Part 1
KYNÄELMIÄ I
Runosommitelmia
Kynäillyt
Kaarlo Hemmo
Sortavalassa, C. W. Alopaeuksen kustannuksella, 1886.
"Elä, armas lukijani, Hae sommitelmistani Runon hurmaa suurta."
SISÄLLYS:
Jos voisin. Milloin. Huolett' ollos. Voitto on varma. Varpuselta. Kesä-aamuna. Synnyinseuduilla. Karjalassa. Nietokset kun sulavi. Neuvon tietäisin. Hiljan kuolo. Paimen. Toivo. Uus' elo. Luodon koivu. Erään kerran. Koska. Turhaa äidin surua. Kihlatuille. Jos. Ystäväni. Syksyn kukka. Kirkossa. Mikä syynä. Auta, Herra. Marssi-ehdoitelma S:n V.P.K:lle. Oiva lääkkeennauttija. Mieleni kaiho. Syyspoiminnot. Toisin ennen. Ystäväni Helmi. Iltasella. Kirvesmies. Lähteellä. Merkillistä. Ruusu ja perho. Luomisen kukka. Iltakävelyllä. Keväällä. Kilpakosijani. Elämästäni. Rekiretki. Mä lemmin lauluissain. Vuoden-ajat ja lauluni. Yhtä, toista, kaikenmoista.
JOS VOISIN.
Jos aina voisin laulella Maan mustan mullan päällä Miel'ilolla ja auvolla, Kuin kiuru kevätsäällä;
Jos voisin alkaa aamulla, Kuin kiuru laulamalla -- Ja vielä olla illalla Mä säveltaivahalla;
Jos voisin rinnan rauhoa, Kuin kiuru, lauleskella Ja lemmen vienon pauloa, Kuin sekin, solmiskella;
Jos voisin laulaa Suomelle, Maat' armast' ylistellä Ja kiitostani Luojalle, Kuin kiuru, viserrellä;
Niin eihän sitte minulla Ois tarvis surra, huolla -- Ja voisin elon iltana, Kuin kiuru, lauluun kuolla.
MILLOIN?
Milloin päivä selventyisi Suomenmaassa synkeä? Milloin huntu hälventyisi, Mieli-ala ynseä?
Milloin Suomen kansakunta Innontulta hengittää: Kestänyttä horrosunta Nukkumasta heräjää?
Milloin armas äidinkieli Vallan, oikeuden saa? Milloin jokahisen mieli Kansallisna huokuaa?
Milloin puolueet ja riidat Rauhanlipun kohottaa? Milloin taistelut ja kiistat Riehuntansa lopettaa?
Milloin veli veljellensä Sovunkättä kokottaa? Milloin toinen toisellensa Rakkautta osoittaa?
Milloin kansa laulavainen Riemupäivän nähdä saa, Että taaskin ominainen Väinön kannel kajahtaa?
Milloin uuden ajan koitto Kirkkahana paistavi? Milloin valistuksen voitto Kaikkialla loistavi?
Milloin puuksi taimestansa Sivistyksen siemen tuo Kohoaa ja kukkiansa Ynnä hedelmiä luo?
HUOLETT' OLLOS.
Lähde, josta isillemme vuoti voima, urhous, Lempi Suomellemme oli, Suomellemme rakkaus -- Se se kansallisen tunnon tallensi ja säilytti, Kuinkin kohtaloiden hyrskyt sitä mursi, häilytti; Vaan se eli edellehen, sydämissä virtasi, Kunnes, uuden ajan tullen, itsens' sieltä ilmasi. Purona se juoksi ensin, koskeks' muuttunut jo on Valtavaksi, raivosaksi, niinkuin myrsky rauhaton: Voimakkaissa kuohuissansa kaikki muassansa vie, Salvat, sulut särkyvät -- ja sille aukeneepi tie. -- Mik' on koski? kysyt vielä! Kansallinen toimi, työ -- "Se se onpi, jonka eteen vaipuu voimatonna yö." Mielet isänmaahan lempi jännittävä, liikuttaa, Kansallinen tunto työhön käskevi ja kiihottaa -- Ja niin raataa uusi polvi väsymättä ainiaan Onneks' oivaks' itsellensä, onneks' armahaisen maan. Huolett' ollos, kallis maamme, huojentele huolias: "Kaikki toimet tarkoittavat vähennellä vaivojas'." Huolett' ollos! Eihän sua, kärsinyttä kyllältä, Lapses heitä vierahalle, jok' ei sua ymmärrä! Huolett' ollos! Eihän lapses unhottaa noin sua vois. Ken sen tekis, sydämetön raukka, kurjahan se ois! Huolett' ollos! Lapsissasi esi-isäin henki on -- Voimaa viel' on vastustella, käs' ei vielä tarmoton. Vielä elää tahto jäykkä, etehes kun toimitaan. Ja sä vaurastut ja toinnut -- nouset kerran kunniaan!
VOITTO ON VARMA.
Useasti Pohjolass' on nähty, Luonto että turhaks kaiken työn, Vaivoin, vastuksin mik' onpi tehty, Voipi saada kautta halla-yön; -- Niin myös laita hengenvainioilla, Aatemailla Suomessamme on: Vaino, viha, kateus -- ne noilla Ovat hallan käsi armoton.
Vaan se kansa, jok' on kärsinynnä Kärsimykset monet tuhannet, Vieläkään ei ole nääntynynnä, Kohtalot vaikk' onkin uhanneet Vaivuttaa sen. Ei! Se käypi tiellä Uuden ajan -- työssä polvi uus Nyt on kyllä --, mutta siin' on vielä Isiensä henki, urhoisuus.
Isät näljän, suuret tuskat kesti, Kääntyikin ne -- mutta verehen. Vihollisen maastansa he esti, Työskentelivät tään etehen; Työt' on pojillakin, joilla hengen Valloitettavana onpi maa: Työllä rakkauden, työllä lemmen Oikeutensa he kerran saa.
Kerran saa he -- siitä olla varmat Voimme: hengenmaan he anastaa, Katoo hallat, vastustajain sarjat, Uusi päivä kerran kajastaa -- Silloin yksimielisenä sykkii Joka rinta, joka sydän lyö, Kaikissa yks' aate, toivo tykkii: Haihtunut on erimielten yö.
VARPUSELTA.
Miksi, varpusraukka, tänne Kylmäks talveksikin jäät? Miks', kuin muut, et mene sinne, Joss' on aina kesäsäät?
Sinne, missä ijäisesti Onpi hedelmässä puu, Missä luonto lempeästi Öin ja päivin uneksuu;
Missä luonnon rikkautta Kantaa kaikkialla maa, Ruusupensaat puuttumatta Laaksoloissa tuoksuaa;
Miks' et sinne? -- Tänne vain sa Kylmähän jäit Pohjolaan, Myrskyn, tuiskun helmahan -- ja Kenties nälkään kuolemaan?
Mietin näin. Ja räystähältä, Luulin, varpu sirkuttaa: "Pois en, pois en mene täältä, Sillä tääll' on synnyinmaa."
"Synnyinmaa! Se armain mulle, Joskin kylmä, köyhä on! -- Suomen lapsi! myöskin sulle Olkoon maasi verraton!"
KESÄ-AAMUNA.
Varjot yön jo hälventyen kokonansa katoaa, Sädeloistoss' aurinkoinen vuorten yli kohoaa. Luonto herää horroksista, kastehelmet kuivenee Kukkasista, päiväntähti kun se niitä suutelee. Lehdon linnun siiven alta ilmestyvi pieni pää, Sulosuustans' aamulaulun sävelvirta heläjää. Perhot hienohelmaisessa kukastossa hymyää, Sotkottaret rannikolta ruohostohon lymyää. Leyhkä tuulen hempeästi lehdistöä liikuttaa, Kalastajaa purressansa lahden laine kiikuttaa. Sorsa poikueensa kanssa selemmälle soutelee, Kuikka huutaa kumeasti, aalloll' alli laulelee. Talonpoika tuvastansa ulkotöitä toimimaan Kiiruhtavi. Paimenetkin toitottavat torviaan. Yö on poissa. "Luonnon sydän" virkeästi sykkelee: Uudest' elämästä taaskin voimat kaikki tykkelee. Lempi uhkuu kaikkialla -- ihmismielen innostaa. Valonmorsianna juopi armautta isänmaa...
Veikko, sisko -- kenpä lienet! Kesä-aamull' aina on Sanomista sinullekin, vaikka on se sanaton: Loistohon sen riennä, tunnet mielessäs' ehk' ylempää, Ehkä rintas raikastuvi, sydämes saa syvempää Tunnetta -- ja ehkä myöskin maasi sulo sinut saa Päätöksehen: sulle elän, sulle kuolen, isänmaa!
SYNTYSEUDUILLA.
Oi terve, vanhat tuttavat, Lapsuuden leikkimaisemat Ja ahot armahimmat! Ja humisevat hongikot Ja hymyävät koivikot Ja rannat rakkahimmat!
Myös terve, pieni puronen, Ja lähde niittynorosen Ja nurmet nuokkuvaiset! Ja vuori vahva sammalpää Ja kaikki: terve! Tervehtää Ma tahdon, tuttavaiset.
Kyll' ennen entisaikana, Kyll' ennen piennä poikana Luonanne iloelin, Aholle kun ma lampaita Ajoin ja kuljin kankaita, Lehdoissa samoelin.
Jos päiv' ol' kuuma, hentohon Lahdelman syliin ventohon Kuin sorsa kävin uimaan. Ja lähtehestä vettä join Ja purosehen myllyt loin Mä pyörintähän huimaan.
Oi nurmet! Kukillanne sain Mä päätän' ynnä kauloain Piteä purppuroissa. Ja vuor' -- sä olit linnana, Mä kuningas sen mahtava... Ah! ajat ne on poissa...
Niin -- ol' ne ajat armahat, Ei surut synkät, karvahat Soaisseet taivastani: Ol' rinta raitis, viaton Ja sydän puhdas saastaton -- En tiennyt vaivastani...
Mut kaikki ne on mennehet, Kaikk' onpi elon melskehet Moniksi muutellunna -- Nyt sielu iloaan vain luo, Kun muisto milloin sitä juo, Mi onpi kadonnunna...
ARKALASSA.
Mä luulin Karjalata kolkommaksi Ja kuivaks' autioksi kankahaksi, Joss' ainoastaan kasvaa honka vois, Mut laaksoin lehdot eivät vihannois.
Ja luulin, ettei löydy kukkuloita, Ei järviäkään, eikä lammikoita, Mit' rannat kukkivaiset varjoais Ja taivas kuvillansa kaunistais.
Niin luulin sekä ajattelin vielä: On kolkkous se moinen saanut siellä Nuo laulut syntymähän kantelon, Mik' ihmehenä maailmalle on.
Vaan toist' on kaikki: kyllin ihanuutta On Karjalassakin ja herttaisuutta -- Sen luonto jylhää on, mut mahtavaa, Mi hurmoaa ja mieltä tenhoaa.
On täällä laaksoja, on kukkuloita, On kukkarantaisia lammikoita -- Ja täällä Laatokan on laajat veet, Puol' alastomain vuorten harjanteet.
Ja kansa vilkas sen, jos ei se oisi, Niin unohduksiin jäänyt, kyllä voisi Se vielä soittaa ihmekanneltaan Ja tulla kaunistukseks' Suomenmaan.
Nyt aik' on uus'. Jo herää Karjalamme... Muu Suomi huutaa: "tullos muassamme"... Sä nouse, kasva! Havaa unestais! Ja vastaan ota toivonaikojais!
NIETOKSET KUN SULAYI.
Ah voi, kuinka kultaseni kauas meni sentään, Nyt en aina kukkaseni luokse voi ma entää! Suo on poikki sullottava, soudeltava lampi, Korpi jylhä kuljettava kahta kamalampi, Kivikkokin kierrettävä, niityn notko pieni, Vuoren yli kiivettävä -- semmoinen on tieni. Vaan kun talvi kuluvi ja kesä tänne ehtii, Nietokset kun sulavi ja puut ja pensaat lehtii, Niin se silloin valmisna on uusi tupa mulla, Siihen armas asumaan on luvannunna tulla.
NEUVON TIETÄISIN.
Siit' on aina huoli sulla, Jos ei kaulahuivi mulla Suuni edess' ole vaan, Yhdessä kun ajellaan.
Pelkäät, että yskä tuosta Seuraus on, tuuli juosta Kun saa huokuellessain Kylmentämään rintoain.
Huulilleni huules laita -- Siinä armas suoja, aita Talven vihureille on, Kylmän este verraton.
HILJAN KUOLO.
Päivä laski. Tuli kesä-ilta, Rusko loisti lännen rantamilta, Rauhaa yön jo laakso sai ja lilja -- Silloinpa se nukkui pikku Hilja.
Niin, -- hän nukkui, mutta ijäisesti: Elämänsä se vaan hetken kesti -- Umpustaan kun juuri aukes kukka, Raueta jo saikin ruusu rukka.
Ruusun -- jota aamun suudelmalla Koitar helli lemmenlauhkealla Ja jok' ihanaksi tullut oisi -- Kuolo säälitönnä vei sen poisi.
Sielu puhdasna kuin pulmut lensi, Enkelinä kohden taivast' ensi Maasta pois. Ja ruumiin ympärillä Silmät ystäväin ol' kyynelillä.
Sieltä se nyt Hilja kunniasta Taivaan riemust' ikisointu vasta Kirkastettun' alas katsahtaapi: Ystäviään sinne vartoaapi.
PAIMEN.
Paimenpojan elämällä Vertaa missä ois! Kenpä, kuin hän, kevähällä Riemuella vois: Luonnon helma viehkeyttä, Raittiutta, virkeyttä Hälle tarjoaa.
Aamulla kun tuulen henki Kukat herättää, Silloin nauruhuulen senki Torvi helähtää: Karja siitä havahtaapi, Paimentansa seuroaapi Metsän helmahan.
Siellä, tuulten humistessa, Laulelee hän vaan, Metsäkosken kohistessa Soittaa huiluaan, Kuulostaapi linnun kieltä, Salon syvällistä mieltä Saapi hengittää.
Aholt' aholl' ohjoaapi Karjoansa hän: Sinne sitä johdattaapi, Missä heinävän Laidunmaan se kohtoaapi, Vierellä min kumpuaapi Lähde kiehuen.
Siinä sitte päiveänsä Viettää huoleton. Elon murhe sydäntänsä Painamatta on: Sammalmätäs penkkinänsä On ja kivi pöytänänsä, Lähde juoman suo.
Metsänruhtinaana tuossa Väliin karkeloi, Uipi ilon ihmevuossa Miten suinkin voi: Päivä häntä hyväileepi, Kukat hälle hymyileepi, Linnut laulahtaa.
Paimentytti naapurista Karjansa jos tuo Yhtehen, niin silloin vasta Riemuavat nuo: Leikkiellen laulaessa, Kisaellen nauraessa Päivä väistähtää.
Illan tullen kotiansa Paimen karjan vie -- Kenpä silloin luonnoltansa Raikkahampi lie Luonnonlasta viatonta, Puhdasta ja huoletonta Riemurintoa!
TOIVO.
Kuink' onni mua kaitsellee, Kuink' elämäni vaihdellee, Ja matkani jos minne vie Ja ruusuton jos onkin tie, En vaivu.
Vaikk' oiskin kaikki unelmaa, Vaikk' oiskin virvatulelmaa -- Ja kuinkin murhe mua syö Ja kuinkin kohtaloni lyö, En vaivu.
En vaivu! Aina rintahain Käy elo uusi tuullahtain -- Ja se, mi virkistystä tuo, Mi uutta elämätä luo, On: toivo.
UUS ELO.
Ja poika läksi maailmaan Vaikk' äiti estää koitti, Läks' onneansa haalimaan, Mut onnetuutta voitti -- Hän, näet, siellä turhuutta Kun kylvi, niinpä kurjuutta Sai leikattavaksensa. --
Jos kulki kuinka kulkikaan, On aina samanlaista: Hält' onnenportit suljetaan -- Hän kaukana sen maista On merell' elon myrskyssä, Sen vaarassa, sen hyrskyssä Aavalla ulapalla.
Tuo mielen hältä murtumaan Sai -- kodin, äidin muistaa, Ja sinne rupes toivomaan Ja toivo -- sepä suistaa Nyt surut hältä, entistä Kun haaveks' äidinlempistä Kotinsa rauhaisuutta. --
On synkän synkkä talvisyö -- Juur' hieman sataa lunta -- Ja poi'alla on eessä työ, Ei silmänsä saa unta: Hän tiellä tuossa astelee Ja kyyneltulva kastelee Kalveita poskiansa.
Hän katsoo ylös taivohon -- Kuu valju siellä loisti, Mut kohta pilvi eessä on -- Sen varjo valon poisti: Ja sepä mielehensä nuo Kaikk' elämänsä kuvat luo, Kuin pilvi toivon peitti, --
Nyt päässyt on jo kodin luo Ja oven taakse jääpi. Ja sydän lyö. -- Mik' onpi tuo? Ään' äidin väräjääpi: "Oi, Herra, tokko konsanaan Mun poikan' armas valkamaan Voi merelt' elon päästä!"
Poik' avaa oven, seisahtaa: "Sun, äiti, täss' on poikas!" Äit' istualta ylös saa Ja laihat kätens' oikas -- Ja juosten vastaan riensi nyt Hän sitä, jot' on itkenyt Niin monta yötä, päivää...
Ja sitten -- sylihinsä vaan Sen hellimmästi sulki Ja surun syömää poskeaan Nyt ilonkyynel kulki. -- On poi'allakin elo uus': Lemp' äidin, kodin rauhaisuus Taas ympäröipi häntä.
LUODON KOIVU.
Miks' olet, koivuni, noin vaivainen, Noin käyrä, koukistunut varreltas? Kuin vanha oisit, muinaisaikainen, Voi luulla katsoin ulkomuotoas: On oksas' harvat, melkein kuivaneet, Ja runkoasi peittää sammaleet.
Miks' olet noin sä kuiva, pienoinen? Miks' latvasi ei nouse taivohon? Miks' surkastunut noin ja hienoinen, Vaikk' aivan kyllin kasvusijaa on? Täss' olla puita voisi sadottain -- Ja yksin seista saat nyt siinä vain...
Jo tiedän syyn! Sun mieltäs karvastaa, Kun tuuli viestit tuopi, toisiaan Puut kaukorannan kuinka armastaa Ja kuiskailevat lemmest' ainiaan, Mut sulle ystävän ei kuulu ään', Niin yksinäisen kuihdut ikävään...
ERÄÄN KERRAN.
Mä kylään menin. Naurull Ja pilkallakin siellä Kun kohdeltiin, niin kauhulla Pois läksin -- murhemiellä.
Ja metsähän sitt' astella Mä aloin tietämällä: Ei luonnon helma kohdella Voi tavall' ilkeällä.
Ja siellä koivun juurella Het' alkoi länsituuli Mun poskiani suudella, Kuin impi simahuuli.
Ja pikku lintu oksalta Se viserteli mulle: "Näin sydämesi pohjalta Myös riemu olkoon sulle!"
Ja rintani mun riemahti -- Ja liikutti se mieltä, Niin että sydän laulahti Mun tullessani sieltä:
"Oi, kiitos, metsä! helmaasi Mä aina tahdon tulla, Kuin ihmisseuran konsaanki Ei suosiot' oo mulla. --"
KOSKA...?
Kun kevät ilman lämmittää, Niin loppuu talven valta Ja sulaa järvet, lähtee jää Ja kukka mullan alta Pääns' ujoisena kohottaa Ja herttaisuutta hempii, Ja pian, kunnas rehottaa, Kun päivä sitä lempii.
Kun myrsky joskus temmeltää Ja riehuu raivovasti, Niin rauhoittuen lepoon jää Se viimein hiljaisasti -- Ja luonto tyyntä huoahtaa Ja juopi sulo rauhaa, Ja linnun rinta riemahtaa Ja ilomieliä pauhaa.
Vaan koska, koska kevät saa Mun rintahani tulla? ja koska jäät sen liikahtaa? Ja koska aik' on mulla Se, että kukat puhkeaa Ja rintan' ruusut aukee? Oi, koskahan ne tuoksuaa Ja limpuistansa laukee?
Ja syömmessäni myrskysää Se kosk' on lopussansa, Niin ett'ei nosta vaahtopää Siell' aalto kuohujansa? Ja koska taisto tyynnähtää, Mi riehuu siellä, pauhaa? Ja koska ainaiseksi jää Mun sydämeeni rauha?
TURHAA ÄIDIN SURUA.
"Tän' aamun' ei oo terve Anna: Hän kauhean on kalpea", -- Näin valitteli äiti-Sanna Ja surust' oli valkea, -- "Vaikk' illalla Hän tanssissa Ol' punaruusun kaltaisna."
Hän terve on, mut äiti-Sanna Ei tiedä, että poskensa Jok' aamu maaloavi Anna -- Ja siit' on kauneutensa! Nyt maatessaan Ei laittamaan Viel' ehtinyt oo kasvojaan.
KIHLATUILLE.
(T.K:lle ja T.W:lle syksyllä 1883)
Pait isänmaata, Jumalaa ja vanhempiamme Viel' yhtä ylistelemme ja kunnioitamme, Pait niitä viel' yks' lämmittää ja meitä tenhoaa Ja mielemme se valloittaa ja meitä hurmoaa.
Se vaikka tuntematon on, sen kaikki tunnemme Ja sille kaikki nöyrrymme ja siihen suljemme Kaikk' kaikki, mitä pyhäks' on meiss' arvosteltavaa -- Ja siltä saamme kaikki me, se kaikki meiltä saa. --
Sit' taivaalt' usein pyydämme ja sitä anomme Ja salainen se ainiaan on meidän toivomme... Sen voim' on suuri, verraton -- luo taivahaksi maan, Sen nim' on sulosointuinen -- se lemmeks' sanotaan.
* * *
Lempi syntyi Jumalasta -- Luojan on se huokaus -- Tuolta, tuolta taivahasta Kotoisin on rakkaus.
Siksipä se onkin suuri, Siks' sen valta verraton, Ikivoimast' alkujuuri Kun sen sulolahjan on.
Lempi sydäntä kun kaksi Yhdistävi yhtenen, Silloin maa se taivahaksi muodostuvi muuttuen.
Kaiken silloin ihanaksi Näkee lempiväiset nuo, Tiet ja polut kukkivaksi Lemmen ihmevoima luo.
Päiväpaiste heill'on aina, Eikä myrsky rajumoi, Kohtaloissa riemukkaina Kaikissa he olla voi.
Lähemmäksi jumaluutta Lempensä se heidät vie; Kohden ijankaikkisuutta Rakkaushan onpi tie.
Tunne yhtyy tuntehessa, Lempi yhtyy lempehen, Sielun sieluun sulaessa, Sydän yhtyy syömmehen.
Toinen toisen täydentääpi -- Kahdest' yksi tullut on. Sydän syömmen ymmärtääpi -- Oi, on elo verraton!
* * *
Pois jo kesä mennyt onpi meiltä kokonansa, Visertele oksalla ei lintu laulujansa. Nurmi surkastunut on ja lehti kellastunna, Kedon kukka loistava on mullaks' muuttununna.
Mutta elonkevät Teill' on kaunihimmallansa, Kumpainenkin Teist' on vasta päässyt umpustansa -- Määrätönnä karkelevi lento sielujenne, Utukuvia on täynnä vielä toivehenne.
Niin -- Teill' elonkevät on ja lemmen aamurusko... Onnestanne ei Teill' ole "luulo", vaan on "usko"... Kihlatut Te ootte! -- Taivas Teille aukeaapi... Lempi kukkamaailmansa Teille lahjoittaapi.
Elonkevät, lemmenkevät Teille vihannoipi, Syksy kesäks' vaihtuvi ja leivon laulu soipi. Kangastus ik'ihanuuden täyttää sydämenne, Toivo sulokuviansa kutoo lempehenne.
Autuus Teill' on toisissanne! Kirkast' elämänne Olkohon ja kirkastakaa sitä lemmellänne! Usko, Toivo, Rakkaus -- ne olkoot osananne, Taivahainen armoillansa Teidän auttajanne!
JOS...!
"Ei soinnu laulu, jos ei kaulaa kasta", On sananpartena niin laulajoilla, Ja viinin virkistävän kuohuloilla He ehkäisevät itsens' uupumasta.
Mut minullepa tytti tuo jos soisi -- Oi taivas! -- suukon simahuuliltansa, Niin innon laulantaan se mulle toisi,
Jok' uhkuais', kuin virta, tulvillansa Ja runoelmiks' muuttaen se loisi Mun tunteheni aivan kokonansa...
YSTÄVÄNI.
Ah, jos vaan sinä oisit pois, Niin ei mun eiämästän' ois -- Sit' aatellen jo jähmetyn Ja sydän saapi kylmän hyyn.
Kun tuuli tuima rajumoi Ja Puhur' uhkavirttä soi, Sun luonasi niin lämmint' on, Kuin paistellessa auringon.
Kuink' armast' onkaan, että saa Povensa sinuun painaltaa! Taas kuluu hetket, sujuu työ Ja rinta lämpimästi lyö.
Kun iloissasi leimuat, Niin mieltäni mun riemuitat. Ja loistehessas' kirkastun Ja innostuskin valtaa mun.
Sun seuraas' etsin ainiaan, Kun kyllästyn mä maailmaan: Muut kylmiä jos kaikki on, Mä tiedän: lämmin lempes' on.
Se hiukankaan kun hulmuilee, Pois huolten huolet pakenee... Ja aatos vallattomaks' saa Ja sydänkin se laulahtaa...
Mä vierellänsä istuen Sit' illat katson, hyväilen... Tää ystäväni verraton Mun kammarini -- uuni on.
SYKSYN KUKKA.
Syksyn kukka, kaihomiellä Sua kaino katson vain, Yksinäs kun seisot siellä, Missä äsken sadottain Loistokkaana heimoasi Oli juhlapuvussaan, Päiväntähti siskojasi Lempi morsiamenaan.
Siinä, vailla loistavuutta, Vaaleana, allapäin Näet, kuinka onnetuutta Syksynilma myrskysäin Tuopi, eikä korvanasi Kukaan kuiskaa lempeään, Eikä ole kohdatasi Lemmittävää yhtäkään.
Neitokaan ei nauruhuuli Kaunistamaan rintoaan Sua poimi, länsituuli Korttas pane huojumaan: Yksin kuolla huolissasi Määrä elämäs' on vaan -- Kostuta ei hautoasi Kukaan kyyneltulvallaan.
KIRKOSSA.
Hän morsiustyttönä seisoi Ja vihkimävirsi se soi. Ja Herralle kumarsi kansa Ja tuohukset leimua loi.
Ei käännä, ei liikuta päätään Hän kutrien varjoamaa. Vähän sorjaa vartaloansa Rukouksehen notkistaa.
Ja katse ol' luotuna maahan, Mut rinta se aaltosi vaan. Puna vienonen poskilla väikkyi -- Kenties mitä haaveksikaan.
Hän onnesta morsion ehkä, Kun vihkimätyynylle tää Sai polveta, sydämessänsä Tuns' autuutta viehättävää.
Tai mahtoiko aavistus häntä Läpi käytellä unten-maan...? Kenties on vihillä siinä Hän nyt itsekin aatteissaan...?
En tiedä, mut ihmeitä tunsin Minä myöskin nyt rinnassain Ja tunteita vaihtuen vaihtui Mulla outoja sielussain.
Ja mieleni kauaksi lensi, Oli lämmintä syömmessäin... Mut hurmauksesta ma toinnuin Ja taas hänet eessäni näin.
Hän morsiustyttönä seisoi Ja vihkimävirsi se soi. Ja Herralle kumarsi kansa Ja tuohukset leimua loi.
MIKÄ SYYNÄ?
Me ruokapöydäss' istuttiin -- Hän mun, mä hänen vierellänsä -- Ja keskusteltiin, naurettiin, Kuin muutkin teki syödessänsä.
Mut kuinka lienee ollutkaan, Me loitommalle toisistamme Noin ilman huomaamatta vaan Aljettiin viedä tuolejamme.
Ja näytti siltä, kuin jos ois Me sijaa tehty välillemme, Niin että kolmas tulla vois Viel' istumahan keskehemme.
Ja kolmas tuli! Mutta ken? Tuo Amor -- täysiss' aseissansa... Ja veitikoiden, iloiten Se ammuskeli nuoliansa...
Mut kuinka lienee ollutkaan, Nyt likemmäksi toisiansa Meist' ilman huomaamatta vaan Vei kumpainenkin istuintansa.
Me poisko saada koitettiin Tuot' Amoria rinnaltamme?... Vai mik' ol' syynä, että niin Taas lähenimme toisiamme?...
AUTA, HERRA!
Oi, miksi elon' aamuna Jo vääräll' olin tiellä! Ja mahtanenko vanhana Ma olla sillä vielä?
Mä koito miellyin maailmaan, Sen ilveleikkilöihin, Sen syntipesän pauhinaan, Ja viekottaviin töihin. --
Mä etsiskelin onnea, Sen tähti tuolla loisti: Kun aloin kohti kulkea, Niin valonsa se poisti. --
Ja heikko liha eteenpäin Vaan mua kuljetteli; Jo onnestani hahmun näin, Mut hahmu -- valhetteli.
Nyt käyn mä eksyneenä, nyt Tuot' elon erämaata, On pilvi päivän peittänyt, En tietä nähdä saata...
Oi, Herra, eksynyttä, oi Sä oikealle korjaa -- Ja auta häntä, että voi Niin käydä, ettei horjaa!...
MARSSI-EHDOITELMA S:N W.P.K:LLE.
(7/3 1886.)