Part 2

Eihän toki! "Kyttä" tuossa uipi vettä velloen, Niinkuin sorsa soutavainen, kuni alli aaltojen. Seurueesta jahka ensin raja-aidat katoaa, Sitten onpi ilo irti, riemuks' olo remahtaa.

Iloisuutta siinä onkin, riemun runsa'utta vaan, Missä immyttä on kolme "laulun laajan kotimaan" Oi jos kera Karjalaisten impein aina olla sais', Talvi kesähelle oisi, myrskyjä ei tunnettais'...

Nytkään huomattu ei, että taivas pilveen mennyt on, Ett' on tullut ukkosilma, jyry käypi ponneton. Vettä vuotaa valamalla, salamat ne singahtaa, Aaltoin kanssa temmeltäväin pikku "Kyttä" keinuaa.

Myrskytköhön, jyrisköhön, soilutkohot salamat — Riemusoitoks' impyet sen Karjalaiset ottavat... Kun ei päiväntähti loista, loistaa heidän poskipäät, Sinitaivon suloisinna heidän silmissänsä näät.

Siksi myrskyn keskelläkin pinta sydänlammikon Kirkas, röyhytön on, kuni sädevyössä auringon, On kuin rantamat sen täynnä ulpukoita lemmen ois', On kuin toivon-säveleitä kaislikot sen huminois'...

Ja jos vaikka matka kesken jäikin, haitannut se ei: Sydän mukahansa muiston kokonaisen siitä vei, Joka länsiruskon lailla ihanaisna kangastaa, Mielen tuutii tunnelmihin, rinnan lämpimäksi saa...

Nuor' on sydämein!

Minäkö vanha oisin? Ei, armas impyein! Ikäni vaikka karttuu, Niin nuor' on sydämein.

Kuvana luonto mulla Se suurisynty on, Mi ijäti on nuori Ja vanhentumaton.

Mitäpä vaikka luonnon Syys, talvi vanhentaa: Kevähän uuden tullen Se taasen nuoreks' saa,

Povi se luonnon paikka Kuin onpi keväimen — Sijana sydän munkin Se myös on nuoruuden.

Halua elon tunnen Ja elän toivehin, Tulena hehkun aina Mä mielin keväisin.

Mi ylevää on — siihen Mun valtaa innostus, Pyhänä rintan' alla On nuori rakka'us.

Minäkö vanha oisin? Ei, armas impyein! Ikäni vaikka karttuu, Niin nuor' on sydämein.

Hiljaa...

Hiljaa kukka maasta nousee Avaamahan umppuaan, Hiljaa Koitar päivän johtaa Valon tuomaan maailmaan.

Hiljaa leyhkä aamutuulen Koko luonnon herättää, Hiljaa valo, lämpö siihen Vuodattavi elämää.

Hiljaa ruko'uksen henki Nousee ylös Luojan luo, Hiljaa toivo uupuvahan Rintaan uutta tulta tuo.

Hiljaa lempenikin syttyi... Tietämättän' ihastuin... Hiljaa siksi rakastankin — Vaietkoon myös lauleluin!

Sua katselen vaan...

Oli juhannustunteissa Luoja, Kun lahjoja Sinulle soi: Siksi tuhlaten antimiansa Ja runsaasti antoa voi.

Sua katselen ain' ihamiellä, Kuin Kevätär kaune'uttaan, Kaukolentona henkeni tunnen Mä nousevan pois yli maan.

Kuni autuuden harsosta sitten Sä, keijunen, siintävän näyt, Mielihaavehen auteremaissa, Kuin hengetär hellä sä käyt.

Kuvas' kuinka on ihana silloin! Sun kiehkurakutrisi nuo, Kuni leikiten karkelossansa Ne kaulalles' varjoja luo.

Lumivalkea otsasi loistaa, Kuin toivojen kaivattu maa, Sinisilmäs' on sielua täynnä Ja taivasta heijastavaa.

Rusoposkies' kirsikkahohde Ja huultesi mairehinen Hymy yhtyvi toiseensa toinen, Kuin morsian sulhaisehen.

Kevyt, liitävä käynti on Sulla, Kuin untuvat jalkasi ois'... Onko ihmettä, jos Sua nähden Maan piiristä siirtyvi pois?

Onko ihmettä, jos ihamiellä Ain' etsivi katseeni Sun? Onko ihme, jos toisaalla koskaan Ei silmät voi viihtyä mun?

Kuni lämmöstä elpyvi luonto Ja kukkaiset auringostaan, Sun nähden mä lämpenen, elvyn. Ja siks' Sua katselen vaan...

Runoilija armaalleen.

(Mukaelma.)

I.

Vaikk' olet armas laulajan, En vaadi sua laulamaan. Sä luota Herraan Luojahan Ja mua yksin lemmi vaan.

Tee työsi mielin iloisin Ja uskollisuudella vain, Niin olet runo kaunihin, Kuin koskaan syntymähän sain.

II.

Ei linna impen' olekaan, Mi asunto on armeijain Ja korskain herrajoukkojen Ja naisten juhlapukuisain.

Hän kirkko ompi kaunoinen Ja lehdikko on suojanaan, On pyhyysharso pyhättö — Mä yksin palvon siinä vaan.

Vietä häät!

(Daniel Fallström'in mukaan.)

Tyttö armas, vietä häät, Kun on kukintasi hetki, Vuodet vierii, niinkuin näät, Ruusut kuihtuu suloisetki — Siksi kohta vietä häät!

Nainen syntyi tosiaan Suukon saamaan sekä suomaan, Mutta suukko matkassaan Valmis vaarankin on tuomaan — Siksi kohta vietä häät!

Rakastaa on ihanaa, Sehän naista kaunistaapi, Tyttö vain on raakulaa, Lemmittynä kypsäks' saapi — Siksi kohta vietä häät!

Poimi helmi, säästä kukka.

(Norjan kielestä.)

Kun silmäs' helmen kohtaa, Mi syvyydessä hohtaa, Se poimi rintahais! Näät aallot mellakoivat Sen kätköön viedä voivat — Ei päivääkään se nähdä sais'.

Jos vastaas' sydän tullee, Mi lämpimä on sulle. Et kylmä olla saa. Sä suojaa kukka, säästä, Niin halla siihen päästä Ei voi — ja ijäks' anastaa.

Hyvästellessä.

"Jää hyväst', armahainen, Pois tieni taasen käy, Vain hetki ainokainen — Ja en mä täällä näy."

Ja hellät silmä'ykset He soivat toisilleen: Sydänten hyväilykset On niissä lempineen.

Ja rintaan pyhä tuosta Ja armas tunne jää — Ei aika niin voi juosta, Sen että hävittää.

III.

RAITTIUS.

Tuomo Tuopin jouluviinat.

Torilla kun kaupat kaikki Tuomo Tuoppi toimitteli, Niin hän tuossa tuumiskeli, Aprikoitsi itseksensä: "Jalo koska joulujuhla Onpi kohta jo ovella, On mun totta ostettava Hamevaate vaimolleni Sekä lahjat lapsilleni."

Läksi sitten länsimähän Kaupungin katua pitkin. Mutta siinä mennessänsä Anniskelun akkunoista Viinapullot viekkahasti Hänen siinsi silmihinsä: Viettelys nyt vallan otti, Vieden mielen miehen päästä. Aatos entinen hävisi, Tuli tuuma toisenlainen: "Joulujuhla joutavata Viinatta on vietettynä."

Siitä puotihin pujahti, Osti litran, osti toisen, Osti kohta kolmannenkin, Juoksemalla jouduttihe Hevon luokse heti sitten, Jonka aisoihin asetti, Itse retkahti rekehen.

Alkoi kiidellä kotihin, Mietiskellen mielessänsä: "Hamevaate vaimolleni Sekä lahjat lapsilleni Ostoa on yhtä hyvä Kotikylän kauppiaalta."

Kaivoi kukkaron käsille, Rahat laski liukkahasti, Jotta saisi täyden selvän, Kuink' on kauppa hällä käynyt. Metiseksi muutaltihe Mieliala aivan kohta, Kun niin runsaasti rahoja Tavaroista oli tullut.

Käsi silloin käskemättä, Viipymättä viinapullon Penkas' reslan pohjustalta.

Korkin auki aukaistua Tuomo ryypyn, toisen otti. Kohta kolmannen perästä.

Viina kallohon kajahti, Nousi päähän nostamatta: Laitti miehen laulamahan, Huikeasti huutamahan, Jotta tietä taivaltavat Kunnokkahat kansalaiset Pakenivat parkujata.

Mutta muuan matkalainen, Tuntematon tallustaja — Vastamaassa kun vähäisen Hepo juoksi hiljemmasti — Rukoili rekehen päästä Sekä selvällä rahalla Lupas' kyydin korvaella.

Tuomo Tuoppi toveriksi Otti miehen mielellänsä, Vielä monet viinaryypyt Aivan auliilla tavalla Kohta tunki tullehelle, Jonka hauskaksi havaitsi Viehkeäksi veitikaksi, Koska taisi kertoella Kaskut varsin kelvolliset, Sekä rallit rallatella, Laulut laulella parahat.

Uusi pullo aukaistihin: Ryyppy ryypyn on perästä Siinä suihin siemattihin.

Rupes' Tuomo torkkumahan: Viina voitti vahvan miehen, Juoma uuvutti urohon.

Silloin kumppani sivalsi Tuomon rahat taskuhunsa, Veipä vielä viinalitrat, Poijes reestä ponnahtihe. Jätti Tuomon torkkumahan, Yksin unta ottamahan.

Hepo juosta hölkytteli Omin päinsä ohjatonna, Poikkes' tieltä Ponkamolla, Kinnulahan käännähtihe — Siellä reki syrjällensä Pahnan nurkkahan nujahti, Seinustalle sikaläätin.

Tuomo luuli tullehensa Kotikontunsa pihalle, Oman talon tanhualle.

Ja kun ukset oli auki Sikaläätin seljällänsä, Niin nyt Tuomo tuotapäätä Sinne konttasi sisälle Sekä laskihe levolle Vinkuvien vierustalle.

Siat ilmas' ihmettänsä Rönkyvästi röhkimällä Tuomon oudosta tulosta, Joka taasen tuota luuli Joko vaimonsa vihaksi Tahi naisten naurannaksi — Siksi Tuomo tuskitellen Epäselvästi sopersi: "Suunne, akat, sulkekaatte, Kaikotkaatte karsinahan Isäntänne saavuttua, Ukon tultua tupahan!"

Talonväki katsomahan, Kohta tuli tutkimahan, Ken on kulkenut kujahan.

Hepo siell' on seisomassa, Reki kaatunut perässä.

Kuului pahnasta korina — Ja kun sinne silmäsivät, Hämmästyen huomasivat Miehen unta ottamassa Röhkiväisten vierustalla.

Joku joukosta saneli, Irvihammas ilkkueli: "Jopa siihen sattununna Seura onpi hyvin huono."

Vaan kun siat kumman kuuli Seuran huonon saanehensa, Niin ne pötki pahnastansa, Häpeissänsä hyppäsivät Ulos kaikki kartanolle, Vihoissansa vinkasivat Seuran huonon saamisesta, Tietämättä tullehesta...

Itse Tuomo illansuussa Humalastansa heräsi, Eikä ensin ymmärtänyt, Kuinka kortteeri komea Oli ollunna hänellä.

Pian kuitenkin tajusi, Missä hän on maata saanut. Kohta jo kujahan kömpi, Otti heiniltä hevosen, Joita tuttuuden takia Oli tukko sille tuotu.

Varsin varkahan tavalla Sitten kujasta katosi. Kohti kotia ajeli, Päätä pohmelo porotti, Mieltä karmi kauheasti.

Kun hän siinä kulkiessa Muisteli ja mietiskeli, Tarkasteli taskujansa, Uutta surua sukesi Vielä yhä viljemmalta: Oli kukkaro kadonnut, Viinalitrat viety reestä...

Iltamyöhän myterässä Tuli Tuomo vihdoin viimein Kotikullan kartanolle. Hevon tallihin talutti, Astutteli appehelle. Itse itkusilmäisenä Huonehesen hiiviskeli, Kamarihin käydä käpsi...

Siellä seikkansa selitti, Puhui muistinsa mukahan Valitulle vaimollensa, Jolta anteeksi aneli Sekä lujasti lupasi Olla ilmoisen ikänsä Viinamyrkylle vihainen.

Antoi vaimo anteheksi Lämpimästi, lempeästi, Kädet ristissä rukoili, Että itse Isä Luoja Oisi Tuomolle tukena, Armollansa auttajana.

IV.

LAPSIEN PIIRISTÄ.

Poikaviikarien sukkeluutta.

(Naapurusten 6-vuotisia poikia.) V\r\n

"Katsos, kuinka kaunis pulla Äidin leipoma on mulla!"

"Aivan juuri samanlaista Myöskin mulle äiti paistaa. Jos nyt pienen palan suoda Tuosta voit, niin sulle tuoda Puolet tahdon kerrassaan Pullastani, jahka vaan Sen mä äidiltäni saan."

"Kun sä puolen ensin mulle Tuonut olet, sitten sulle Koko pullan annan sen, Jonka äiti armainen Toiste leipoo minullen."

Kuinka pässi pikku Paavon lukutyöhön taivutteli

Omat siskonsa sanoivat Pikku Paavoa papiksi, Hän kun tuppas’ tuoliloille Tahi kiipesi kiville Sekä sitten saaraeli, Kuni pappi paukutteli.

Pannutkaan ei pikku Paavo Pappisnimeä pahaksi Ell’ei siskot soimannehet Pöllöläisten pastoriksi Joka onpi oppimaton Lukutaidoton typerä.

Aivan, näät, oli asiat Sillä lailla, lapsikullat, Ett' ei häntä ensinkähän Lukeminen miellyttänyt — Siksipä hän tuskin tunsi "I":n ja "s":sänkään eroa.

Ja kun äiti ohjaellut Oisi pientä Paavoansa, Silloin tuli hammastauti, Vatsanväänne vaivaloinen Tahi päätäkin pakotti, Jotta aina alkuhunsa Lukuhomma sai lakata.

Mutta tässä sattui muutos Kautta kumman kohta'uksen.

Kerran käyskeli kesällä Paavo-poika peltomaalla, Jossa oli suuren suuri Lammaslauma laitumella.

Paavo kiipesi kivelle, Rapsahtihe rauniolle Sekä saarnata samalla Alkavi hän uljahasti.

Lammaslauma ihmetellen Pystykorvin kuulosteli, Kunnes muuan musta pässi Puikahtihe takapuolle, Nopsasti kuin norja nuoli Maahan puski pikku Paavon, Vielä sittenkin koetti Puskea ja pukkiloida. Paavo huusi, pässi puski. Äiti kuuli kartanolle Pikku Paavon parkumisen, Lähti kohta kiirehesti Auttamahan armastansa, Kau'as pässin karkoitteli. Paavon pulasta pelasti.

Sitten siinä poijaltansa Tutkisteli, tiedusteli: "Teitkö pässille pahoa?"

"Yhtäkään en, äitikulta. Tehnyt pässille pahoa, Enkä muille lampahille. Kun mä kiipesin kivelle Saarnatakseni sanoja Lammaslauman kuultavaksi, Silloin pässi paksusarvi Puski mua puksahutti, Että keikahdin kiveltä Maahan vallan vatsalleni."

"Kuules, Paavo poikueni, Minä sulle nyt selitän: Pässi tuli puskemahan Sua aivan siitä syystä, Kun se kai on kuulla saanut, Ett' ei meidän pikku Paavo Taida laisinkaan lukea — Eikä ilmoisna ikänä Moinen sovi saarnatyöhön, Joka onpi oppimaton, Lukutaidoton typerä."

Kun he koituivat kotihin, Paavo kohta käskemättä Kaivoi kirjansa esille, Itse etsi aapiksensa.

Pörrö-Pekka.

Niin vilkas poika Pekka on, Ei läksyissäänkään taidoton, On sievä muodoltansa, Vaan vettä kovin kammoaa, On tukka harrallansa, Ei kampaa päähän panna saa.

Ja sisko-Anni äidiltä Sai käskyn pestä veljeä Hän joka aamu, ilta, Mut milloin Pekkaa pesty ois, Niin lähiseutuvilta Hän karkuteille pötki pois.

Hän koulussa sai nuhtehet, Kun vihkot on niin likaiset, Kuin suinkin voivat olla; Kun joululupa annetaan, On tarkkuudessa nolla Nyt hällä todistuksessaan.

Sen kera kirjain likaisten Hän viskaa alle portaiden Ja valheen pienen pistää; Työn kehnon Anni huomaapi, Ja, vaikk' ei virka mistään, Hän veikon kätköt korjaapi.

Kun sitten palaa joulupuu, On hymyssä niin moni suu, Ja "Pukki" lahjat mättää. Se muille viljavasti suo, Mut Pekalle se jättää Vain yhden kääreen kuusen luo.

Sen Pekka kaappaa, avajaa — Ja siitä todistuksen saa Ja kirjat kätkemänsä. Hän itkee, anteeks' anoen, On kovin häpeissänsä, Ja siistiks' Pekaks' muuttihen.

V.

TILAPÄISIÄ.

Jäälle urheilemaan!

(Alkujaan kirjoitettu V:n Luistinklubin iltamaa varten, jonka toimeenpanijaan ruotsinmieliselle enemmistölle suomenkielen esiintyminen iltamassa olisi ollut kauhistus, jos runo olisi lausuttu.)

Kuin armas onkaan viesti, että kohta On saatavissa tanssikarkelot! Sen kuullen nuorien niin posket hohtaa, Kuin oisi jo ne riemunautinnot. Ja mieli viehtyy, sydän sylkähtääpi Ja tunne outo rinnat valtoaa, Ei löydy ketään, paikoilleen ken jääpi, Ken karkeloon ei tahdo kiiruhtaa.

Kun naisen rintaan katsoa ken voisi, Sais' nähdä, kuinka se on tulvillaan, Ja silmät miehen povehen jos loisi, Niin nousseen näkis' senkin kuohumaan: On entismuistot hetkist' ollehista Nyt päilymässä sulokuvineen, Tai aavistuksin vastatulevista Tuo toivo entehiä sydämeen.

On tanssisali tässä! Loistollansa Sen lamput, kynttiläiset valaisee, Ja akkunoista kau'as hohdettansa Nyt valovirta kirkas heittelee. Mutta siellä sisustassa välkkyvässä On virke'yttä sekä elämää, Kuin kevätluonnossa on elpyvässä, Kun kultapäivyt sitä tervehtää.

Kuin taikalinna on se tenhovainen, Mi uhkuu nuoruutta ja vihannoi, Ja parvi Riemutarten taivahainen Se kaikkialla leijuu, liehumoi: Siks' täällä hilpe'ys on vallassansa, Siks' silmät loistaa, nauraa moni suu, Ja povet aaltoilevat tunteistansa Ja hehkuviksi posket ruskottuu.

Ja sävelehet soiton helkähdellen, Kun hurma'usta vihdoin vuodattaa, Niin keijukaisiksi nyt loitsiellen Ne koko seuran muutetuksi saa: Kuin sadussa nyt tahi unelmassa On piiri pyörimässä vallaton — Ja siinä karkelossa sekavassa Oi, kuinka hauska siinä nuorten on!

Nyt rintaan puristua saapi rinta Ja povet liekehtivät vastakkain, Ja sydän tunnetta juo hurmaavinta, Kuin tarjona on maassa kuolevain... Ja taika ihmeikäs nyt hunnussansa Pois kaikki kantaa yläpuolle maan, Ja lempi, riemu lumouksellansa Nyt jokahisen pitää vallassaan...

Ja onhan huomennakin vielä sitten Niin hauska muisteloissa vaeltaa, Kun maille haaveitten ja unelmitten Nyt ajatukset yhä palajaa... Mut miksi, vaikka tuntuu suloiselta, On, kuni raskas taakka painaltais', Miks' elottomalta ja kuollehelta, Kuin ollut onni kaikki katoais'?

Vaan mitähän, jos riemu eilisillan Se hetken oli turha hurma'us? Jos käytiin yli pettäväisen sillan Ja saatiin tulokseksi hairahdus? Jos keinotekoist' ilo kokonansa Ja tyhjää teeskelyä olikin? Jos valhe-onni virvatulellansa Vain johti luulottelu-unihin?

Ken tietänevi? Mutta kalvakkaina Miks' ovat posket, eilen ruusukkaat? Miks' silmät loistotta ja uneljaina? Miks' huulet eivät imarteliaat? Ja miks' ei henki nouse alahalta Ja elimistöön synny eloisuus? Miks' tuntuu taasenkin niin ahtahalta Ja mielessä on kuni katkeruus?

On turha tehdä kysymyksiänsä, Kun vasta'usta mistäkään ei saa. Ei tanssi paha liene itsessänsä — Se hupaisuuttansahan tarjoaa. Ja ilottahan taasen elämässä Ei ihmislapsi kestä — kuihtuu pois... Jos tanssita ei elonkevähässä, Niin mistä muusta riemun saada vois'?

Ken riemua nauttia tahtoo Niin puhtahan raikasta vaan, Kuin tuuli on kirkkahan aamun, Hän jäälle nyt kiiruhtakaan.

Kas, siellä on karkelopaikka, On impyen kaunihin häät; Se terve'ys on nimeltänsä, Sen poskuet on rusopäät.

Kun vapa'us elon on ehto, Miks' huoneessa ummehdutaan? Nyt jäälle ja luistimet jalkaan Ja reippaasti urheilemaan.

Näät huoneessa elimet riutuu, Mut jäältä ne voimoa juo. Ja vapaana henkikin pilviin Ja kau'aksi lentonsa luo.

Ei muotien orjuutta tarvis! Ei kelpaa teeskelykään! On vapa'us vallassa yksin — Mi nostavi rinnan ja pään.

Saa ruusuja kelmeä poski Ja kasvavat vaurastuvat, Ja "Kipujen vuorehen" vaivat Käy vointimme turmelijat.

On väljyyttä huoneessa ynnä Sen lattia välkähtävää, Ja kuuhut ja tähtyet taivaan Suo valoa haaveista nää.

Myös armaansa rinnalla jäällä Saa liukua, — lämmetäkin... Ja lempensä kuiskia kieltä Voi tuntehin hehkuavin...

Kas, jäällä on karkelopaikka, On impyen kaunihin häät Ja raikasta, puhdasta riemu — Siis sinne jo kiirehtikäät!

Merimiehenpojan uni.

(Lausuttu eräässä merimieslähetyksen hyväksi pidetyssä iltamassa, jossa esitetyssä kuvaelmassa näkyi kuohuvasta merestä kohoavalla luodolla istuallaan tähtäävä isä ja hänen vierellään nukkuva poika.)

Merimies, mi monet vuodet aaltoja on kynnellyt, Ottanut on matkahansa poikansakin nuoren nyt, Jotta lapsena jo hänkin uljahaksi tulla vois', Lailla isän pelkäämätön kerran vielä hänkin ois'.

Ja niin sitten kodist' aina loitommalle keinuttiin, Äiti, siskot heitettihin kaipa'uksen kyyneliin, Maasta maahan jouduttihin, kaupungista toisehen, Vierasta ja kummallista nähden sekä kohdaten.

Väliin kaunis oli matka, luonto vietti häitähän, Väliin mylvi hirmumyrsky, kaiken luuli päättyvän. Mutta myrsky merimiehen kehtolaulu vieno on, Tuuli lauha, tyyni ilma ivoja on kohtalon.

Vaan jos luonto milloin joskus hirmuraivohonsa saa, Merimiehille se haudan meren syliin avajaa: Laivat sortuu suurimmatkin, uppoavat, murtuvat, Kaikki uhriks' Ahdin jäävät miehet sekä tavarat.

Kau'as oli isä, poika joutunehet kodistaan, Tuskin sinne jaksoi päästä edes ajatuksillaan. Silloin kerran — kauheata! — myrsky nousi mylvimään, Tulta iski, salamoitsi, — laiva hyppi hädissään.

Kamppaella ei se kestä kera luonnonvoimien, Tuossa kita sen jo nieli lakkapäitten aaltojen... Isä pojan kainaloonsa sai ja lähti uimahan Aarteinensa kalliolle lähiluodon rantaman.

Ponnistellen tuskissansa, kuolo aivan edessään, Pääsi isä poikinensa kalliolle kiipeemään. Turvattuina — kiitos Luojan! — Poika, vallan väsynyt, Tietämättä tilastansa vaipui nukkumahan nyt...

Näytti, kuin ois' katununna luonto inhatekojaan, Koska pojan uinuttanut suloiseen on unelmaan: Hän on tullut kotihinsa luokse äidin, siskojen, Riemumieliä ovat kaikki, äiti suopi suukkosen.

Oi, kuin onnellista taasen kodissa on, ihanaa! Lemmen tuli lämmittävä siellä aina hehkuaa, Eivät myrskyt pääse sinne, merten mellastuksetkaan, Äidin suukko, siskoin riemu luovat taivasrauhan vaan.

Mutta miksi tähtää isä tuonne kaukaisuutehen? Katso! Siellä laiva onpi tätä kohden matkaten... Pelastetut! Riemutunne moinen häntä lämmittää .. Kotiin pääsemisen toivo sydäntänsä viehättää...

Nuku, poika, hetki vielä, näe sulo-unelmaa! Pelastaja tuossa sinut aivan kohta saavuttaa: Pääset isinesi laivaan sekä sitten kotihin — Siellä saatte rakka'utta, rauhaisuutta kumpikin!

Ystävälleni J.H. Erkolle.

(Kun en 1/1 1897 tavannut häntä kodistaan.)

Turhaan tulin siis ja suotta! Onnellista uutta vuotta Tahton' oli toivottaa. Vaan kun tavata en saa Itseäsi, niin mä tähän Paperille piirrän vähän, Mitä suopi sydämein Sulle, viljoin veljyein,

Kestäköhön kevät Sulla Runottaren suositulla Talvipakkaisessakin, Että pyhin aattehin Itse nouset, kansaas' nostat — Siten mammon maidon kostat — Uudeks' että vanhan luot, Aartehia meille suot.

Auki laululippaas' kanna! Kuten aina, siinä anna Olla puhdashenkisyys, Aatteellinen ylevyys. Runomaailmoitten meri Souda, helmet sieltä peri! Ollos maire isänmaan Tänä vuonna — ainiaan!

Runo

Rauman rautatieriemuun 31/10 1897.

I.

Pohjanlahden laine Sulle Lauloi, Rauma, syntylaulun, Kehtovirren veisaeli — Siksi mieles' on merelle, Aivan niinkuin alliparvet, Vesilinnut vellovaiset Aina rannan ruohistosta Selemmälle soutelevat, Ulapalle uiskelevat, Siellä sitten sinne, tänne Sinivettä vellottua Rannikolle rientelevät, Pesäpaikoille pyhille.

Sinä, Raumakin, samaten Lapsest' asti olet aina Valkosiivin viiletellyt, Merten taakse matkustellut, Vieden maille vierahille Maasi oivan antimia Hongatarten huonehesta, Tapiolan tanhualta, Mailta Mielikin mehevän.

Ja kun poltteli povea Kotilempi leimullansa, Silloin siipyet levitit, Ummistetut uimakalvot Sekä lähdit liitämähän Aivan allien tavalla Kodin kohti rantamia, Armaita asuinsijoja, Tuoden aina tullessasi Toisten maiden tuomisia.

Kehtoasi, Rauma, katsoi Meri aivan ensimmäisnä Milloin myrskyssä mylisten, Milloin tyynnä, mielellisnä — Siitä luontos' on Sinunkin Taisteluihin tottununna, Ett’et myöten anna ennen, Kuin on vastus voitettuna, Taivutettu rauhantyöksi.

Meri, Rauma, on Sinulle Ollut kaikki kaikissasi: Sehän Ahdin aartehia Ain' on Sulle antanunna, Ollut leipä-aittanasi Sekä siltana sinisnä Vieriellä vierahissa — Siks' Sun mieles' siihen onpi Kiinteästi kiintynynnä, Kuni lapsi lemmellänsä Äitihinsä yhdistyvi.

Mutta tuuli tullessansa Sisä-Suomesi saloilta Kuiskutteli korvahasi: "Oikea on äiti Sulle Koko Suomemme suloinen — Elä siis Sä yksinänsä Kiinnä mieltäsi merehen! Suomen lempi myös Sinulle Kaksinkerroin kuumempana Aina paukkuen palavi, Syystä että Sulle toimi Annettu on arvokkainen: Oman olla maan ja kansan Sekä vieraitten välillä Keskittäjä kelvollinen... Elä, Rauma, siis unohda Oikeata äitiäsi, Kuule aina sitä kuusta, Jonka juurella asunto".

Nämä tuulen tervehdykset Painoi, Rauma, rintas' alle Kovan kaihon kotimaahan, Sydän-Suomea lähemmä Tuli huoli haihtumaton: Toivoit saada suonta auki Äitis' poven pohjukasta, Josta vuotaisi Sinuhun Elinvoima ehtymätön. Mutta aina estehiä Immet kohtalon katalat Toivat tielle toivehies'.

Tuokos loi surua Sulle, Kun Sä tiesit tehnehesi Isänmaasi maireheksi, Itses' onneksi, iloksi Työsi Sulle suunnitetut, Ollen suora suomalainen, Vaikka oli vaanimassa Vierahien viekotukset...

Kysyit, tutkit, tuumiskelit: Miks' en pääse myös minäkin Äidin sykkivän sydämen, Sivustalle aivan siihen, Rinnan alle rakkahimman, Josta itseeni imisin, Voimieni vahvistuksen? Miks' on suoni suljettuna, Josta hurme virtoaisi Minun suoniini suloinen Sydämestä Suomi-äidin, Ett' ei oisi tarvis olla Emintimän on osalla?

Kun ei vasta'usta kuulu, Silloin Sinä, Rauma, muistit Meren neuvon mielekkähän: Vastus onpi voiton viitta, Myrsky mielen vahvistaja, Taistelu se tarmon tuopi, Käsivarret voimistavi.

Kun ei kuunneltu Sinua, Eikä annettu apua — Teit kuin olet ennen tehnyt: Ryhdyit itse auttajaksi, Anoit Luojalta apua.

II.

Kun into on yhtynyt kuntohon, Niin aikahan suurta on saatu; Kun luottoa vastaisuutehen on, Pois estehet turhina kaatuu. Ja totta jos missä harrastetaan, On oike'us rientojen ohja, Jos puhtailla aseilla taistellaan, Niin kaunihin voitto on pohja.

Ja etsikko-aikansa tuntee ken, Ei taistoa kammo ja työtä, Maan etu jos määrä on ylhäinen, Niin onni on toimissa myötä — Ja vaikkakin päivä pilvihin käy, Niin toivona olkohon voitto! Yön valta ei synkän sittemmin näy, Kuin aamun on alkanut koitto.

Sä Rauma, Sä kaupunki muinainen, Niin vanha — ja jällehen uusi, Sä selvään ymmärsit oivaltaen, Mit' aika Sun korvaasi huusi. Ja tiesit sen, että jos valvo et, Käy taakse Sun rientojes' kulku, Jäät ilman, jos paljokin tarvitset, Ja eessäs' on ijäti sulku.

Sen tiesit — ja kirkkahin katsehin Näit: tuossa on lyhköisin matka, Jost' ura käy rannalta suotuisin Sisämaahan Sun kulkua jatkaa. Ja päätit: siihen on saatava tie, Jot' oronen uhkuva juoksee, Mi yhteen erossa ollehet vie Ja saattavi toistensa luokse.

Pää pystyyn, Rauma! Tie valmis nyt on! Valt' on voitettu vastustuksen: Nyt vuorovaikutus alkakohon, Kun aukasit uuden Sä uksen. Pää pystyyn, Rauma! Ja etehenpäin Muun Suomesi seurassa kulje! Ja rautavyölläsi maahasi näin Sä itsesi kiinnitä, sulje!

III.

Riemu Rauman rannikoilla ylimmillään raikuu, Liput liehuu, soitot soi ja juhlavirret kaikuu, Arkihuolet unohtuu ja juhla täyttää mielet, Kertoo ilotuntehia kilvan kaikki kielet.

Mist' on riemu? Luostarinko jälleen huntupäiset Ovat uskonjuhliansa nunnat viettäväiset Tänne tulleet? Eipä ei! Nyt aika onkin toinen: Raumalla on edistyksen juhla suurenmoinen!

Rautasuonen kautta Suomeen sitoi Rauma muuhun Itsensä niin kiinteästi, kuni oksa puuhun — Suomi-äiti lempimielin rintoansa vastaan Puristavi lämpimästi, hellivästi lastaan.