Part 5

Lapsen avuttomuus viilsi Annin sydäntä ja äkkiä hän heittäysi polvilleen vuoteen viereen, peitteli ja silitteli: -- Voi sinua pikkuinen enkeli, sinä tulit susien luolaan. Minäkin kurja sinua löin. Oi, hyvä Jumala, armahda minua tämä kerta. Oi, älä rankaise minua tämän lapsen kuolemalla. Hyvä Jumala, olinhan minä kova, kun en ottanut värisevää lasta syliini, en lämmittänyt vuoteessani, en hyväillyt. Oi, minä en tehnyt niin. Minä olen kurja ihminen. Rankaise minua, mutta säästä lasta, viatonta lasta, Liinan lasta! Hän on ollut hyvä, aina hyvä! --

Hiukan tyynnyttyään lähetti hän naapurin hakemaan lääkäriä.

-- Lapsella on vetotauti, ennen iltaa, on hän lopussa, -- sanoi lääkäri...

-- Kuolee, kuolee kuitenkin, vaikka -- -- -- Niin, eihän Anni itsekään tiennyt, miksi ei lapsi saisi kuolla. Vähitellen hänelle vasta selvisi ettei hänellä ollut varmaa toivoa, eikä niin lujaa uskoakaan, että hetkeksikään olisi voinut vakuuttaa itselleen vakaumuksella rukoilleensa. Se oli vaan hätähuuto, joka tyhjiin kaikui.

Koko hänen entinen varmuutensa oli mennyt ja nöyränä hän hoiteli kuolevaa pienokaista, lääkärin määräysten mukaan. Illalla Aino sammui, nukkui kovat tuskat kestettyään Annin syliin.

Illalla Hilekin tuli kotiin. Anni inhosi ja pelkäsi miestään ja päätti lapsen hautajaisten jälkeen heti lähteä hänen luotaan. Minne? Sitä ei tiennyt, mutta pois hänen täytyi; ilma ympärillä oli kuin rutto.

Hile vietti yönsä keittiössä ja Anni kuolleen lapsen kera kamarissa. Hän oli nyt jälleen voittanut entisen rohkeutensa ja valvoi kiihkoisella rakkaudella kuolemassa omakseen saamaansa lasta, jonka arvoa hän ei eläessä tuntenut. Annin piti niinkuin jokaisen naisen nähdä vaivaa ja tuntea tuskaa, voidakseen lapsen rakkaana vetää povelleen. Ensikerran tunkeutui epäitsekäs, jalostava rakkaus hänen sydämeensä, taivuttamaan korskean luonteen hellyyteen ja pelastamaan hänet kovuuden uhriksi joutumasta.

Kaikki oli ohitse. Anni palasi hautausmaalta pienokaista saattamasta. Hile oli tahtonut ajaa hänen kanssaan ja ottaa pienen arkun syliinsä, vaan Anni oli kieltäytynyt istumasta samaan rekeen. Hile jäi pois koko saatosta.

Anni riensi kotiin tultuaan keräämään tavaroitaan, miettien kaiken aikaa, minkä vuoksi Hile sen oli tehnyt, kun hän pöydällä huomasi Ainon henkivakuutuspaperit, joita hänen miehensä oli pidellyt. Silloin hänelle selvisi juonen kamaluus.

-- Sen olisi siis pitänyt tapahtua tavalla taikka toisella, -- myönsi hän nyt itselleen yhä jouduttaen tavaroitaan kasaan.

-- Mitä sinä nyt aiot? Mitä varten noita hynttyitäsi keräilet? --

-- Minä en voi olla täällä kauempaa, menen ennen vaikka minne! --

-- Minäpä tuotan sinut poliisilla takaisin. --

-- Sinäkö minut poliisilla? Sinä, joka pakkasella murhasit lapsen! Julkeatko sinä puhua minulle poliisista? -- Annin silmät säkenöivät suuttumuksesta ja ääni värähteli inhosta hänen komean vartalonsa ojentuessa suoraksi ja ylpeäksi. Hile väänteli itseään tuijottaen lattiaan kasvot harmaina ja roteva vartalo kokoon luuhistuneena.

-- Sinä, sinä -- -- -- -- julkeasti valehtelet. Näes, -- -- -- kun sinä, kun tulit -- -- -- Ei, vaan kun sinä itse illalla, silloin yöllä, muistatkos, löit sitä! Niin, sinäpä juuri löit. Jos sen kuka tappoi, niin sinä se tapoit! Kas kuinka onkin huono muisti, kun on oma synti... Vai minä tapoin? Sinä, sinä häntä löit, en minä! -- Hile reuhtoi ja osoitti Annia sormellaan.

-- Minä olin kova, en hoitanut hyvin, en pidellyt kuin lasta pidellään, vaan minä en tehnyt sitä tahallani, en tiennyt paremmin tehdä. Jospa Jumala minulle sen anteeksi antaisi! Ja niin totta kun sitä sielulleni toivon, täytyy minun erota sinusta. Ainakin menen luotasi pois siksi kunnes itse tunnustat rikoksesi ja otat rangaistuksen kärsiäksesi. Minä en voi toteennäyttää tekoasi. Minä, minä en voi muuta -- -- minua kammottaa sinun läheisyytesi. Kuinka sinä voit turvattoman sairaan lapsen lopettaa? Sinä olet peto! --

Hile hiipi masentuneena pöytänsä luo, pisteli papereita taskuihinsa, vilkkuen Anniin sivulta.

-- Pidä hyvänäsi mitä täällä on; minä en tule takaisin; tee nyt mitä tahdot! -- sanoi Hile ja lähti pois.

* * * * *

Liinan päivät eivät vielä olleet lopussa. Hänen elonliekkinsä lepotti kuin kynttilä tuulen hengessä. Nuoruus kohotti verevän käden kynttilän suojaksi. Heikkous talttui unen ja levon virkistellessä liiaksi kulutettuja voimia. Helmikuun auringon akkunasta vilkkuessa hän nousi istumaan, kysyen ensimmäiseksi Ainon vointia. Hän oli kyllä kuullut Ainon joutuneen Annin luo ja ihmetteli, miksi ei Anni itse tullut häntä tapaamaan. -- Ehkä vielä vihasi Akun vuoksi, vaan miksi hän oli tahtonut Ainon? -- Liina ei tajunnut Annin vaikeasti taipuvaa luonnetta ja hyljätyn rakkauden katkeruutta. Hän, joka oli aina rakkauden varjossa elänyt, kärsinyt ja nauttinut. Nyt hän kuitenkin hämärästi aavisti Annin mielialan ja odotteli häntä luokseen.

Tytöt toivat kirjekortin jo ovella huutaen:

-- Nyt Liina älä vaan ilosta ratkea! Taitaahan sekin tappaa ihmisiä, mutta sinun pitää nyt elää. Tässä on, se! --

Toinen tyttö sieppasi sen kiistalla toverinsa kädestä, heilutti ilmassa ja luki:

R. L. Se on kai rakas Liina. Tulen, arvaa kuka tulee?

-- Ehkä Anni. --

-- Arvaa paremmin. --

-- Kuka se sitten olisi. --

-- Katsokaas tuota, kuinka petollinen sydän, unohtaa...

-- Ei suinkaan Aku. --

-- Entäs jos olisi. --

-- Onko se kortti minulle? --

-- Osaatko lukea kirjoitusta. Liina Hartikkahan siinä seisoo tai istuu, kuinka sen vaan katsot. --

-- Älä piinaa, hän on jo ihan punanen onnesta, -- sanoi toinen toveri.

Liina tunsi tosiaan kuinka puna nousi ja laski hänen kasvoillaan ja ihonsa tuoksui virkistävän lämmön ja hien noustessa. Oi, se tiesi elämää!

-- Anna nyt! -- huudahti hän kärsimättömästi.

-- Tuossa, syö se! -- tokaisi tyttö kansanomaisella, töykeällä leikillisyydellä.

-- Sanoo tulevansa huomenna ja tämä on kirjoitettu eilen. Tänään -- -- -- mitä kello on? --

-- Hyvä ihminen, tällä päivällä on ilta myöskin; puolipäivä nyt vasta on.

Ilta toi Akun terveenä ja onnellisena. Hyvin hän kuitenkin säikähtyi löytäessään Liinansa niin surkeassa tilassa.

-- Nyt olen jälleen tämän kaupungin asukas. Pääsin vanhaan paikkaani, kun kauniisti pyysin. Se seppä parani ja minä sain hiukan sakkoa. Nyt ollaankin varovaisia. Ai jai kuinka lähellä oli! --

-- Miksi et kirjoittanut ennen? --

-- Vasta sain vapauteni. --

Liinalle ei vielä uskallettu kertoa Ainon kuolemasta. Aku valvoi ja vartioi Liinaansa kuin silmäterää. Liina aavisti kuitenkin jotakin tapahtuneen ja kyseli yhä kankeammin kuinka Ainon laita oli.

Kun hän jo oli jalkeilla ja pieni tytär sylissään uinaili, kertoi Aku hänelle Ainosta ja pyysi Annin puolesta, että Anni saisi tulla tapaamaan.

Mitä Liina tunsi, sitä hän ei kenellekään ilmaissut. Hän oli kuin jalokivi, joka äänetönnä loistaa. Hän oli puhtaaksi hiottu jalokivi, valaisi loistollaan monen elämää, eläen itse tyynenä ja valmiina kestämään iloja ja suruja.

Aku oli antanut kohtalon heitellä itseään virran syvimpiin onkaloihin. Niissä olivat kulmikkaisuudet hänen luonteestaan murtuneet ja sisäinen voima päässyt vakaantumaan. Nyt hän ei enää sokeasti uskonut kohtaloon, vaan tarttui itse onnensa ohjiin.

PELIÄ.

Siinä kaupunginosassa, missä monikerroksiset kivimuurit törröttävät ylpeinä matalien puurakennusten rinnalla ja monilukuiset tehtaitten piiput ulottuvat yhtä korkealle, kuin uusien kirkkojen kultaristiset huiput, kuohuu ahkera toimeliaisuus. Se on kaupungin sydän ja koko maan teollisuuden valtimo.

Maa tutisee jalkojen alla teollisuuspalatsien ohi astuessa. Tuhannet koneet jyskyvät noitten tukevien muurien sisällä. Ne ovat kuin vuoria, joissa jättiläiset raatavat yötä ja päivää.

Ihmisaivot hehkuvat yhä uusia keinoja luoden, joilla koneitten vauhti kohoaisi, aarteita singahuttelisi ja nostaisi kilpailun korkeimpaan huippuunsa.

Tässä keskuksessa oli kauppaneuvos Gräsin liike kasvanut kymmenien vuosien vieriessä tukevaksi työn ja menestyksen ahjoksi. Terveenä liikkeenä, ihmisten elintarpeitten välittäjänä, oli tämä aina noudattanut kultaista keskitietä, hankkinut hyvää tavaraa, vaan ei koskaan kiihottanut ihmisten loisteliaisuuden ja ylellisyyden halua. Vanhat myyjät tunsivat yleisön ja yleisö tunsi heidät. Kukin meni Gräsin kauppaan kuin kotiaittaansa. Maalaiset ostivat sieltä siemenviljaa, maanviljelyskoneita, kaikkea mitä taloudessa tarvitsivat.

Vaan kauppaneuvos Gräs ei ollut ainoastaan kauppias. Hän oli myöskin suurliikemies, jolle nuo jyrisevät koneet jauhoivat aarteita yötä päivää. Toisinaan ne aarteet uhkasivat niellä kaikki mitä kymmenien vuosien ahkera ahertaminen oli tuottanut, vaan toisinaan heilahti onnenpyörä kohdalle ja heitti kaksinkertaisen tuloksen.

Vanhan kauppaneuvoksen pää oli käynyt harmaaksi onnen vaihdellessa, mutta peli-into oli kasvanut. Se häiritsi hänen hyvin ansaittua lepoaan vanhuuden päivinä.

Väsyneenä astui hän nytkin asuntoonsa toiseen kerrokseen, liikkeen yläpuolella. Jykevä peili eteisessä kuvasti hänet kiireestä kantapäähän. Siinä se oli seisonut omistajansa ajan, kymmeniä vuosia -- tulisi ehkä seisomaan kauvemminkin.

Vanhus huokasi ja astui edelleen laajaan asuntoonsa, missä vaan tutut esineet hyvine muistoineen tarjosivat mukavan levon. Aina viimeiseen kammioon huoneuston pitkässä rivissä johtivat ukon askeleet, kunnes pysähtyivät tyttären ovelle.

Toaletille oli laskettu ylioppilaslakki ja sen vieressä kiilteli kristallilipas. Nuori tyttö seisoi selin oveen ja henki puoleksi kuihtuneen ruusun tuoksua. Heleä puna virtaili lapsellisilla kasvoilla. Ruusu kuiskasi varmaan hänelle ensi lemmen kainon aavistuksen. Kuultuaan isän askeleet kätki nuori ylioppilas aarteensa kristallilippaaseen.

-- Isä! Joko sinä pääsit kotiin? Oletko edes illan äidin ja minun kanssani? --

-- Olen, lapsi, olen, tänään olen; mutta huomis-iltana on taas ikäviä tehtäviä. Hyvin ikäviä. Kasööri Kangas antaa minulle paljon huolta, paljon huolta! --

-- Kuinka niin isä? -- Nuori tyttö oli käynyt levottomaksi.

-- Se on sellaista peliä, nuorten elämä nykyään. Pelkkää peliä, pelkkää peliä! -- Ukko toisti sen niin miettivänä, kuin olisi punninnut, minkä verran hänen elämänsä oli ollut peliä.

* * * * *

Kasööri Kangas oli uuden tehtaan rahastonhoitaja, kirjoitti toiminimen ja piteli suuria rahasummia.

Hänen nuorenmiehen asunnossaan oli joukko miehiä koolla.

-- Viimeinen on mun! Akan peli ja yks' pieti! Maksakaas ämmät! -- sanoi muuan pöhöttynyt tukkukauppias.

-- Et sinä kuulosta saa nousta, kun ässällä passasit! -- huudettiin hetken kuluttua kaupungin arkitehdille.

-- Minnekä ne miehet hävisivät, eihän meitä kohta jää seitsemääkään tähän peliin? -- kysyi eräs nuori kauppias, uteliaana tähystellen sivuhuoneeseen.

-- Älkää viekö jakoperiä taikka minä en päästä kääntöä kellekään. --

-- Peijakas, minä olisin tahtonut lähteä kotiin ja antaa korttini pois, vaan sinnehän ne kaikki hävisivät, -- sanoi taas nuori kauppias.

-- Kyllähän sen tietää. Nuori eukko odottaa sinne kylmälle kyljelleen, -- nauroi vanha pankinjohtaja.

-- Ai, jai, jai, kun sydämen' on pois ja kuka sen mulle takaisin tois? --

-- rallatteli apteekkari.

-- Älä uikuta. Kenenkäs pieti taas puuttuu? Tulihan äsken kaksi hojoa ja nyt yksi lisää ja ämmiltä! --

-- Joudu, joudu, ota varas kii, hällä on minun sydämenii. --

-- Huoliikos kukaan kuulon korteista? Kyllä niillä ainakin yhden tikin vetää. --

-- Syököön se kortit, hiiteen nämä pirunkirjat, -- huudahti uuden tehtaan kirjanpitäjä. -- Missä maisteri Kanerva on? Olisi hänelle hiukan asiaa, ennenkuin menen, -- sanoi hän Hämäläiselle, jonka tiesi olevan talossa enemmän kotona kuin toisten, sillä hän oli Kankaan liiketoveri tukkiasioissa.

Kangas ei ollut niitä miehiä, jotka tyytyvät säännölliseen palkkaan ja rauhalliseen elämään. Siksi oli hän antautunut keinotteluihin osakekaupoilla ja ryhtynyt vanhan Hämäläisen avuksi hänen asioissaan. Hämäläinen oli kerännyt melkoisen pääoman metsäkaupoilla.

Hämäläinen kävi hakemassa Kanervan.

-- Sanokaa Kankaalle, että huomen illalla tulee kauppaneuvos tarkastamaan kassaa, -- sanoi hän vetäen Kanervan syrjään. -- Minun pitää nyt mennä. --

Miehet hävisivät salista vähitellen. Sivuhuoneesta kuului yhä kortinlyöntiä ja vain harvoin sananvaihtoa. Miesten naamat välkkyivät rasvaisesta hiestä, silmät tuikkivat pistävinä, läpitunkevin ja ahmivin silmäyksin seuraten jokaisen kortin liikettä. Pelivimmaisina, julmina ja kiihkeinä he jakelivat epäileviä sanoja ja silmäyksiä paljastaen omat ja toverien huonoimmat puolet.

Aamun kuulakassa vaaleudessa lamppujen valo himmeni ja rauhattomuus hiipi hiljalleen kortinpelaajien kammioon pakottaen katseet vähän päästä verhottuun akkunaan.

Maisteri Kanerva oli kaiken aikaa seurannut uhkapeliä katsojana. Nyt hän äkkiä nosti verhon.

Valon puhdistava hohde ajoi pakosalle yön kahlehtivan lumouksen, haihduttaen pelin intohimoisen huumauksen. Väsyneinä ja velttoina hervahtivat vartalot kasaan; kasvot kalpeina, silmät sameina inhosivat miehet itseään. Sähköliekit ivasivat savuisessa huoneessa heidän yöllistä hulluuttaan. Kukin keräsi saaliinsa ja riensi ulos raittiiseen säähän.

Kasööri Kangas oli pitkä, solakka mies. Koko olennossa kuvastui väsähdys, joka kuitenkin miellytti ja auttoi tuttavallisiin suhteisiin hienostuneella ja hiukan hemmotetulla sävyllään. Toisinaan välähti tummista silmistä luja katse, joka vaati tottelemaan rohkeilla iskuillaan.

-- Annappas, Kanerva, minullekin paperossi. Oo, se yöllinen peli oli taas kuin virkistävä kylpy, se oli kuin musiikki vanhalle sirkushevoselle. Nyt minä olen valmis tekemään afääreitä, -- puhui Kangas asuintoverilleen.

-- Aika onkin. Kello tulee kohta kahdeksan. Minä olen tässä kaiken aikaa miettinyt, missä on yhteiskunnallisen rappeutumisen ja heikkouden syy: ulkonaisissa oloissa, vaiko ihmisten taipumuksissa? Luulen voivani päättää, että ihmisten taipumukset ovat olojen määrääjiä. --

-- Te kouluihmiset ja maailmanparantajat olette aina niin varmat syistä ja seurauksista. Minä sen sijaan elän ja tahdon elää, niinkuin minun taipumukseni vaativat. --

-- Mitä tekisit, jos äkkiä huomaisit, että se, mikä sinussa oli rautaa, on muuttunut ruosteeksi? --

-- Se olisi kaiketi minun menoni, vaan entä sitten! Minun voimani on juuri tässä rautaisessa ruostumisessa. Tämä kisa, kilpailu ja voimien jännittäminen, jossa saa käyttää kaikkia keinoja. Se on nautintoa! Toisinaan jännityksen lauettua maistuu tyhjyys niin äitelältä ja silloin syöksyn entistä suuremmalla vauhdilla pyörteeseen, kudon verkkoja, kiedon ja vedän... Olkoon se ruostumista! Minä tunnen kasvavani tässä kiistassa ja minä tahdon elää juuri näiden ulkonaisten ja sisällisten mahtien vaikutuksissa. --

-- Sinussa on vielä rautaa. Olin unohtaa. Kirjurisi käski sanomaan, että Gräs toimittaa kassantarkastuksen tänä iltana! --

Syntyi pitkä vaitiolo. Kangas pesi ja pyyhki kasvojaan, joten Kanervalta jäi huomaamatta, miten ne kalpenivat.

-- Kesken kaikkea, eihän nyt ole tilinpäättöäkään; mikä sitä äijää nyt vaivaa? -- Kangas koetti hymyillä, mutta se oli väkinäistä. -- No, kyllä minä...! -- sanoi hän purren hammastansa. -- Kyllä he kassan saavat nähdä. Hän heitti pyyhkeen ja pukeutui nopeaan.

Melkein juoksujalassa hän saapui Hämäläisen luo.

-- Nyt, veli hyvä, on kiire. Tarvitsen heti kaksikymmentä tuhatta. Kaiketi sinulla on summa saatavissa? --

Juho Kangas yritti puhua huolettomasti, mutta äänen outo värähdys ei jäänyt toverilta huomaamatta.

-- Se on suuri summa, -- sanoi Hämäläinen luontaisella hitaudellaan, -- eikä minulla taida olla...

-- Älä estele, sinulla on sellainen summa aina varalla ja paljon enemmänkin. Vaan samapa se, ellet tahdo, niin jääköön tähän. Asia on kuitenkin sitä laatua, että minun siinä tapauksessa on pakko luopua kumppanuudesta sinun kanssasi ja silloin voi myöskin käydä niin, ettei sinun saha-osakkeitasi mene aivan pian kaupaksi. Ja tiedäthän miten nopeaan lahti laskee, Jo ensi kesänä seisoo saha korkealla, kuivalla maalla ja silloin kyllä selviää, miksi Hämäläinen myy hyvät saha-osakkeensa. --

-- No, no, älä nyt räpätä. Ehditäänhän tästä. -- Hämäläinen puki hitaasti ja haki kassakaapin avaimet. -- Tuossa on pakka silkkaa rahaa, -- sanoi hän väkinäisesti naurahtaen. -- Niillä on kuitenkin kiire takaisin. Tällä viikolla saan suuren viljalähetyksen suorittaa. --

-- Huomenna saat. Mitä viljaa sinä ostelet? Gräsin alahan se on. --

-- Olen saanut kehoituksen hankkia siemenviljaa ja nyt satuin saamaan hyvällä kaupalla virolaisilta, -- sanoi Hämäläinen.

-- Ahaa, se on tuota samaa viljaa, jota tuotiin Hämeenlinnaan. Eikö ole? --

-- Kaihan se sitä on. --

-- Ja siellä se raakattiin, ei idä, -- tiesi Juho Kangas pistäen rahapakat taskuihinsa saatuaan ne lasketuksi.

-- Älä helkkarissa. Minullepa asia esitettiin aivan toisessa valossa. Viljan pitäisi olla hyvää, mutta se oli liian kallista ostajan mielestä, siksi se oli raakattava. Pitkämatkainen tavara, minnekäs veit. Helkkarin sukkela temppu! -- Hämäläinen nauroi herttaisesti.

-- Viisas juoni, mutta vielä sukkelampaa oli saada sinut ansaan, vanha kettu! --

-- Hiisi vieköön, minä olen sitoutunut ostamaan! sanoi Hämäläinen harmissaan.

Kangas astui kiivaasti lattialla ja pysähtyi äkkiä Hämäläisen eteen.

-- Nyt on minun vuoroni auttaa sinua, mies! Sinä annat Gräsin ymmärtää, että myyt viljan kohtuhinnalla. Gräs tarvitsee. Voinet hankkia todisteita viljan itävyydestä? -- Kankaan silmät välähtivät koston halusta ja sen kannustamana hän nelisti nopeaan päämaaliinsa.

-- Kyllähän ne hämeenlinnalaiset...

-- Niin, anna heidän todistaa, -- riensi Juho Kangas lisäämään.

-- Mutta, jos sinä luulet --?

-- No, minä en voi tietää mitään, ymmärrätkös, vieras mies asialle, ihan vieras. Kyllähän Gräsin nahka kestää, niin se on kuin nappi takista koko juttu hänelle, -- sanoi Kangas kevyesti viitaten kädellään.

-- Eipä niinkään, nimi, katsos nimi! -- intti Hämäläinen, mutta hänen vastustuksensa oli vaan näennäinen.

-- Aijothan sinäkin ne myydä! -- tokaisi Kangas.

-- Myisin niinkin. Mihinkäs hittoon ne sitten...

-- Ja saisit runsaasti takkiisi! --

-- Niin, onhan tämä kirottu juttu. Jos sinä olet vakuutettu, että...

-- Enhän minä tiedä asiasta itsekohdastani mitään; olen muilta kuullut. --

-- Sitten olet kai kuullut samaa juttua, jota hämeenlinnalaiset virolaisille syöttivät, että vilja oli saanut muka kosteutta laivassa, -- huokasi Hämäläinen helpotuksella.

-- Tietysti en voinut olla näkemässä. --

-- No, sitten anna mennä vaan. Saakoon Gräs, jos haluaa. Suoraan en tarjoa, jos olisi jotain jutkua... tahdon selkäni vapaaksi, -- sanoi Hämäläinen puhtaalla omallatunnolla.

Juho Kangas riensi kevein askelin voitonvarmana konttoriinsa.

Oli jo myöhäinen kevät. Peli oli joutunut pois polttopisteestään ja miehet häärivät raha-asioissaan, kukin selvitellen sotkuisia vyyhtiään kesäksi.

Hämäläisen tavattuaan kysyi Juho Kangas, kuinka jyväasia oli päättynyt.

-- Ethän vielä ole sitä suinkaan selvittänyt? -- Juho toivoi nyt asian raukeamista.

-- Eihän tuota peruakaan voine, -- luuli Hämäläinen.

-- Parasta lie kuitenkin antaa Gräsin olla rauhassa, voisihan syntyä rettelöitäkin. --

-- Ei ole Hämäläinen ennenkään tekojansa katunut, aina ne ovat taakseni jääneet perään huutelematta, -- saneli mies.

-- Kauppa on siis valmis? --

-- Valmis on. Enhän minä tarvinnut puuttuakaan siihen. Hämeenlinnalaiset siinä kaikki toimittivat. Nyt on vilja maalaiskauppiailla odottamassa kylväjiä --

-- Kylläpä te opereeraatte! -- puristi Juho Kangas hampaittensa välistä.

* * * * *

Syksy toi mukanansa myrskyt ja raskaat ilmat, sumeat päivät, mustat ajatukset ja lunta.

Liikemaailmassa tiedettiin uusia kertoa.

Kauppaneuvos Gräs oli kovin vanhentunut. Pää oli entistään harmaampi, selkä köyrympi. Miksi tuo valpas vanhus näin äkkiä oli murtunut?

-- Hänen kunniansa liikemiehenä oli purjehtinut karille, -- kuiskattiin. -- Hän on myynyt itämätöntä siementä. Harmaat pellot kiihottavat kyntäjiään purkamaan vihansa vanhukselle. --

Ei riittänyt koko elämän rehellinen työ ja onnellinen ahertaminen korvaamaan tätä yhtä erehdystä. Miksi? Salanuoli oli kohdistettu runkoon, turmeleva salama oli sattunut tyveen. Latva oli sitä uhitellen ärsyttänyt ja sille päänsä paljastanut, mutta kosto oli iskenyt siihen kohtaan, josta puu kaadetaan.

Kauppaneuvos tarjosi vahingonkorvausta, jakoi avokäsin kaikille ken tahtoi ottaa. Mutta ne, jotka enimmän vaativat, ne myös enimmän parjasivat, kylväen epäilyksen siemeniä. Ja ne itivät kuten rikkaruoho ainakin. Liike kärsi; maalaiset kääntyivät muuanne. Vanha liike joutui syrjään ja uudet pääsivät nousuun.

Vanhus murtui kohdattuaan elämän kovimman myrskyn juuri silloin, kun olisi tarvinnut vanhuudenlepoa.

Juho Kangas suuntasi askeleensa liikemiesten yhdistykseen. Oli kokousilta. Juhlallisin puhein olivat liikemiehet päättäneet sulkea myymälät kahdeksalta illalla. Olivathan myyjätkin ihmisiä ja heidänkin piti saada nauttia vapautta.

Varsin suurta melua piti Karruksi sanottu tihrusilmäinen liikemies, jonka katseet kulkivat pitkin pystykkään, mittavan nenän vartta. Alahuuli lerpallaan hän laski mahtavasti kuinka monta 'rosenttia' työvoima nousisi, kun palvelijat kahdeksalta saavat vapautensa. Näin herrojen kesken hän oli puhtaissa vaatteissa, mutta kansan joukossa mies kulki tallukoissa ollakseen kansallinen. Hänen suuri talonsa ja monet 'rosenttinsa' valmistivat hänelle tilan valtuustossa, vaikka tuskin osasi nimeään kirjoittaa.

-- Mitä siitä. Onhan minulla senaattorin tulot ja riippumaton asema, -- sanoi hän moittiville.

Juho Kangas asettui takimmaiselle riville tuijottaen hajamielisenä puheenjohtajan paikkaa kohti. Hän oli näkevinään siellä harmaapäisen kunnian miehen, jonka sielukkuus oli antanut juhlallisuuden leiman näitten poroporvarien istunnoille, eivätkä sanat: 'raha' ja 'prosentti' ennen niin raa'asti karahtaneet kuin tänä iltana. Juho putkahti. Joku mainitsi Gräsin nimeä.

-- Niin, hänet haudataan ja liikemiesten puolesta laskee seppeleen kasööri Kangas. --

-- Minä en tosiaankaan itse aikonut laskea...

Sitä hän ei ollut ajatellut, mutta olihan se niin luonnollista.

Vaan Juho Kangas ei päässyt niin vähällä. Hänet valittiin puheenjohtajaksi Gräsin sijaan.

Kokous oli päättynyt ja miehet kerääntyivät pelihuoneisiin uutta puheenjohtajaa 'fiiraamaan'.

-- Onnea vaan! Saammehan nyt Rääsin sijaan uuden reilu miehen, -- sorahutti Karru, salakavalasti myhäillen. Hän oli loukkaantunut, olisihan yhdistys saanut hänetkin valita.

Juhon oli vaikea hillitä äkäistä töykäystä. Hänestä oli kaikki yhdentekevää, yhdistys, toverit, peli, koko elämä. Hän olisi tahtonut lyödä Karrua ja läimäyttää kortit vasten toveriensa naamoja. Mutta hän istui siivosti tuolilleen, kalpeana ja sanattomana tuijottaen nojatuolia pöydän ääressä. Siinä oli Gräs aina juhlatilaisuuksissa istunut. Kukaan ei sitä anastanut. Se nostettiin syrjään varovaisesti ja hellästi. Siinä se törrötti tyhjänä Juhon edessä vieden häneltä peli-innon ja -onnen. Hän ei voinut jättää kortteja, istui vaan kuin naulattu ja 'maalasi' umpimähkään. Tuoliin piti katsoa vähän päästä; ellei katsonut, niin tuntui siltä kuin joku olisi kääntänyt päätä sinnepäin. Harmaassa aamuhämärässä hän läksi.

-- Jospa voisi päästä irti omasta itsestään, päästä edelle ajasta ja unhottaa. Unhottaa, niin, kyllä hän oli unhottanut. Pikku Maija Gräsille hän oli antanut kerran ruusun. Senkin hän nyt oli unhottanut. Siitähän olikin kovin pitkä aika. --

Äkkiä hän hätkähti seuraten silmillään edellään kulkevaa miestä. Se oli Gräs. Juho astui tahtomattaan miehen perässä kadun kulmaan, jossa lyhty valaisi kulkijan piirteet. Juho hengitti uudestaan. Mies oli muuan suutari, jonka hän hyvin tunsi.

Seuraavana päivänä olivat harmaat hattarat hajonneet. Syksyn kuulakka aurinko sulatteli roudan kärkeä ja houkutteli ihmiset ulos asunnoistaan kaduille. Kaupungissa vallitsi salamyhkäinen surumielisyys. Olihan nyt heidän mahtimiehensä, kauppaneuvos Gräsin hautajaiset, joita kirkonkellot juhlallisesti kuuluttivat.