Part 1

KYNÄELMIÄ II

Runosommitelmia ja suorasanaisia kokeita

Kynäillyt

KAARLO HEMMO

Tampereella, Hj. Hagelberg, kustantaja. 1888.

SISÄLLYS:

Runosommitelmia:

Suomenkielen asetusta odottaessa. Laulujuhlassa. Vapaus ja minä. Miksi punastun! Kalastaja. Leivon laulu ja variksen. Viatonta. Tuska viel' on rinnassain. Kun -- -- silloin. Pois raittiusseurat! Pois lapsellisuus. Ne uinuivat onnestaan. Kaksi kahdesti. Kerta. Kaihoisena hetkenä. Laulajaiset. Elämän alalta. Eljaksen erehdys. Iltalaulelma. Kun luulin näkeväni tiedemiehen. Suudelma ja korvapuusti. Kesä-iltana. Löyhkän-ajajat. Silmänkääntäjä.

Suorasanaisia kokeita:

Kuinka tulin kansallismieliseksi. Mistä syystä Heikin rakkaus jäi tunnustamatta. Metsälammin lukkarista ja kuinka hän torvea soitti. Keisari tulee!

RUNOSOMMITELMIA.

"Elä, armas lukijani, Hae sommitelmistani Runon hurmaa lain."

Suomenkielen asetusta odottaessa.

Oi, tottahan taivahan Herra Rukoukset on kuullut nuo, Jotk' on kansamme rukoillunna, Ja armonsa viimeinkin suo?

Hän itse kun kaunihin kielen, Tuon rakkahan antanut on, Ei salline, maass' omassansa Kiel' oma ett' orjana on?

Ja eihän se myös ijankaiken Lamass' oikeus olla saa... Ain' ei toki tahtoa kansan Käy kehnosti vastustaa.

Lie rangaistusaika nyt tullut, Ett' oikeus voiton jo vie Ja kahlehet orjuuden kätkee -- Se aika jo tullut nyt lie!

Ja sittenkös riemua raikaa Ja kiitosta vain kajahtaa! Ja mielet ne kevättä hehkuu Ja juhlivi Suomeni maa!

Ja kansamme nuorena seisoo: Sen toivojen aika nyt on -- Ja se vahvaks' itsensä tuntee Ja on voimaa sill' elohon.

Vaan jos viel'ei -- varjele Luoja! Lopuss' aika jo vaivain ois... Jos pettäisi hartahat toiveet, Eikä voittaa oikeus vois...

Oi, jokohan haudalle silloin Jalon kansamme käytäisiin...? Tai eloon jos puoleks' se jääkin, Sen... kuolisin... huokauksiin...

Laulujuhlassa.

Ja torvet siellä raikui Ja kaikui laulelmat Ja säveleet niin vienot Taivaalle nousivat -- Ne huokui rukousta Ja rakkautta maan, Ne kertoi sankaruutta Ja leikki riemuissaan.

Ja monen mielen veivät Ne ylös muassaan Ja yhtä monta loivat Ne rintaa hehkumaan, Mut yhtäkaikki tuntui Kuin odotettu ois, Kuin kaikk' ei vielä oisi, Vaan jotakin on pois.

Ja viimein vaimo vanha Ja ryppynaamainen Jo lavalle nyt astui Kerällä tyttären. Ei heistä loistavuutta Vois löytää etsien -- Niin seisoivatkin siinä Kuin hieman peljäten.

Ja pöydäll' edessänsä On heillä kanteleet, Nuo kansalliset aarteet Koht' unhoon joutuneet. Kas, kantelolla Väinö Sai luonnon hurmoksiin -- Miks' onkaan nykyaika Sen unhottanut niin!

Ja on kuin haudastansa Ois noussut muinaisuus Ja kunniata sille Kuin tekis' aika uus': On jotain juhlallista, On jotain korkeaa, Mit' yksinänsä henki Vaan hieman aavistaa.

Ja kansajoukko katsoo Ja seisoo paikallaan, Ei liikunnolla kenkään Käy rauhaa rikkomaan -- On aivan kuni kirkon Nyt päättyis palvelus, Vaan vielä lausumatta Ois loppusiunaus.

Mut nyt jo kädet laihat Ne koskee kielihin, Ja laulukin nyt kuuluu Jo äänin värjävin. Ja päivä kultihinsa Nuo verhoo soittajat -- He halvoilt' eivät näytä: Jo milt'ei loistavat.

Ja sävelehet vienot Ja laulu koruton Ne kasvaa korkeemmiksi Jo niissä tenho on, On tenho, salamahti, Mi hurmaa, lumoaa Ja kansajoukon läpi Kuin autuus huhahtaa...

Mit' oli sävelissä Ja miksi laulu niin Sydämet kaikki valtas Ja laitti lumoksiin? Niiss' oli sydänt' omaa, Mi sattui sydämeen: Se mielet maasta nosti, Toi silmään kyyneleen...

Vapaus ja minä.

"Vapaus, vapaus" ihmiset huutaa, Maailma voihkavi tuskissaan, Tuskinpa kuulevi enää nyt muuta -- "Vapaus, vapaus" kaikuu vaan.

Kaikkihan orjan jo kahleita kantaa Hirveän raskaita mielessään, Joilleka suuremman painon viel' antaa Vapaushuudon räikeä ään'.

Mut minä olevan' orjana soisin, Tahtoisin päästä kahleisihin... Tyttö, sun orjanas mielellän' oisin -- Sylihis' itseni telkeisin...

Miksi punastun!

Tuoll' on siis se aho armas, Jolla ennen leikittiin, Jolta marjat ensimmäiset Kesän tullen poimittiin! Sinne paimen-aikoinani Lampaat ensin juoksivat. Siellä meillä paimenilla Oli hetket riemuisat.

Siell' on kivi, jolla ennen Talosilla oltihin, Siellä aina perheonni Oli sopusointuisin -- Emännäksi, isännäksi Kukin pääsi vuorostaan, Lapsina, jos muut' ei ollut, Pitivät nää -- lampaitaan,

Toiset kivet matalammat, Ne ol' aitat, navetat, Jotka rikkautta aivan Täpötäynnä seisoivat: Savileivät, hiekkajyvät Oli ruokatavaraa, Kuusenkävyt suuren suuri Lehmäkarja olla saa.

Väliin kivi -- linna silloin Vaarahankin tulla voi, Vihamies kun sotaväen Sitä piirittämään toi, Väliin taasen pyhä virsi Rupeaapi helkkämään: Kirkonmenoja nyt siellä Parhaallansa pidetään.

Marjasta kun palattihin, Silloin juhlat komeat Useinkin sen kiven suuren Ympärillä olivat: Marjapäivällinen siinä Juhlallinen nautitaan, Tuulet kuiski, puro soitti, Linnut lauloi laulujaan.

Väliin sitten päiväkaudet Kisattihin kilvaten, Aina mieli oli kirkas, Aina sydän iloinen, Huolistaan ei tiennyt rinta Silloin puhdas, saastaton, Niinkuin päivä noustessansa Kevättaivahalle on.

On, kuin temppelissä oisin, Kun nyt muisto hetket nuo Ajan verhon takaa taasen Sielun-silmihini tuo; On, kuin taivaallinen tunne Minuun lämmin huhahtais; On, kuin ruumihini uuden Henki-olomuodon sais.

Lapsuusajat ihanaiset Liitelevät ohitsein, Unikuvat kaunihimmat, Monet riemut, toivehein -- Kaikki taasen edessäni Kirkkahina päilyää, Leikkimaita muinoisia Kun on onni tervehtää.

Täss' on siis se aho armas, Jolla ennen leikittiin! Mutta miksi, minkätähden Tää on muuttununna niin? Lienenköhän lumotuksi Sattunutkin tulemaan, Koska paikkaa tät' en tahdo Tuntea mä ollenkaan?

Lumoust' ei ole tässä! Mutta ihmistyö se on Marja-ahost' entisestä Tehnyt viljavainion, Jossa vilja kultaisena Lainehtivi nuokkuen. Miss' on kivi? Särjettynä Pois on sekin poraten.

Milt'ei silmään kyynel ennä, Leikkitanner entinen Kun on tullut turmelluksi Peltomaaksi joutuen... Turmelluksi? Eihän toki! Niin ei ole mielestäni, Sillä nythän hyödyks' olla Peltona se voikin näin.

Hedelmiä nyt se tuottaa, Viljakultaa kasvattaa: Aineellisen elatuksen Viljelijä siitä saa -- Hyvää siis se vaikuttaapi! Onkos laita niin myös mun? Mitäs vaikutankaan minä? Oi, mä miksi punastun!

Kalastaja.

Jo idän ranta pilkuttaa, Ja lahden laine vilkuttaa. Pois uni! Ulapalle Taas mieli pyrkii rauhaton, Kun saatavana saalist' on.

On aamu kaunis! Juhlaista, Oi, niin on ylen hiljaista Kuin autuaitten maassa. Ei leiki ahtolaisetkaan: Yön tanssi sai ne uupumaan.

Ja yksin olen vesillä. Mä siintävillä seljillä Rinnassa lepo, rauha. Myös mieli, sielu vilvastuu, Ja sydän synkkä kirkastuu.

Ja minä soudan. Kohoaa Jo aurinkokin: alun saa Uus' päivä, uusi elo. Nyt luonto herää unestaan, Pään nostaa kukka umpustaan.

Mi helke! Linnut livertää, Ne aamuvirttä visertää Niin raikkaaan riemullista. Sain minä pyydysteni luo, Mut tokko saalista ne suo?

Kas, haukia on koukuissa, Ja kirjavanaan verkoissa On veden karjaa muuta. Kai kontin täysi niitä on -- Ol' onni mulla verraton.

Ma kotihini soutelen Ja ilomiellä laulelen Maan tämän ihanuutta. -- Kun päivä taaskin länteen käy, Ei pyydyksiä maalla näy.

Ja verratont' on kalastaa --; Se mielen, sielun puhdistaa, Tuo luonto lumoava -- Ja kun vaan kulta mulla ois, Hän keittää sitten kalat vois.

Leivon laulu ja variksen.

Saa kaiho synkkä sydämeen Ja tuntuu katkeralta, Kun leivo lähtee matkalleen Pois Pohjan taivaan alta.

Ja laulupuulle varis jää Ja laisia sen muita, Kun muutkin kylmäst' ennättää Ne, jotk' on sulosuita.

Miss' äsken kukat vihannoi, Maa onpi siinä musta; Miss' äsken laulu leivon soi, Siin' on nyt raakutusta.

Mut lintuhan on variskin! Se miks' ei laula kanssa, Niin että sävel sointuisin Ois silläi laulussansa?

On varis leipähuolissaan, Ei nousta voi se maasta -- Ja siks' ei siltä laulustaan Myös poistu mainen saasta.

Vaan leivo liitää siintävään, Miss' on vaan ihanteita, Ja niistä punoo sävelmään Se soinnun-säveleitä.

Viatonta.

(Ystävän kirjeestä).

Siit' aina mua moitit, kunnon veikko, Kun ajan kysymyksiin puutu en, Ja minut tuomitset, ett' olen heikko Ja sanot menneen multa miehuuden. Näin pauhattuas, vaadit täyttä suuta Mun elon kurjuudesta huutamaan, Niin että vihlois lihaa ynnä luuta Jo saatanankin sitä kuullessaan.

Ja siitä, että aikakaus on musta Ja turmeltunut läpikotaisin, Ja vapauskin kärsii ahdistusta, Kun sidotaan se säännöin solmivin. Ja siitä myöskin, että turmeltunna On ihmiskunta, käsket rääkymään Ja kuolonuneens' ett' on uupununna, Niin ettei heränne siit' ensinkään.

Voi veikko kulta! Kyllä ilman alla On tilaa kirkua jos vaikka kuin, Mut mikään parane ei huutamalla -- Jos huutaisikin vaikka avosuin... Mun mielen' äänettä on olla myötä Ja koettaa jos mitä tehdä voin Ja avuks' olla, miss' on tosityötä Ja työtä miss' ei melakoida noin.

Mä heikko olen -- enhän sitä kiellä -- Jos ratast' ajan rupeen hoitamaan, Ja huudoillani oisin ehkä tiellä, Kun saatetahan sitä liikuntaan -- Siks' aikakauden pyörä vauhdissansa Se kädest' olkoon ijankaikkisen, Mun kiitäissään kun vie se mukanansa, Niin laulan valon voitost' iloiten.

Tuska viel' on rinnassain.

Lamput loistaa, valot välkkää, Soitto kaikuu kiihkeään. Hurmattuina nuoret kaikki Rientää tanssin pyörillään.

Mun vaan piti nurkkaan jäädä, Riemuhun en mennä voi, Kuulla, nähdäkään en kärsi -- Pakotus on päässän', oi!

Hetkeks' tanssi taukoaapi, Nuoret istuu paikoilleen Kohta uudest' alkaaksensa, Kattoon ilon nostaakseen.

Silloin vaivastani virkin -- Sen kun impi kuulla saa, Liitelevän tuulen lailla Huoneesta hän lehahtaa.

Palaa takaisin hän kohta Lääkepullo kädessään, Rusopäinä hohtaa posket, Silmät luovat säihkyään.

Tippaa tuosta sokerille Tiputtaa hän kymmenen, ja sen nauttia mun käski Sulosuinen hymyten.

Tanssissa jo nuoret taasen Kiihkeästi karkelee. Minä ilokseni tunnen, Että vaiva pakenee.

Kohta pään' on aivan terve, Lääke tuskan kauas vei, Suonet sykki niinkuin ennen, Pakotusta tunnu ei.

Astun tuonne immen luokse Lääkkehestä kiittämään: Kättä puristan -- ja sitten Vierell' istumahan jään.

Ilta kului loppuun asti -- Ja se tuskin huomattiin, Että nyt jo kaikkialla Hyvästiä heiteltiin.

Poistuin minäkin. Ja tiellä Kummastuin ma mennessäin: Aivan askelt' ottamatta Seisomass' oon allapäin.

Sydämell' on käsi mulla, Mut en tiedä laisinkaan, Milloin siellä tuska moinen Ruvennut on riehumaan.

Poveani ahdistaapi, Rinta, luulen, halkeaa -- Tunne katkera ja hellä Polttavasti pakottaa.

Ah, jo tiedän! Vaiva päästä -- Painunut on sydämeen... Minkästähden minä äsken Istuin hänen -- vierelleen!

Siinä seisoin yksin yössä... "Oi, jos impi tässä ois, Lääkett' ehkä saada voisin. Vaiva tääkin menis' pois..."

Niin mä toivoin. Vaan ei siinä Kukaan kuullut toivettain, Eikä sittenkään, vaikk' yhä Tuska viel' on rinnassain...

Kun -- -- silloin!

Kun päiväntähti lännen helmaan nukkuu, Ja koko luonto uinuu lepohon, Kun käki armastansa uneen kukkuu, Ja maa ja taivas rukouksiss' on -- Silloin rinnoillesi vaipuisin, Silloin suudelmiisi uupuisin!

Kun yöhyt päiväkultaa pakeneepi, Ja luonto herää horros-unestaan, Kun aamuvirttä lintu lauleleepi, Ja taivas sylihinsä sulkee maan -- Silloin rinnoiltasi nousisin, Silloin suudelmiisi heräisin!

Pois raittiusseurat!

Pois raittiuden seurat, pois Kavahda niitä, kansa! Ne tie on harhauskohon Ja vapauden ansa! Ja sitä paitse, maassamme Ei toki paljon juoda... On turha huutaa hädättä Ja valhett' ilmituoda.

Näin sanotaan. Ja tottahan Niin asian on laita, Sill' eihän haasta "viisahat" Sanoja turhakkaita. -- Voi kuitenkin! Koht' eiköhän Kaikk' olle turmiolla... Ja vaara myöskin tarjona Lie kirkoll', uskonnolla.

Niin, -- harhauskoonhan se vie. Kun perustukseksensa Nuo "raittiit" ottaa raamatun Ja pohjaks' aatteellensa! Ja kapakat kun tyhjeneis, Ois kirkot tulvillansa -- Ja oishan vaarallista tuo...! Oi, kavahda jo, kansa.

Kun orjuudesta tarkoitus On ihmisiä auttaa Ja viinan yöstä vapahtaa Pois raittiuden kautta, Niin, vapaudenhan se vaan On kurjaa sortamista! Jaa, orjuuttamistahan on, Kun päästää kahlehista!

Ja eihän meillä juodakaan, Kuin ilman pikkaraisen, Niin ettei tunnu oloihin Se kansan kokonaisen -- Näät: väkijuomiin vuodessa Vaan menee Suomenmaasta Miljoonaa kolmekymmentä; Ei maksa noista haastaa!

Ei meillä juoda paljon, ei -- Vaikk' itkua ja piinaa Tuo tehtaat monet kymmenet, Jotk' oltta keittää, viinaa Ja levittävät myrkkyä Ja suurta turmelusta Ja hirmulaavan tavalla Ne luovat kirousta.

Mon' isä juopi rahansa Ja ryysyt viimeisensä Ja kurjuuden ja puuttehen Vie kotiin perheellensä. Ja moni äiti kapakkaan Voi lasten leivän kantaa, Ja lapset viinaan vanhempain Taas vaivannäöt antaa.

Ken mittaa onnettuuden sen, jon väkijuomat tuottaa, Ken lukea vois kyyneleet, jotk' eivät juokse suotta! Niin, -- lue synnit, hirmutyöt Ja murhat, tappelukset Ja kaikki vaivat, ahdingot Ja tuskat, huokaukset...!

Ei meillä juoda paljon, ei -- Vaikk' onkin ahteissansa Maan linnat viinan-uhreja Ja hulluinhuoneet kanssa! Ja kansan sydänjuuria Jo vaikka mätä vaivaa, Sen terveit' elonvoimia Jo murhatoukka kaivaa...

Pois raittiuden seurat, pois Kavahda niitä kansa! Ne tie on harhauskohon Ja vapauden ansa! Ja sitä paitse, maassamme Ei toki paljon juoda... On turha huutaa hädättä Ja valhett' ilmituoda.

Pois lapsellisuus.

Jos vaan se luvallista oisi, Niin kateiseksi tulla voisi Tuost', että joka kassapään Saa itseens' Arnold mieltymään.

Kun milloin riikinkukonlaisna Ja kepsutellen keikarmaisna Hän seurapiiriin astahtaa, Niin naiset oikein vavahtaa...

Sitt' iltaa pitkin tekee tuota: Luo toisen käypi yhden luota -- Ja kaikki hälle hymyää... Kuink' onkaan ihmeellistä tää!

Ei peljätä -- no, onhan kumma Vaikk' onkin suurenläntä summa Jo velkaa hällä kuormanaan. Mi kasvaa kasvamistaan vaan.

Ei puheessakaan syvää mieltä Häll' ole, eikä kaunokieltä -- Niin, aivan arkipäiväiset On miettehet ja lausehet.

Mut mistäs syystä kaikki naiset Noin ovat häntä suosivaiset? No, suvultaan hän aatel' on -- Ja tuo on vietti verraton!

Vie hiisi! Minäkään en miksi Myös ole tullut aateliksi? Noin kaikki sitten avoinn' ois... Hs, vaiti! Lapsellisuus pois!

Ne uinuivat onnestaan.

Jotta viran saisi Hyvin sukkelaan, Käy hän ahkerasti Taasen lukemaan.

Posket ennestänsä On jo kalpeat, Alas hartiatkin Hieman painuvat.

Mut kun jalo maali Häll' on edessään, Yhtäkään ei tahdo Säästää itseään.

Sananpalveljaksi Tulla mielens' on -- Aatos tuo jo saattaa Hänet intohon.

Loppututkinnoihin Valmistaiksen hän: Kiirettä siks' onkin Entist' enemmän.

Hetkiseksi siinä Eroo kirjastaan, Päänsä kättä vasten Rupee istumaan.

Hänen mielellensä Juohtuu impynen, Jolleka hän vannoi Lemmen ikuisen.

Tunne autuainen Hänet valtoaa, Kun tuo sulokuva Eteen lehahtaa.

Sydän lämpiääpi, Mieli auvostuu, Muoto kirkastuvi, Hymyääpi suu.

Kauas ajatukset Häntä kiidättää: On jo elävinään Perhe-elämää.

Kaikk' on onnellista, Kaikk' on rauhaisaa. Häntä rakastetaan Ja hän rakastaa.

"Pienet" kasvatetaan Herran pelkohon, Joss' on vanhempainkin Turva verraton.

Monen monta kuvaa Ihanaista niin Hälle sielun-silmim Tulee näkyviin.

Onnen päiväpaiste Poskiin heijastaa -- -- Lempi, usko, toivo Niistä kajastaa.

Kauan noin hän siinä Uinuu onnestaan, Kunnes uudellensa Käy taas lukemaan.

* * *

Immyt uneksittu Istuu kotonaan, Tuskallinen hällä Hohde poskillaan.

"Giftas"-kirjan juuri On hän päättänyt, Vuoro Zolan päästä Esille on nyt.

Aikakauden tauti Häntä ahdistaa. Kyllästys jo kaikkeen Mieltä karvastaa.

Tuota kärsiessään Tarkkaa pukuaan. Otsaan kiharoita Laittaa kutristaan.

Siinä myöskin muistaa Miehen armahan, Jolle kerran kuiski: "Sua rakastan".

Inhoa hän tuntee Siitä mielessään, Papiksi kun tulla Aikomus on tään.

Kirkko, yhteiskunta Nuo on kauhistus, Hälle kaiken kaikki On vaan -- vapaus.

Vihkitoimitukset, Muutkin semmoiset Hänen mielestänsä Ovat turhuudet.

Elinkeinon tähden Käy hän miehelään, Jott' ois tilaisuutta Ajaa mietteitään.

Toivoo, kun hän joutuu Kerran naimiseen, Aatteet yhdenlaiset Saa hän miehelleen.

Aavistuksin katsoo Aikaan tulevaan, Miettii, paitse muuta, Uutta kotiaan.

Kauan sillä lailla Uinuu onnestaan, Zolata hän sitten Ryhtyy lukemaan...

Kaksi kahdesti.

Kaksi tuossa haravoipi Lammin rantamalla. Päivä loisti. Leivon soipi Laulu taivahalla.

Olevan kuin leikkinänsä Työ se näytti näillä, Riemu heill' on silmissänsä, Nuoruus poskipäillä.

Poika oli pulskeainen, Niinkuin soria kuusi, Tyttö niinkuin tuoksuvainen Nurmen kukka uusi.

Poika tytön toisinansa Kätki karhon alle, Väliin itse puolestansa Piitti pakoisalle.

Tuntematon murheen musta Heille oli haamu: Toivon myötäns' aavistusta Ilta toi ja aamu.

Nauru, laulu vuoroitellen Kajahteli siellä -- Luonto, linnut, oivallellen Tään, ol' ilomiellä.

* * *

Samat kaksi haravoipi Lammin rantamalla. Päivä loistaa. Leivon soipi Laulu taivahalla.

Työssään heidän kauttaaltansa Näkyi ahkeruutta, Piirteet heidän poskillansa Hohti vakavuutta.

Mies hän nyt on näöltänsä Noin jo vanhanläntä, Nainen hänen vierellänsä Nuoremp' ehkä häntä.

Poiss' on leikit. Ainoasti Joskus seisoessa Suunsa heidän nauravasti Hymyy haastellessa.

Murhe näyttää poskipäihin Tehneen uurteitansa, Mutta tunnon-rauha näihin Kuvastuupi kanssa.

Kohoo heidän miettehensä Paikallisuudesta: Rukouksin sydämensä Nousee maallisesta.

Ikiautuus heijastellen Kohtaa heitä siellä -- Luonto, linnut, oivallellen Tään, on ilomiellä.

Kerta.

Kun paimen laumojansa Keväällä kaitselee, Se niille huiluansa Sulosti soittelee -- Ei huolta pienoisinta Sen lauluss' olekaan; Mut minun koidon rinta Soi yhä suruissaan.

Tuon peipon aamusella On virsi riemuisaa Ja iltaloistehella Viel' yhtä sointuvaa. On sävel iloisinta Ja raikast' aina vaan; Mut minun koidon rinta Soi yhä suruissaan.

Vaan kerta vielä tästä Maast' irti henki saa, Kun Luoja elämästä Sen luokseen johdattaa -- Minunkin koidon rinta Se sitten riemahtaa Ja virttä auvoisinta Voin miekin laulahtaa...

Kaihoisena hetkenä.

Mik' ihme mahtanee siin' olla, Ett' aina joskus inehmolla Rinnass' aavistamaton Tuska on?

Ja mieli käypi suruiseksi, Vaikk'ei se siihen syytä keksi... Harvaan sydän, minkä yö Täyttää, lyö.

Noin vanhat sanoo, että silloin, Kun tunnetta on mointa milloin, Herra pyrkii sydämeen Ihmisen.

Ah, niin jos lie, oi Luoja suuri, Tuo hetki mulle suo nyt juuri! Anna myös mun tahtos tää Ymmärtää!

Laulajaiset.

Pois hän kaupungista lähti Hurmattuaan poikaset, Loistettuaan kuni tähti, Vallattuaan sydämet.

Nuorta miestä oli monta, jotka tunsi rinnassaan Liekkimistä rauhatonta, Syttynyttä hehkumaan.

Tuntehensa impyelle Tahtovat he laulahtaa: Lauluretkell' yölliselle Nyt he tuossa kiiruhtaa.

"Tähti kirkas" kajahtanpi, "Nuku armas" sointuen, Säveleitä kuljettaapi Tuuli kaukaisuutehen.

Ihme kumma, kun ei tulta Ilmestykään akkunaan... Tokkohan tuo impi kulta Herää unest' ollenkaan?

Ja nyt laulu kiihoitusta, Uutta voimaakin jo saa: Toivo, epätoivo musta Säveleistä tulvoaa.

Vaiti! On kuin akkunassa Narahtaisi saranat... Hiljaa yössä sankeassa Laulajat nyt seisovat.

"Lakatkaatte luikkamasta" Naisen ääni kuiskuttaa -- "Muutoin uneen päässyt vasta Sairas lapsi havahtaa."

"Ken on siellä kuiskamassa? Leski Lassi Miettisen." "Eikös täällä asumassa Ole neiti Nieminen?"

"Yläpytingissä tuolla Kuului kyllä asuneen, Mutta lähti iltapuolla Hän jo kotimatkalleen.

Sairaan lapsoseni kanssa Minä tässä asustan... Ah, hän heräs' unestansa Tähden teidän luikannan..."

Elämän alalta.

Metsätietä yksinänsä Kiertäväistä käypi mies. Miks' hän noin on näöltänsä Miettiväisnä? Kenpä ties Aattelevi uutta tupaa, Jot' on ai'e rakentaa, Elämäänsä siinä hupaa, Kun sen valmihiksi saa.

Asteleepi. Vihdoin saapi Kunnahalle kuusiston, Käännäiksen ja katsahtaapi. Riemu silmissänsä on, Kun nyt näkee sulaneena Lammin läikkyvänä taas, Kaskensakin kuivaneena, Jonka viime vuonna kaas.

Työhön kävi, kirvehellä Kolhintahan honkien, Jotka aimo ryskehellä Kaatuivatkin sortuen. Ja kun viikon päättämällä Lauantaki tullut on, Silloin tuvan hirret hällä Kaadetut on kumohon.

Kuluu kaksi, kolme kuuta. Tupa, muutkin huonehet Valmisna on -- niille suuta Loiskuellen lainoset Tarjoaapi lammin, minkä Rantamalla sijaitsee Uudispaikka, jota pinta Veden kirkas katselee.

Iloisesti loimumalla Uuni palaa pirttisen, Pöydän päässä istualla Syvimmästi miettien Miesi aivan yksinänsä Uudessa on kodissaan, Vasten kättä nojaa päänsä On kuin oisi unissaan.

Kun on hiili viimeinenkin Tuhkahansa painunut, Nousi hän ja peltisenki Kun on kiinni laittanut, Lähti ulos peltomaita Alkamiaan katsomaan, Sekä onko vankka aita Kylvetyssä palossaan.

Kului kesä. Laululauma Pohjolast' on paennut, Pelloill' on jo pieles, auma, Syksyn sade alkanut -- Uudispaikalla nyt häitä Viettämähän aljetaan, Koko vuorokausi näitä Karkeloiden jatketaan.

Vuodet vieri. Pelto-sarja Laajentuupi leveten, Lisääntyvi riista, karja Kasvaa yhä eneten -- Mies ja vaimo, Luojahansa Luottaen, töiss' onnistuu, Lapset heidän toivonansa Vahvistuen vaurastuu.

Vieri vuodet, vaihtuessa Surun, ilon. Mutta nyt Voimiensa haihtuessa Vanhuspar' ei kyennyt Mihinkähän, sillä heille Elon ilta purppuroi, Vaivoistansa uupuneille Haudan rauha levon soi.

Oi sen elämätä! kellä Usko onpi Herrahan Horjumaton, sekä hellä Avoin syli armahan Oman lieden lämpimässä -- Ja kun kuolo kohtoaa, Sijan suopi pehmeässä Povessansa isänmaa.

Eljaksen erehdys.

Mahdollista että näin -- Taikka jotain sinnepäin -- Kuvia noit' ostaissaan Kljaksell' ol' aatteinaan:

Kuvia kun huoneessain Mull' on "suurten miesten" vain Voidaan luulla kukaties: Itse myös oon suuri mies.