Part 1
language: Finnish
KYNÄELMIÄ III
Runosommitelmia
Kyhäillyt
KAARLO HEMMO
Porissa, Gust. Ronelius, 1909.
SISÄLLYS:
Runottarelle.
I. ISÄNMAA JA KANSALLISUUS.
Siitä sulonsa on saanut Suomi. Työ ja rakkaus isänmaalle. Isänmaan sairastaessa. Elää ainiaan. Kuokkalan kyyditsijä kertoi. Katajainen kansani olkoon. Ihmeellinen uneni.
II. TUNNELMIA, TUUMAILUJA, MUISTELMIA YNNÄ MUUTA.
Äitiäni muistellessa. Ah, jos puhdistaisi. Elo moinen onnen luo. Huviretkellä. Käyttämätön ei kulu. Hänelle. Matkamuistelma. Keskeytyneen matkan muistoksi. Nuor' on sydämein. Hiljaa. Sua katselen vaan. Runoilija armaalleen. Vietä häät. Poimi helmi, säästä kukka. Hyvästellessä.
III. RAITTIUS.
Tuomo Tuopin jouluviinat.
IV. LAPSIEN PIIRISTÄ.
Poikaviikarien sukkeluutta. Kuinka pässi pikku Paavon lukutyöhön taivutteli. Pörrö-Pekka.
V. TILAPÄISIÄ.
Jäälle urheilemaan. Merimiehen pojan uni. Ystävälleni J.H. Erkolle. Runo Rauman rautatieriemuun. Nähtyäni "Rykmentin tyttären". Eräissä laulajaisissa. Nimipäivinä I. (A:lle). II. (O:lle). Tirehtööri Edvin Kaslin'ille. Tervehdys Rauman V.P.K:n uuden talon vihkiäisiin. Eläköön yksimielisyys.
VI. YHTÄ, TOISTA, KAIKENMOISTA.
"Viinat alas!" Eräästä puoluemiehestä. Matkakumppani. Uupumisen syy. Turhaa parjausta. Ei ole yksinkertainen. Esikuva. Vanhanpojan iltahuokaus.
"Elä, armas lukijani, Hae sommitelmistani Runon hurmaa lain".
Runottarelle.
Ihanteiden ilmapiiri, Laaja laidun aattehien Armahani on asunto, Kotipaikka korkeainen.
Siellä sinervän sisällä, Ikiauvon auterissa, Kajastuksen kainalossa, Runohohtehen helossa, Leijut lempeni esine.
Maassa mulla on majani, Alahalla aivan täällä, Josta sinne siivetöntä Korke'uden karkeloihin Liekuta ei ilmanliekka, Vaikka aina aatokseni, Poven hehku polttavainen Kauas nousta kaihoaapi, Ylä-ilmojen iloihin.
Mutta vaivun voimatonna Alas maasta aattehien Auvosielun armahani, Kaivattuni kaukomielen Kera kaunokantelonsa Hälvetessä, häipyessä Kudoksihin kultapilven, Sekä soittelon sorean, Helkähdyksen hellänvienon Lakatessa tenhovaisen Sävelillä sielussani Hyväellen hiipomasta...
Minä haavemainingissa Herkyn herkkämieliseksi, Että sydän sylkähtääpi Moisen tunnun tunnelmissa, Kuin jos oisi kuulumassa Kaiku ihmehen ihana, Lumosoitto samanlainen, Jota rai’utti Runotar Kaunokieli kantelolla, Jopa ukkosen jyryssä, Pauanteisen pauhinassa, Kevättuulen tuoksinassa, Ailakoissa suvi-aallon, Linnun lempilaulelossa, Huojunnassa honkametsän, Puhelussa lehtipuitten, Kuohuloissa koskienkin, Vilinässä virran vienon — Silloin innon itsessäni, Pyhän tunnen pyrkimyksen Sävel saada toistetuksi, Joka soipi sielussani, Sydämessä sylkyttääpi:
Pauanteisen pauhinalla Manajaisin mullan alle, Vuorten rautaisten rakohon Orjahengen heimostani, Pahan kaiken kansastani, Nuoret, vanhat nostattaisin Isänmaalle mairetöihin, Riidat kaikki karkottaisin, Kyyditseisin itsekkyyden Myrsky-ilmojen mukahan.
Kevättuulosten kerällä Sulolahjat Suomellemme Kallihimmat kanteleisin.
Ikitaimen ihmisyyden Inehmoihin istuttaisin.
Kesä-onnen kestäväisen Tänne saattaisin sylissä Armahaisen suvi-aallon.
Linnun lempilaulelosta Rakka’uden ruusunauhan Sydänlammin laitehilta Solmiaisin seppeleeksi.
Honkametsän huojunnasta Saisin syntyjä syviä, Ongelmoita otteleisin.
Kosken kuohuista kovista Edistyksen innon loisin.
Vilinästä virran vienon. Rakentaisin mukaisuutta, Sovintoa, sointumieltä, Lohdutusta, lievennystä Kiusatuille kärsiville.
Muuta vielä paljon — — — — — — — — — — Mutta Kaiku lakkas' kuulumasta, Sävellaine läikkymästä Sydämessä, sielussani, Tuntehissa tuutimasta, Kuni auer aamusella, Utu päivän paistehella Kokonansa kaikkoaapi Tuulenhengen tuntuessa...
Suorin suotta sormiani, Ojentelen ottamahan Unen armahan tavalla Sielun silmien edestä Kadonnutta kanteletta, Joka jätti jälkehensä Kaihomielen, kaipauksen...
Antakohon anteheksi Runotar mun rakkahani, Kaivattuni kaukomieli, Että maisen mullan lapsi Tavotellut taivahaista Onpi soitella säveltä, Saadaksensa herkän hetken Olla onnen hurmehessa Kulkemassa kukkateitä Ihanteiden ihmemailla Runon ruusutuoksehessa...
Antanetko anteheksi, Riemun siitä rinta saapi, Sydän, sielu sylkähdyksen, Kuin jos oisi aivan tullut Toistetuksi taivahainen Sävel ihmehen ihana, Kaiku kaunokanteloisen, Vaikka toisto vaalennutkin Mahdoton on maisin äänin, Maisin äänin, maisin sormin Siitä saada syntymähän — Siksi onkin soitantoni Korutonta, kaiutonta, Vailla sointujen suloja Laadutonta lauleluni...
Suothan, armas, anteheksi?
I.
ISÄNMAA JA KANSALLISUUS.
Siitä sulonsa on saanut Suomi!
Mistä sulonsa on saanut Suomi, Kaune'uden muita korkeamman, Ihmetellyn iki-ihanuuden?
Syksymyrskyjenkin mylviessä, Tai jos onpi kova, tuima talvi, Kevät kaukomielinen kun koittaa, Herttaisimmallaan on kesän henki — Aina suloinen on Suomi armas!
Kedon korupuvun syksy kaataa, Vaan se myöskin kypsyttävi viljat, Luopi loistaviksi laakson lehdot, Viileäksi ilman virkistääpi, Kuuhuen tuo antamahan kainon Haavevaloansa hattaroista.
Puhuri kun talvella taas puhkuu, Raikasta sen onpi henki raitis, Kimmelteleväinen tähtikruunu Kaunistaapi ilman kupukannen, Revontulten läikehtivä roihu Päiväks' uskottaapi yötä Pohjan, Valkeina kuin viattomuus vallan Hohtavaiset ovat laajat hanget, Sadunomaisina metsät sankat Härmähuurteen peittäminä huojuu...
Kevätenkeli kun ilmaa entää, Siivin valkoisin pois pilvet soutaa, Sinikirkkahaksi taivas seestyy, Ovi valon, lämmön aukeneepi, Hanget kidekiiltohiset häipyy, Purot, kosket pauanteina pauhaa, Päivän sädevyössä järvet päilyy, Nurmi nuokkumahan maasta nousee, Kukkiin pukeutuvat laaksot, kummut, Linnut kilvan lempikielin laulaa, Taika ihmeikäs maan, ilman täyttää...
Siunattu on kesä kaunohenki! Valo yltäkylläisenä virtaa, Lämmön läike kaikkialla liekkuu, Auerhuntuisena alkaa aamu, Päivällä on kultakehä päällä, Ruso-untuvihin ilta raukee, Sulan ikilemmen suutelossa Yhteen yhdistyvät maa ja taivas...
Vuodenajat kuinkin vaihtelevat, Aina suloinen on Suomi armas!
Mutta mistä suloisuuden Suomi, Kaiken saanut on tään kauneu'den?
Kertovi näin meille Pyhä kirja, Raamattu sen tiedon tuopi ratki: Luomistyön kun päätti suuri Luoja, Katseli Hän silloin kaikkialle, Ihastuen ihamieliseksi —
Silmäniskussapa juuri siinä Sattui hänen silmihinsä Suomi, Jonka omaksi nyt kaikki joutui Katsehen ja Luojan kasvojenkin Ihastuksen ikikaunis ilme...
Siitä sulonsa on saanut Suomi!
Työ ja rakkaus isänmaalle.
Sai kansa muuan asumakseen Niin rikkaan, hedelmäisen maan, Ett' yltäisyyttä nauttiakseen Ja hekkumaa on ainiaan.
Taas toinen maan, min uumenissa On aarteet mitä kalleimmat Ja vesistöissä, vuorelmissa On helmet, kullat, hopeat.
Mut maasi, Suomen lapsi, sulle Ei tuhlaa lahjojansa tuo — Jos ryöstä niukka leipä tullee, Ei anteita se muita suo.
Vaan vaikka vailla rikka'utta, On kaune'us sen verraton, Kun kaikkialla ihanuutta, Kuin sadun maailmoissa on.
Sen maa ja taivas, laaksot, lehdot Ja vienot välkkyväiset veet Ja hanget sekä kukkaiskehdot — Ne ihanteist' on syntyneet.
Kuin morsian, niin armahaisna Kaikk' edessämme uinuaa Ja hentomielin loistavaisna — Oi kaunis, armas, kallis maa!
Ja kallis, kallis on tää maamme, Jonk' isät osti verellään — Vain onnea me lapset saamme Nyt heidän kärsimyksistään.
He korvet viljamaiksi loivat Ja synnyt syvät tutkivat Ja heidän kantelonsa soivat Nuo runohelmet ihanat.
Ja sointuvaisen Suomenkielen He jätti meille suloisan Ja uljaan, rehellisen mielen Ja lujan uskon Luojahan.
Siks' lasten, paljon saatuansa, On maalleen pyhin velvotus Työ antaa vastalahjanansa Ja kiitosuhriks' rakka'us.
Isänmaan sairastaessa.
Kurja lapsi sairastavan Toivoo äidin kuolemaa Sekä myöskin perintöjen Jakamista odottaa, Mietiskellen mielessänsä: "Ajoissa ne riistän pois, Koska äidin kuoltuakin Vieras kaikki viedä vois"...
Kurja teko kurjan lapsen, Joka unhottanut on Äidin lemmen, antain siitä Halvan, huonon palkinnon. Äiti häntä hellin hoiti, Kuin vain yksin äiti voi, Kärsi, valvoi, rinnoin ruokki, Parhaimpansa hälle soi.
Jo tuo lapsi kiittämätön Hyljeksivi äitiään, Perinnötkin jakais', eikä Niitä vaali lemmellään — Vielä estää toisiakin Antamasta hoivo'aan, Tuskin sallii toivottavan Äidin toipumistakaan.
Kurja lapsi! Katso äidin Koviin kärsimyksihin! Sydämin sä voitko nähdä Niitä heltymättömin? Halpa elköön mieles' olko, Täyttäköön sen rakka'us! Muista: äidin hylkijälle Taivaasta on rangaistus!
On sairahana isänmaamme Suomi, Tuo äiti armas meidän kaikkien, On raudanraskas sulosilmän luomi Ja katse sumehessa kyynelten... Kuin suuret onkaan tuskat ulkonaiset! Mut sisätuskat suuremmat viel' on, Kun joutuneet on omat lapsukaiset Nyt keskinäisen vihan kiihkohon.
He katsovat sun kohta kuolevaksi, Mut kiihkeässä intohimossaan, Ei yksikähän jouda auttajaksi Ja perikadon uhkaa poistamaan — Kun tulis' suoda lievennystä, hoivaa Ja hoitaa äitiänsä kärsivää Ja lääkkeeks' antaa rakka'utta oivaa, Niin tuskaa tuotetaankin kirpeää...
Sun kohtalosi, äiti, useasti On kolkko ollut lailla syksy-yön. Kun sodat riehuneet on raivoisasti Ja halla turmellut on kaiken työn. Mut lapses' opetuksen siitä saivat, Mi neuvoo nöyrtymään, jos tarvis on, Ja kärsimällä voittamahan vaivat, Kun keino muu on ollut mahdoton.
Ja siksi säästytty on sortumasta, Kuin tuulen reutomana metsän puu, Mi tietoisena myrskyn riehunnasta On jäykkänä ja myöskin — kumartuu. Mut paras toki, että koskaan eipä Lie toivottomuutehen tultu kai: On syöty pettua, kun loppui leipä, — Ja äiti, lapset pelastuksen sai.
Vaan nyt kun äiti taasen sairastaapi, On lasten keskuudessa toivottuus, Nyt toiset toisiansa parjoaapi Ja vallalla on eripuraisuus. Jos kellä toivoa on uskallusta, Ett' äiti hoitamalla taudistaan On toipuva, saa siitä solva'usta — Ja tuskin arvoltaan on matokaan ..
Voi teitä kuitenkin, te kurjat lapset, Te vallitessa vihan raivoisan Nyt häilytte, kuin tuulispäässä hapset, Ja unohdatte äidin sairahan. Jo jättäkää pois riita keskinäinen Ja kiistaan siitä joka nainen, mies: Ken äidin vaalija on ensimmäinen Ja kellä kuuminna on lemmenlies.
Kun äiti sitten rakkaudellanne On toipumahan saatu taudistaan, Ja hänen lempensä on palkkananne Ja perinnöitä hellin suojellaan, Niin yhteisonnestansa riemukkaina On äiti sekä myöskin lapset nuo. Tää tila olkoon poistumaton aina! Ja pian joutukohon aika tuo!
Elää ainiaan!
Tuon kuolon säälittömän temmatessa Pois jonkun meidän rakkaistamme, On silmät kyynelien kastehessa Ja murhehunnut huoliamme Ne osottavat koko maailmalle, Ja toivo ruko'usta taivahalle Vie hartahinta luokse armon Herran, Ett' ylähällä yhtyisimme kerran.
Mut kansaa kuolema jos uhkoaapi Ja lain jos sortaa väkivalta, Niin huolihunnut, itkut jäädä saapi Ja työllä murhekuorman alta On toinnuttava kevätluonnon lailla, Eik' olla työtä, innostusta vailla, Saa vanhuksetkaan heikot harmaapäiset. Ei nuoret, eikä lapset leikkiväiset.
Kun kansa kaikki vaan on valveillansa Ja herehillä itsetunto, On väkivalta turha voimassansa Ja myrskyt kestää kansan kunto. Siis työhön toivossa — ja pieni, suuri Nyt yhtyköhön heti, niinkuin muuri! Näin horjumatta kun on siskot, veikot, Ei meitä voita väkivallan peikot!
Ei kuoloon joudu kansa milloinkaan. Jos itsetajunta on valveillaan Ja yksimielisyyskin soinnussaan — Se kansa elää, elää ainiaan!
Kuokkalan kyyditsijä kertoi
Kyytiin valmis on hän aina Olkoon päivä taikka yö, Orjan lailla pokkuroipi, Hevostansa ohjaa, lyö, Vilkkahasti haasteleepi Karjalaista murrettaan, "Armon herran" arvon aulis Jokaiselle antamaan.
Avomielisenä kaiken Sukunsakin selittää Sekä miksi ammattina Häll' on kyydinteko tää: "Isä kreivin muukalaisen Talon ennen saada soi, Rahat tuhlas', hurvitteli —, Väkijuomissa ne joi.
Siskoparvi sinne, tänne Maailmalle mennyt on. Minä itse hevon hankin, Kävin kyydintekohon. Helppo toimehen on tulla, Lapsista kun huolta ei, Sillä kreivi muukalainen Kasvatiksensa ne vei.
Luojan siunaama se kreivi Lapset otti omikseen! Uuden uskon, nimet toiset Kuuluu heille antaneen..." Heltyneenä onnestansa Kyyditsijä kertoi näin, — Kansan itsemurhan aave Kummitteli mielessäin.
Katajainen kansani olkoon.
Maan mataja On kataja, Ei taivaslatva, sorja. Vaan viheriä, korja On kuitenkin Niin talvisin, Kuin kesän kauniin aikoihin.
Kun syvähän Se hyvähän Maa-emon syliin luottuu Ja juurillansa juottuu, Niin riistämään Pois äidistään Ei sitä kuonnu myrskykään.
Niin louhikot, Kuin rouhikot On sille kasvumaata. Ja missään ei voi laata Sen tuore'us Ja nuore'us Ja elinvoiman uhke'us.
Jos ainiaan Noin Suomenmaan Myös koko kansa oisi, Niin katajaisna voisi Se aikojen Ja vaiheiden Nuo irnut kestää voittaen.
Ja ohjana ja pohjana Kun alla vastustenki On kansallinen henki, Niin kukkiaan Luo kansa vaan Ja ain' on elinvoimissaan.
Ihmeellinen uneni.
Fetsi päähän painettihin, housut kovin laajat sain, Jotta astuessa luulin hametta ma kantavain, Pyssy pistimensä kanssa, miekka vyölle annettiin — Sotilaaksi väkivalloin muodostivat minut niin...
Syytä kun mä tiedustelin, silloin vastattihin vaan, Että minut kokonansa turkkilaiseks' muutetaan. Mutta miksi? "Siksi että — sulttaanin se tahto on: Nöyränä siis taivu tähän tarjottuhun armohon!"
Vihanliekki rinnastani sydämen on syöstä pois, Ruumiissakin tuntui, kuin jos paloiksi se pantu ois... Vihdoinkin kuin raivo raukes' riehumasta mielessäin, Sydämeni lohdutellen luulin haastelevan näin:
"Ellös riehu! Voimat siinä turhanpäiten kuluvat — Helpommin sun sitten saavat voitetuksi sortajat... Ell'et itse, niin ei toiset muuksi sua muuttaa voi, Kuin sun alkujansa suuri Luoja Taivahainen loi.
Puku vaan on ulkokuori! Itses' varjeltava on, Että vieraan vaikutuksen pystyä on mahdoton! Suomalaisna pysy aina mieleltäs' ja kieleltäs', Suomalaisuus virratkohon veressäs' ja hengessäs'!
Vielä vapa'uden päivä kerran kultiansa luo! Puvun riisua saat sekä heittää asehetkin nuo! Mutta tylsyä et niitten koskaan sinä antaa saa: Voihan olla, että niillä lyötävä on — sortajaa!..."
Säpsähdin kun tämän kuulin sekä myöskin — heräsin... Unta ihmeellistä mietin tykyttävin sydämin... — Näin on ilmissäkin käyvä, valan vannoin voimakkaan, Jos vaan mua muuttaa milloin turkkilaiseks' aijotaan!
II.
TUNNELMIA, TUUMAILUJA, MUISTELMIA YNNÄ MUUTA.
Äitiäni muistellessa.
"Mä rukoilen sun puolestais, Jos huolet sua painaa. Oi, lapsi, luota Luojahais, Hän turvan sulle lainaa." — Näin haastoi äitin' armainen Viel' eloss' ollessansa, Kun käden otti kätehen Ja siunas' poikoansa.
Vaan äiti kuoli... Eestä mun Ken ruko'uksen kantaa? Ken epätoivoon, suruhun Nyt siuna'uksen antaa? Oon yksin... Mistä hoivan saan Ja lohdutuksen mistä? On sydän täynnä tuskistaan Ja silmät kyynelistä...
Mut katso! Läpi kyynelten Mull' äidin kasvot hohtaa: Ja ilo saapi sydämeen Ja murhe poistuu kohta — Ja tuntuvi, kuin puhuis' hän Taas lempiäänin mulle: "Jo lasna neuvoin sylissän' Mä ruko'uksen sulle."
Se totta, äitini, on tuo! Nyt tiedän, mihin luottaa. Ja mikä iloks' surut luo Ja mikä turvan tuottaa. Oi, kiitos, kiitos neuvostas', Sä armas äitikulta! On kuni oisin rinnallas' — Niin tunnun turvatulta...
Ah, jos puhdistaisi!
Kun taideniekka kuulu kautta maan Sai valmihiksi veistoksensa, Jot' oli vuosikaudet innoissaan Hän patsaaks' luonut nerollensa, Niin ihailtavaks' taiteen ystäville Sen uskottunsa parhaan näyttehille Nyt antoi viedä kaikkialle.
On onnentunne hällä mielessään, Kun valmis taidetyö on suuri, Mi ydin onpi hänen hengestään Ja sielustansa pyhin juuri: Hän lapsenmiellä oli riemuissansa, Kun aavisti sen, että koko kansa On ihastuva taideluomaan.
Ja ihailua viestit kertoivat Niin ihmetellen veistoksesta, Myös hehkutunteitansa laulajat Ne lauloi neron-tuottehesta: Ei ennen vielä oltu nähty moista, Mi toisten yli verratonna loistaa, Kuin aurinkoinen taivahalla.
Mut uskottu, hän matkan unohtain, Pois poikkes' Riemujärven luoksi Ja uida tahtoi kerran, kerran vain, Mut uudestaan taas siihen juoksi — Ja siinä intohimon valtavuossa Myös veistos hältä unohtuen tuossa Jäi turmeltumaan kokonansa...
Kun taideniekka tämän kuulla saa, Niin nuolena hän syöksyy tielle Ja kuvaa etsimähän kiiruhtaa, Sit' ett'ei veisi turmannielle... Ja löydettyään, iloksensa huomaa, On että mahdollinen taideluomaa Sen alkumuotoon vielä saada.
Ja sitten työhön jälleen ryhtyen, Ei rauhaa itsellensä suonut Hän ennen laisinkaan, kuin veistoksen On aivan ennallensa luonut. Taas sunnuntain hän sydämeensä saapi! Ja kilvan ihaajoita kiiruhtaapi Nyt katsomahan taidetyötä.
Ihmislapsi, "luonnon herra", Kruunu kaiken luomiston, Taideteos täydellisin Luotu Luojan kuvaks' on, Saanut parhaat Mestariltaan: Muodon sekä hengenkin, Jotka puhtahina kerran Vietävät on takaisin.
Taikka toisin: Kuvanansa Itse Luoja armoinen Luonut onpi elämähän Maailmassa ihmisen, Jonk' on määrä huolehtia, Ett’ei pääse konsanaan Myrskyt, eikä elon vaarat Kuvaa turmelemaan vaan.
Mutta hänpä, jalon määrän Unohtaen, lankeaa: Luojan kuva loukka'uksen, Henki turmeluksen saa — Pahin toki, että aina Lankeaa hän uudelleen, Huolimatta Luojaltansa Rakka'utta turvakseen.
Milloin riemuissa hän uipi Markkinoilla turhuuden, Milloin riehuu raivoissansa Vuossa intohimojen: Rientää mieletönnä sinne, Minne tuulet häntä vie, Silmät ummistavi siinä, Missä oikea on tie.
Mestarinsa kuva kallis Noinko jääpi ainiaan Ilman pelastusta vallan Kokonansa hukkumaan? Pysähdy, oi ihmislapsi, Kirkkaan lähdeveden luo, Pese itses' puhtahaksi, Poista elon saasta tuo!
Luojan kuvan — ihmislapsen Turmeltuneen jällehen Saatava on ihanteinen Muoto alkuperäinen. Ah, jos kuvan puhdistaisi Luojan pyhä rakka'us, Ennenkuin sen niellä ehtii Kadotuksen kurimus...
Elo moinen onnen luo.
On ihailema kaikkien Tuo kultosiipi perho, Sen liidäntä on hentoinen Ja loistavainen verho.
Ja kesäkauden riemuissaan Se huvitellen soutaa Ja kukkasista ainiaan Vain hurma'usta noutaa.
Mut niinkuin usein muussakin On laita elämässä, Ett' ihastutaan kuorihin, Se tapahtuu myös tässä.
Kun perhon elo kokonaan On huvitusta turhaa, Niin hedelmänä siitä vaan On häviötä, murhaa.
Näät perhon jälkeläinenhän Se turmiota tuottaa, Ja kostaa isäin elämän, Mi kulunut on suotta.
Ei turhuus siuna'usta tuo, Ei menestys sen myötä, Vaan elo moinen onnen luo, Mi taistoa on, työtä.
Huviretkellä.
Me ollaan huviretkellä — On juhannuksen aatto — Mut matkan nimi kernaammin Vois' olla — surusaatto...
Näät meistä tuskin yksikään On oikein riemumieliä, Nyt vaikka luonto nauttia Ei parhaimpiaan kiellä:
Kuin kuvastin nyt järvi on, Maa kukkasissa loistaa, Ja lauleluissa lintuset Ne lempeänsä toistaa.
Mut luonnon häinen tunnelma Ei ilahduta meitä — Ja milt' ei meidän silmiä Nyt kyynelkaihi peitä.
Tuo Sylvi, kiltti siskomme, Hän suree sulhoansa, Mi ollut vihkityynyllä On — toisen immen kanssa.
Ja Heikki, veikko vetreä, Taas armastansa huolii, Mi lemmen ensikoitteessa Ja kukassansa kuoli.
Mä murheistani omista En edes saata laulaa, Kun mua tumma Surutar Se lakkaamatta kaulaa.
Vaan tunnettuhan vanhastaan On muille sekä meille: Ei aina riemu-aurinko Voi paistaa ihmisteille.
Jos sattumalta jolloinkin Se luopi loistettansa, Niin murhe-hämähäkki pois Sen kätkee verkollansa...
Me ollaan huviretkellä — On juhannuksen aatto — Vaan matkan nimi kernaammin Vois' olla — surusaatto...
Käyttämätön ei kulu.
On totuus lujin kaikista Ja muuttumaton vallan, Ja kulumatta — sanotaan — Se pysyy ilman alla.
Vai kulumatta! Mutta kuin Voi kuluntaa se näytää, Kun ihmiskunta totuutta Niin kovin harvoin käyttää!
Hänelle.
Koskaan häntä näkemättä Silti olin kuitenkin Häneen ihastuksissani Aivan mielin hehkuvin. Julkisuudessa kun nimi Usein hänen mainittiin, Tuntemahan siitä opin Sekä ihailemaan niin.
Ja kun kerran matka sattui Hänen kotipuolle päin, Aavistus mun sielussani Toivekielin kuiski näin: Totta Onnetar mun suopi Nähdä jalon tyttären, Joka työtä, vaivojansa Uhraa yhteishyvällen.
Kotipuolensa ei haihdu Ikinä mun muistostain, Kunnian kun ensi kerran Siellä häntä nähdä sain. Tunne outo sydämeni Saatti sykkimähän mun, Suloisuus se sanomaton Läikähteli sieluhun.
Mielihaaveen kuvittelu: Juuri semmoinen on hän, Muuttui todellisuudeksi Hänet sitten nähtyän': Sinisilmät sielukkahat, Posket punakukassaan, Ryhti reipas, käynti hento, Sanat hellät soinnultaan.
Katuliikkeen vilinässä Kaupungissa jällehen Tapasin mä toistamiseen Hänet suureks' iloksen'. Silloin minuun ohimennen Loi hän syvän katsehen, Joka tulenpolttavana Valtasi mun sydämen.
Taidenäyttelyssä kerran Vielä häntä kohtasin, Lumottuna paikalleni Heti kohta seisahdin... Mitä taide oli luonut, Multa kaikki unohtui — Ihaileva katseheni Hänessä se yksin ui...
Sittemmin en ole häntä Nähnyt enää milloinkaan, Vaan mun mielessäni silti Kuvansa on ainiaan: Hänet näen edessäni Valvehilla, unissain — Milloin huolten huolenani, Milloin iki-onnenain...
Järki sanoo: Heitä houre! Mutta tunne voiton vie, Uskotellen, ett’ei rikos Häntä ihaella lie — Yhtä vähän, kuin on rikos, Että tietää ei hän voi, Kuinka ihailuksen äänet Minun rinnassani soi...
Sanotaan, ett' aurinkohon Ihastunut kuuhut on, Mutta että ijankaiken Saa se olla toivoton — Siksipä se kalpeana Liikkuu yöllä yksinään, Vavahdellen vaikeroipi Toivotonta lempeään.
Kohtalosi, kuuhut-parka, Minä täysin ymmärrän, Jolla sama toivottomuus Onpi kärsittävänän': Siksi kaihomielisenä Laulelen mä laulujain, Joita tähänasti kuullut — Minä olen yksin vain.
Kun nyt, kuten trubaduuri, Häntä lauluin tervehdän, Toivoin saada sävelissä Hänet lähi sydäntän', Lankeemalla jalkoihinsa Anteheksi anon vaan, Että noussut laulupuulle Olen häntä kohtaamaan...
Olkoon hällä sydän hellä, Joka anteheksi suo! — Tulevaisuus onneansa Hälle ainoastaan tuo. Mikä lie mun kohtaloni, Yhtä pyytää uskallan, Jonka hänen sydämestään Soisin mulle sallivan.
Kun en saane elon teillä Häntä nähdä milloinkaan, Luvatkoon mun ihaella Häntä, häntä ainiaan — Luvatkoon hän tämän mulle! Ja jos säälilläkin vain Mua tietäis' ajatella, Siitä oisin autuain...
Ja kun joku vielä kerran Hänet sylihinsä saa, Hunajata huuliltansa Sieluhunsa vuodattaa, Silloin minä aavistuksin Onnesta siit' iloitsen — Kahta kertaa hartahammin Vielä yhä ihailen...
Matkamuistelma.
Höyryhepo raskahasti Taaskin mennä läähättää. Minä tarkkaan kirjavata Junavaunun elämää.
Tyydytystä kun en löydä Siirrellessä silmiäin — Silloin huomaan immen nuoren Istuvan mun vierelläin.
Kevätilma hengähtävän Heti tuntui vastahain... Aloin katsella, mut salaa Sekä varovasti vain.
Hennosti hän istui siinä, Hymyssänsä soma suu, Otsakiharoiksi kutrit Vallattomat muodostuu.
Päiväpaiste poskusia Kirkkahiksi heijastaa, Kukkakimpun loistavaisen Eteensä kun avajaa.
Rinnassa on myöskin ruusu Siihen katsehensa loi: Ruusu, silmät toisistansa Kilvan sulo'utta joi.
Kenpä onnellinen antaa Kukkaiset ja ruusun sai! Varmaan ylen ihanoita Muistoja ne kertoo kai?....
Mietin näin ja luulen, että Muistot valtas' impyen, Koska vaipuvan hän näytti Syliin hellän haavehen.
Hetken haaveili — ja sitten Uinahti hän unehen, Päähyt painui vienoisesti Puoleen rintaruususen.
Näky kaunis! Hengetärtä Kesän hän nyt esittää, Muistojen ja kukkiensa Keskessä kun lepäjää.
Unelmien taikamailla Ihmeitä hän uinuaa, Kulta-unten salakieltä Kukat hälle kuiskuttaa.
Kai ne suudelmista kertoo Pojat nuoren, sorean? Taikka ensi-autuudesta Lemmen vasta-alkavan?
Sit' en tiedä. Mutta näky Tää on vallan varaton — Sulotarten parvi, luulen, Immen ympärillä on...
Aarre kallis onkin niillä Siinä suojeltavanaan: Kukkain keskustassa impi — Itse myöskin kukassaan.
Eipä kumma, että tuskin Hengittää mä uskallan, Ett’en unta häiritseisi Onnellisna uinuvan ..
Hiljaa istun vaan ja katson, Ihantelen, hurmastun, Kuva kaunis, tenhovainen Painuu sieluhuni mun.
Muistohelmyenä siellä Tahdon säilytellä sen Useasti toistuvana Sielun kuvastimehen...
Keskeytyneen matkan muistoksi.
Ruunavuori — kau'an sinne matka paloi mielessäin; Kun sen tehtäväksi kuulin, kevät viehti sydäntäin, Aavistuksen kaukoputki näytti ihmetaikojaan, Toivehet ne aatokseni täytti sulokuvillaan.
Mutta miksi maailmassa kohtalo on kolkko niin, Että ilo useasti peittyy murhe-untuviin? Äsken kirkas sinitaivas kulmiaan nyt yrmistää, Ukkospilvi uhkaa vettä... Joko matka kesken jää?