Part 11

-- Ei, vaan meidän yhteiskuntamme. Löytyy maita, joissa jokaisella miehellä on seitsemän, kahdeksan vaimoa, senhän tiedät.

-- Niissä eivät ihmiset ole kristittyjä, -- vastasi Nicole kärsimättömästi.

-- He ovat filosoofeja, -- lausui Gilbert ylpeästi.

-- Ohoo, herra filosoofi, sinusta olisi siis hyvä; jos minä tekisin niinkuin sinä, ottaisin itselleni vielä toisen rakastajan?

-- Minä en tekisi sinulle vääryyttä enkä olisi sinulle tyrannillinen, minä en tahtoisi harjoittaa väkivaltaa sydämesi tunteita kohtaan... Pyhä vapaus ilmenee varsinkin vapaan valinnan kunnioituksessa... Ota uusi mielitietty, Nicole; minä en pakottaisi sinua uskollisuuteen, jos se ei minun mielestäni olisi luonnollista.

-- Ah, -- huudahti Nicole, -- nyt näet, että sinä et rakasta minua!

Väittely oli Gilbertin vahva puoli, ei silti, että hänellä olisi ollut taito tehdä varmoja johtopäätöksiä, vaan siksi, että hän osasi sinkauttaa paradokseja. Sitäpaitsi oli hänellä toki enemmän tietoja kuin Nicolella, vaikka hänellä itselläänkin niitä oli vähän... Nicole ei ollut lukenut muuta kuin sellaista, mikä tuntui hänestä huvittavalta. Gilbert oli lukenut paitsi sellaista, mikä tuntui hänestä huvittavalta, myöskin muuta, joka oli hänestä hyödyllistä.

Gilbert alkoi siis väittelyssä saavuttaa jälleen kylmäverisyyttä, kun se taas Nicolelta väheni.

-- Onko sinulla hyvä muisti, herra filosoofi? -- kysyi Nicole ivallisesti hymyillen.

-- Jonkun kerran, -- vastasi Gilbert.

-- Muistatko, mitä sanoit minulle silloin, kun minä tulin Annonciade-luostarista neidin kanssa viisi kuukautta sitten?

-- En; mutta voithan muistuttaa sitä mieleeni.

-- Sinä sanoit minulle: "Minä olen köyhä." Sen sinä teit sinä päivänä, jolloin meillä oli yhdessä luettavana _Tanzai_ tuolla eräässä holvissa vanhan linnan raunioilla.

-- Hyvä, jatkahan.

-- Sinä vapisit aikalailla sinä päivänä.

-- Hyvin mahdollista, minä olen luonnostani arka, mutta minä teen kaiken voitavani korjatakseni itsessäni tuon vian niinkuin muutkin.

-- Ja kun sinä olet korjannut kaikki vikasi, -- sutkautti Nicole nauraen, -- niin sinä olet täysi mestari.

-- Olen ainakin voimakas, sillä viisaus on voima.

-- Mistä sinä olet tuon lukenut, sanopas?

-- Kuuluuko se sinuun? Puhuhan vaan, mitä minä sanoin sinulle siellä holvin alla.

Nicole tunsi, että vahva pohja katosi yhä enemmän hänen jalkainsa alta.

-- No niin, sinä sanoit minulle: "Minä olen köyhä, Nicole, kukaan ei minua rakasta. Kukaan ei tiedä, mitä minulla on tuolla!" Ja sinä löit rintaasi sydämen kohdalle.

-- Sinä erehdyt, Nicole. Jos minä johonkin löin sitä sanoessani, niin enpä kai lyönyt sydämeen, vaan varmaankin päähäni. Sydän ei ole mitään muuta kuin puserruspumppu, jonka tarkoituksena on syöstä verta ruumiin ulko-osiin. Lue "Filosoofisesta sanakirjasta" kirjoitus _Sydän_.

Ja Gilbert ojensi itsekylläisenä vartaloaan. Hän kopeili nyt Nicolen edessä, tultuaan Balsamon parissa nöyryytetyksi.

-- Sinä olet oikeassa, Gilbert, sinä mahdoit tosiaan silloin lyödä päähäsi. Sinä siis sanoit, päähäsi lyöden: "Minua kohdellaan täällä kuin kartanokoiraa, ja Mahon on jo onnellisempi kuin minä." Minä vastasin silloin, että on väärin olla sinua rakastamatta ja että jos sinä olisit ollut veljeni, niin minä olisin rakastanut sinua, minä. Luulenpa, että minä vastasin sillä tavoin sinulle sydämelläni enkä suinkaan päälläni. Mutta ehkäpä erehdyn: minä en ole lukenut "Filosoofista sanakirjaa".

-- Siinä olet tehnyt tuhmasti, Nicole.

-- Sinä otit silloin minut syliisi. "Sinä olet orpo tyttö, Nicole", sanoit sinä minulle; "minäkin olen orpo; meidän köyhyytemme ja halpa asemamme tekevät meistä enemmän kuin sisaruksia: rakastakaamme siis toisiamme, Nicole, niinkuin olisimme sisaruksia. Muuten, jos tosiaankin olisimme sisaruksia, niin yhteiskunta kieltäisi meidän rakastamasta toisiamme sillä tavoin kuin minä tahdon sinun rakkauttasi." Sitten sinä hyväilit minua.

-- Se on mahdollista.

-- Sinä ajattelit siis sitä, mitä sanoit?

-- Epäilemättä. Ihminen ajattelee melkein aina juuri sitä, mitä sanoo, sillä hetkellä, jolloin hän sen sanoo.

-- Niin, entä nyt...?

-- Nyt olen viisi kuukautta vanhempi, olen oppinut asioita, joita en silloin tuntenut, ja aavistan jo toisia, joita en vielä tunne. Nyt minä ajattelen toisella tavoin.

-- Sinä olet siis valehtelija, petturi, teeskentelijä? -- huudahti Nicole suuttuen.

-- En enempää kuin joku matkustaja, jolta laakson pohjassa kysytään, mitä hän ajattelee maisemasta, mutta jolle sitten tehdään sama kysymys hänen saavuttuaan vuoren huipulle, joka äsken sulki hänen näköpiiriään. Näen nyt suuremman maiseman, siinä koko selitys.

-- Niin että sinä et tahdo minua naida?

-- Minä en ole koskaan sanonut sinulle tahtovani sinut naida, -- vastasi Gilbert halveksuvasti.

-- Mutta, hyväinen aika, -- huudahti tyttö katkeroituen, -- onhan Nicole Legay mielestäni Sebastian Gilbertin arvoinen.

-- Kaikki ihmiset ovat yhdenarvoisia, -- vastasi Gilbert. -- Eroitus on vaan siinä, että luonto tai kasvatus ovat antaneet heille erilaisia sisäisiä arvoja tai eroavia taipumuksia. Sikäli kuin nämät arvot tai taipumukset kehittyvät kenessä suuremmassa, kenessä pienemmässä määrässä, eroavat he toisistaan.

-- Niin että kun sinulla on kehittyneemmät arvot ja taipumukset kuin minulla, niin sinä eroat minusta.

-- Luonnollisesti. Sinä et osaa vielä tehdä varmoja johtopäätöksiä, mutta sinä ymmärrät jo.

-- Hyvä, hyvä, -- huudahti Nicole vimmastuneena, -- kyllä minä ymmärrän.

-- Mitä sinä ymmärrät?

-- Minä ymmärrän, että sinä olet huono mies.

-- Se on mahdollista. Monet syntyvät huonoilla taipumuksilla varustettuina, mutta hyvä tahto kiiruhtaa niitä parantamaan. Rousseau esimerkiksi oli syntynyt huonoilla taipumuksilla varustettuna; mutta hän korjasi kuitenkin itsensä. Minä teen samalla tavoin kuin Rousseau.

-- Voi, hyvä Jumala! -- huudahti Nicole, -- kuinka olen voinut rakastaa mokomaa miestä?

-- Etkä sinä minua rakastanutkaan, Nicole, -- jatkoi Gilbert kylmästi; -- minä miellytin sinua, siinä kaikki. Sinä tulit Nancystä, jossa sinä et ollut nähnyt muita kuin papinkokelaita, jotka olivat sinusta naurettavia; tai sotilaita, joita sinä pelkäsit. Me olimme molemmat nuoria, molemmat viattomia ja halusimme molemmat lakata sitä olemasta. Luonnon vastustamaton ääni meissä puhui. On olemassa jotain, joka syttyy suonissamme silloin kuin kaipaamme, rauhattomuus, johon etsii lääkettä kirjoista, mutta ne tekevät meidät yhäkin rauhattomammiksi. Lukiessamme yhdessä erästä tuollaista kirjaa, sinä, -- muistathan sen, Nicole, -- en voi sanoa, että minulle muka antauduit -- sillä enhän sinulta mitään pyytänytkään etkä sinä minulta mitään kieltänyt, -- vaan me löysimme siinä tilaisuudessa yhdessä erään ennen tuntemattoman salaisuuden sanan. Kuukauden tai kaksi kuului tuo sana: _Onni_! Kuukauden tai kaksi me elimme, emme ainoastaan olleet olemassa. Merkitsikö tämä sitä, että meidän täytyisi, oltuamme pari kuukautta toistemme avulla onnellisia, olla vastedes iankaikkisesti toistemme tähden onnettomia? Ajattelehan, Nicole, jos ihminen onnea antaessaan ja saadessaan sitoutuisi moiseen sopimukseen, silloin luopuisi hän vapaan valinnan oikeudesta, ja sehän olisi luonnotonta.

-- Viisaustieteen tuntejako sinä nyt annat? -- kysyi Nicole.

-- Niinpä luulen, -- vastasi Gilbert.

-- Siispä ei filosoofeille ole mikään pyhää?

-- Kyllä on, järki.

-- Joten minä, joka tahtoisin olla kunniallinen tyttö...

-- Anteeksi, mutta se on jo myöhäistä.

Nicole kalpeni ja lensi vuorotellen punaiseksi, niinkuin jokin ratas olisi syössyt verta hänen päähänsä ja taas sieltä pois.

-- Kunniallinen sinua kohtaan, -- selitti Nicole. -- "Nainen on aina kunniallinen, kun hän on uskollinen sitä kohtaan, jonka hän on sydämensä ystäväksi valinnut", olet sinä sanonut minua lohdutellaksesi. -- Muistathan nuo ajatuksesi avioliitosta?

-- Minä olen puhunut ainoastaan liitosta, Nicole, edellyttäen, että minä en koskaan mene naimisiin.

-- Sinä et koskaan mene naimisiin?

-- En. Minä tahdon olla oppinut ja valistusmies. Ja tiedehän määrää eristäytymään järjen puolesta ja filosofia ruumiin.

-- Monsieur Gilbert, -- sanoi Nicole, -- te olette raukka ja minä luulenkin, että minä olenkin parempi teitä.

-- Lopettakaamme, -- vastasi Gilbert ja nousi seisoalleen, -- sillä me hukkaamme aikaa, te lausumalla minulle loukkauksia ja minä kuuntelemalla niitä. Te olette rakastanut minua siksi, että se miellytti teitä, eikö niin?

-- Tottahan toki!

-- No niin, se ei ole riittävä syy tehdä minua onnettomaksi, minua, siksi että te olette tehnyt sellaista, joka teitä miellytti.

-- Sellainen typerys, -- sanoi Nicole, -- luulla minua niin luonnottomaksi, ettei minua muka tarvitse peljätä!

-- Peljätä teitä, Nicole? Kuulkaahan! Mitä te minulle voisitte? Mustasukkaisuus sokaisee teidät.

-- Mustasukkaisuus? Minäkö mustasukkainen? -- sanoi nuori tyttö hermostuneesti nauraen. -- Ah, te erehdytte suuresti, jos luulette, että minä olen mustasukkainen. Ja kenelle minä olisin mustasukkainen, sanokaapas? Onko paikkakunnalla kauniimpaa tyttöä kuin minä? Jos minulla olisi yhtä kauniit kädet kuin neidillä, ja minä saan ne kauneiksi, kun lakkaan tekemästä työtä, -- enkö minä olisi yhtä hyvä kuin neitikin? Minun hiukseni, katsokaa minun hiuksiani, -- ja nuori tyttö avasi nauhan, joka piti niitä koossa, -- minä voin kääriytyä tukkaani kantapäihin asti kuin vaippaan. Olen kookas, olen sopusuhtainen. -- Ja Nicole puristi vyötärönsä käsiensä väliin. -- Minulla on hampaat kuin helmet. -- Ja hän katseli hampaitaan kolmikulmaisesta kuvastimen palasesta, joka riippui hänen sänkynsä päässä. -- Jos tahdon jollekulle hymyillä ja katsella häntä eräällä erikoisella tavalla, niin näen tuon jonkun punastuvan, värisevän ja vääntelehtivän katseeni kosketuksesta. Olette minun ensimäinen rakastajani, se on totta; mutta te ette ole ole ensimäinen, jolle minä olen kiemaillut. -- Kuule, Gilbert, sinä naurat, -- jatkoi tyttö ja hän oli uhkaavampi näin, hymy huulille syttyen ja taas sammuen, kuin oli ollut kiihkeästi uhatessaan. -- Usko minua, älä pakota minua taisteluun sinua vastaan; älä johda minua kokonaan pois siltä kaidalta tieltä, jolla minua pitää vielä jokin äidin opetusten hämärä muisto, jokin lapsuuden rukousten yksitoikkoinen käsky. Jos minä kerran heittäydyn häveliäisyydestä syrjään, varo itseäsi, Gilbert, sillä silloin et saa moittia itseäsi ainoastaan sellaisista onnettomuuksista, joita se on sinulle tuottava, vaan niistäkin, joita se tuo muille.

-- Onneksi vaan, -- sanoi Gilbert, -- te olette nyt jo päässyt melkoisen korkealle, Nicole, ja minä olen vakuutettu eräästä seikasta.

-- Mistä?

-- Että jos minä nyt suostuisin naimaan teidät...

-- Niin?

-- Niin te vuorostanne antaisitte minulle rukkaset.

Nicole mietti hetken; sitten sanoi hän kädet nyrkissä ja kiristellen hampaitaan:

-- Luulen, että olet oikeassa, Gilbert. Minä luulen, että minäkin alan jo nousta tuota vuoren rinnettä, josta sinä olet puhunut. Luulen että minäkin alan huomata näköpiirini laajentuvan. Luulen, että minunkin kohtalokseni on sallittu tulla joksikin. Ja todellakin on liian vähäpätöistä tulla vaan jonkun oppineen tai filosoofin vaimoksi. -- Ja nyt, kavutkaa tikapuillenne ja varokaa, ettette katkaise niskaanne, vaikka uskonkin, että se olisi pelkäksi onneksi muille ihmisille ja ehkä teille itsellännekin. Ja tyttö käänsi Gilbertille selkänsä ja alkoi riisuutua aivan kuin nuorukainen ei olisi ollutkaan huoneessa.

Gilbert seisoi hetken liikkumatta, epäröiden ja voimatta tehdä päätöstä. Sillä suuttumuksen runouden ja mustasukkaisuuden tulen sytyttämänä oli Nicole tosiaan hurmaava olento.

Mutta Gilbertin sydämessä piili kuitenkin jo varmistunut päätös erota Nicolesta, -- sillä saattoihan Nicole olla vahingoksi sekä hänen rakkaudenhaaveilleen että hänen kunnianhimoisille unelmilleen. Gilbert pysyi lujana.

Kun Nicole ei enää muutaman sekunnin päästä kuullut takaansa mitään ääntä, niin hän kääntyi: kamarissa ei ollut ketään.

-- Läksi, -- mutisi hän itsekseen, -- läksi!

Hän meni ikkunansa ääreen; kaikki oli ulkona pimeää, kaikki valot sammuneet.

-- Entä neiti! -- sanoi Nicole itsekseen.

Ja tyttö meni varpaisillaan alas portaita, tuli emäntänsä kamarin ovelle ja kuunteli.

-- Hyvä, -- sanoi hän, -- hän on mennyt omin neuvoin levolle ja nukkuu. Odotahan huomiseen! -- Oh, kyllä minä saan tietää, rakastatko sinä häntä!

11.

Kamarineitsyt ja hänen emäntänsä,

Sieluntila, jossa Nicole oli palannut kamariinsa, ei ollut suinkaan niin tyyni kuin hän teeskenteli. Koko kevytmielisyys, jonka hän luuli näyttäneensä, ja koko varmuus, jolla hän uskoi prameilleensa, supistuikin tytössä todellisuudessa pelkästään sievoiseen annokseen kerskuntaa, joka riitti kylläkin tekemään hänet vaaralliseksi ja sai näyttämään hänet siveellisesti pilaantuneelta. Nicolen mielikuvitus oli syntyjään hillitön, hänellä oli huonon lukemisen turmelema äly. Tällaisen älyn ja mielikuvituksen yhdistelmä päästi hänen kiihkeät aistinsa usein valloilleen, mutta hän ei ollut suinkaan mikään kuivajärkinen olento; jos hänen itserakkautensa, joka oli hänessä kaikkivaltias voima, joskus pystyikin pysäyttämään kyyneleet hänen silmiinsä, niin nuo väkivaltaisesti torjutut kyyneleet lankesivat vaan hänen omalle sydämelleen, kalvavina kuten pisarat sulaa lyijyä.

Yksi ainoa mielenilmaus oli äsken hänessä ollut todellisuuden mukainen ja oikea. Se oli tuo halveksiva hymy, jolla hän oli ottanut vastaan Gilbertin ensimäiset loukkaukset: se hymyily ilmaisi kaikki hänen sydämensä salaiset haavat! Nicole ei kyllä ollut mikään hyveellinen tyttö, eikä hänellä ollut periaatteita! mutta, hän oli pitänyt lankeemustaan arvossa, ja kun hän oli antautunut, jopa niin täydellisesti kuin hän oli sen tehnyt, oli hän luullut antaneensa tosiaan lahjan. Gilbertin välinpitämättömyys ja tuhmanylpeys tekivät hänet tytön silmissä raukaksi, Nicole oli saanut ankaran rangaistuksen viastaan ja hän tunsi kipeästi sen rangaistuksen tuottaman tuskan. Mutta hän nousi pystyyn piiskan vinkuessakin ja vannoi, että Gilbert saisi maksaa, ellei kaikkea, niin ainakin osan pahasta, minkä hän oli hänelle tehnyt.

Nicole, nuori, voimakas, maalaista terveyttä uhkuva tyttö, hänellä oli kyky unhoittaa, kallis lahja jokaiselle, kuka tahtoo hallita niitä, jotka häntä rakastavat. Ja niinpä saattoikin hän vaipua aivan rauhassa uneen, laadittuaan ensin pienen kostosuunnitelman kaikkien pahain valtain avulla, jotka suvaitsivat asua hänen seitsentoista-vuotiaassa sydämessään.

Muuten näytti neiti de Taverney hänestä aivan yhtä suuressa määrin syylliseltä kuin Gilbert, jopa rikollisemmaltakin. Aatelistyttö, täynnä itsepintaisia ennakkoluuloja, tyttö, joka oli pakahtua ylpeyteensä, tyttö, joka luostarissa Nancyssä puhutteli ruhtinattaria kolmannessa persoonassa, joka voi pelkästään teititellä herttuattaria ja sinutella markiisittaria eikä halvemmille suvainnut sanaakaan; Andrée, tuo päältä katsoen kylmä kuvapatsas, mutta marmorikuorensa sisässä tunteekas, tuo kuvapatsas näytti Nicolesta naurettavalta ja surkealta silloin, kun se rupesi Gilbertin tapaisen kylä-Pygmalionin naiseksi.

Sillä, se on tiedettävä, Nicole tunsi luonnon naiselle antamalla hienolla vaistolla, että hän oli ainoastaan järkensä puolesta Gilbertiä alempi, mutta muussa suhteessa parempi häntä. Ellei Gilbertillä olisi ollut tuota järjen ylemmyyttä, jonka hän oli saavuttanut viisi-, kuusivuotisella lukemisella, voittaen tytön siinä suhteessa, niin olisi Nicole, vaikka olikin vaan häviöön joutuneen paroonin kamarineitsyt, suorastaan tuntenut häväisseensä itsensä talonpojalle antautuessaan.

Mitä hänen emäntänsä siis teki, jos hän tosiaan oli antautunut Gilbertille?

Nicole ajatteli ensin kertoa parooni de Taverneylle, mitä hän oli luullut yöllä nähneensä, mutta jota hän ei todellisuudessa ollut nähnyt, vaan ainoastaan kuvitteli nähneensä. Mutta sitten arveli hän tekevänsä siinä suunnattoman virheen, ensinnäkin ottaen huomioon parooni de Taverneyn luonteen; sillä parooni tietysti vaan nauraisi koko asialle, joskin sivaltaisi Gilbertiä korvalle ja ajaisi hänet talosta pois. Ja toisena esteenä oli myöskin Gilbertin luonne, sillä varmaan nuorukainen pitäisi sellaista kostoa sangen pienenä ja raukkamaisena.

Mutta tuottaapa Gilbertille tuskia Andréessa! Anastaa valta heihin molempiin, nähdä heidän kalpenevan ja punastuvan kamarineitsyen katseen heitä kohdatessa! Tulla heidän itsevaltiaaksi komentajakseen ja saada Gilbert vielä katumaan aikaa, jolloin se käsi, jota hän suuteli, oli kova ainoastaan hipiältään! Kas se tuntui Nicolen mielikuvituksesta suloiselta ja imarteli hänen ylpeyttään! Se näytti hänestä tosiaan tepsivältä, ja niin päätti hän menetellä. Sitten hän vaipui uneen.

Päivä valkeni, kun hän heräsi, reippaana, keveänä ja selkein päin. Hän uhrasi tavallisen aikansa pukeutumiseen, nimittäin tunnin, sillä pelkästään hänen pitkän tukkansa sukimiseen olisi jonkun toisen käsi, joka ei ollut niin taitava tai työssään tunnollinen kuin hänen, kuluttanut jo kaksinverroin aikaa. Nicole tarkasti silmiään siitä kolmikulmaisesta, alta tinapaperilla peitetystä lasista, josta olemme puhuneet ja joka hänellä oli kuvastimena. Ja hänen silmänsä näyttivät hänestä kauniimmilta kuin koskaan ennen. Hän jatkoi tutkimustaan ja katsoi silmiensä jälkeen suutansa. Niin, hänen huulensa eivät olleet suinkaan kalvenneet, vaan ne pyöristyivät täyteläisinä kuin kirsikka tuon hienomuotoisen ja hiukan pystyn nenän alla. Ja hänen kaulansa, jota hän varjeli mitä suurimmalla huolella auringon suudelmilta, oli valkea kuin liljan kukka, ja mikään ei saattanut olla upeampaa kuin hänen rintansa tai solakampaa ja kaarevampaa kuin hänen vartalonsa.

Nähdessään itsensä niin kauniiksi ajatteli Nicole, että hän kylläkin kelpasi tekemään Andréen mustasukkaiseksi.

Hänen moraaliset tunteensa eivät olleet suinkaan täysin turmeltuneet, sen näemme, koskapa hän ei ajatellut Andréen tehneen tekoaan pelkästään oikusta tai päähänpistosta, vaan koska hän kerran arveli, että neiti de Taverney saattoi rakastaa Gilbertiä.

Tällä tavoin ruumiillisesti ja sielullisesti aseestettuna avasi Nicole sitten Andréen kamarin oven, kuten hänellä oli emännältään lupa tehdä, milloin neiti ei ollut kello seitsemän aikaan aamulla itse noussut ylös.

Tuskin oli Nicole päässyt huoneeseen, kun hän pysähtyi. Andrée virui vuoteessaan kalpeana ja kauniit hiukset otsalla hiessä uiskennellen, hengittäen vaivalla ja vääntelehtien tuon tuostakin raskaassa unessaan tuimaa tuskaa kärsivän näköisenä. Peitot eivät suojanneet hänen puoleksi riisuutunutta ruumistaan, vaan olivat hänen allaan kasaan sysättyinä ja rypistettyinä. Ja tällaisessa kiihtynyttä mielentilaa ilmaisevassa epäjärjestyksessä hän nojasi toista poskeaan käsivarteensa ja pusersi toista kättään marmorivalkeaa rintaansa vastaan.

Silloin tällöin keskeytyi hänen hengityksensä ja purkausi sitten ilmi tuskan korahduksina. Ja hänen huuliltaan pääsi käsittämättömiä valituksia.

Nicole katsoi häntä hetken aikaa vaiti ja pudisti päätään, sillä hän myönsi ja ymmärsi nyt itsekseen, ettei ollut niin kaunista naista, joka voisi kilpailla Andréen kanssa.

Sitten meni hän ikkunan luo ja avasi luukun.

Valovirta tulvahti heti kamariin ja sai neiti de Taverneyn sinertävät luomet värähtämään.

Hän heräsi ja tahtoi nousta ylös, mutta tunsi ruumiissaan sellaisen väsymyksen ja niin ankaran tuskan, että hänen päänsä hervahti takaisin pielukselle ja että häneltä pääsi huudahdus.

-- Oi, Herra Jumala, mikä teillä on, neiti? -- virkkoi Nicole.

-- Onko jo myöhä? -- kysyi Andrée hieroen silmiään.

-- Sangen myöhä; neiti on loikonut vuoteessa tunnin kauemmin kuin tavallista.

-- En tiedä, mikä minulla on, Nicole, -- sanoi Andrée katsellen ympärilleen päästäkseen täyteen varmuuteen, missä hän oli. -- Ruumiini on aivan kangistunut. Rintani on kuin murskattu.

Nicole loi häneen terävän katseen ennenkuin vastasi.

-- Neiti on viime yönä vilustunut, -- alkoi hän sitten.

-- Viime yönä? -- vastasi Andrée kummastellen. -- Oh, -- huudahti hän huomatessaan, missä epäjärjestyksessä hänen vaatteensa olivat, -- enkö minä sitten olekaan riisuutunut? Miten se on mahdollista?

-- Hm, -- myhähti Nicole, -- neidin sopii muistella.

-- Minä en muista mitään, -- vastasi Andrée painaen otsaansa kaksin käsin. -- Mikä minulle on tullut? Olenko minä hullu?

Ja hän nousi istualleen katsellen uudestaan ympärilleen melkein tajuttomin kasvoin. Sitten lisäsi hän vaivalla:

-- Ah niin, nyt minä muistan: eilen minä olin niin väsynyt, minua niin painosti... se oli luultavastikin tuo myrsky; sitten...

Nicole osoitti sormellaan hänen sänkyään, joka oli sekaisin, mutta siitä huolimatta peite päällä.

Andrée keskeytti; hän mietti tuota muukalaista, joka oli katsonut häneen niin kummallisella tavalla.

-- Niin, sitten?... -- kysyi Nicole muka säälivänä.

Neiti Andrée näytti koettavan muistella.

-- Sitten, -- jatkoi hän, -- minä nukuin klaveerin eteen. Siitä hetkestä saakka minä en muista enää mitään. Olen tainnut lähteä huoneeseeni puoliunessa ja siis heittäytynyt siihen jaksamatta riisuutua.

-- Olisi pitänyt kutsua minut avuksi, -- sanoi Nicole mairealla äänellä; -- enkö minä ole neidin kamarineitsyt?

-- Se ei kai johtunut mieleeni tai en sitten jaksanut sinua kutsua, -- vastasi Andrée aivan rehellisesti ja viattomana.

-- Ulkokullattu! -- mutisi itsekseen Nicole. Sitten hän lisäsi:

-- Mutta sittenpä neiti istui vielä sangen myöhään klaveerin ääressä, sillä ennenkuin neiti meni huoneeseensa, minä kävin alhaalla, kun kuulin täältä liikettä.

Tässä Nicole keskeytti toivoen näkevänsä Andréen jollakin tavalla häiriintyvän: hänen värähtävän tai punastuvan. Mutta Andrée pysyi aivan tyynenä ja hänen kasvojensa kirkkaasta kuvastimesta olisi saattanut nähdä aina hänen sielunsa syvyyteen.

-- Minä kävin alhaalla... -- toisti Nicole,

-- Niin? -- kysyi Andrée.

-- Niin, neiti ei ollutkaan klaveerin ääressä.

Andrée kohotti päätänsä; mutta oli mahdotonta huomata hänen kauneissa silmissään muuta kuin kummastusta.

-- Sepä on merkillistä, -- sanoi hän.

-- Sitä se on.

Sanoit, etten minä ollut salissa; mutta en sieltä hievahtanutkaan.

Neiti suonee minulle anteeksi, -- vastasi Nicole.

-- Missä minä siis olen ollut?

-- Neiti tiennee sen paremmin kuin minä, -- virkkoi Nicole kohauttaen olkapäitään.

-- Luulen, että sinä olet erehtynyt, Nicole, -- sanoi Andrée aivan lauhkeasti. -- Minä en ole liikkunut klaveerituolilta missään. Minusta tuntuu vain kuin muistaisin, että minun tuli kylmä ja jonkinlainen raskas olo, ja että minun oli vaikea liikkua.

-- Oh, -- väitti Nicole pisteliäästi, -- kun minä näin neidin, kuljitte te aivan ketterästi.

-- Sinä näit minut?

-- Kyllä, sen tein.

-- Mutta äskenhän sinä sanoit, että minä en ollut salissa.

-- En minä salissa neitiä nähnytkään.

-- Missä sinä sitten minut näit?

-- Eteisessä. Lähellä portaita.

-- Minut? -- huudahti Andrée kummastuneena.

-- Juuri neidin. Ehkäpä minä nyt neidin tunnen, -- lisäsi Nicole muka leikillisesti naurahtaen.

-- Mutta minä olen kuitenkin varma, että minä en poistunut salista, -- virkkoi Andrée, koettaen viattomasti hakea vastausta muististaan.

-- Ja minä olen varma, että näin neidin eteisessä, -- sanoi Nicole. -- Minä ajattelin lisäksi, -- jatkoi hän nyt kahta vertaa tarkkaavampana, -- että neiti oli ollut kävelemässä puutarhassa. Viime yönä oli niin kaunista rajuilman jälkeen. On niin miellyttävää kävellä yöllä; ilma on raikkaampi, kukat tuoksuvat paremmalta, eikö niin, neiti?

-- Mutta sinähän tiedät, että minä en uskaltaisi kävellä yöllä, -- sanoi Andrée hymyillen; -- minä, joka olen niin pelkuri.

-- Voihan kävellä jonkun toisen kanssa, -- vastasi Nicole, -- ja silloin ei pelkää.

-- Ja kenen kanssa minä mielestäsi kävelisin? -- kysyi Andrée, joka ei mitenkään saattanut aavistaa joutuneensa kuulusteltavaksi kamarineitsyensä kanssa jutellessaan.

Nicole ei pitänyt edullisena ulottaa tutkimuksiaan pitemmälle. Moinen kylmäverisyys, joka tuntui hänestä suorastaan teeskentelyn huipulta, oikein peloitti häntä. Ja lisäksi piti hän viisaampana kääntää puheen toisaalle.

-- Neiti sanoi äsken, että teillä on tuskia? -- virkkoi hän.