Part 1
KYTTÄ
Kirj.
Kössi Kaatra
Tampereella 1906, Hämeen Kirjakauppa.
Luukkosen ja Kumpp. kirjapainossa.
SISÄLLYS:
I.
Kyttä I-XIII
II.
Sonetteja 1-18
III. Lauluja.
Lupauksia Matkan varrella Orvon osa Oli kuudanyö Ole vapaa! Impyen huvi Meren taa putosi päivä Tule pois! Ero Tovin vain Kaunis -- kauniimpi Unilaulu Sairas mies Uni sekin Huolen tullen En pääse -- Kumpa -- On niinkuin -- Syntiä tehnyt Surusta iloon Lempemme puu "Olet ahne" -- Rikasta riemua Kuten tahdot -- Helmiä sataa Nyt koitellaan -- Korkia Veisu Verhoten kauneu Helluntai Arolempeä Vereni Palava pensas Oi kumpa --
KYTTÄ
Kevättalvella 1905
"Ken kerran katsoi kauneimpaan, sen silmät huijentuivat, sen silmät siinä ainiaan kautt' elämänsä uivat."
I.
Ma ajan hiiden hirveä, niin villiä ja virmaa, mi lumiaavan äärellä vapaana kiitäin kirmaa.
Nyt vasta löysin jäljet sen, kun kauvan noita hain ma, kun erämiehen murheiden kaikk' kauhut tuta sain ma.
Kun ylivoimin taistelin ja monta kertaa vaivuin ja epäilystä kuuntelin ja tuskan alle taivuin.
Nyt vasta löysin jäljet sen, ja vannon: niitä seuraan, vaikk' kiini koskaan saisi en ma pyhätöiden peuraa.
Yöt, päivät hiihdän jälkiään ja erämaata matkaan, ja kotihini kääntymään mua ei saa jumalatkaan.
Näät päässä tien on kaikkeni, vaan tyhjä takanani; jos katsoisinkaan taakseni, niin ois se kuolemani.
II.
Ma unta näin, kun nukkunut ma olin nuotiolle: ol' linna uljas kohonnut öiselle hongikolle.
Ja linnass' istui neitonen, seessilmä, silkkitukka, laps laulujen ja leikkien, maan kaunokaisin kukka.
Ma olin köyhä laulaja, mi linnan neittä lempi, mut ritarilla korskalla ol' linnan immen hempi.
Ja kaiutellen kanneltain ma lemmestäni lauloin, mut ihanaisna impi vain ritariansa kauloi
ja mulle säälihymyn soi ja palkaks lantin antoi -- ja asemies se immen, oi, häävuotehesen kantoi.
Ja häissä linnan neitosen ja soturin ma soitin, mut silloin kerran viimeisen myös kanneltani koitin.
Häät juotuaan näät rouvineen pois korska herra matkas ja silloin kaiho kanteleen hiushienot kielet katkas
ja silloin loppui laulukin ja loppui laulajakin, min haamu tielle syöstihin laill' luihun kulkurakin.
III.
Ma näin jo sen, ma näin jo sen, näin unelmaini pyhän ja eessä sielun silmien sen nään nyt yhä, yhä!
Ma kuljin kohti kukkulaa, min päällä päivä hohti, kun sinne erä-kulkijaa halk' korven jäljet johti,
ja kun ma pääsin päälle sen, päin hiiden hirvi juoksi ja silmät tulta tuiskien se luontelihe luoksi.
Ma kohta jousta jännitin ja kaarta koitin äkin ja sydämeensä silmäsin ja koitin tähdätäkin.
Mut yksi ainut katse sen mun käteni jo nitoi, yks lieska silmäin syvien mun vangiks kohta sitoi.
Sen silmät suitsi salamaa, pyhintä pyhää tulta. Oi, niiden eessä kalpeaa on kuun ja päivän kulta.
Ja niiden eessä ihminen vain vapisee ja vaipuu ja maahan kääntää katsehen ja polvillensa taipuu.
Niin minäkin. Mut tovin vaan mua katsoi tuo ja -- lähti kuin ukonnuoli radallaan tai taivon lentotähti.
Ja keskell' erämaata ma taas ypö-yksin kuljin, mut jumalaisen kuvansa ma sydämeeni suljin.
Ja kera sen mä hiihtelen ja iloitsen ja huolen, ja jos ma kaadun korpehen, niin kera sen ma kuolen.
IV.
Kun viima vinkuu, tuuli käy ja lunta tulla tuiskii, maan yllä ilta hämärtäy ja puista peikot kuiskii,
kun jäljet hukkuu hankehen ja väsymys mun valtaa, niin näin mä silloin laulelen pois tunnon tuskan alta:
"Oon erämies ja luoja ties ma koska päätän retken ja tokko saan ma koskonkaan elää sen suuren hetken,
kun hirveni on omani, on suuri saalis mulla, min vuoksi ma sain taistella ja tänne asti tulla.
Mut surren en, en huoaten ma taita taipaletta ja säästäen vain soittelen ma kaihon kanteletta.
Oon erämies ja luoja ties, se tahdon myös ma olla ja työni tän vain pyhitän kuin mies ma taistelolla!"
Näin virttä vierrän, sävelin ma sydänsurut suistan ja toivonlapsen laulelmin yön peikot pois ma puistan.
V.
Mun on niin outo olla nyt, ett' ihan ihmetyttää; ma tovin olen itkenyt ja nyt mua hymyilyttää.
Tää tunne suuren ilon on tai suuren surun enne. Saas nähdä, poika hongikon, ma minne tästä mennen.
Ma käynkö tuonen tuskihin ja manan merta soudan vai jumalainko juhlihin ma koito kohta joudan?
VI.
Vain kangastusta kaikkiko ja haavehien harhaa? -- Oi julma, kylmä kohtalo, kun veit sa multa parhaan!
Viel' ihan äsken edessäin sen sorja varsi väikkyi, sen kaunokarva kimmeltäin kuin pehmyt laine läikkyi.
Ja tyhjä taas on erämaa kuin vain se olla voipi. Taas erämiesi huoahtaa ja yksin unelmoipi.
On eränkäyjän elämä vain unta, unta, unta, sen onni valhe pettävä, sen suvi lunta, lunta.
Ja: sentään kaikki kaikessa vain unet ovat hälle. Siis: kiitos, kiitos kaikesta, min soitte etsijälle!
VII.
Mua onni seuraa: eelläni, vaikk' etähällä vielä, ma taas jo nään mun hirveni kuin utukuvan siellä.
Kuin päivä paistaa karva sen halk' autereisen aamun. -- Oi, ootko tähti toiveiden, vai lietkö vain sen haamu?
Kuin uhritulen kyventä sen tumma siima syytää. -- Oi, lietkö tuo, jot' etsijä, mies erämaassa pyytää?
On kiire sillä, mulla myös. Voi, korven silkoselkää! Jo heitä pois tuo turha työs Ja älä mua pelkää.
Ma saan sun kiinni kuitenkin: mut en ma sua surmaa. Sen sortaisinko verihin, mi elollansa hurmaa?!
En! -- Etees panen pauloja, sun sidon silkkiköysin ja koskematta kotia vien saalihin, min löysin.
VIII.
Yönuotioiden unet luo niin monenmoiset haaveet ja tulen tuike luokse tuo niin lopen oudot aaveet.
Ne ympärillä karkelee, ne kiertelee, ne kaartaa, mua ilkkuen ne katselee ja kaikkialta saartaa.
Viim' yönäkin ma kummat näin, kun silmät kiini painui: mies lappalainen jäljissäin mun henkeäni vainui.
Hän, pakanakin, pyhintä mun hirveäni pyysi -- ja saadakseen mun tieltänsä, salassa nuolta syysi,
ett' yksin herra erämaan hän, kurja, olla saisi, ja peuran rintaan peitsen vaan hän äkin upottaisi.
Hän kulki kuusten varjoja ja petäjikköön lymyi, ja sieltä, kosto katseessa, hän väijyin mulle hymyi.
Mut vihdoin viimein huomasin ma turman tuojan toki ja silloin sielu syntisin myös kuolemansa koki.
Ma piilouduin taakse puun, ja kun hän luokse ensi, niin vasamani kirottuun kuin koston nuoli lensi.
Ma kau'an tarkkaan tähtäsin ja tähtäsin kuin peto ja lumikääreliinoihin näin kaatui kurja eto.
Kun heräsin, niin peloitti mua vieläi unen uhka; mut huomenkoi myös heloitti päin nuotioni tuhkaa.
IX.
Me lennetään, me lennetään kuin lemmon lentimillä, on huima kulku miehen tään, mutta nopsa myös on sillä.
Ei taakse katso kumpikaan, ei hetkeksikään herkee, vaan kiihdyttää vain kulkuaan. On aika kallis, kerkee.
Nyt kestä, kestä metsämies ja kuntos kaikki käytä ja päähän asti hiihdä ties ja toivehesi täytä:
On saalis suuri, suuri niin kuin unelmaisi summa. Mut työläs saada saarroksiin on korven kuulu kumma.
X.
Jo välimatka vähenee ja lyhenee jo varmaan; niin lähellä jo kajailee nyt muoto metsän armaan.
Jo tovin päästä tavotan ma salon sulosorjan ja hellin sormin solmian ma nopsajalan norjan.
Vaan -- tyynny, tyynny tuntoni, oi, rinta, riemus salaa; näät, silmäpari peurani viel' uhman tulta palaa.
XI.
Taas nään sen silmän vehreän kuin hyrskyhelmen ikään, ei hurmata mua enemmän voi maailmassa mikään.
Ken kerta katsoi kauneimpaan, sen silmät huijentuivat, sen silmät siinä ainiaan kautt' elämänsä uivat.
Hän muust' ei enää tiedäkään, ei tunne muuta mitään, hän maailmasta itseään pois paenneena pitää.
Kuin erämaa on maailma muu, kun siihen silmät lainaa, on kuollut kukka, kuollut puu, jok' ihminen kuin vainaa.
XII.
Nyt lentää silmu suopungin, niin että ilma vinkuu -- se tokko kiertää kaunihin vai sivuitseko sinkuu?
Nyt onnen arpa heitetään. Saas nähdä, tokko voitan ja kytken korven tähtipään vai suottako ma koitan?
Ma vapisen ja vaalenen ja silmät kiini uotan: ma onneani epäilen ja silti siihen luotan!
XIII.
Nyt erämaa sa kumarra ja korpi kolkko köyrry, pääs, petäjikkö, taivuta ja salo suuri nöyrry!
Mull' on jo ihme erämaan, on hiiden hirvi ylpee, mi jumal-kauneudessaan kuin kultamerta kylpee.
Työ tehty. Olen voittanut, mit' toivoin elämässä, kun kaikki olen koittanut ja määränpää on tässä.
SONETTEJA
Keväällä 1905.
"Niin lähellä kuin veri sydäntäni mua oot sa armas, enkä sinusta voi saada enään irti itseäni, vaikk' koittaisinkin siteet ratkoa."
1.
Oi kiitos luojan, että mieronmiesi tok' edes unta kyllin nähdä saa, kun ammoin tuhaks tummui toivon liesi ja tuskaa elontaival tarjoaa.
Niin monet kerrat kurja iskut siesi ja kesti kohtaloa kolkoimpaa, kun lohtunaan hän kärsiessään tiesi, ett' auvon antaa unetarten maa.
Ja kaiken myöskin hälle unet soivat, nuo unet armaat, hienot, valoisat; ne yksin hälle uskallusta loivat
ja väsynyttä kauas kantoivat; ne elämän ja elinvoimat toivat, kun -- onnenharhat nähdä antoivat.
2.
Ma palvelen sun silmiesi tulta ja sille uhraan, sille kumarran. Ja tulen papitar sa olet, kulta, ja sulle polveni ma notkistan.
Ja sinä synnit synkät otat multa, sult' anteeksantamusta odotan, ja suusi sanoja vain varron sulta ja niille rauhani ma rakennan.
Ja kun ma jälleen nostan katseheni, niin olen kuningas ja kruunupää, ja uus ja uljas on mun sydämeni,
en tunne tuskaa, kuolon ikävää, vaan rikkauteen elonriemujeni kaikk' kauhumuistot mustat multa jää.
3.
Ei mutta, kuule kulta, lapsukainen, mi kätkyessä totuit nukkumaan, sa olet ainut, pieni pikkarainen, ja sua, sorja, tuutia ma saan.
Vaan viekas, virkku oot sa armahainen, et nuku paljo, tuskin ollenkaan, ja teiskaat, teutaroit ja sodit vainen ja nenää nyrpistät sa ahkeraan.
Ja -- usko pois -- on täysi tosi mulla, kun sulle hussalullat laulelen ja tuskin tahdon toimehen ma tulla,
Mut en ma sentään tointa vaihda, en. Kun hyvä vain on oikein olla sulla, niin vähät silloin muuta muistelen.
4.
Miks vielä viivyt? Miks et etelähän pois kiidä kiirein kaukorannan taa? Miks vielä viivyt? Miks et etsimähän jo lähde maata valonvalkeaa?
Sa nääthän, että syksyn hämärähän jo verhoutuu Lapin laaja maa ja että talven taikapimeähän sun pesäs pieni pian katoaa.
Vai säälisitkö, sorja, surunlasta, mi lohdun löysi liverryksissäs, löys toivon tuikahduksen laulannasta,
mi sydämeensä helkkyi syömestäs? Oi ällös, ällös, armas! Kuolemasta vain varo, riemurinta, itseäs!
5.
On väärä puhe, että Boaksensa -- tuon kaunihin, mi nukkui vuoteellaan ja unikuvin näki kultasensa, mi lemmellensä nauroi, nauroi vaan --
luo hiipi Ruth ja painui povellensa, soi tulihuulin hälle suukkojaan ja kaikki ukset aukas sydämensä ja kuumin käsin kauloi kalleintaan
ja palavana vannoi valojansa kautt' tähtitaivahan ja meren, maan ja -- yösen viipyi luona armahansa
ja poistui vasta aamun valkeaan. -- Noin ei hän tehnyt! Ei, vaan majassansa Ruth unta palvoin nauroi Boastansa.
6.
Hyvä jumala! Minne ma uuvuin nyt, mihin itseni vietellä annoin? Miten kauan jo allani hyllynyt suo suuri on kaukorannoin?
Hyvä jumala! Ketä olen lempinyt ja kelle ma kaikkeni kannoin, kenen silmistä olen minä syttynyt, ketä kauan ma seurata vannoin?
En tiedä, en tiedä, en aavista, vaan yksin ma värjyn ja vaivun ja pettymykseni painosta
alas maahan asti ma taivun ja hiljaa hiudun ja toivosta, erä erältä hukun ja haivun!
7.
Kuninkahansa eessä karkeloipi Salome, itämaiden ihanin, symbaali helisee ja harppu soipi, kun tanssii tulisilmä suloisin.
Ja hiljaisuuden halki humajoipi sävelten hurma vankitornihin, min paasilattialla unelmoipi mies idän ylevistä ylevin.
Ja säveleitä kuullen vanki havaa kuningasunistaan ja värähtää ja autuaana kättä vapahtavaa
ylhäältä odottaa hän pyhimpää. Vaan Kastaja kun katsehensa avaa -- niin piilu pyövelin vain välähtää.
8.
Niin monta kertaa rinnan riemun soiden keväisin helkkyväisin sävelin ja juuri kuulless' ihanuutta noiden saa sydämessä sijan surukin.
Niin monta kertaa mielen ailakoiden ja tunnon ollen sopusointuisin, jo luokse hiipii huolen peikot, joiden jäljissä seuraa tuska ankarin.
Ja kesken hymyämme herttaisinta on niinkuin lentäis peitsi povehen ja on kuin oisi repaleina rinta
ja jähmettyisi veri suonien, ja tätä kauhistusta kamalinta et pääse pakoon, vältä väistäen.
9.
Ja ihanansa eessä polvillansa Antonius viipyy. Hetket kiiruhtaa. Vaan Cleopatra säästää suukkojansa ja maassa maaten urho odottaa.
Ja suuri Rooma seisoo surussansa ja huolen alla huokaa kuulu maa, mi joka hetki vartoo vahvintansa, miest' uljahinta, miestä korkeaa.
Mut aika kuluu. Kuningattarensa edessä värjyy maailman mahtavin, muut unohtain ja juopuin uniensa
uduissa elää haavehekkumin, kun -- ruoste tahraa terät kalpojensa ja vaipuu valtakunnat sankarin.
10.
On Isisjuhla. Kansaa tulvanansa on kadut kaikki. Jumalattaren kultaista kuvaa seuraa vaunuissansa myös pyhä neitsyt, immyt Isiksen.
Timantttidiadeem' on otsallansa, kyykäärme kiertää ympärillä sen ja valkohuntu kätkee kasvojansa hopeavaippa valuu varrellen.
Ja avopäin ma astun vakavana kuin pyhyys itse, enkä kumminkaan Isiksen vuoksi huokaa hartahana,
en miellä muiden seuraa vaunujaan. En tunne häntä. Jumalainoana ma papitarta pyhää palvon vaan.
11.
Suo kätes mulle, katse kaunis heitä ja siunaukses mulle myötä suo; on eron hetki tullut, muita teitä mun käydä täytyy määrän oudon luo.
Mun mennä täytyy. Kulta, kyyneleitä, joit' eron tuska silmihini tuo, ja joit' on viljoin, en ma sulta peitä, vapaasti vainen virratkohon nuo.
Mut kysellä sa saa et, miksi lähden pois kauas, kauas, kauas luota sun; on vastausta vailla suuni mun,
ma vaiti pysyn pyhimpäni tähden. Mun mennä täytyy. Jumalien nähden tie luota sun käy miehen murretun.
12.
Niin lähellä kuin veri sydäntäni mua oot sa armas, enkä sinusta voi saada enää irti itseäni, vaikk' koittaisinkin siteet ratkoa.
En irti pääse; liki, lähelläni oot joka hetki, joka ainoa, kuin poltinrautamerkein sisimpäni kuvaasi, kulta, kantaa kalleinta
Ja vannon, että haudan partahalle se selvin piirtein siellä säilyvi, on yhtä sees, ei peity tomun alle,
vaan aina puhtahana päilyvi, ja, vaikka vaeltaisin tuonelalle, se siellä vieläi mulle häilyvi.
13.
Pois kulje kauas, kulta, kallehuinen poloisen poian luota kiirehin ja ole vieras mulle niinkuin muinen, kun ensi kerran sun ma kohtasin.
Sa olet riemun neiti naurusuinen, mun tuttavain on tuska katkerin, jost' ei voi päästä polo tuiretuinen, jos vaikka voimaa miehen käyttikin.
Jos jäisit luokseni, niin uhrausta kallista liian ois se sulta vaan ja onni tuo, jot' toivot, kangastusta,
ja palkkas parhain mustin murhe maan. Oi tähtes, kulta, tuosta aattelusta jo sieluntuskat tulisimmat saan.
14.
Kuin kaksi kotkaa nuorta, voimakasta me aurinkoiden luokse ennetään ja ylös tästä maasta matalasta planeettileikkihin me lennetään.
Ja niinkuin kaksi kaiken valtiasta äärettömyyksissä me liidetään, ja levähdetään lennostamme vasta, kun kaunehimpahan me kiidetään.
Ja yllä maisen onnen, onnettuuden ja maisten riemujen ja huolien me aloitamme elämämme uuden
ja elämämme laulun suloisen ja julistamme uuden jumaluuden, ja lemmestämme armas luomme sen.
15,
Sun suustas, jota suutelin, ma halaan nyt saada sanan selvän, totisen ja säälin vuoks' sa totuut' älä salaa, vaan anna haastaa halun, tuntehen.
Sa sano, eikö rakkaus, mi palaa öin, päivin, aina pohjass' sydämen, voi lääkitä ja lämmintänsä valaa riemuksi rinnan sairaan, suruisen?
Ja kun se tuot' ei voi, se onko silloin vain virvatulta, valhett' typerää, kuin kerjäläisen onnen uni illoin,
mi aamun tullen täyttymättä jää? Oi anna vastaus, jos taisin milloin sua vilu-viiman tullen lämmittää.
16.
Mies erämaata matkaa. Keitahalle on mieli hällä päästä. Jalkojaan palava hiekka polttaa, kulkijalle suo samum suukon tulihuuliltaan.
Ja nääntyä hän ompi tuskan alle ja usein on hän kuolemaisillaan. Vaan elämänä väikkyy kuolevalle kosteikko ihanaisin erämaan.
Ja vaikka kangastust' on keitahansa, mi askel askeleelta pakenee, on sentään riemu hällä rinnassansa
ja sentään niinkuin mies hän taistelee ja yhä elää keidasunistansa, vaikk' kohti kuoloaan hän astelee.
17.
Täss' seisoo mies, ei enää nuorukainen; ma miehen mitan täytin juuri nyt. En horju enää, enkä vaapu vainen, kuin usein ennen on mun täytynyt.
Ma tiedän nyt, miss' ompi onni mainen, jot' on mun aatokseni tähdännyt ja jota etsi maassa matkalainen, vaikk' ennen suunnast' ei hän tietänyt.
Ma tunnen määräni, mut yksinäni kentiesi kesken voin ma väsähtää. Suo siis sa kätes, kulta, ystäväni
ikuinen ollos, miehen luokse jää. Kun lähell' olet armas sydäntäni, niin voimat saan ma jumal-jättilään.
18.
Kahleissa makaa kalvas nuorukainen ja tuskan perkele hänt' ahdistaa, kun kuvat hälle luo, kuink' elo mainen on helluntaissa, suvess' suuri maa.
Mut vankityrmäss' yö on tappavainen, ikuinen, vailla valon pisaraa, ja miehen mielikin on yhdenlainen, kun kahleitaan hän katkotuks' ei saa.
Ei riitä voima, jonka surut veivät, ei kuollut kunto, mennyt miehuus; eivät kahleensa itsestänsä katkea,
ei mustat muurit maahan ratkea, ei uksi aukee salvan päästäjättä ja kaitselmus ei käytä ihmekättä.
LAULUJA
Kesällä 1905.
"Olit laulajan elämänlaulelma, olit kulkurin kuoleman soitto, hymy riemun ja kyynel tuskasta, yön harso ja huomenkoitto."
Lupauksia.
"Sua en jätä koskaan" lausuit sa ihan syvästä syömesi pohjasta.
Sua uskon. Mut joskus jos mielesi ois mun luotani kauaksi kaikota pois,
niin sanasi saat sinä takaisin. Näät, ennen ma uhraan itsenikin
kuin suruhun sortuvan suon ma sun, joka onnehen ohjasit mun.
Matkan varrella.
Miks et sinä antanut suuta, kun aijoit sa ainakin, ja kun minä tuota uottaa ja uskoa uskalsin?
Miks et sinä antanut suuta ja rauhaani rakentanut, kun kaipion alla se aivan oli muruiksi musertunut?
Miks et sinä antanut suuta, kun luotasi läksin pois, kun kuninkahaksi orjan, mun suukkosi vihkinyt ois?
Orvon osa·
Mun sulosuinen Sirkkuni, mun onnenlintuseni pois muille maille matkasi ja merten taakse meni.
Ja luona tyhjän pesänsä nyt seison suruisana ja tuudittelen sydäntä niin kaihonkatkerana.
Oli kuudanyö.
Oli kuudanyö ja me kaksin käsikädessä kuljettiin meren rantamalla ja siellä povi povehen suljettiin.
Oi, vieläkö armahin muistat yöhetkeä herttaista? Ma en ole ennen, en jälkeen elänyt tuon vertaista.
Oi, muistatko kuinka me silloin sadun lapsina liideltiin ja kauaksi untemme maille me miekkoset kiideltiin?
Miten tuskat ja murheet maiset oli syömelle vennoimmat, miten sieluihimme me saimme sulohaaveet hennoimmat.
Miten henget valkeasiivet meit' tiellämme palvoivat ja taivahan tähtöset kirkkaat joka askelta valvoivat.
Sano, jos sinä voit, mitä saattaa yö tällainen tarkoittaa ja voiko sen muistoa koskaan pois povesta kartoittaa.
Ole vapaa!
En tahdo ma takoa kahletta sun vartesi ympärille, en haluni kaidetta rakentaa sun povesi pyytehille.
Kuin ilmojen lintusen lentää suon sun taivahan kannen alla vapaana ja tahtosi ohjaksin, maan lapsia korkeammalla.
Ja vaikka sa luotani lentäisit ja kulkisit kaukomailla, niin siunaisin sua sittenkin, vaikk' oisinkin sua vailla!
Impyen huvi.
Pajupensaan luo tuli impyinen ja siitä hän oksan taittoi ja rallatellen ja naurellen pajupillin tuosta hän laittoi.
Ja sitä hän soitteli _soittaakseen_ ja siin' oli kaunis ääni ja kummaksensa tuon säveleen sai kuullakseen koko lääni.
Mut huimapää oli impyinen: hän soitinta liiaks' koitti ja näin hän pillinsä pienoisen sorasointuiseksi soitti.
Ja hän pois sen viskasi luotansa ja -- naureli katketakseen ja taas ihan uudesta oksasta teki pilliä soitellakseen.
Meren taa putosi päivä.
Meren taa putosi päivä, kohoo kuu kuparikarva, syttyy tähdet taivahalla.
Yön suussa iloisin sulho tarpoo tietä. Tien takana tupa on miehen mielitietyn.
Taival taittuu. Mies totinen hätkähtää kuin kuolon tullen: ei tuli tuvasta tuiki!
Kullan pirtti on pimeä, pimeät sen pihtipielet, syden synkkä sintsin muoto.
Käänty tieltä, pois palaten ilta synkin syömessänsä, yö pahin povensa alla!
Tule pois!
Tule pois, tule pois, tule lohduta mua, ma hetkestä hetkeen ikävöin sua, sua silmin nähdä jo halaan. Niin kallionraskas on kaipioni, ja kaihosta sairas sydämeni pian tuhaksi tummaksi palaa.
Tule pois, ole luonani, viihdytä mua, kun tuskahan näin olen pakahtua ja onneni on niin vajaa. Sua odotan niinkuin elämää, joka kaikkeussuurena ylleni jää, tai niinkuin vapahtajaa!
Ero.
"Jää hyvästi", ma huokasin, ja sydämeni vapis, ma rauenneena vavahdin, kun valju voima napis.
Ja silmät kiilsi kyynelin ja puhe puuttui suusta: ma kevatsäästä haastelin, kun taitanut en muusta.
"Mua ällös, ällös unhota". Näin viimein sopertelin, kun erohetken kaihossa ankeessa surren elin.
"Mua ällös, ällös unhota". Nuo muistatko sä vielä, kun maailmalla kaukana sa kuljet, kulta, siellä?
Tovin vain.
Tovin vain sinä kiikuit polvillain, tovin nojasit rintaani vastaan, tovin vain sua kallista kantaa sain kuin jumala rakkainta lastaan.
Tovin vain olit armahin mun kokonaan, tovin kerkeän, kiiruhtavaisen, tovin tuns' surun mies-polo tunnossaan ilon suuren ja sunnuntaisen.
Tovin kestävät vain ilot ihmisten, pian pyhinkin onnemme kuolee, vain tuokion rinta on riemuinen, mut kauan se huokaa ja huolee.
Kaunis -- kauniimpi.
Olit kaunis, kun ylpeät silmäsi löi salamoita ja iskivät tulta; olit kauniimpi sentään sa silloin kuin näin kyyneleissä sun kulta.
Olit silloin siksi sa kauniimpi, kun outoa oli tuo mulle, ja kun toki silloin ma ymmärsin: olin kaunein myös minä sulle!
Unilaulu·
Yön tähti kimalla kirkas, kuu varista kultiasi kallehimman kammiohon, kun kullan uni tulevi.
Hämyn hengetär hyräile, vierrä virttä viehkeintä kaunehimman korvan kuulla, oman impeni iloksi,
että hän havahtumatta, uinahtaisi yön ilossa.
Sairas mies.
Oli sairas mies ja hän toivoi kevätaikaa armahimpaa, jona aurinko korkeella kiertää, jona kukkia versoo maa.
Ja hän syksyn kesti ja talven yli pääsi hän ponnistain, kun keväästä kaunista unta sai paljon nähdä hän ain.
Ja kun tuli näin kevät vihdoin, suli jäät, suli nietokset ja räystäät riemusta itki, palas lintuset poistunehet,