Part 2
Rahoilla nyt omikseen Kuvat Platon, Sokrateen Vei hän sekä Lutherin, Snellman'in ja Lönnrotin.
Kuvain ostoon moinen syy Jos vaan oli, erehtyy Eljas siinä luulossaan Suureks' hänt' ett' arvellaan.
Hänen huoneessaan kun on, Kuvat saavat huomion -- Mut hän pieneks' itse jää, Ett'ei kukaan häntä nää!
Iltalaulelma.
Yöhyt hentohunnullansa Seudun verhoaa. Tähti korkeudestansa Maahan katsahtaa. Lintu nukkuu. Rauhan saapi Raivoava luontokin. Nuku, immyt, sinäkin!
Laululla sun vienoisella Uneen uuvutan, Sävelellä hienoisella Yötä toivotan Hyvää: uinu autuaasti, Kuva viattomuuden, Unettaren polvellen!
Unelmissas' ihaninta Haaveksios vaan, Rakkautta puhtahinta -- Nyt et ole maan: Lemmen-enkel' siivillänsä Taivahasen viepi sun -- Viethän muassasi mun!
Yöhyt hentohunnullansa Seudun verhoaa. Tähti korkeudestansa Maahan katsahtaa. Lintu nukkuu. Rauhan saapi Raivoava luontokin. Nuku, immyt, sinäkin!
Kun luulin näkeväni tiedemiehen.
Eihän muut, kuin tiedemiehet, istu tuolla lailla, Kun he ovat mietteissänsä aattehien mailla. Tuoltakin, mä luulen, tuossa yksin istuvalta Voisi huomaamatta viedä, vaikka penkin alta.
Aivan on, kuin katseleisi vanhaa pyhimystä Taikka kuvaa, joss' ei ole elon-värähdystä. Harmaa parta hajallansa leikkii tuulen kanssa, Mutta itse mies on kuni patsas paikallansa.
Mahtaa jokin suuri aate olla päättymässä, Muuten ei hän asennossa noin ois miettivässä. Taivas tiesi, minkälaisen ihmeen saanee kuulla Kohta taasen kerrottavan tuhannella suulla.
Enpä malta! Lähemmäksi haluni on tulla, Näkemähän tiedemiestä mieli hehkuu mulla. Pyhält' oikein ilmapiiri tuntua jo alkaa, Tuskin askelt' ottamahan muuttaa tohdin jalkaa...
Hiljaa hiipimällä kuljen, hyvin varovasti, Eipä käyntin' edes kuulu omiin korviin asti... Kas, kas, kuinka päänsä painuu alas rinnoillensa -- Varmaankin hän ratkaisuhun saatti aattehensa...
Kerran toki tiedemiestä katsella nyt saapi, Kuinka henkimaailmoissa siinä vaeltaapi... Edessään jo seison. Mitä? Oonko oikeassa? Suutar' Oittinenhan tässä onkin -- torkkumassa...
Suudelma ja korvapuusti.
Kaikk' ihaelmasanoissa Kiittää suudelmaa, Tuot' yhtymystä salaista, Minkä syömmet saa.
Vaan minä korvapuustia Kiitän ylistän -- Ja oikeinpa sen "muistia" Laulaa helistän...
Näät suudelmassa huulelta Sydämehen voi Myös vierrä myrkky, turmella Sen se syöpä koi.
Mut niinkuin myrskyn jälestä Päivä paistahtaa, Niin korvapuustin perästä Rauha ruskoittaa.
Kesä-iltana.
Lännen kulta-purppurahan Aurinkoinen alenee, Tuonne vuoren kukkulahan Kultiansa valelee, Sääsket survoo, tuulen henki Kukkasia suutelee, Lempeänsä peipponenki Armaallensa laulelee.
Riemuako tuota vainen Ihannellen imehtii Puistikossa nuori nainen, Jonka silmä sädehtii Lempeyttä, puhtautta, Jaloutta sydämen? Tuota imehtiikö, mutta Kuink' on laita neitisen?
Mik' on hällä? Sulhoansa Mahtaneeko surra nyt? Muisteleeko kultoansa? Ehkä on se pettänyt? Vienot huulet hymyllänsä Eivät imarrusta jaa, Päänsä vaipuu, sydäntänsä -- Kuin hän mielis' kuulostaa.
Mitä sanoi sydämensä! Poskelt' immen hajoittaa Huoli kaihopeittehensä, Ja jo pääkin kohoaa: Silm' on kirkas, otsa kanssa -- Ilons' on hän saanut, oi! Nyt jo hänen poskiansa Toivon ruso ihanoi.
Toivo hänen poskillansa Kirkkahana heijastaa. Mutta hänen sivultansa Pensaasta ken puikahtaa? Nuorukainen sieltä tuli. Katseen impyeen se loi -- Silmä silmähän nyt suli, Syömmet lemmen tulta joi.
Tuotako se impi vuotti? -- Niinpä niinkin. Nuori mies Sulhons' on. Se ilon tuotti, Kun sen tulon sydän ties. Armahasti rinnatusten Rakastuneet katselee: Sielunsa ne kilvatusten Sanatonna haastelee.
Ja kun iltasuutelolla Tuikki tuuli kukkasiin, Lintu lauloi laulelolla Poikiansa nukuksiin; Ja kun aurinkoinen lähti Lännen kultapurppuraan, Kahden nuoren lemmen tähti Katsoi sulosuudelmaan.
Löyhkän-ajajat.
Päiväntähti vaipuvainen Läntistaivon purppuroi, Iltakello kaikuvainen Kotiin heinämiehet soi.
Naurusuina, ilomiellä Astuskelivat he nyt, Jotkut lauloivatkin vielä: "Vaiv' on päivän päättynyt."
Kun he pellon päähän saapi: "Herra, tuli irti on!" Yksi, toinen huudahtaapi -- Huuto kävi ponneton.
Viikattehet, haravansa Tien he jätti vierustaan, Kiiruhusti kotiansa Kaikki läksi juoksemaan.
Huudon kuullut kotijoukko Säikähtäen ulos käy: Katseltihin joka loukko -- -- Mutta eipä tulta näy.
Heinämiehetkin jo kanssa Ällistyen seisahtuu, Hengähtävät juoksustansa, Ammottavat auki suu.
Eivät hekään näe tulta, Huomasivat, että vaan -- Lasin ruudut illan kulta Maalas' punapurppuraan.
Pirttihin he uupuneina Kävi atrioitsemaan, Söivät paljon suuttuneina Löyhkän-ajamisestaan.
Silmänkääntäjä.
J:n kaupunkihin tuli mies, Jost' eeltäpäin jo maine ties: Hän konsti-niekka suuri on Ja taidossansa verraton.
Sitt' ohjelmansa jakoi hän, Miss' ilmi antoi näytelmän. Sen viimis-osa kumm' on niin: Hän lupaa mennä puteliin.
On ihme tuo, niin kerrotaan Ja näytäntöä varrotaan -- Ja ovet kun ne avataan, Niin väkeä on tulvanaan.
Hän alkaa. Syöpi tappuraa, Mut tulta suustans' ammentaa Ja monta muuta toimittaa Ja suosiota saavuttaa...
Kun tuli näytös viimeinen, Niin katsojainsa puolehen Hän kääntyvi nyt pyörähtäin Ja heille sitten virkkoi näin:
"En ole etsimälläkään Täält' onnistunut löytämään Mä pulloa, mi kookas ois, Sen sisään että mennä vois."
"Ja siks' en tällä kertaa saa Teit' ihmehellä naurattaa, Sit' anteheksi pyytäen Mä sanon nöyrän kiitoksen."
Tuo muutamia hauskuuttaa, Mut toiset vihaan tupsahtaa, Kun "konstiniekka" rahat vei -- Vaan putelihin mennyt ei!
SUORASANAISIA KOKEITA
Kuinka tulin kansallismieliseksi.
En enää ollut -- niin kertoi tuo hyvä kappalaisemme, joka toissa talvena pitäjästämme muutti -- mikään "keltanokka", sillä olin jo loistavalla tavalla suorittanut pari ainetta kandidati-tutkintoa varten ja ryhdyin innolla tutkimaan kolmatta. Minä olin aivan kuin tieteisin sulanut ja tieteet olivat sulaneet minuun. Henkisten silmieni edessä heijasti laakeriseppele, jonka minä tahdoin itselleni saavuttaa ensiksi ja sitten kiivetä tieteitten korkeimmalle kukkulalle, sukeltautua sieltä niiden salaisimpaan syvyyteen uusia ihmeitä kätköksistään ilmituomaan ja taasen kohota korkeimmalle kukkulalle saaliitteni kanssa takaisin. Semmoista minun sisällinen ihmiseni uneksui ja semmoista tahdoin minä todellakin aikaan-saada.
Näissä itselleni niin suloisissa tulevaisuuden unelmissa ollessani sain parhaalta ystävältäni koko yliopistossa, provasti ------n'in pojalta, kandidati Yrjöltä kirjeen, jossa hän mitä veljellisimmästi pyysi minua tulemaan kesäksi kotiinsa, rauhallisessa pappilassa hiljaista maaelämää viettämään, lisäten vielä, että minulle siellä tulisi avaantumaan aivan uusi maailma. Minua ei oikeastaan haluttanut maalle, sillä erään jouluajan olin muutamia vuosia sitten ollut vanhan tätini luona maalla ja oli minulla silloin siellä, pääkaupungissa syntyneellä ja kasvaneella, oikein katkeran ikävä, kun tätini oli jo vanha ja paikkakunta sivistyneistä säätyluokista köyhä, joten mitään seuraelämää ei ollut tarjolla. Tämä oli minulla tuoreessa muistossa ja minä löin ajatuksissani arpaa, lähtisinkö maalle vai en. Mutta tuo ystäväni veljellinen kirje, hänen puheensa uudesta maailmasta ja tieto siitä, että hänen isänsä oli syvästi oppinut mies, jonka kanssa voisi oppineita keskusteluja pitää, pääsivät vihdoin voitolle, niin että minä kiitin kutsumisesta, lupasin käyttää sitä hyväkseni ja lähteä matkalle mitä pikaisimmassa tulevaisuudessa.
Eräänä aamuna minä istahdin höyryhevon rattaille, lähtien läheisimpieni onnentoivotusten seuraamana mennä kiitämään ystäväni kotiin. Niin kauan kuin rautatietä kesti, oli matka minusta hauskaa, mutta se loppui pian ja nyt minun täytyi istua kyytirattaille, sillä olin päättänyt matkustaa maitse, vaikka yhden osan olisin voinut laivatietäkin kulkea. Mistä ihmeestä lienenkään tämän päätöksen päähäni saanut, sitä en ollenkaan osaa sanoa. Mutta että minä matkustaessani kaduin tätä päätöstäni, sitä eivät ainoastaan ajatukseni sanoneet, vaan myöskin yhä kipeämmäksi käyvä ruumiini antoi siitä tuntuvia todistuksia. Ilmakin oli vaivaavan kuuma, päivä paahtoi polttavasti. Pitkään aikaan ei ollut satanut, joten tuo kuivettunut hieno maantien hiekka pyörien liikkeestä irtaantui, tunkeutui silmiin, suuhun ja sieramiin, niin että siihen tahtoi tukehtua. Olin ikäni kuullut kehuttavan ilman raittiutta ja elämän vapautta ja mukavuutta maalla, mutta pölyn ja tuhkan nieleminen sekä kyytirattaiden epähauskat tärähdykset antoivat minulle asiasta aivan päinvastaisen käsityksen, ja nuo ihmiset sitten! Ne näyttivät minusta niin raa'oilta, niin likaisilta, niin tuhmilta, että minua oikein iljetti. Kun minä joskus kyyditsijöille, jotka sattuivat kysymään jotakin tähdistä y.m., aloin näitä seikkoja perinpohjaisesti uusimpain tutkimusten ja tieteellisten päätelmäin mukaan selittää, sain vaan kuulla jonkun "yhyh"-sanan ja kiukukseni nähdä, miten kuulijani rupesi haukoittelemaan sekä rauhallisesti -- nukkui, jolloin aina täytyi niitä hevosta ajamaan herättää. Sen jälkeen ne tavallisesti sitten pahalta kuuluvalla sävelmällä alkoivat laulaa höristä. Minun ennestäänkin kylliksi suuri vihani kansallismielisiä kohtaan kasvoi kaikista tämmöisistä yhä suuremmaksi ja minä ihmettelin heidän mielettömyyttään, kun ovat ruvenneet noille mokomille tuhmille olennoille vaatimaan kouluja sekä oikeuksia sivistymättömälle raa'an kansan kielelle, jota minä tosin osasin -- äitini oli sitä minulle lapsesta pitäen opettanut -- mutta jota minä en voinut rakastaa.
Näin ikävissä suhteissa pari päivää ajaa kariteltuani -- sillä ajalla monen monta kertaa manattuani koko lähtöäni -- pääsin viimeinkin toisen päivän myöhäisellä illalla matkani päähän. Täällä kohtasi minua Yrjö-ystäväni puolelta mitä lämpimin vastaan-otto ja vieraan-varaisuus, joilla hän koetti matkan vaivojani poistaa. Mutta minussa ei ollut minkään nauttijaa, eikä vastaajaa Yrjön monellaisiin kysymyksiin pääkaupungin elämästä, josta hän aikaisin keväällä, kandidati-tutkinnon suoritettuaan, läksi pois, sillä niin olin sekä ruumiillisesti että henkisesti uupunut. Erittäin kiitollinen olin, kun Yrjö johdatti minut makuuhuoneesen, jossa kiireen kautta heittäysin vuoteelle. Mutta mitäpä minun makaamisestani tuli! Unissanikin olin, näet, olevinani kyytirattailla, joiden tärähdyksiä olin tuntevinani. Tuon tuostakin minä heräsin. Lopulta kumminkin vaivuin makeaan uneen ja rupesin nyt, tapani mukaan, näkemään unta laakeri-seppeleestä. Minä olin jo pääsevinäni tieteitten korkeimmalle kukkulalle, kaikki oli niin valoisaa, mutta silloin lähestyi minua rusoposkinen, hymyilevä nainen, joka ojensi minulle kättänsä. En voinut olla kättäni pistämättä hänen käteensä ja nyt hän lähti minua kuljettamaan outoja, kummallisia matkustuksia, joilla käsittämättömiä vaiheita kohtasin, sitten hän yht'äkkiä irroitti kätensä, minä tunsin putoavani -- ja säikähtyneenä heräsin, jolloin tapasin itseni epämukavassa asemassa nukkumassa, pää sängyn laidalta alaspäin riippumassa.
Olikin jo aamu, kaunis kesä-aamu. Minä nousin ylös, tunsin itseni virkeämmäksi ja menin katsomaan kelloani pöydältä. Se oli jo yli 7. Varmaan lienee liikkeeni kuulunut viereisiin huoneisin, koska Yrjö astui huoneesen, toivotti iloisella tervehdyksellä "hyvää huomenta", tiedusti miten olin saanut nukkua ja kertoi jo olleensa kalastamassa sekä saaneensa runsaanlaisen saaliin. Hän kehui kalastusretkiä hyvin hauskoiksi, sanoen lisäksi, että me tulemme niitä yhtenään tekemään. Samassa tuli palvelijakin aamukahvia tuoden. Pian istuimme pöydän ääressä höyryävät kupit kädessä. Pitkiin aikoihin ei tämä herkku ollut minusta maistunut niin hyvältä. Sen jälkeen pyysi Yrjö minua lähtemään uimalla puhdistamaan itsestäni matkatomuja. Kun minä aijoin ottaa matkalaukkua mukanani rantaan, käski Yrjö vaan valitsemaan ne vaatteet, jotka tahtoisin ylleni pukea, ja asettamaan ne pöydälle, josta palvelija ne kyllä toisi. Tämän tehtyä lähdimme ahkerasti puhellen astumaan puutarhan luikertavia käytäviä myöten rantaan.
Ah, miten hauskalta tuntuu päästä vesilintuna kirkkaasen veteen pulaelemaan -- se todellakin tuntuu hauskalta, etenkin kun on saanut pitkän matkan ajaa täryyttää toinen toistaan huonommilla kyytirattailla. Minäkin tunsin veden, työn jälkeen parhaimman lääkkeen koko maailmassa, virkistävän vaikutuksen ruumiini jok'ainoassa elimessä, kun, kylliksi vettä vellottuamme, olin pukeutunut pääkaupungissa teettämiini uusimuotisampiin vaatteisin, jotka palvelija oli uimahuoneesen tuonut. Tosin yksi ja toinen hellä paikka ruumiissani ilmoitti, että matkan muistoja oli vielä jäljellä, mutta ylimalkaan olin suuressa määrässä virkistynyt ja raitistunut. Mielihyväkseni minä tätä tunsin ja mielihyväkseni näin vaatteitteni sopivan vartalolleni ikäänkuin olisivat olleet valetut. Vaan naamani -- se antoi minulle harmia. Sen oli päivä paahtanut mielestäni niin mustaksi, ett'en tahtonut uskaltaa kuvastimeen katsoa. Tyytymättömyyteni tästä ilmoitin Yrjölle, joka ilahutti minua sillä, että kesäinen päivettyminen lähtee pois muutamassa päivässä ja että naama tulee sitten "ehommaksi entistänsä". Muutoin hän sanoi vielä, että päivettyminen näin maalla ei olekaan mikään niin vaarallinen asia kuin pääkaupungissa. Lähdimme sitten kävelemään kartanolle, katsellen pappilan komeita rakennuksia ja ihaillen hienolla aistilla somistettua puutarhaa, josta selvästi näki, että talossa oli kauneuden aisti kehittynyt. Keskustellessamme pääkaupungin hupaisuuksista ja sen meille yhteisistä monista muistoista satuimme seisahtumaan. Silloin minä aloin tarkastaa paikkakunnan luontoa ja maisemia, jotka kesäisessä juhlapuvussaan avaantuivat eteen.
Monta on maassamme luonnon kauneudesta kehuttua paikkakuntaa, mutta ei tämäkään mielestäni ollut yhdestäkään niistä jäljellä. Tuo jotenkin laaja järvi tuossa ruohoisine rantoineen, sen ympäristöllä siellä täällä kohoavat honkametsäiset kukkulat ja niiden välissä olevat laaksot ja notkelmat lentoineen tekivät taulun, jota kylläkin saattoi katsella. Muutamalla niemekkeellä seisoi kirkko, kohottaen välkkyvää ristiään huumaavaan korkeuteen. Muutoin näkyi rehottavia viljelysmaita, joku uhkea, puiston ympäröimä herraskartano ja useita talonpoikain taloja, joista monikin oli puutarhalla ja eri pytingillä varustettu. Kaikkialla näkyi hyvä toimeentulo ja varallisuus. Yhä enentyneellä mieltymyksellä olisin katsellut kaikkia näitä, mutta Yrjö kiirehti minua joutumaan tutustumaan kotiperheensä kanssa, jota en vielä ollut saanut kunniaa yhtään henkilöä tavata. Pihamaalla oli 4 noin 8-15 ikävuoden välillä olevaa lasta ja eräs siistiin kansallispukuun puettu täysikasvuinen nainen, jonka Yrjö esitti sisarekseen ja ja ne lapset pienimmiksi siskoikseen. Tämä Yrjön sisar, Laura, viehättävä, solakkavartaloinen neiti, toivotti minua tervetulleeksi. Ainoastaan yksinkertaisella kohteliaisuudenosoituksella tein hänelle tervehdykseni ja lausuin kiitokseni, sillä mieleeni juolahti viime öinen uneni, joka pani minun heti ajattelemaan: "tuo nainenkos se minua muka kuljettaisi? Mutta eläpäs nykäse!" Sitten menimme loistavasti, varallisuutta todistavalla tavalla sisustettuun saliin, jossa Yrjö teki minut tutuksi vanhempainsa kanssa, jotka sanoivat minua tuhannesti tervetulleeksi. Kohta saimme kutsut aamiaiselle ruokasaliin, jossa, kun ensin oli vieläkin muutamia esityksiä tapahtunut ja provasti siunauksen lukenut, istuimme kukin paikallamme, Yrjö ja minä vierekkäin. Meidän oikealla puolella, pöydän päässä, istui provasti. Hän oli ijältään alun kuudennellakymmenellä, hopeahiuksinen, terve ja ryhdikäs vanhus, jonka jo paljas ulkomuoto herätti kunnioitusta ja osoitti vakavuutta, miehuutta ja kuntoa: Hänen vierellään istui hänen rouvansa vaatimattoman näköisenä, lempeänä, todellisen rakastavan puolison ja äidin kuvana. Rouvan rinnalla oli hänen sisarensa, jolla oli paljon kertomista entisestä olostaan pääkaupungissa ja tanssiaisista siellä, joissa hän kehui olleensa kaikkein "silmän teränä". Nyt oli hän 40-50 ikävuotensa vaiheilla. Hänen vierelleen oli asettunut Laura, tuo 18 vuotias viehättävä nainen, johon en malttanut tuon tuostakin olla luomatta varovaista silmäilyä. Sitten seurasi koko joukko perheen nuorempia jäseniä, terveitä, punaposkisia ihmistaimia kumpaakin sukupuolta.
Erinomaisen hyvällä ma'ulla nautin maistuvia ruokia, mutta yhä enemmän pakoitti rouva minua nauttimaan. "Ottakaa, olkaa hyvä", sanoi hän vähän ajan perästä. Ja vaikka kuinka olisin koettanut hänen pyyntöänsä täyttää, ei kumminkaan hänen hyväntahtoisuutensa näyttänyt tulevan tyydytetyksi; moneen kertaan lausuttua vakuutustani, että jo olin syönyt kyllikseni, ei hän tahtonut millään tavalla uskoa. Ihmeellisen hyvänluontoisia ovat nuo pappien rouvat, ajattelin itsekseni! -- Monilajisen ruoan höysteenä oli vilkasta, vaihettelevaa puhetta. Mutta ihmeekseni puhekielenä käytettiin vaan pelkkää suomea, kuten Yrjö oli sanonutkin. Mielelläni olisin puhunut ruotsia, jota en kumminkaan voinut tehdä kunnioitukseni vuoksi provastia kohtaan, joka myöskin haastoi ainoastaan suomea. Hän oli oikein innostunut kansallisen asian puolustaja ja lausui tyyniä, mutta tosia ja miehekkäitä sanoja vastapuolueesta ja sen taistelutavasta, joka siihenkin aikaan kummastutti maltillisimpiakin. Se ei tehnyt minulle hyvää, vaan eipä auttanut muu kuin kuunnella, sillä tunsin hänen jok'ainoan sanansa lähtevän syvästä vakuutuksesta, jota en yksinäni luullut voivani vastustaa. Aamiaispöydästä noustuamme, käskettiin minun heittämään pois kaikki vierastelemiset ja olemaan aivan perheen jäsenenä. Ja niin minä olinkin, sillä hyvin pian tulin jokaisen kanssa likeisimpään ystävyyteen, tuttavuuteen. Aika kului päivä päivältä hupaisemmasti ja minä tunsin rupeavani viihtymään tässä herttaisessa perheessä. Provastin kanssa keskustelimme tuon tuostakin tieteistä, joissa hänen laveita tietojansa en voinut kyllin ihmetellä. Hänen suuresta kirjastostaan löysin monta arvokasta teosta, joita olisin tahtonut tutkia, mutta Yrjö ei antanut minun niihin vajota. Kaikilla mahdollisilla keinoilla koetti hän minun suurta lukuhaluani saada kesä-ajaksi vähentymään, kuljettaen minua kalastamassa ja jos jossakin. Minä en voinut häntä vastustaa, sillä me olimme tosiystävät kaikessa muussa paitsi kieli-asiassa -- siinäkin vaan siihen määrään, että ystävyytemme pysyi yhä ennallaan, vaikkapa toisistaan eroavien mielipiteittemme johdosta joskus kiistelimmekin.
Seuraavana sunnuntaina olin kirkossa kuulemassa provastin voimakasta ja valtaavasti vaikuttavaa saarnaa. -- Iltapäiväksi oli pappilaan kutsuttu vieraita, joita kello 5:ltä alkoi tulemistaan tulla. Mielikseni huomasin paikkakunnalla olevan vallasväkeä paljon. Mutta ei ainoastaan niitä, vaan myöskin talonpoikia tuli pappilaan perheineen, joita kaikkia otettiin yhtäläisellä lämpimyydellä vastaan. Avarat huoneet olivat vieraita jo melkein täynnä. Mutta vielä tulla jyrähtivät yhdet vaunut. "Nyt tuli tehtaanomistaja E., mennään vastaan ottamaan", sanoi minulle Yrjö. Menimme rapuille. Vaunuista laskeutui lihava herra alas ja hänen jäljestään hypähti nainen keveästi kuin kevättuulonen. Kohteliaasti tervehti Yrjö heitä ja vielä kohteliaammasti hän esitteli minut heille, ensin herralle ja sitten hänen tyttärelleen neiti Elmalle. Kun neiti Elma ojensi minulle lumivalkean kätösensä ja väisti auringon-varjostimensa syrjään, niin että hänen kasvonsa koko loistossaan näkyivät, niin silloin -- minä en tiedä mitä minä tunsin: oudosti minä vavahdin ja jäin hetkeksi ikäänkuin lumottuna seisomaan. Paljon, paljon sitä ennen olin naisia nähnyt, mutta semmoista ihmeellistä vaikutusta en ollut koskaan tuntenut.
Ilta kului hupaisesti ja jokainen koetti saada sitä vieläkin hupaisemmaksi. Sekä vallasväki että talonpojat ottivat osaa kaikkiin, mitä illan kuluessa tapahtui. Minusta oli mieluista saada seurustella neiti Elman kanssa -- ja mitä enemmän minä seurustelin, sitä miellyttävämmäksi hän kävi. Aivan tahtomattani kääntyivät silmäni aina hänen lempeästi loistaviin, kirkkaisin silmiinsä, jolloin hän salaperäisen kainosti loi katseensa maahan ja hänen suhteelliset poskuensa saivat mitä somimman värinvaihtelun. Mutta ilta kului loppuun ja vasta myöhään yöllä syötiin illallinen, jonka jälkeen yksimielisesti päätettiin panna toimeen kansanjuhla, syksyllä perustettavan uuden kansakoulun hyväksi. Asian alkamista varten tehtäisiin nousevalla viikolla veneretki erääsen saareen, jolloin kansanjuhlasta lähemmin päätettäisiin. Sitten seurasi kirjava lähdönhälinä ja jok'ainoa toivotti minua tervetulleeksi kotiinsa. Minä autoin vaunuihin neiti Elman, joka lähtiessään siitä minulle kiitollisuudella nyökkäsi. Hetkinen vielä, niin oli viimeinenkin vieras lähtenyt ja äsken niin vilkasta elämää täynnä ollut pappila lepäsi unen helmoissa. Mutta minun mielikuvittelossani välkkyi neiti Elman suloinen kuva vielä nukkuessanikin. Ja vaikka muistin tuon kummallisen uneni, ajattelin yhtähyvin, että tuon hennon naisen kätösen ohjaamana menisin minne tahansa... Yrjölle en kumminkaan uskaltanut näistä salaisista unelmistani hiiskua sanaakaan, sillä pelkäsin hänen niille nauravan ja sanovan minua "liian sähköiseksi".