Part 2
Vapaus, rakkaus -- ne Loi Palokuntamme! Ja kuin ennen isiä ne edest' isänmaan Sotaan vaati, niin ne myöskin meitä voittamaan Pyhäst' innostavat siinä, missä turmion Uhkaa tuoda luonnonvoimat, nousseet raivohon. Meidän tehtävämme on Tulta vastaan taistohon Käydä -- murtamaan sen väkivalta! Ja on yhtä, kenen omaa vaara kohdannee: Jokaist olla tahdomme vain puoltamassa me! Vaikka milloin, vaikka missä tuli irti ois, Aina riennämme me sitä sortamahan pois! Emme vaadi palkkaakaan, Emme kunniatakaan!
Vapaus, rakkaus -- ne Ovat velvoittajamme! Niille sekä niiden tähden me vaan toimitaan! Kuule! tuolla hätäkello alkaa kaikumaan... Vaara yltyy... Savu, liekki nousee hirmuinen Mutta katso! lippumme jo siell' on liehuen: Kaikki uljaat poikaset Sini-, puna-lippuset Sekä vihreät on ottelussa. Ruisku pärskyy... Taisto tuima ilmi leimahtaa... Mutta voitto lopulta se meille toki saa! Sijassa nyt hädän, tuskan on vaan siunaus! Voittolippumm' ympärillä ilo, riemastus! -- Pelko pois! Me aina vaan Valppahina varjellaan!
Vapaus, rakkaus -- ne Ovat ihanteinamme! Myöskin ahkeruus ja into sekä uhraus Kultakirjaimilla, veljet, ynnä urheus Lippuumme ja sydämiimme aina olkohon Leimattuina uskollisest' asti kuolohon! Meissä yksimielisyys Asukoon ja ylevyys! Kaikki työmme saakoon yhteiskunta! Mutta vaikka valamme on tulta vastustaa, Kuitenkin me lemmentulta, armas isänmaa, Rinnoissamme viritämme sua kohtahan Puhtaan palamahan lieskan -- sammumattoman! -- Eläköhön ainiaan Palokunta, isänmaa!
OIVA LÄÄKKEENNAUTTIJA.
(Herra puhuu rengillensä.)
Kun toivoin, että laihtuisin, Niin lääkär' luuli, että, Jos puita väliin hakkaisin Ja aamuin joisin vettä, Niin avun ehkä löytäisin Ja lihoomasta lakkaisin.
Ja saahan koittaa: mutta kun Puunlyönt' on kovaa työtä, Niin tehtäväkses', Pekka, sun Mä annan puita lyödä, Kyll' itse -- kera konjakin -- Voin vettä juoda aamuisin!
MIELENI KAIHO.
Yö on. Luonto uinahtaapi Tähdet loistamass' on vaan. Kuuhut kaino vuodattaapi Valon maahan nukkuvaan.
Unetar se uuvuttaapi Muut jo uneen vaipumaan, Mutta kaiho mulle saapi: Luoksen' ei hän kuulukaan.
Mist' oon miellä haikealla? Miksi huolissani oon? Mist' on kaiho rintan' alla? -- Tytti tuo sen vastatkoon!
SYYSPOIMINNOT.
[Tilapäisestä sanomalehdestä "Syyspoimintoja", jota myötiin muutamissa arpajaisissa Suomalaisen Teaterin hyväksi.]
Laps' ihanteiden vieno, taivahainen, Tuo Näytelmätär Suomeen tultuaan, Kun näki, kuink' on luonto lumoovainen, Niin mieltyi ikihonkain huminaan.
Ja kansalla, mi hiki otsallansa Se puuhaeli ahkeruudessaan, Ol' sydän terve sekä vierastansa Ol' uutta valmis vastaan-ottamaan.
Ja tänne jäikin hän ja ihanteita, Mut salatuita ennen kokonaan, Nyt ilmi loi ja loitsi nukkuneita Jo herehille tenhovoimallaan.
Ja kansa Näytelmätärt' omanansa Jo alkoi pitämään ja lempimään, Kun taiteessa se taikasauvallansa Tek' kuvan juuri kansast' itsestään.
Ja siks' se tahtoo tämän armahansa Nyt luoda kultahan ja purppuraan, Häähamosessa rakkaudellansa Tuon lemmittynsä panna loistamaan.
Ja takatalvet tuimat hallojansa Jos toisikin, niin kansa poistamaan On puuttehia valmis varoillansa Ja aina antamahan uhriaan.
Ja mekin, vaikka annettavanamme Ei kulta-aartehia olekaan, Myös rohkenemme tuoda lahjojamme Jos ovatkin "syyspoimintoja" vaan.
JOISIN ENNEN.
Kuinka hauska olikaan Nuorra olla ennen! Tuskaa, huolta kohtasin Noin vaan ohimennen.
Voima asui ruumiissain, Punaa hohti posket, Suonet veren kyllyyttään Kuohuivat kuin kosket.
Ystävyydest' elelin, Lemmest' iloellen, Toivehissa maailmain Hymys' riemahdellen.
Mutta nyt! Voi! huolet on, Tuskat kaikellaiset Saapununna vieraiksein Aina asuvaiset.
Voima pois on kadonnut, Posk' on kalpeainen. Verikosken sijass' on -- Tauti kalvavainen.
Miss' on lempi, ystävyys! Kukaan ei nyt suojaa! Epätoivo valtaa mun... Auta, armas Luoja!
YSTÄVÄNI HELMI.
Taivon lahja, pikku Helmi. Riemunaarre vanhempain. Viihtyvikö taikka telmi, Aina sama on hän vain.
Jos hän kyyneleitä luopi, Lempimistä vaativi, Auvon naurullansa tuopi, Vanhemmille laativi.
Äidin suukko, syli kanssa Viihdytystä hälle suo, Hymyll' isä, muiskullansa Huolet hältä kauas luo.
Aamupäivä poskillansa Kirkkahana heijastaa, Enkelparvi sielussansa Taivahasta asustaa.
Salli, Luoja, tuommoisena Helmi että aina ois: Viatonna, puhtahana -- Eikä turmeltua vois!
ILTASELLA.
Ilt' on. Päivä laskullaan Länttä purppuroipi, Lahden laine uupuen Tyyntä unelmoipi.
Unta nähden lintukin -- Pää on siiven alla -- Lentävänsä luulevi Tuolla taivahalla.
Ilma kirkas tummenee, Maata varjot peittää, Hämärätär yllensä Utuhunnun heittää.
Kukkasetkin umppunsa Kiinni painaltaapi, Tuoksu uhrisavuna Niistä kohoaapi.
Koko luonto rauhoittuu Aivan hiljaisaksi, Melu, häly elämän Kuulumattomaksi.
Miks' näin kaikkialla on Lienteää ja lauhaa? Siksi, että tuntisit, Sydän, myöskin rauhaa.
KIRVESMIES.
(Vapaa suomennos.)
Kätes' syömmelleni paina, Tunnet, kuinka siellä aina Jyskyttää ja nakuttaa: Kirvesmies siell' asustaa.
Itse tiedän parhaimmasti, Kuin hän höylää ahkerasti, Veistää öin ja päivin vain Tehden -- ruumisarkkuani.
Kohta aivan viimeistänsä Lyö hän kiinni piikkiänsä... Rauhoa kai sitte saan, Kuin mä pääsen nukkumaan?
LÄHTEELLÄ.
Tuon niityn viereen vehreän Sait silmäs auki luoda, Ja varjo puiston lehtevän Ei laineitansa tuoda Sun pintaas salli myrskysään, Sen rauhaisuutta särkemään.
Ain' olet tyyni, kaunis vaan Ja kukkakulmas' alta Luo taivas sulokuviaan Ja näyttää ihanalta, Kun pintahas se sukeltaa Ja siihen vaihevärit saa.
Nuo rantas ruusut hymysuin Suo sulle katsehensa, Ja metsäkin se riemastuin Säveltä huokujensa Sinulle syvää huminoi Ja sulle linnun laulu soi.
Ja matkamies se vaivoissaan Sun vettäs voimaksensa Juo raikasta ja uudestaan Taas lähtee matkallensa. Ja neito, lempi rinnassaan, Sinusta katsoo kuvoaan.
Maa, äitis, vettä rinnoistaan Ain' antaa raitist', uutta Ja entinen pois juostessaan Kukiksi taimet muuttaa. -- Ah, jospa elo ihmisen Ois osaksikaan semmoinen!
MERKILLISTÄ.
Ihminen se tuntee, tutkii tähdet, taivahalta, kuut. Maiden ääret, merten pohjat, luonnon salaisuudet muut;
Vielä enemmänkin, eikä Tyydy, kurja, sittekään, Mutta merkillistä: harvoin Tuntee, tutkii -- itseään!
RUUSU JA PERHO.
Ruusu, perho lemmess' uivat Kesäpäivät riemuisat; Lempimähän havahtuivat, Lemmiskellen uinuivat.
Päivä paisti. Lemuellen Lännen leyhkä tuuleli, Perho lensi liehuellen, Ruusuansa suuteli.
Syksy tuli, hallan huuli Kesäraukan raateli, Kolkko, kylmä myrskytuuli Kauneuden kaateli.
Ruusu vielä huuleltansa Lemmenmettä soisi, -- mut Perho ei nyt muiskullansa Suudelmiin sen vastannut.
Ruusun juureen perho kuoli, Vierehen sen vaikeni. Ruusu suri, itki, huoli -- Kunnes raukka raukeni.
Talven tuiskut rajusäiset Haudan peitti lumehen, Johon kedon lempiväiset Uinahtivat unehen.
Ah, jos myöskin lailla tuolla Ihminenkin olla vois: Lempiellen elää, kuolla -- Taivas silloin maassa ois!
LUOMISEN KUKKA.
Ensi kevään ensi aamu Päätettyä luomistyön On, ja Jumaluuden haamu Luonnoll' on. Ja valta yön Paennut on. Kaikkialla Iki-ihannetta on. Elolliseks' ilman alla Luonto tullut eloton.
Herran lempirikas henki Siunannut jo onpi maan: Ruoho, puu ja kukkanenki Alkaneet on kasvuaan. Perho kotelosta liiti Riemuellen lentämään, Siivillänsä lintu kiiti Tuonne ylös siintävään.
Suurin sekä pienin luotu Iloaapi elostaan, Lahjoista, joit' oli suotu, Ylistävi Luojoaan: Tähdet kiitti, maa se kiitti, Lintuparvi laulussaan Soinnunsäveleillä liitti Siihen kunnioitustaan.
Luonnossa on kauttaaltansa Ikiriemu, rauha vaan, Pahe poiss' on kokonansa, Viattomuus vallassaan. Lemmen, rakkauden unta Uneksuvi taivas, maa, Unelmissa luomakunta Ijäisyyden uinuaa.
Luonnon herra, ihminenki Ensi-autuuttansa juo, Sydän sykähtävi senki, Silmät riemun tulta luo -- Puhtauden lainelmissa Rinta hällä aaltoaa, Pyhimmissä tuntehissa Katse ylös kohoaa.
Viimeks' Luoja armossansa Kruunun teki kruunujen, Suurimman nyt teoistansa: Luomisensa kukkasen. Puhtaimmalla lemmellänsä Hennon olennon Hän soi Muodostua hengestänsä -- Ja nyt Luoja naisen loi.
ILTAKÄVELYLLÄ.
Ilta kaunis viehättääpi, Laulun lähde uhkuaa: Sanat suuhun vierähtääpi, Sydämestä kumpuaa.
Istun tuohon mättähälle, Raidan alla piirtämään, Laulelmia ystäville Unho-yöstä siirtämään.
Ensin laulan Hiljalleni, Vienolleni viserrän, Kuikuttelen kullalleni, Immelleni liverrän.
Kerron hälle kauneutta, Luonnon lempi-eloa, Kesä-illan ihanuutta, Mailleen päivän menoa.
Kerron, miten laulurinta Lintuparvi lempivi, Miten nukkuu veden pinta, Öinen rauha henkivi.
Vielä, vielä paljon muuta Kaunolleni kuvoan: Kukkaa puhutan ja puuta -- Hiljan mielen lumoan.
Niin! -- No, missä lyijykynä? Paperia missä? Kas! Niitäpä en löydä minä, Vaikka etsin, -- peijakas!
Omituista! unohtunna Ne on muastani pois -- Sydän kun ois sanellunna, Luonto lauluja kun lois...
Tyhjyytehen kaikki meni, Unholaine laulut joi -- -- --: Lännen leyhkä Hiljalleni Kuiskaella niitä voi...
KEVÄÄLLÄ.
Jo kevään tuoksu ilmassa! Jo lintuistenkin kilvassa Soi virret riemuisimmat. Ja jäist' on vapaa järven vuo; Sen pinnallenpa taivas luo Kuvansa kaunihimmat.
Jo Luonnotar on vehreään Maan pukenut ja kainon pään Kukkainen kohottaapi. Aholla kellot kalkattaa Jo karjan, paimen rallattaa, Torveensa toitottaapi.
Ja luonto täynn' on lempeä; Se ihmisenkin henkeä Saa tunteen tointumusta -- Ja laulamatt' ei olla voi: Soi siis vaan, ilolaulu, soi Keväällä riemastusta!
KILPAKOSIJANI.
Ma autuaana uneksuin, Mä lemmen liekkumassa uin: Hän oli omanani. Oi, kuinka suuta suikattiin Niin ylen armahasti... niin Ei vertaa onnellani. --
On aina, luulin, kestävää Mun mainen taivahani tää, -- Ei mikään sitä voita. Mut pian päivä pilvestyi, Kuin syksyn ilta synkistyi: Sain kilpakosijoita,
Ne mairitteli Hiljoain Ja kultaa, imarrusta vain Ne tarjos -- mutta heillä Ol' kokehensa turhat, kun Hän muisti valan vannotun: Ol' liitto luja meillä.
Vaan taas tul' uus': se Hiljan vei, Vaikk' kultaa mukanaan se ei, Eik' imarrusta tuonut -- Ei tarjonnunna lämpimää Se kättä, eikä lempeää Myös sydäntäkään suonut.
Ja kumminkinpa Hilja nyt Minulle oli kylmennyt Jo mielitehdollensa; Ja katseen vaikka minuun loi, Niin hellän kätensäpä soi -- Uudelle sulhollensa. --
Mä hyljättynä vaikeroin, Kuin haamu yössä haiperoin: Jäin murhekuorman alle -- Ja laulan surulaulujain Nyt, muistellessa armastain, Mennyttä -- kuolemalle...
ELÄMÄSTÄNI.
Tuo yökö synkkä, sysimusta, Yö rankkasäinen, rauhaton Mun elämäni kuvausta Syntyissän' ennustanut on, Kosk' yhdenlaiselt' elon' näyttää, Kuin yö se, jolloin silmiäin Maass' ensikertaa sain ma käyttää Ja nähdä niillä äitiäin.
Sin' yön' ol' ollut myrskytuulta Ja luonto mellastuksissaan, Ja valon tähdiltä ja kuulta Pois peitti pilvet varjollaan -- Oi, noinhan myrskyist' uniansa Ja vastaisi' elon' ollut on, Ja valon multa varjollansa Vie pilvet synkät piilohon.
Mut Herra! Asettaos myrsky Ja luonto lienteäksi luo, Ja poista raivoava hyrsky Ja myötätuulen tulla suo! Oi Herra! Pilvein lomist' anna Kuun valollansa siinnähtää Ja tähtisarjan loistollansa Yö-elämääni kiillähtää!
REKIRETKI.
Hevonen se juoksi Kyllä ripeään, Määräpaikan luoksi Pian liketään. Silloin impi mulla Oli vierellän' -- Nyt on poissa hän.
Immen haastellessa Hiljaa hymysuin, Kuulin rekosessa Sitä innostuin. Hetkiseksi aina Myöskin vaivuttiin Kauko-aatelmiin.
Ei hän aatteistansa Impi haastellut, Minäkään en kanssa Mitään ilmaissut. Tunteheni kaikki Kätkin rintahan Sinne salahan...
Hepo nytkin vielä Juoksee joutuisaan, Mutta nyt mä tiellä Yksin ajan vaan... Ennen impi mulla Oli vierellän' -- Nyt on poissa hän.
MÄ LEMMIN LAULUISSAIN.
Et lempiä sä mua voi -- Tuo kuink' on mulle katkeraa! Sen niinkö kohtaloni soi? Vai oikuks' arvatako saa? Ken vastaa! -- Syömmen raskas on Mä riutunen jo onneton... En toki! mulla lohtunain On: lemmin sua lauluissain.
Kun kylmää kaikk' on, pimeää Ja sydämes kun toisen on; Kun rinnassas' on mulle jää, Jost' olen raukka riemuton; Kun tuskissani vaikeroin Ma lempen' uhri auvotoin, Niin toki mulla lohtunain On: lemmin sua lauluissain.
Vaikk' olen aivan toivoton -- Ei toista mointa ollekaan -- Ja vaikka kaikki hourett' on, Kun lemmetyyttä Suita saan -- Ja vaikk' en edes muistossais Mä sijaa pienintäkään sais, Niin toki mulla lohtunain On: lemmin sua lauluissain.
Ah onneani! Sit' ei voi Mult' ottaa kohtalonikaan! Mä tunnen uni-autuutt', oi, Ja kaiho pois on kokonaan -- Ja lennän korkealle vaan Sun kanssas' runomaailmaan, Kun toki mulla lohtunain On: lemmin sua lauluissain.
VUODEN-AJAT JA LAULUNI.
Noin luulin, noin ma aattelin, Noin talven ajall' arvelin: Kun kevät tulla keikahtaa Ja päänsä kukka kohottaa, Kun linnun kieli livertää Ja taivon kansi sinertää, Kun vetten pinta välkähtää Ja lähtehetkin läikähtää, Kun tuuli huokuu lempeä Ja lämpimätä henkeä -- Niin "munkin miel' ehk' auvostuu Ja lauleluhun saapi suu."
Noin taasen luulin, aattelin, Noin kevähällä arvelin: Kun kesäks' kevät vaihettuu Ja lehdessänsä onpi puu, Kun päivä säteitänsä luo Ja maa se armautta juo, Kun niitty hienohelmassaan Ja kukkivass' on vaipassaan, Kun lintu hoitaa pieniään Ja niille laulaa virsiään -- Niin "munkin miel' ehk' auvostuu Ja lauleluhun saapi suu."
Noin taasen luulin, aattelin, Noin kesällä ma arvelin: Kun syksy he'elmät kypsyttää Ja kesää lähtöns' itkettää, Kun päivä tummuu, pimenee Ja myrskyt, tuulet lähenee, Kun lehti puussa kellertyy Ja kukka maassa näivettyy, Kun lintu matkans' alottaa Ja viimislaulun laulahtaa -- Niin "munkin miel' ehk' muutahtuu Ja lauleluhun saapi suu."
Niin tuli kevät lempineen Ja vieno, lämmin-henkinen, Niin tuli kesä herttainen Ja maall' ol' vaippa kukkainen, Niin tuli syksy kylmä niin Ja kesä kuoli kyyneliin, Niin lintu nousi siivilleen Ja lähti ilmaretkilleen, Niin muuttui kukka, lakastui Ja puiden oksat paljastui -- Näin "vuoden ajat vieri vaan, Mut' suun' ei saanut laulamaan."
Ei suuni saanut laulamaan, Kun kevät minust' ohi vaan Vei riemunsa ja kesäkään Ei mulle suonut lämmintään. Myös syksyn hedelmistä en Mä mitään saanut osaksen'. Ain' yhä hyökylaineitten Vain raivokuohuiss' uiskelen Ja yöhyt ympärillän' on Ja kolkko niin ja toivoton... -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
YHTÄ, TOISTA, KAIKENMOISTA.
Ttserakkaalle.
Moittia en sitä voi, että itse sä itseäs kiität -- Muilta kun kiitosta et koskaan saada sä voi.
Ajat muuttuvat.
Naiset nuorell' ijällänsä Soisi syntypäiviänsä Monta vuodess' olevan -- Vanhemmiksi tultuansa Toivovat he ainiansa Niit' ei koskaan tulevan.
Eläinsuojelija.
Pekan luullaan juomarin Olevan, kun pikarin Hän vaan aina pohjahan Juopi, mutta Pekkahan Armahtavi eläimiä -- Näätkös, siihen kärpäsiä Voisi mennä hukkumaan.
Kostopuhetta sekin.
Paraiks' että linnaan tuli Matti, kun niin tuhma oli, Varast' että hevosen -- Koska rehtimiesnä sen Ostaa oisi voinut -- mut Sitten ei ois maksanut.
Juomapöydässä.
Nyt salli, hupsu, lasihisi Pienenkään rikan pudota -- Vaikk' oot sa juonut ijässäsi Montakin suurta taloa.
Juopuneen filosofiaa.
Kun krouvi kerran tuleen syttyi, niin Pois kortinlyöjät sieltä käskettiin. Vaan yksi virkkoi, että pyysi Hän huoneen koko yöks' ja -- hiisi Pois saa mennä, mut ei he.
Moitetta.
"Ei papeist' ole enää ollenkaan", Mies kirkosta niin virkki tullessaan "On lyhköisiä saarnansakin niin, Ett' tuskin kerkiääpi nukuksiin, Kun he jo pamauttaa amenen."