. Tuo lammikko ympäryksineen oli oikea lepo katseelle, jonka näköpiirin puistokujan korkeat kastanjapuut ja haavat tekivät tältä puolelta linnaa ahtaaksi.

Paviljonkirakennusten kummaltakin puolelta nousi leveä lehtikuja, vaahterain, plataanien ja lehmusten muodostama, pieneen metsikköön, jossa oli runsaasti pikkulintuja, ja niiden aamulaulu kaikui nyt paraikaa linnan luo saakka. Balsamo läksi kulkemaan vasenta kujaa pitkin ja joutui parinkymmenen askeleen päästä viheriään metsikköön, jossa ruusut ja syreenit levittivät suloista tuoksuaan yhä eilisen sateen kostuttamina. Paatsama-pensaiden kätköstä tunkeutuivat esiin kuusamat ja jasmiinit, ja tuolla haipui lehdon varjoon kurjenmiekka-käytävä, jonka kukkain joukossa hohti hyötymansikoita. Ja lehto taas oli aivan täynnänsä kukkivia orjantappuroita ja orapihlajoita.

Balsamo saapui siten aivan puiston korkeimmalle kohdalle. Sieltä näki hän vanhan, limsiöistä rakennetun linnan rauniot, jotka vieläkin olivat sangen majesteettiset. Yksi ainoa torninpuolisko oli niistä enää jäljellä, keskellä suunnatonta kivirykelmää, jonka kupeella kiemurteli pitkinä seppeleinä muratti ja villiviini, nuo hävityksen villit lapset, jotka luonto on sijoittanut raunioille näyttääkseen ihmiselle, että yksin rauniotkin ovat hedelmällisiä.

Tältä kannalta katsoen ei Taverneyn tila, joka supistui ainoastaan seitsemään tai kahdeksaan auranalaan maata, ollut suinkaan vailla arvoa eikä suloutta. Talo oli kuin tuollainen kallioluola, jonka suun luonto kaunistaa kukkasilla, köynnöksillä ja oikukkailla kiviryhmiensä muodoilla, mutta jonka ulkonainen alastomuus kuitenkin peljästyttää matkustajaa ja pyrkii lykkäämään hänet paikalta takaisin, jos hän on eksynyt tieltä ja aikonut pyytää yömajaa noiden kallioiden ontelossa.

Kun Balsamo oli kävellyt raunioilla tunnin ajan ja tuli takaisin asuinrakennusta kohti, näki hän jo paroonin, joka juuri astui ulos pääportaille vievästä sivuovesta, heikko ja laiha ruumis verhottuna aamunuttuun. Ja parooni laskeutui puutarhaan ja alkoi siellä samoilla edestakaisin puhdistellen kukkivia ruusupensaita ja hävittäen etanoita.

Balsamo kiiruhti hänen luoksensa.

-- Monsieur, -- sanoi hän kohteliaasti, ja hänen käytöstänsä voi kiittää sitäkin hienommaksi, koska hän oli jo saanut varman selon isäntänsä köyhyydestä, -- suokaa minun pyytää teiltä, samalla kun lausun teille kunnioittavan tervehdykseni, nöyrästi anteeksi. Minun velvollisuuteni olisi näet ollut odottaa teidän heräämistänne ennen kuin läksin ulos. Mutta luodessani ikkunastani silmäyksen Taverneyn puistoon, lumosi se minut niin, että tahdoin heti nähdä tämän kauneuden ja sitten nuo valtavat rauniot.

-- On kyllä totta, monsieur, että ne rauniot ovat kauniit, -- vastasi vanha parooni vastattuaan kohteliaasti Balsamon tervehdykseen. -- Mutta se onkin ainoa kaunis, mitä täällä on.

Se on ollut aikoinaan linna? -- kysyi matkustaja.

Niin, se oli minun linnani, tai paremminkin sukuni linna, öitä kutsuttiin nimellä Maison-Rouge, ja me olemme kauan käyttäneet sitä nimeä de Taverney-nimen yhteydessä. Maison-Rougen aikoina tila sai myöskin paroonikunnan arvon. -- Mutta, kunnon vieraani, älkäämme puhuko sellaisesta, jota ei enää ole. Balsamo kumarsi myöntyväisenä.

-- Minä tahtoisin puolestani, -- jatkoi vanha parooni, -- pyytää anteeksi teiltä. Kotini on köyhä, ja minä olin siitä teille jo huomauttanutkin.

-- Minä voin täällä mainiosti, monsieur!

-- Hökkeli vaan, kunnon vieraani, hökkeli, -- väitti parooni. -- Pesä, johon rotatkin alkavat mieltyä, sitten kun ketut ja sisiliskot ja tarhakäärmeet ovat karkoittaneet ne pois tuolta vanhemmasta linnasta. Ah, _pardieu_, monsieur, -- jatkoi parooni, -- te, joka olette noita, tai ainakin vähän siitä puuttuu, teidän pitäisi nostaa maasta ja rakentaa jälleen vanha linnamme Maison-Rouge. Eikä teidän silloin suinkaan pitäisi unhoittaa myöskään noita kahtatuhatta auranalaa niittyä ja metsämaata, joka sitä ennen ympäröi. Mutta panenpa vetoa, ettette olekaan moista suunnitellut, vaan olette sensijaan kohteliaasti tyytynyt nukkumaan kurjan kurjassa vuoteessa.

-- Oh, monsieur.

-- Älkää kieltäkö sitä, kunnon vieraani. Se vuode on kurja, minä tunnen sen, se on poikani sänky.

-- Minä vakuutan, teille, monsieur, että se oli minusta sellaisenaan erinomainen. Joka tapauksessa olen aivan ymmällä teidän hyvyydestänne minua kohtaan, ja minä tahtoisin kaikesta sydämestäni osoittaa teille kiitollisuuttani tekemällä teille jonkun pienen palveluksen.

Vanhus oli aina kujeellinen eikä jättänyt vastaamatta.

-- Hyvä, -- sanoi hän osoittaen la Brietä, joka juuri toi erinomaisen hienolla saksilaisella lautasella lasin kirkasta vettä, -- hyvä, siihen saatte heti tilaisuuden, arvoisa parooni; tehkää minulle sama hyvätyö kuin Vapahtajamme teki Kaanaan häissä, muuttakaa tämä vesi viiniksi. Mutta ainakin bourgogne-viiniksi tai esimerkiksi chambertiniksi. Silloin teette minulle suurimman palveluksen, mitä tällä hetkellä voitte.

Balsamo hymyili; vanhus piti tätä hymyilyä kieltona, tarttui lasiin ja tyhjensi sen pohjaan asti.

-- Mainio lääke, -- sanoi Balsamo. -- Vesi on jaloin elementeistä, parooni, koska itse Jumalan henki liikkui vetten päällä ennen maailman luomista. Mikään ei jaksa vastustaa sen vaikutusta. Se kuluttaa kivenkin, ja ehkäpä kerran huomataan, että se voi liuentaa tyhjiin vaikkapa timantin.

-- Niin juuri, minut se ainakin liuentaa tyhjiin, -- vastasi parooni. -- Tahdottako kilistää kanssani, vieraani? Minun viinilläni on se hyvä puoli, että se on ainakin parhainta laatuaan. Oh, sitä on kyllä vielä! Sille ei käy niin huonosti kuin maraskiinilleni.

-- Jos olisitte antanut tuoda oman lasinne keralla lasin minullekin, hyvä vierasisäntäni, niin ehkäpä se kohteliaisuus olisi saanut minut keksimään keinon olla teille joksikin hyödyksi.

-- Hyvä, selittäkäähän, millä tavalla? Onko se jo liian myöhäistä?

-- Ei suinkaan! Käskekää tuota kunnon miestä tuomaan minulle lasillinen aivan puhdasta vettä.

-- La Brie, kuulitko? -- huusi vanha parooni.

La Brie läksi juoksemaan virkaintoisena kuten tavallisesti.

-- Kuinkahan lie, -- sanoi vanha parooni kääntyen vieraansa puoleen, -- olisiko vedessä, jota minä juon joka aamu lasin, todellakin joitakin ominaisuuksia tai salaisuuksia, joita minä en ole aavistanut? Olisinko minä kymmenen vuotta tietämättäni ottanut osaa alkemiaan kuten Jourdain[32] aikoinaan hoiteli proosaa?

-- En tiedä, mitä lienette harrastanut, -- vastasi Balsamo totisena, -- mutta minä tiedän, mitä minä harrastan.

Sitten kääntyi hän la Brien puoleen, joka oli ihmeteltävän nopeasti toimittanut määrätyn tehtävän, ja sanoi:

-- Kiitos, kunnon mies!

Ja Balsamo otti lasin la Brien käsistä ja kohotti sen ylös silmäinsä tasalle ja tutkisteli sen kristallista sisältöä, jonka pinnalla päivän täysi valo päilytti helmiä ja kimallutti sinertäviä ja timantinhohtavia viiruja.

-- Mahtaa näkyä komeuksia, tuollaisessa vesilasissa? -- sanoi vanha parooni. -- Peijakas sentään!

-- Kyllä, herra parooni, -- vastasi muukalainen; -- ainakin tänään siinä on paljon komeaa.

Ja Balsamo näytti alkavan tarkastaa vettä yhä tyystemmin, Taverneyn paroonin katsellessa koko ajan toimitusta ja la Brien pitäessä aivan ällistyneenä lautasta vieraan edessä.

-- Mitä näette siellä, hyvä vieraani? -- kysyi parooni jatkaen yhä pilkkailuaan. -- Minä suorastaan kiehun kärsimättömyydestä. Jokin perintö kai minulle, jokin uusi Maison-Rouge, jonka avulla voin hiukan korjata sekavia asioitani?

-- Näen siellä erään neuvon, jonka tahdon teille heti ilmoittaa, nimittäin tämän: olkaa varuillanne!

-- Älkää? Aiotaanko karata kimppuuni?

-- Ei, mutta te saatte tänä aamuna tänne vieraan.

-- Sittenpä teillä on kohtaus jonkun kanssa minun kodissani! Se on pahoin tehty, monsieur, sangen pahoin. Sillä tänä aamuna ei pöydässäni olekaan ehkä peltopyitä, muistakaa se!

-- Se, mitä minulla on kunnia ilmoittaa teille, hyvä vierasisäntäni, on vakava asia, jonka merkitys on mitä suurin, -- jatkoi Balsamo. -- Joku matkustaa paraikaa Taverneytä kohti.

-- Voi hyvä Jumala; mistä syystä, ja mikä vieras? Sanokaa se, hyvä ystävä, sitä oikein rukoilen, sillä tunnustan suoraan, että kaikki vieraat ovat minulle kiusallisia, -- sen olette kai huomannut jo tuon vastaanoton happamuudesta, joka tuli teidän osaksenne. Selittäkää asia tarkemmin, hyvä noita, paljon tarkemmin, jos suinkin mahdollista.

-- Se ei ole ainoastaan mahdollista, vaan sanonpa teille vielä, ettette luulisi vaativanne minulta liian suuria, että se on minulle helppoakin.

Ja Balsamo lähensi tarkan silmänsä tähystämään taas opaalin väristä nestettä, joka häilyi lasissa.

-- No niin, näettekö mitä? -- kysyi Taverneyn parooni.

-- Kyllä hyvinkin.

-- Puhukaapa siis.

-- Minä näen tänne tulevan korkea-arvoisen henkilön.

-- Ohoo, tosiaanko? Ja tuo henkilö tulee tänne noin vaan kenenkään kutsumatta?

-- Hän on itse kutsunut tänne itsensä. Häntä opastaa teidän poikanne.

-- Filip?

-- Juuri hän.

Nyt valtasi paroonin iloisuuden puuska, joka oli taikuria kohtaan sangen epäkohtelias.

-- Ahaa, -- nauroi hän, -- minun poikani opastamana... Sanoitteko, että poikani opastaa tänne tuota henkilöä?

-- Sanoin kyllä.

-- Tunnetteko te poikani?

-- En vilaukseltakaan.

-- Ja poikani on tällä hetkellä missä?...

-- Tuskin neljännespeninkulman päässä.

-- Täältäkö?

-- Täältä.

-- Rakas herrani, ilmoitanpa, että minun poikani on Strassburgissa, jossa hän palvelee varusväessä. Ja minä vannon teille, että ellei hän tahdo joutua karkurin kirjoihin, jota hän ei tosiaan tee, ei hän kuljettele ketään tänne minun luokseni.

-- Ja kuitenkin hän kuljettaa, -- väitti Balsamo tutkien yhä vesilasiansa.

-- Ja tuo joku kuljetettu, onko hän nainen vai mies? -- kysyi parooni.

-- Hän on nainen, vieläpä hyvin ylhäinen nainen. Ah, malttakaapas, täällä näkyy jotain erikoista, aivan merkillistä.

-- Ja tärkeääkin? -- kysyi parooni.

-- Kyllä, totisesti.

-- No, sanokaahan sitten.

-- Se on sitä, että tekisitte viisaasti, jos lähettäisitte pois tuon palvelijattarenne, -- tuon pikku heilakan, kuten häntä kutsuitte, jolla on sarvea sormiensa päissä.

-- Ja minkä tähden minun pitäisi lähettää hänet pois?

-- Siksi, että jotkut piirteet Nicole Legayn kasvoissa ovat samanlaiset kuin sillä henkilöllä, joka tänne tulee.

Ja te sanotte, että tuo Nicolea muistuttava nainen on vallasnainen, hyvin ylhäinen nainen? Näettekö nyt, että puhutte aivan mahdottomia!

-- Miksikä niin? Minä ostin kerran muinoin orjattaren, joka oli niin suuressa määrin kuningatar Kleopatran näköinen, että aiottiin viedä hänet Roomaan ja kuljettaa tuon kuningattaren asemasta Oktavianuksen riemusaatossa.

-- Kas, nyt suistutte jälleen sille tolalle! -- tokaisi parooni.

-- No olkoon, tehkää miten haluatte tämän neuvoni suhteen, hyvä isäntäni. Ymmärrättehän, että asia ei kuulu lainkaan minuun, vaan se koskee ainoastaan omaa etuanne.

-- Mutta millä tavoin voi Nicolen ulkonäkö loukata tuota henkilöä?

-- Olettakaa, että te olisitte Ranskan kuningas, mitä asemaa en teille toivota, tai dauphin, jota toivotan teille vielä vähemmän, ihastuisitteko silloin suuresti, jos johonkin taloon tullessanne näkisitte siellä palvelijattarien joukossa luvattoman jäljennöksen omasta majesteettisesta naamastanne?

-- Peijakas, -- sanoi parooni, -- tämä toi vielä ankaramman ongelman. Siitä, mitä nyt sanoitte, johtuisi siis...?