Part 10

-- Sangen köyhä.

-- Liian köyhä hankkiakseen teille mitään huvia?

-- Ei mitään.

-- Niinpä teillä on täällä linnassa ikävä?

-- Kiduttavan ikävä.

-- Te olette kunnianhimoinen, vai mitä?

-- En.

-- Te rakastatte isäänne?

-- Kyllä, -- vastasi nuori tyttö epäröiden.

-- Kuitenkin näytti illalla siltä kuin kätkisi jokin pilvi tuota tyttärellistä rakkautta? -- jatkoi Balsamo hymyillen.

-- Olen pahastunut hänelle siitä, että hän on tuhlannut koko äitini omaisuuden, joten poloisen Maison-Rougen täytyy kitua varusväki-upseerina: hän ei voi kunnialla kantaa sukumme nimeä.

-- Kuka Maison-Rouge on?

-- Veljeni Filip.

-- Miksi te mainitsette häntä nimellä Maison-Rouge?

-- Koska se on tai paremminkin oli ennen erään meidän linnamme nimi ja koska suvun vanhimmat pojat käyttivät sitä nimeä isän kuolemaan asti; silloin he vasta saivat nimen Taverney.

-- Ja te rakastatte veljeänne?

-- Oi, hartaasti.

-- Enemmän kuin mitään muuta?

-- Enemmän kuin mitään muuta.

-- Ja miksi rakastatte häntä niin suuresti, kun taas isäänne vähemmän?

-- Siksi, että hänellä on jalo sydän, hänellä, joka antaisi henkensä puolestani.

-- Kun taas isänne...?

Andrée oli vaiti.

-- Te ette vastaa?

-- Minä en tahdo vastata.

Ehkäpä Balsamo ei pitänyt sopivana pakottaa tyttöä tässä suhteessa tottelemaan. Tai ehkäpä tiesi hän jo paroonista kaikki, mitä hän tahtoi tietää.

-- Missä on tällä hetkellä ritari Maison-Rouge? Kysytte, missä Filip on?

-- Niin.

-- Hän on Strassburgissa varusväessä.

-- Näettekö hänet juuri nyt?

-- Missä?

-- Strassburgissa.

-- En häntä näe.

-- Tunnetteko tuon kaupungin?

-- En.

-- Mutta minä tunnen sen; etsitäänpä häntä yhdessä, tahdotteko?

-- Mielelläni.

-- Onko hän teatterissa?

-- Ei.

-- Onko hän Café de la Placessa toisten upserien kanssa?

-- Ei.

-- Onko hän mennyt jo kotiin huoneeseensa? Tahdon, että teidän on nähtävä veljenne huone.

-- Minä en näe mitään. Luulen ettei hän ole enää Strassburgissa.

-- Tunnetteko tiet siellä?

-- En.

-- Sillä ei väliä, minä ne tunnen; lähtekäämme matkaan. Onko hän Savernessä?

-- Ei.

-- Saarbrückenissä?

-- Ei.

-- Onko hän Nancyssä?

-- Odottakaa!

Tyttö aprikoi; hänen sydämensä sykki haljetakseen.

-- Minä näen, näen hänet! -- sanoi hän riemastuen. -- Oi, rakas Filip, että sinut näin!

-- Mitä nyt?

-- Rakas Filip! -- jatkoi Andrée silmät ilosta loistaen.

-- Missä hän on?

-- Hän ratsastaa, kaupungissa, jonka tunnen hyvin.

-- Missä?

-- Nancyssä, Nancyssä, siellä, jossa olin luostarissa.

-- Oletteko varma, että se on hän?

-- Kyllä, kyllä, näen hänen kasvonsa selvästi soihtujen valossa.

-- Soihtujen? -- kysyi Balsamo hämmästyen. -- Miksi juuri soihtujen?

-- Hän ratsastaa kauniiden, kullattujen vaunujen vieressä. -- Ahaa, -- virkkoi Balsamo, joka näytti ymmärtävän; -- ja kuka istuu noissa vaunuissa?

-- Eräs nuori nainen... Oi, kuinka hän on majesteettinen! Kuinka hän on viehättävä! Kuinka hän on kaunis! Ah, sepä merkillistä, tuntuu kuin olisin hänet jo ennen nähnyt. Ei, ei, minä erehdyin. Nicole se vaan on hänen näköisensä.

-- Nicole tämän nuoren naisen näköinen, tuon, joka on niin ylpeä, majesteettinen, kaunis?

-- Kyllä, mutta samalla tavoin kuin jasmiini muistuttaa liljaa.

-- Katsotaanpa, mitä tapahtuu siellä Nancyssä tällä hetkellä?

-- Nuori nainen kumartuu vaunun ovesta ulos ja viittaa Filipiä lähestymään: Filip tottelee, paljastaa kunnioittavasti päänsä.

-- Saatatteko kuulla, mitä he juttelevat?

-- Minä kuuntelen, -- sanoi Andrée keskeyttäen Balsamoa sellaisella liikkeellä kuin olisi tahtonut estää kaikki äänet itseään häiritsemästä.

-- Minä kuulen, kuulen, -- mutisi hän.

-- Mitä tuo nuori nainen sanoo?

-- Hän käskee Filipiä suloisesti hymyillen toimittamaan hevoset kulkemaan nopeammin. Hän sanoo, että saattueen on oltava valmis huomisaamuna jo kello kuusi, koska hän tahtoo pysähtyä päivällä --

-- Missä?

-- Sitä veljeni juuri kysyykin... Hyvä Jumala, tuo nainenhan tahtoo pysähtyä Taverneyssä! Hän tahtoo nähdä minun isäni. Oi, niin ylhäinen ruhtinatar aikoo levähtää näin köyhässä talossa... Mitä meidän on tehtävä, kun meillä ei ole pöytähopeita, tuskin liinaakaan?

-- Olkaa huoletta. Ne hankitaan.

-- Oi, tuhannet kiitokset!

Ja tyttö, joka oli noussut puolittain istuimeltaan, vaipui siihen takaisin huokaisten syvään.

Balsamo lähestyi heti häntä ja muuttaen magneettisilla sivellyksillä sähkövirtojen suuntaa hän antoi nyt unen rauhan tuolle kauniille olennolle, jonka ruumis hervahti uupuneena vinoon, tuolle raskaalle päälle, joka vaipui tytön läähättävää rintaa vastaan.

Andrée näytti nauttivan syvää, virkistävää lepoa.

-- Kokoa voimia, -- sanoi Balsamo hänelle, katsoen häntä synkeän hurmauksen vallassa; -- kohta tarvitsen koko kaukonäköisyyttäsi. Oi tiede, -- jatkoi hän äänellä, joka ilmaisi kaikkein hartainta haltioitumista, -- sinä yksinäsi et petä! Sinulle yksinäsi on ihmisen siis uhrattava kaikki! Tämä nainen on ylen kaunis, oi Jumalani! Hän on puhdas kuin enkeli, ja sinä tiedät sen, sinä, joka olet luonut enkelit ja naiset. Mutta mitä merkitsee minulle tällä hetkellä tämä kauneus, tämä viattomuus? Pelkkää tiedon saantia, tiedon, jonka ainoastaan kauneus ja puhtaus voivat minulle antaa. Kuolkoon ihminen, niin kaunis, niin puhdas, niin viaton kuin hän onkin, kunhan vaan hänen suunsa puhuu! Kadotkoot kaikki maailman hyvyydet, rakkaus, intohimot, kiihko, kunhan vain voin aina kulkea varmoin askelin valaistua tietä! Ja nyt, nuori neito, kun muutamat unen sekunnit ovat tahdostani antaneet sinulle yhtä paljon voimia kuin jos olisit nukkunut kaksikymmentä vuotta, herää nyt taas. Tai paremminkin: vaivu jälleen kaukonäkeväiseen uneen! Minä tarvitsen vielä sanojasi; mutta tällä kertaa sinä puhut minua varten.

Ja Balsamo ojensi uudestaan kätensä Andréeta kohti ja pakotti hänet jälleen suoristautumaan kaikkivoivalla magneettisella virralla.

Kun hän sitten näki hänet valmiiksi ja alistetuksi, otti hän taskukirjastaan nelinkerroin käännetyn paperin, johon oli suljettu tukku mustia hiuskiharoita, lämpöisen hohtavia. Hajuvedet, joilla kiharat olivat kostutetut, olivat tehneet paperin läpikuultavaksi.

Balsamo pani nyt kiharat Andréen käteen.

-- Katsokaa, -- vaati hän.

-- Oi, vieläkö! -- huudahti tyttö tuskallisesti. -- Oi, ei, ei; antakaa minun olla, se niin koskee. -- Hyvä Jumala, äsken minun oli niin hyvä.

-- Teidän on nähtävä, -- vastasi Balsamo ja asetti teräspuikkonsa pään tytön rintaa vasten.

Andrée väänteli käsiään; hän koetti päästä tuon kokeentekijän hirmuvallasta. Vaahto nousi hänen huulilleen aivan kuin ennen muinoin pyhällä kolmijalalla istuvan Pyythian.

-- Oh, minä näen, näen! -- huudahti hän epätoivoisesti tahtonsa menettäneenä.

-- Mitä näette?

-- Naisen.

-- Hyvä, -- mutisi Balsamo hurjan riemuisena; -- eipä tiede ole tyhjä sana niinkuin hyve! Mesmer on voittanut Brutuksen. Kuvailkaa minulle, minkälainen se nainen on, että tiedän, näittekö oikein.

-- Tummaverinen, kookas, siniset silmät, musta tukka, jäntevät kädet.

-- Mitä hän tekee?

-- Hän kiitää, häntä vie oiva hevonen, vaahdossa kylpien.

-- Minne päin hän menee?

-- Tuonne, tuonne, -- vastasi neito osoittaen länteen päin.

-- Tietä pitkin?

-- Niin.

-- Châlonsiin vievää?

-- Niin.

-- Hyvä, -- sanoi Balsamo; -- hän menee tietä, jota minäkin matkustan. Hän aikoo Parisiin, jonne minäkin aion. Hyvä on; minä löydän hänet Pariisista. Levätkää nyt, -- sanoi hän Andréelle, ottaen pois suortuvan, jota neito ei ollut päästänyt kädestään.

Andréen kädet hervahtivat liikkumattomina alas.

-- Palatkaa nyt klaveerin ääreen, -- sanoi Balsamo. Andrée koetti lähteä ovea kohti; mutta hänen jalkojaan herpasi hirveä väsymys eivätkä ne tahtoneet häntä kantaa. Hän hoippui.

-- Ottakaa voimaa ja jatkakaa kulkuanne, -- virkkoi Balsamo kietoen Andréen uuteen fluidumin virtaan.

Andrée oli kuin jaloluontoinen juoksija, joka ponnistaa viimeisetkin voimansa täyttääkseen herransa tahdon, vaikka se olisi kuinka armoton.

Hän kulki edelleen.

Balsamo avasi huoneensa oven, ja Andrée meni verkalleen portaita alas, yhä unessa.

10.

Nicole Legay.

Gilbert oli kärsinyt koko ajan, jonka Balsamo kuulusteli Andréeta, kuvaamatonta tuskaa.

Hän oli kyyristynyt portaiden seinän juureen, koska hän ei uskaltanut enää nousta ylös ovelle kuuntelemaan, mitä punaisessa huoneessa puhuttiin. Ja siellä oli hän vihdoin joutunut sellaiseen epätoivoon, että sen olisi saattanut purkaa ainoastaan äkillinen räjähdys, mikä olisi ollut enimmin niin kiihkeän luonteen mukaista kuin Gilbertillä oli.

Tätä epätoivoa kiihdytti vielä hänen oman heikkoutensa ja halpuutensa tunne. Balsamo ei tosin ollut muuta kuin ihminen; sillä Gilbert, vapaa-ajattelijan ja filosoofin alku, ei liioin uskonut noitiin. Mutta tuo ihminen oli voimakas ja Gilbert heikko; tuo ihminen oli rohkea, Gilbert ei vielä. Parikymmentä kertaa nousi Gilbert kyyrystä mennäkseen ylös portaita ja aikoen tarpeen vaatiessa käydä paroonin kimppuun. Yhtä monta kertaa hänen vapisevat jalkansa pettivät ja hän vaipui takaisin polvilleen.

Silloin pälkähti hänen päähänsä noutaa tikapuut, joita la Brie, joka oli samalla kertaa kokki, kamaripalvelija ja puutarhuri, käytti sitoessaan seinänvieressä kasvavia jasmiineja ja kuusamoita säleikköön. Jos hän asettaisi ne pystyyn portaitten parvea vasten ja kiipeäisi ylös niiden päähän, kuulisi hän jok'ainoan hiiskauksen, halutessaan niin palavasti päästä salaisuuden perille.

Hän meni niin ollen eteiseen ja sieltä pihalle ja juoksi seinänvierelle, paikalle, josta hän tiesi löytävänsä tikapuut maasta. Mutta kun hän kumartui niitä ottamaan, oli hän kuulevinaan läheisyydestään, rakennuksen puolelta, jotain kahinaa. Hän käännähti.

Silloin hänen pimeässä suurina tähystävät silmänsä olivat näkevinään jonkun ihmisen muotoisen hahmon kulkevan avatun oven mustasta aukosta, mutta niin nopeasti ja äänettömästi, että se näytti paremminkin aaveelta kuin ihmiseltä.

Hän pudotti tikapuut takaisin ja läksi sykkivin sydämin eteiseen päin.

Eräiden luonteiden mielikuvitus on perinjuurin taikauskoista, mutta tavallisesti samalla kertaa rikkaampaa ja helpommin syttyvää kuin muiden. Sellaiset luonteet hyväksyvät vähemmän mielellään järjen kuin mielikuvituksen; heistä on luonnollinen liian arkipäiväistä, sillä heidän vaistonsa vetää heitä mahdottoman, puoleen tai ainakin kaikkea kuviteltua kohti. Sentähden he ihastuvat silmittömästi kauniiseen, synkkään metsään, koska sen tummain latvain alla mahtaa asua kummituksia tai haltijoita. Muinaisajan kansat, jotka olivat niin suuria runoilijoita, unelmoivat keskellä päivää tällaisista ihmeistä. Mutta kun heidän kirkas aurinkonsa, tulisen valon ahjo, josta me emme ole saaneet muuta kuin niin sanoaksemme kopiokuvan, -- kun heidän aurinkonsa, sanomme, ei suvaitse käsitettä kummitus tai aave, niin he kuvittelevat itselleen nauravia metsän- ja vedenneitoja.

Gilbert oli syntyisin sumuisesta maasta, jossa ajatukset ovat sitäkin synkempiä, ja luuli nähneensä näyn. Hänen mieleensä johtui nyt, vaikka hän olikin epäuskoinen, mitä Balsamon mukana ollut nainen oli hänelle sanonut lähtiessään ratsastamaan pakoon. Eikö noita ollut voinut manata esiin jonkun aaveen, tuo mies, jolla oli mahti johdattaa pahaan itse puhtaudenenkelikin?

Mutta Gilbertillä oli toinenkin ominaisuus, joka oli tuloksiltaan vieläkin kiduttavampi kuin tämä nyt mainittu: se oli järjellinen harkinta. Hän kutsui nyt avukseen kaikki vapaa-ajattelijain todistukset aaveita vastaan, ja hänen "Filosoofisesta sanakirjasta" lukemansa kirjoitus _Kummitus_ antoi hänelle jälleen rohkeutta, mutta tuotti hänelle samalla suuremman, joskin paremmin perustellun pelon.

Jos hän tosiaan oli jonkun nähnyt, täytyi nähdyn olla elävä ihminen. Ja ennen kaikkea ihminen, jolla olivat omat syynsä häntä tällä tavalla urkkia.

Pelko johti hänen mieleensä parooni de Taverneyn; mutta hänen omatuntonsa kuiskasi hänelle erään toisen nimen.

Hän vilkaisi paviljonki-rakennuksen toiseen kerrokseen. Olemme jo sanoneet, että valo oli siellä sammutettu Nicolen huoneesta ja ettei hänen ikkunaruuduistaan näkynyt pilkahdustakaan.

Ei hiiskausta, ei pienintä ääntä, ei valoa koko rakennuksessa paitsi vieraan huoneessa. Gilbert katseli ympärilleen ja kuunteli. Mutta kun hän ei nyt nähnyt eikä kuullut mitään, otti hän jälleen tikapuunsa, tälläkertaa varmasti vakuutettuna, että hänen silmänsä olivat pettäneet. Voihan se olla luonnollista, sillä olihan hän tilassa, jolloin sydän lyö liian kiivaasti, ja hän arveli, että tuo näky mahtoi olla ainoastaan keskeytys näkötoiminnassa, kuten sitä teknillisesti voitaisiin nimittää, eikä suinkaan sen toiminnan säännöllinen tulos.

Kun hän oli asettanut tikapuut seinää vastaan ja nosti jalkansa niiden ensimäiselle kapulalle, aukesi ja sulkeutui Balsamon ovi. Hän oli päästänyt ulos Andréen, joka laskeutui nyt alas portaita, ilman kynttilää ja äänettömästi kuin häntä olisi opastanut ja tukenut yliluonnollinen voima.

Andrée tuli sillä tavoin portaitten juurelle ja kulki aivan Gilbertin ohitse, niin että hänen vaatteensa sipaisivat häntä, joka piili pimeässä, ja jatkoi matkaansa.

Kun parooni de Taverney oli jo unessa, la Brie mennyt maata, Nicole toisessa siipirakennuksessa ja Balsamon ovi suljettuna, niin saattoi Gilbert olla varma, ettei hän tulisi yllätetyksi. Gilbert taisteli rajusti itseään vastaan, mutta seurasi sitten Andréeta, astuen samaan tahtiin kuin hän.

Andrée meni eteisen läpi ja sisään salin ovesta. Gilbert seurasi häntä tuska sydämessä. Mutta vaikka ovi jäi auki, hän pysähtyi kuitenkin. Andrée meni ja istahti tuolille klaveerin ääreen, jonka kannella kynttilä yhä paloi.

Gilbert repi rintaansa koukistunein kynsin. Tällä samalla paikalla oli hän puoli tuntia sitten suudellut tuon naisen hameenhelmaa ja kättä, eikä neito ollut silloin suuttunut. Juuri täällä oli hän niin paljon toivonut, oli ollut niin onnellinen.

Epäilemättäkin johtui tuo nuoren tytön suvaitsevaisuus jostakin hänessä syvällä piilevästä turmeltuneisuudesta; sellaisista tapauksista oli Gilbert lukenut eräissä romaaneissa, jotka olivat enemmistönä paroonin kirjastossa. Tai johtui se jostakin aistipetoksesta, jonka tapaisia hän oli nähnyt seliteltävän eräissä fysioloogisissa tutkimuksissa.

"No niin", tuumi hän kahden vaiheella, kumpi näistä käsityksistä olisi oikea, "jos asianlaita on siten, nautin minä niinkuin muutkin tuosta turmeluksesta tai käytän hyväkseni hänen aistipetostaan, kun se tarjoutuu. Ja koska enkeli heittää tuulten revittäväksi puhtaudenvaatteensa, niin minäkin tahdon tilkun hänen siveydestään."

Gilbert oli tällä kertaa tehnyt lopullisen päätöksensä ja hän aikoi rynnätä saliin. Mutta juuri kun hän oli astumassa kynnyksen yli, ilmestyi pimeydestä käsi, joka tarttui lujasti häntä käsivarteen.

Gilbert kääntyi kauhistuneena ja hänestä tuntui kuin olisi sydän ollut halkaista hänen rintansa.

-- Ah, jokos sain sinut kiinni, hävytön! -- sähähti hänelle korvaan vihastunut ääni. -- Koetapas vielä kieltää, ettet käy kohtauksissa hänen kanssaan, koetapas kieltää, ettet rakasta häntä...

Gilbertillä ei ollut voimaa edes pudistaa kättään päästääkseen sitä irti pitimistä.

Ja kuitenkaan eivät ne pitimet olleet niin lujat, ettei hän olisi jaksanut niitä rikkoa. Se ruuvipihti oli ainoastaan nuoren tytön käsi. Nicole Legay se vaan oli Gilbertin kammitsoinut.

No niin, mitä nyt siinä taas tahdot? -- kysyi Gilbert aivan hiljaa, mutta kärsimättömänä.

Ah, haluatko, että sanon sen täyttä suuta, siltä tuntuu? -- virkkoi Nicole kovalla äänellä.

Ei, ei, haluan päinvastoin, että olet hiljaa, -- vastasi Gilbert kiristäen hampaitaan ja vetäen Nicolea muassaan eteiseen.

-- Hyvä, tule sitten kanssani.

Tätä juuri Gilbert toivoikin, sillä Nicolen kanssa poistuessaan hän pääsisi Andréesta loitommalle.

-- Olkoon menneeksi, minä tulen, -- sanoi hän.

Hän läksi todellakin Nicolen perästä, joka vei hänet piharuohikolle ja veti oven mennessään kiinni.

-- Mutta, -- sanoi Gilbert, -- neiti Andrée lähtee makuukamariinsa, hän kutsuu ehkä sinua avukseen asettuessaan levolle, etkä sinä ole silloin saapuvilla.

-- Jos luulet, että minä tällä hetkellä siitä välitän, niin erehdytpä suuresti. Minä viis siitä, kutsui hän minua tai oli kutsumatta! Minun täytyy saada puhua sinun kanssasi.

-- Voisit, Nicole, jättää huomiseen asian, jota sinulla on minulle; neiti on ankara, senhän tiedät.

-- Ohoo, kylläpä hänen kelpaa nyt olla ankara, ja varsinkin minua kohtaan!

-- Nicole, minä lupaan sinulle, että huomenna...

-- Sinä lupaat! Ne ovat koreita, nuo sinun lupauksesi, ja kannattaa niihin luottaa! Etkö sinä luvannut minulle odottaa minua tänään kello kuusi Maison-Rougen puolella? Missä sinä olit siihen aikaan? Aivan toisella taholla, sillä sinähän toit sieltä tänne tuon matkustajan. Sinun lupauksesi, niille annan tällä kertaa yhtä vähän arvoa kuin Annonciade-luostarin rippi-isän sanoille, joka oli vannonut pitävänsä rippitunnustuksemme salassa, mutta menikin kielimään kaikki syntimme luostarin johtajattarelle.

-- Nicole, muista, että sinut ajetaan pois palveluksesta, jos huomataan...

-- Ja sinua ei kai ajeta, sinua, neitiin rakastunutta? Ei, sitä herra parooni tietysti ujostelee tekemästä.

-- Minua ei ole mitään syytä ajaa pois, -- vastasi Gilbert koettaen itseään puolustaa.

-- Tietysti! Parooni on kai antanut sinulle luvan kosiskella hänen tytärtään? Enpä tiennyt, että hän on sellainen filosoofi ja valistusmies.

Gilbert olisi saattanut yhdellä ainoalla sanalla Nicolelle todistaa, että jos hän itse olikin syyllinen, ei Andrée puolestaan ollut vähimmässäkään määrässä hänen kanssarikollisensa. Hänen ei olisi tarvinnut muuta kuin kertoa Nicolelle, mitä hän tänä yönä oli nähnyt, ja niin uskomattomalta kuin asia tuntuikin, olisi Nicole sen luonnollisesti uskonut, sillä sellainen kaunis käsitys naisilla yleensä on toisistaan. Mutta syvempi harkinta sai estetyksi nuorukaisen tekemästä tätä paljastusta. Andréeta koskeva salaisuus oli niitä, joista miehellä voi olla hyötyä, halusipa hän sitten rakkautta tai muita, aineellisempia ja varmempia aarteita.

Gilbertin himoitsema aarre oli rakkaus. Hän punnitsi Nicolen vihan vähemmän vaaralliseksi kuin Andréen omistaminen oli toivottavaa. Ja hän valitsi heti noista kahdesta toisen eikä puhunut mitään koko öisestä seikkailusta.

-- No, koska sinä välttämättä tahdot, niin selvittäkäämme välimme, -- sanoi Gilbert.

-- Oh, se on pian tehty, -- huudahti Nicole, jonka luonne oli aivan päinvastainen kuin Gilbertin eikä sallinut hänen koskaan vallita hetkellisiä tunteitaan. -- Mutta sinä olet oikeassa, täällä pihalla on epämukavaa; mennään minun kamariini.

-- Sinun kamariisi! -- huudahti Gilbert kauhistuneena; -- mahdotonta.

-- Miksikä niin?

-- Me menemme tahallamme paikkaan, jossa meidät yllätetään.

-- Joutavia! -- vastasi hän hymyillen halveksuvasti. -- Kuka meidät yllättäisi? Neitikö? Kyllä maar, hän mahtaa tosiaan olla mustasukkainen moisesta hienosta herrasta. Ikävä kyllä hänelle, ihmisiä, joiden asiat tiedetään, ei meidän tarvitse peljätä. Ah, Andrée-neiti mustasukkainen Nicolelle! Sitä kunniaa en luullut koskaan saavani!

Ja nauru, väkinäinen ja hirveä kuin myrskyn ulvahdus, peljästytti nyt Gilbertiä paljoa enemmän kuin mitkään sättimiset tai uhkaukset olisivat tehneet.

-- Minä en suinkaan pelkää neitiä, Nicole, vaan pelkään sinun kohtaloasi.

-- Niin, se on totta, sinä olet aina sanonut minulle, ettei sellaisessa ole mitään pahaa, josta ei tule julkista häpeäjuttua. Filosoofit saattavat joskus olla jesuiittoja. Muuten sanoi Annonciade-luostarin rippi-isäkin jo samaa kuin sinä, ja hän sanoi sen minulle ennenkuin sinä. Siksi kai sinä käyt kohtauksissa neidin kanssa öiseen aikaan. Joutavia, riittää jo tuollaiset syyt... Tule kamariini, minä tahdon niin.

-- Nicole, -- alkoi Gilbert hammasta purren.

-- Niin, -- virkkoi tyttö, -- entä sitten?...

-- Varo itseäsi!

Ja Gilbert teki uhkaavan liikkeen.

-- Oh, minä en pelkää; sinä olet lyönyt minua jo kerran ennenkin, mutta siksi, että olit silloin mustasukkainen. Sinä rakastit minua siihen aikaan. Se oli viikko lempikuukautemme loputtua, ja minä annoin lyödä itseäni. Mutta nyt minä en enää anna. En, en, en, sillä sinä et minua enää rakasta. Ja nyt olen minä vuorostani mustasukkainen.

-- Ja mitä sinä aiot tehdä? -- kysyi Gilbert tarttuen tytön ranteeseen.

-- Oh, minä huudan niin kovasti, että neiti tulee ja kysyy sinulta, millä oikeudella sinä annat Nicolelle samaa, jota sinä et saa antaa enää nykyään muille kuin hänelle. Päästä siis irti, neuvon sinua.

Gilbert päästi Nicolen käden. Sitten otti hän tikapuut, veti niitä varovasti perässään ja pystytti ne paviljonki-rakennuksen seinää vastaan sillä tavoin, ette ne osuivat Nicolen ikkunaan.

-- Katso, miten kohtalo on muuttuvainen, -- sanoi Nicole; -- tikapuut, joita aiottiin luultavasti käyttää neidin huoneeseen noustessa, ovat nyt sievästi tarpeen laskeuduttaessa Nicolen ullakkokamarista. Miten se maistuu itserakkaudestani hyvältä!

Nicole tunsi nyt olevansa voimakkaampi; sentähden hän kiiruhti hätiköivästi riemuaan ilmaisemaan, kuten naiset aina, naiset, jotka saavat sitten kalliisti maksaa ensimäisen liian aikaiseen julistetun voittonsa, elleivät tosiaan ole voimakkaampia hyvässä tai pahassa.

Gilbert tunsi asemansa tukaluuden; niin ollen mietti hän nuorta tyttöä seuratessaan valmiiksi kaikki keinonsa sen taistelun varalta, johon hän varustautui.

Ja varovaisena miehenä hän tahtoi ensinnäkin olla varma kahdesta seuraavasta seikasta.

Ensimäinen niistä oli seikka, jonka hän nyt näki neiti de Taverneyn ikkunan alitse kulkiessaan, nimittäin, että neiti oli yhä salissa.

Toinen jälleen, josta hän otti selvän Nicolen kamariin tullessaan, oli, että hän saattoi niskojaan taittamatta päästä ikkunasta tarvittaessa tikapuiden ensimäiselle kapulalle ja siitä luisua helposti alas maahan.

Nicolen kamari ei koruttomuudessaan ollut suuresti muista rakennuksen huoneista eroava.

Se oli ullakkokamari, jonka seinät olivat peitetyt harmaalla, vihreäkuvioisella paperilla. Telttasänky ja suuri kurjenmiekkakukka, joka oli asetettu ikkuna-aukon ääreen, olivat sen ainoat huonekalut. Näiden lisäksi oli Andrée lainannut Nicolelle valtavan suuren vaatteensäilytys-lippaan, jota kamarineitsyt käytti samalla kaappina ja pöytänä.

Nicole istahti sängynreunalle, Gilbert tuon lippaan kulmalle.

Nicole oli rauhoittunut portaita ylös noustessaan. Hän tunsi nyt, kun hän vallitsi tunteitaan, olevansa voimakas. Gilbert sitävastoin, joka vapisi yhä entisistäkin tunteenpuuskista, ei voinut saavuttaa kylmäverisyyttään. Ja hän tunsi vihan paisuvan itsessään sikäli kuin se nyt tytössä, hänen tahtonsa hillitsemänä, näköjään sammui.

Syntyi hetken hiljaisuus, jonka aikana Nicole tähysteli Gilbertiä palavin ja harmistunein silmin.

-- No niin, -- sanoi hän, -- sinä siis rakastat neitiä ja petät minua?

-- Kuka sinulle on sanonut, että minä rakastan neitiä? -- vastasi Gilbert.

-- Hyh, siunatkoon, sinullahan on kohtauksia hänen kanssaan.

-- Kuka sinulle on sanonut, että minulla on kohtauksia hänen kanssaan?

-- Kenenkä muun kanssa sinulla sitten oli asioita paviljongissa? Noidanko?

Ehkäpä. Tiedäthän, että minä olen kunnianhimoinen. Sano paremmin: kateellinen. -- Se on sama sana tulkittuna hyvään tai pahaan suuntaan.

-- Älkäämme muuttako puhetta asioista kiistelyksi sanoista. Sinä et rakasta minua enää, eikö niin?

-- Kyllä, minä rakastan sinua yhä.

-- Miksi sinä sitten karttelet minua?

-- Siksi, että milloin minut tapaat, sinä haastat riitaa.

-- Juuri niin, minä haastan riitaa siksi, että me emme enää tapaa toisiamme muuta kuin vilaukselta.

-- Minä olen aina ollut erakko ja hakenut yksinäisyyttä, senhän tiedät.

-- Kyllä, ja siihen yksinäisyyteen kavutaan tikapuilla...

Kiitoksia, siitä en ennen tiennyt!

Gilbert oli tässä ensimäisessä kohdassa joutunut tappiolle.

-- Kas niin, ole nyt suora, jos voit sitä olla, Gilbert, ja tunnusta, että sinä et minua enää rakasta tai että sinä rakastat meitä kumpaakin yhtaikaa.

-- No hyvä, jos asia olisi niin, -- sanoi Gilbert, -- mitä siitä sanoisit?

-- Sanoisin, että se on eriskummaista ja luonnotonta.

-- Eipä suinkaan, vaan erehdys.

-- Sinun sydämesi erehdys.