Part 2

niin sairas mies tuo tunsi ilon huutavan, hurjimman, ja hän unohti sairautensa ja vaivansa kurjimman.

Ja hän terveeksi itsensä uskoi sekä lauleli riemuissaan, ja oli kuin oisi hän ollut uus sielulta, ruumiiltaan.

Vaan voi sitä sairasta miestä ja voi hänen haaveitaan, kun kevät se kaunis ja valkee hänet mursikin multaan maan!

Uni sekin.

Ma raivasin tien erämaahan ja kukkia kasvatin polun varteen paljon, paljon, ja -- työtäni silmäilin.

Ja katso! se kaikk' oli ihmeen ihanaa, sopusointuisaa, ja muut' ei puuttunut tuosta kuin kukkien kulkijaa.

Vaan silloin saavuit sa sorja kuin kukkien haltijatar, kuin korven keinuva keiju, hämyn henkien valtijatar.

Ja viitaten sulle, ma lausuin: "polun tuon minä sulle tein; sen saat sinä armahin, koska olet kallis sa sielullein.

Ma en sitä astua taida, en kukkia kulkea saa; korut nuo näät eivät siedä mun jalkaini poljentaa.

Ma syrjässä seison vainen, kun kuljet sa kaunoinen, ja kaukaa, kaukaa ma riemuin sun leikkiäs silmäilen".

Noin lausuin. Nyökäten päätä jätin näin polun polkijaks sun. Ma jäin. Mut riemusin vielä, uni loppunut kun oli mun.

Huolen tullen.

Voi, että jäin ma sinusta juur kun ma sinut löysin ja kun ma luulin, että ma sun sidoin vaskiköysin.

Voi, että onni unteni kuin kuollut kukka raukee ja maahan pilvilinnani kuin tuhkakasa lankee.

Mut huoli pois! On elo tää vain vaihtumista pelkkää; tääll' ilon kannel heläjää ja surun virsi helkkää.

Ne kilvan kaikuu keskenään ja niitä kuulla täytyy, siks että ruumis raihnas tää yön ikijäähän jäytyy.

Nyt murhetta ja huomenna ehk' erä ilon hurmaa. Ma uskon, luonto, ettet sa mua suruhuni surmaa.

En pääse --

Min' en pääse ja en minä koitakaan lumouksesi kahleista päästä, vaan jos sinä kerran ne irroitat, mua hiukan sa silloin säästä.

Ovat kauniit kantaa kahlehet sun ja eivät ne paljon paina, ja hän, jota kerta ne vangitsee, noit' tahtovi kantaa aina.

Kumpa --

Voi, kumpa me voisimme aina näin toistamme lämmittää, kun kohtalon viimat vinkuu, kun uhkaa talvi ja jää.

Voi, kumpa me voisimme aina tointoiseemme luottaa näin, meit' tuska kun vartoo ja vaanii mure mustin ja myrkykkäin.

Voi, kumpa me voisimme löytää taas toisemme silloinkin, kun onnemme muut kukat värjyy värin kalpein ja keltaisin.

Niin -- kumpa me armahin aina näin toistamme lemmittäis, ett' toistemme rakkaus aina sois suojaa ja lämmittäis.

On niinkuin --

On niinkuin nyt minä laulaisin mun viime virteni sulle; mut tiedä en, kuinka ma kertoisin mitä olit sa armahin mulle.

Sinä olit mun onneni rakentaja ja mun onnettomuuteni luoja, sinä olit minun rauhani raastaja ja mun tuntoni tyynen tuoja.

Olit laulajan elämänlaulelma, olit kulkurin kuoleman soitto, hymy riemun ja kyynel tuskasta, yön harso ja huomenkoitto.

Oi, kuinka ma voisin kertoakaan, mitä soit, mitä et sinä suonut, kun maljasta, mit' tulit tarjoamaan, olen liiaksi paljo jo juonut.

Ja nyt humalapäisenä hoilailen vai -- myrkkyjuomanko join ma? Vähät siitä, kun virteni viimeisen näin loppuhun laulaa voin ma.

Syntiä tehnyt.

Miks en mä kätkey säkkihin ja tomuhun ja tuhkaan, kun kosto raskas, ankarin mua jumalilta uhkaa?

Miks en ma kulje korpihin ja kadu koito siellä, kun oon ma sielu syntisin, jok' astuu elon tiellä?

Ja mitä tein ma onneton, mies hourupää ja hurja, mies mieletön ja tunnoton ja epäkelpo, kurja:

Ma mieronkäyjä poloinen sain lahjan jumaloilta, sain erän suuren, suloisen ansaitsematta noilta.

Mut tuntenut en arvoaan ja luotani sen heitin ja jumalilta kokonaan näin kasvoni ma peitin.

Ja taas ma kuljen tietäni kuin köyhin kerjäläinen; on sammunut mun syömeni ja tuntoni on jäinen.

On paennut mun päiväni ja hämärtää jo ilta, mut illan laulut ylläni soi kalman kamalilta.

Surusta iloon.

En tiedä, mik' on sattumaa ja mikä muuta lienee, vaan useasti kulkijaa tääll' outo voima vienee.

Näät korven tietä kaameaa, kuss' surun virttä kuulin, ma astuvani ainiaan täss' elämässä luulin.

Mut katso: äkin korpitie, tuo kivinen ja karu, mun kukkatanterelle vie, jok' kaunis on kuin taru,

miss' uinuu ujot orvokit, nuo viehkeät ja vienot, ja ruusut, liljat, narsissit ja sinikellot hienot,

jotk' kaikki, kaikki kumartaa ja hymyilee ja huojuu ja poimijaansa odottaa ja kiehtovaisna nuojuu,

ja jossa, päällä kukkien, käy niiden haltijatar, suloinen tyttö tuoksujen ja värin valtijatar.

Hän auersiivin liitelee ja vastahani kulkee, mua hurmahuulin suutelee ja sylihinsä sulkee.

ja kukkasin mun koristaa, mun unelmilla täyttää, maan armauden osoittaa ja kauneuden näyttää

ja keijuen ja leijuen mua edemmäksi johtaa, kuss' silmä luonnon luomien jok' ihanuuden kohtaa.

Ja kaiko ei hän tieltäni, ei loitommaksi lennä ja on kuin ei hän luotani pois aikoisikaan mennä,

vaan ikipäiviks jäisi hän luo miehen mieltymänsä, sois hälle poven liekkivän, sois hälle pyhimpänsä

ja korvenkäyjän keralla hän kukkasihin hukkuis ja mieron mies ja prinsessa suudelmihinsa hukkuis.

Lempemme puu.

Ja jos ei kuki lempemme korkea puu yli talven ja jos siitä kuivettuu yks oksakin vaan, niin katkaistaan koko puu heti paikalla poikki.

Näet yksikin lehti jos kellastuu, pian toistakin vartoo jo surman suu ja ennemmin tahi myöhemmin kitukasvi on lempemme lehmus.

Ja tuo ei se koskaan olla saa, ei saa, vaan tuoksuva tuoreuttaan ja vehreyttään yli syksyn sään tuo olkoon tai heti kuolkoon.

Ja vaikka sen sortumus synnyttäis ikituskan, mi rintamme pohjaan jäis, niin: sortukohon! Suru suurempi on kuin kerjäävä riemu, mi huokaa!

"Olet ahne" --

"Olet ahne", sa lausuit mulle, kun suuteloitasi join; mut silmäsi haastoi: kulta, mua vieläi suutele. Noin!

Ja ahneuttani välttäin sinä juoksit luotani näin, vaan kiiruhtaissasi erhein sa riensit suutani päin.

Rikasta riemua.

Min' en tahdo mykkänä kulkea ja muiden laiselta näyttää, min' en saata suutani sulkea, näin riemu kun rintani täyttää.

Mun täytyy tunteeni paljastaa sanaratsujen kannettavaksi ja rintani riemun paljastaa koko maailmalle annettavaksi.

Kuten tahdot --

Kuten tahdot, olkohon menneeksi: täys riemu ja sitten -- surut! Mut ylpeenä uhmaten viskaamme me pois huonoimmillemme murut.

Täys tulkoon onni ja onnettomuus, vain rohkea jotakin voittaa. Pikar' pohjaan siis! Elo lyhkänen on; äkin kuolemanhetkikin koittaa.

Veri villi ja kuuma kun kiihoittaa, poviss' suitsuu hiiltävä huike, himo liekkiä lyö jumal-leimuavaa ja tuima on silmissä tuike.

Niin miksemme kuulisi kutsuntaa, elo täys kun on eessämme vielä ja kun voimia meillä on uskaltaa ja kenkään meitä ei kiellä.

Helmiä sataa.

Helmiä, helmiä, helmiä sataa kirkkaita kimaltavia, päivän kultia, kuun hopeaisia, syyslumen puhtoisia.

Mulleko nää, oi näitäkö mulle köyhälle kulkijamelle, kahmalon täydeltä päärlyjä armo- polkuja polkenehelle?

Kyynelkarpalokullatpa vierii armahan poskia pitkin; Kroisokseksi ja rikkaammaksi impeni näin minut itki.

Nyt koitellaan --

Nyt koitellaan, kump' ennemmin kuivuu ja kuolee: huul' liekkivä huuliin hautautuu, tulikuuma on suu, joka suutelon janossa huolee.

Ja ei jano sammu ja ei tuli kielellä tummu, vaikka suut ajat ankarat yhdessä viihtyy ja huulien kosketus kiihtyy.

Ja tuliset kipinät suonihin kulkee ja veri on hehkuvan kuumaa; joka pisar janon polttavan itseensä sulkee, ja sielua hourehet huumaa.

Ja on kuin uisimme tulista merta min helmaan hukumme kerta.

Korkia veisu.

(3: 5).

Jerusalemin tyttäret, teitä ma vannotan vaikenemaan kedon vuohien kautta ja peurain, ett'ette te herätä vaan mun armaimpaani, mi nukkuu, kunis itse hän valveutuu!

Verhoton kauneus.

Repäise halpa vaate pois, mi verhoo varttasi, esteettä kauneuttasi suo nähdä silmäni.

Näät, hullu vaan ja saituri helmensä kätkevi; täys päiv' ei paista, jos sen ees' on pilvi pieninki.

Suo nähdä ihanuutesi mun kerta kokonaan, Sen ansaitsen, ma vannon sen, jos kuka koskonkaan.

En jaksa enää aavistaa, en oletella, en, vaan silmin nähdä täytyvi mun kukka kauneuden.

Ja usko, että eessä sun alastomuutesi ma puhtahana värähdän, ja sees on sieluni.

Helluntai.

Kuin pehmein ja valkein vaate sa kiertäyt ympäri mun ja ma helluntaitani vietän, kun tunnen ma luonani sun.

Kuin läntisen tuulen ma tunnen sun huultesi henkäyksen, yö valkea ylläni uinuu mun huulias suudellen.

Ja sun silmäisi säihkyssä nään ma veet siintävät lainehineen, sädeleikkien harhojen hurmat, kilokarkelot kukkasineen.

Puut tuoksuvat, puhtaat ja norjat, värit vehreät, vienoimmat, ja sun äänesi soinnussa helkkää suvensävelet hienoimmat.

Mun helluntaini sa valkee, pyhä sunnuntaini sa sees, älä salli, oi, älä salli mun tuntea kaikonnees!

Arolempeä.

Aropoika kun lempii milloin aron neittä, hän naiselleen valan rohkean vannovi silloin käden tarjoten immelleen:

Sua lemmin ja lempeni tähden sinut tahdon ja ansaitsen ja kerranpa heimosi nähden sun nostan ma ratsaillen

ja vien sinut kanssani sinne, kuhun kulkevi taival mun, kuss' ei kysy suu: mihin, minne, kuss' onni on mun sekä sun.

Sua lemmin, mut siitä ma vaadin sun lempesi myös kokonaan ja ankaran lain minä laadin, jota nousen ma palvelemaan:

Jos vain olet uskoton kerta, petät lempeni koskonkaan, niin puukkoni povesi verta juo viimeiseen pisaraan.

Näin vannoo mies aron aavan valan tummalle immellen ja neitonen loppuhun kaavan vain lausuvi amenen.

Vereni.

Mun vereni pyytää ja pyytää ja se koskena kuohahtaa pian ylitse äyrähiensä, jos esteittä vain ei se virrata saa.

Ja en sitä hillitä taida ja en edes koitakaan, koska luonnon sortoa köyhää ja alhaisint' olis tuo teko vaan.

Veri vieri ja kiehu ja pauhaa, yhä voimakkaampana siis, sinis kun sinä tyynesi löydät, ja salvoista halvoista huolios viis!

Palava pensas.

Sa oot se pensas palava, min erämaassa näin ma ja jonka luokse korvessa hämmästyneenä jäin ma.

Oi katso, riisuin kenkäni, kun paikka tää on pyhä, ja polvistuin nyt eessäsi ma vielä viivyn yhä.

Ja silmin seuraan liekkejä, jotk' katsehestas valuu; on kuollut mulle elämä ja unhoittunut paluu.

Oi katso kuinka rintani nyt puhdas on ja suuri ja kuink' on valmis voimani suurtöiden tekoon juuri.

Sa puhu vain ja käske, sun sanaasi vaan ma vuotan, yks' sana sun on käsky mun ja voittohon ma luotan.

Oi anna merkki yksi vaan ja valmis olen heti ja vaivun vaikka alle maan, jos sun ma täällä petin.

Oi kumpa --

Oi kumpa kiinni auringon- säteitä saada vois, niin solmiaisin seppeleen ja seppel tuo sun ois.

Ja polvistuin sen laskisin ma ohimoillesi, ja sinä silmin lukisit mun katsehestani:

Suon sulle, kulta, kallehin, ma, mieronmiesi, tän, vaikk' ansaitsetkin enemmän ja _paljo_ enemmän.