Part 4

Olen ollut halkojen kantajana ja pinoojana, seurannut kuormia ja pyytänyt saada heittää sisään niitä ja pinota alustoihin. Hakkuu olisi ollut tuottavampaa, vaan eihän minulla ollut aseita. Toissa päivänä tarjosi eräs mies minulle kirveen ja sahan lainaksi maksua vastaan. Sain työtä ja aika olikin, sillä vatsa oli tyhjä, eikä taskussa penniäkään. Illalla hoipertelin herrasväen kyökkiin, pyysin neljää markkaa; olinhan hakannut ainakin sylen. Herra ei tahtonut antaa mitään ennenkuin kaikki oli hakattu; voisinhan jättää loput hakkaamatta. Minua harmitti niin että kirveli; piian hyvät illallisruuat ärsyttivät ruokahaluani, olin jo vähällä sanoa, että minun oli nälkä. Mutta herran ylpeä katse, joka tarkoitti pukuani, sillä työvaatteeni olin myynyt, harmitti minua ja nälän kouristaessa luikin tieheni. Aamulla aikaisin aloin paukuttaa. Ties, liekö piika arvannut tilani, vai tahtoiko muuten mielitellä; hän toi minulle suuren kupin kahvia ja aika kämpäleen pullaa. Sillä elin sen päivän ja hakkasin halkoja. Illan suussa alkoi taas kamala nälkä polttaa sisuksiani ja heikkoudesta polvet löivät loukkua. Alustassa oli orrella roikkumassa raaka lehmän reisi. Veistin siitä viipaleen, mutta minua hävetti niin sikamaisesti. Olinhan kuin koira tuon ylpeän herran alustassa, söin varastettua, raakaa lihaa. Hyi, minä syljin ja inhosin itseäni, olin surkeasti alentunut mielestäni. En voinut lähteäkään, sillä puita oli vähän jälellä ja mistä olisin rahaa saanut? Kerjäämään en olisi mennyt. Purin siis hammasta ja hakkasin ja sain rahat. Aseitten omistaja tuli jo portilla vastaani peläten häviäväni hänen omaisuutensa kera. Kerroin hänelle nälästäni.

-- No, siitä taudista pääset meillä, tule pois!

-- Hän asui kellarikerroksessa, missä akka pitää ruokavieraita ja hiisi tietää, mitä vieraita. Miehiä on täällä kuin puuroa ja olutpulloja myös. Täällä kyllä veikkoja ollaan. Kai arvaat tämän elämän maun. Eräs vanha seppä renttuelee täällä aina ja hänellä näyttää olevan paha silmä minuun. Hänet lienee erotettu pajasta ja minä luulen päässeeni sijaan. Täytyy varoa sitä roikaletta.

Kahden viikon päästä! Sydämeni lyö rajusti sitä ajatellessa; silloin tulet luokseni. Elä hyvässä toivossa!...

Akusi."

Kirje narisi omistajansa kädessä aavistusten leijaillessa muodottomina ja uhkaavina ahdistetussa mielessä. -- Ei, vielä tänä päivänä oli kirjoitettava ja pyydettävä muuttamaan pois siitä kapakasta. Jos olisi rahaa millä matkustaa, olisi heti paikalla mennyt Helsinkiin ja tuonut Akun pois. -- Vaan rahaa ei ollut, eikä paperia, eikä mustetta. Täytyi mennä levolle ja jättää kohtalonsa sattuman varaan. Seuraavana päivänä pelko tuntui aiheettomalta. Parasta olisi odottaa levollisesti pari viikkoa. Joka päivä hän odotti kirjettä, jota toiselta puolen pelkäsi, sillä niin kauan, kuin ei mitään tietoa tullut, ei mitään pahempaa ollut tapahtunut. Näin kului kappale toista viikkoa ja Liina rauhoittui uskoen aavistuksiaan turhiksi houreiksi, sillä olihan koetuksen aika nyt lopussa ja kerran, oi kerran taas onni heille hymyilisi! Ja nyt hän hoitelisi miestään ja kotiaan. Aku olisi aina hänen luonaan, tuo vahva miehekäs Aku, joka osasi olla hänelle niin hellä ja vaaliva ja aina puhutella lempein sanoin ja auttaa kotiaskareissakin, melkein käsillään kantoi heidän onnensa kesänä. Liina huumaantui omista muistelmistaan tuntien heidän tulevan yhdyselämänsä esimakua.

Kaksi viikkoa kului; kirjettä ei kuulunut. Toiveet alkoivat varovaisesti riisua pois juhlapukunsa, muuttua suruksi ja pettymykseksi. Ne olivat kyllä vanhoja tuttuja, mutta tällä kertaa niiden palaaminen tuotti hänelle suurempaa tuskaa kuin koskaan ennen, sillä nyt hän oli ollut rikas, tiesi miltä onni maistuu. Uudestaan saivat pahat aavistukset tilaa sydänsopukassa. Kun postinkuljettaja viimeinkin astui hänen kamariinsa tuoden sormenpaksuisen kirjeen, ei Liina nähnyt häntä ollenkaan, kuuli vaan äänen ja ojensi kätensä usvan läpi tavoittamaan sanomaa. Sydän paukahti rajusti lyömään ja Liina tunsi kirjeen sormissaan, näki sen puhtaan kuoren ja tointui ilosta. Olihan sekin hyvä merkki tilan parantumisesta.

H:ssä marrask. 18 p.

"Rakas Liinani!

En aikonut sinulle ollenkaan kirjoittaa, vaan antaa sinun rauhassa surra ja unhottaa; miksi tappaisin hyvän uskosi minuun? Mutta tuskassani en voi olla vaiti. Minun täytyy pyytää anteeksi ja selvittää.

En uskalla, en voi sanoa, missä olen, ennenkuin kerron mitä on tapahtunut:

Muistat kai vielä mitä kirjoitin tuosta seppärentusta, jonka tilalle minun piti päästä konepajalle. Tuo hei... no, olkoon, sinun silmiisi en päästä mustaa sanaa. Tuo mies on härnännyt minua kaikkialla. Vereni on usein kuohahtanut ja käteni on noussut häntä ruhjomaan; mutta minä hillitsin itseni aina, muistain sinua, kunnes eräänä iltana kohtalo minut saavutti.

Olin jo muuttanut pois kapakasta tätä varten vuokraamaani kamariin ja lähdin kapakasta tavaroitani noutamaan. Siellä oli sakki miehiä ja tuo lurjus mukana. He lyöttäytyivät ystäviksi ja saivat minut kanssaan ryyppäämään. Pian syttyi riita, minä tenäsin itseäni irti aikoen lähteä pois, mutta samassa miesjoukko ympäröi minut alkaen hutkia, mikä minnekin. Olin heitä vahvempi ja tunsin pian käteni vapaiksi. Tuo vanha roikale asettui kuitenkin eteeni huutaen, että olin ryöstänyt leivän häneltä. Vimmoissaan hän heilutteli rautaista pöytää, jonka varmasti olisin saanut päähäni, ellei vihani olisi kiehahtanut. Näin hänet kuin savun läpi ja löin molemmin käsin silmittömästi umpimähkään, kunnes kuulin kolahduksen, jonka jälkeen kaikki oli hiljaista.

Vereni tyyntyi ja järkeni selveni siinä tuokiossa; ymmärsin lyöneeni liiaksi. Ympärilläni huudettiin murhaa ja käteni sidottiin. Nuo roikaleet ärsyttivät vielä minua, selittäen aikoneensa antaa minulle rökityksen siitä hyvästä, että olin muka tunkeutunut heidän alalleen. Poliisin kuljettamana saavuin tänne tyrmään, kunnes asia tutkitaan. Mies vietiin sairaalaan ja kuuluu olevan huonona.

Täällä kopissa palaa mieleeni isäni raudoissa kulku asemalle ja poikien huudot: tuossa on murhaajan poika! -- Silloin puristui nyrkkini lujiksi nuijiksi ja karkoitin joukon, vaan katkeruuttani en voinut karkoittaa. Se on seurannut minua usuttaen sisuani kuin rähisevä rakki: lyö, lyö, purista, muserra rikki! Ei se auta, että manaan isäni kohtaloa omaksi varoituksekseni. Aina hänen muistonsa nostaa verivihani ja sydämeni ulvoo raivosta. Sinä et aavista, et voi aavistaa nykyistä helvettiä sisälläni.

Ja kuitenkin suren, suren niin lohduttomasti sinun kohtaloasi. Mitä oli rakkautemme ennen, silloin kun et vielä ollut vaimoni? Leikkiä se oli, haaveilua. Ja leikkiä, iloista leikkiä se oli vielä silloinkin, kun omakseni tulit. Nyt vasta tiedän mitä minulle olet. Sinä olet ainoa, jonka sydän sydäntäni vastaan sykkii, ainoa ystävä, toveri, joka ei koskaan petä. Sinut olen minä pettänyt, ehkä kuoleman iskun sinulle antanut! Mitä minä välitän maailman oikeuksista tai tuomiosta. Maailma sanoo: työmies taikka renttu; mutta meidän sydämemme oikeus on rikottu. Minä olen mitannut samalla mitalla kuin muut minulle mittasivat; sinulle yksin olen väärin mitannut.

Mitä kertoisin sinulle muuta. Niinhän se on: kolmanteen ja neljänteen polveen. Minä en ole sitä tahtonut uskoa, enkä vieläkään usko, en! Onnettomuus painoi minut alas, kun uskalsin pääni nostaa valoisampaa tulevaisuutta kohti. Murhamiehen poika!

Olisin ehkä sentään voinut olla onnellinen ja välttää kohtaloni, ellei se aina olisi tuossa nenäni edessä härsytellyt ja mukaansa houkutellut.

Älä koskaan kerro lapsellemme hänen isästään. Anna minun hävitä pimeyteen. Se on toivoni.

Akusi."

Luettuaan Liina tuijotti kirjettä kauhusta jäykistynein katsein. Siinä nyt oli tuo julma hämähäkki, joka musersi Akun ja hänet. Liina sieppasi kirjeen arkit paidalta, rutisti ne raivoisasti ja heitti palavaan uuniin. Tuskin hän oli sen tehnyt, kun jo toivotti sitä takaisin, mutta hehkuvat hiilet pitivät saaliinsa.

Aika kuluu onnettomankin, vaikka se laskeutuu raskaana taakkana uhrinsa hartioille. Liina luuhistui kasaan, muuttuen muutamassa päivässä vanhaksi vaimoksi, joka katseli maailmaa pelokkailla kuoppiin painuneilla silmillä. Äitiys, joka hänelle oli hymyilevänä heijastanut, niin kauan kuin onni vaikka epätietoisenakin vastassa häämöitti, muuttui nyt raskaaksi taakaksi ja -- -- häpeäksi. Voi, mitä olivat nyt Liinan mielestä entiset kärsimykset; leikkiä ja onnea oli kaikki ollut nykyisen rinnalla. Nyt ei ollut toivoa missään. Ihmiset osoittaisivat pian häntä sormellaan ja kuiskaisivat murhaavia sanoja. Eikä hän erehtynytkään. Toverit tehtaassa kyselivät milloin häitä vietettäisiin, tai ehkä hän olikin ollut vaan kesämuija. Liina oli valmistautunut tätä kuulemaan, mutta pilkkasanat tappoivat viimeisenkin elämänrohkeuden hänessä. Nyt he saivat sanoa mitä tahansa; kyllä hän oli huono. Hän meni säännöllisesti työhön, kävi syömässä, nukkui yönsä huonosti, eli kuin kone. Häpeä oli sen elämän harmaa pohja ja toivottomuus sen musta raita. -- Tulkoon mitä tahansa, jospa saisi hukkua, kuolla, kadota. Se olisi helppoa ja silloin... Mutta elämä sen jälkeen? Ja Aino, lapseni! -- Nämä ajatukset häiritsivät öistä unta ja silloin hän aina veti Ainon luokseen, ikäänkuin turvatakseen, vaipui horrostilaan tuntien haihtuvansa olemattomiin ja putkahti hereille. Tuo oma tyhjyys oikein nauratti ja se haihtuminen oli niin hassunkurista. Tietysti hän oli matonen, sellainen pehmeä ryömijä, jota oli poljettu. Huh! Elämä ehkä lentää hänestä näin jonnekin... Siunatkoon sentään, minä tulen varmaan hulluksi, -- sanoi hän puoliääneen. Yöt ja ajatukset alkoivat nyt peloittaa.

Eräänä iltana hän harhaili kaupungilla ja pysähtyi sillalle katselemaan veden myllertäviä pyörteitä koskessa ja tehtaista heijastavien valopatsaitten väreilyä tyynessä juoksussa, tuulen huuhdellessa hänen kuumaa otsaansa. Joku pysähtyi hänen kohdalleen. Liina kääntyi äkkiä outoon herraan päin. -- Saanko tulla neitiä saattamaan? -- sanoi vieras, ja mustien silmien ilkeä katse puistatti Liinaa. Hän inhosi niin tuota miestä, että vapisi kiukusta ja häpeästä ja sylkäsi roistoa vasten naamaa. Outo kääntyi pois kiroillen ja Liina purskahti itkuun, kiirehti kotiinsa ja heittäytyi rappusille rennoksi ja itki, -- itki hiljaa sydämen kyllyydestä; kyyneleet tulvivat lähteistänsä. -- Hän ei siis sentään ollut huono, ei ilkeä, eikä inhottava kuten tuo herra. Nyt hän uskaltaisi kertoa tytöille, asuintovereilleen kaikki ja pyytää heitä jäämään luokseen. -- Itkuisena hän tuoksahti huoneeseen herättäen tytöt oudolla vilkkaudellaan, nyyhkytysten lomassa puhuen:

-- Hyvät tytöt, älkää jättäkö minua, älkää luulko huonoksi. Kun Aku tulee, menemme naimisiin ja... jos kuolisin tai ellei hän pian tulisi, niin ettehän jätä? Jos te halveksitte, niin muutkin ja Ainokin saisi vielä kuulla ja kärsiä! -- Molemmat tytöt itkivät vuoteissansa.

-- Emmehän ole aikoneetkaan muuttaa. Kaihan se Aku tulee, kun joutuu. Älä nyt noin itke. Monet saavat kärsiä paljon pahempaa. Ethän sinä ole ensimmäinen etkä viimeinenkään, jolle tällaista tapahtuu. --

-- Sinun pitää jäädä kotiin lepäämään huomenna, -- sanoi toinen tyttö; -- olet pelkkä luu ja nahka, eihän hevonenkaan sellaisena myötäistä raatamista kestä! --

-- Ja nyt pannaan maata, -- sanoi toinen haukotellen.

Liina makasi seuraavan päivän, eikä ollut sittenkään ylös yrittämistä. Tytöt hoitelivat häntä ja Ainoa; mutta sairautta kesti yhä vaan ja lopuksi täytyi turvautua vaivaisapuun.

* * * * *

Eräänä päivänä tuli kaksi herrasmiestä Liinan luo. Toinen, jyrkän näköinen, katseli vilkkuvin silmin huonetta ja Liinaa, kysyi tahtoisiko Liina antaa lapsensa kasvatiksi. Liina tuijotti häneen suurilla silmillään pitkään. -- Missä hän lie nähnyt tuon miehen?

-- Täytyykö minun? -- kysyi hän toiselta herralta, joka oli vaivaishoidon esimies.

-- Ei, -- sanoi tämä, -- mutta pitäähän teidän suoda lapsellenne onni päästä parempien ihmisten hoitoon, sillä eihän teistä taida olla hoitajaksi. --

-- Ei nyt, mutta kun paranen. --

-- Kuinka sitä voitte tietää. Kun on noin huonona, niin pitäisi jo kuolemaansakin ajatella ja suoda lapsellensa onni, jota ei itse mitenkään hänelle voi toimittaa, -- sanoi esimies.

Liina kävi kalmankarvaiseksi.

-- Minä, minä en anna! -- huudahti hän kohoutuen istumaan, mutta selästä riipasi niin, että luuhistui takaisin vuoteelleen.

-- Kas, niin, älkää suotta estelkö. Tämä herra on asioitsija Hile ja hänen rouvansa tahtoisi kovin mielellään teidän tyttärenne. -- Liina veti sängyn vieressä seisovaa Ainoa luokseen syleilläkseen häntä ja suojatakseen, mutta hänen kätensä vaipuivat ja lapsi lujui takaisin lattialle.

-- Minä en voi suostua, mutta te viette hänet kuitenkin. Viekää ja hoitakaa paremmin. Minä en jak-sa, -- ja Liina vaipui tajuttomana vuoteelleen.

Miehet katsoivat neuvottomina toisiinsa. Mutta kun Liina jälleen henkäsi, tarttui Hile Ainon käteen ja vei hänet pois.

Esimies jätti Liinalle rahaa ja lähti hänkin.

Liina tajusi nyt ensi kerran mitä Paavo oli tarkoittanut sanoillaan: -- älä jätä lapsia! -- Hän oli jättänyt lapset antaessaan elämänsä toiselle. -- Oi, hyvä Jumala, rankaise minua, mutta säästä lastani! --

Pikku Ainon uusi koti ei ollutkaan kaukana. Punaposkisena hän sipsutteli vieraan herran taluttamana hyvän rouvan luo, joka pihalla oli häntä joskus puhutellut ja antanut pullaa. Rouva avasi hänelle oven ja otti syliinsä, ja kissakin oli siellä. Vasta illalla maata pannessa tuli äitiä ikävä.

-- Minä menen totiin, äitini vieleen, -- nyyhki hän, uinahtaen kesken surujaan rouvan seisoessa vuoteen vieressä.

-- Äitinsä ilkielävänä. Liina, ihan kuin Liina. Näin maailmassa toisinaan käy; ei rakkaus aina elätä. No, Hile, mikä jalouden puuska sinun sisälläsi nyt myllertää? Toithan lapsen minulle kuin hyvä paimen karitsan. --

-- Itsehän tahdoit. --

-- Niinkö sinä minun tahdoistani välittäisit, ellei oma sisusi myöten anna. --

-- Älä toru, kun lelun sait. Lasia se raukka voi olla niinkuin äitinsäkin. Kas tota, älä nyt töllötä! Olethan sinä äiti ja minä isä. Huomenna on jo kaikki laillisessa kunnossa, hi, hi! -- nauroi Hile kaupungille lähteissään.

Annia, Hileen vaimoa, tämä miehen käytös ihmetytti kovin, sillä ei tämä nyt ollut hänen tapaistaan.

Nukkuvan lapsen suloiset kasvot viehättivät Annin muistelemaan entisiä asioita. Viisi vuotta oli kulunut siitä, kun hän lähti Liinan luota raivoissaan ja häpeissään, onnettomana ja kostonhimoisena. Aika ja Liinan onnettomuus olivat lauhduttaneet hänen vihansa, vaikka hyljätty rakkaus vieläkin kirveli hänen sydäntänsä. -- Miksi Aku takertuikin Liinaan? Tuohon uhrilampaaseen, jonka onnettomuus veti kaikki mukaansa! Jos hän, Anni, olisi Akun saanut! --

Pikku Ainon makuuhuone oli pieni, siisti keittiö ja sen takana oli kamari, jossa Anni ja Hile nukkuivat. Hile viipyi kauan ulkona ja Annilla oli hyvää aikaa tottua siihen, että Liinan lapsi oli nyt hänen kasvattinsa. Miksi Hile oli nyt niin auliisti myöntynyt hänen, puoleksi leikillä tekemäänsä ehdotukseen ottaa vieras lapsi hoitoonsa, sitä hän ei käsittänyt. Hile, joka oli tyly, itsekäs, eikä kammonnut pahimpiakaan koukkuja asioissaan, oli nyt kiltisti tuonut tyttösen kotiinsa.

-- Nyt on kaikki järjestetty, -- sanoi Hile seuraavana päivänä. -- Tänään saat viedä tytön lääkärille tarkastettavaksi. --

-- Että onko se lasivauva, vai mitä meinaat? --

-- Vaikka vaan senkin vuoksi, taikka oikeastaan henkivakuutuksen vuoksi. --

-- Joko sinä sen mamsellin myötäjäisiäkin ajattelet. Kovinpa oletkin isällinen, -- nauroi Anni herttaisesti.

-- Et tarvitse puhua äidin sairaudesta ja heikkoudesta, se kallistaisi maksuja, -- selitti Hile vilkaisten sivulta vaimoaan ja sitten tähystäen kissan kanssa leikkivää tyttöä kylmällä, häijyllä katseella. Anni sattui huomaamaan sen ja hätkähtäen hän huudahti:

-- Sanon sinulle heti: lapsi on minun turvissani. Älä yritä mitään koukkuja. Jätä ne kerrankin! --

Hile astui kamariin ja heitti oven kolauksella lukkoon.

Aino, joka nyppi perunasta kuoria pudotellen niitä kissalle, pieni suu töröllään, alkoi itkeä ja hapuili ovea.

-- Minne sinä nyt? --

-- Äitini tytö. --

-- Pysy kauniisti täällä! -- ärjäsi Anni, jonka suuttumus ei vielä asettunut ja heitti tytön kädestä sängyn luo. Aino, ennestäänkin tottunut vieraan käden kovaan pitelyyn äidin työssä ollessa, ei enempää peljästynyt, leikki kissan kanssa ja kodistui vähitellen.

-- Sinulla on sellaiset rääsyt päälläsi, ettei kehtaa minnekkään viedä. Pysy siivolla täällä, niin käyn ostamassa vaatteita, -- sanoi Anni tavallisella jyrkällä tavallaan, aavistamatta niissä vähääkään epäystävällisyyttä piilevän. Mutta kun lapsi oli illalla puettu kauniiseen paitaan, pesty puhtaaksi ja makasi siistissä vuoteessaan, huomasi Anni ensi kerran sanojensa jyrkkyyden, hiljensi äänensä ja puhui lempeämmin. Tyttönen pani kätensä ristiin ja luki: Itä meilän olet taivaitta, pyhitty olkoon nimet. --

-- Sano: pyhitetty olkoon sinun nimesi, -- varotti Anni.

-- Minunko nimeni? --

-- Vaikka sinunkin. Lue nyt lyhyt siunaus ja nuku. --

-- Lyhyt tiunas ja nutu, -- sopersi lapsi Annin nauraessa.

-- Tahtoitin äitiä halia, -- sanoi Aino, hetken ääneti oltuaan.

-- Minä olen äitisi; etkö minua tahtoisi halia! -- sanoi Anni painuen lähemmäksi, vaan tyttö veti suunsa mutruun, siirtyi poispäin eikä liikahtanut. -- Äitiä halitin, -- sanoi hän vaan itsepäisesti.

-- Sinä olet sellainen itsepäinen pässi kuin äitisikin. Kas niin, peiton alle! -- huudahti Anni kärsimättömästi. Hetken päästä kuului nyyhkytystä:

-- Äitin tytö menitin. --

-- Ellet nyt ole hiljaa, niin tukistan ja piiskaan! -- huusi Anni, suuttuneena mennen lapsen luo ja uhaten häntä kädellään. Aino nousi äkkiä istumaan ja tuijotti häneen pelokkain silmin. Annin käsi vaipui, tuntui kuin joku olisi nykäissyt häntä käsivarresta. -- Liinako katseli lapsen silmillä? --

-- Älä itke, Aino, saat nuken. Katsos, eihän sekään itke, painaa silmät kiinni noin. Paina sinäkin! -- Anni taivutteli häntä hellyydellä, jonka lapsen oma sulous ja avuttomuus vähitellen istutti korskeaan naiseen.

Illalla Anni kertoi miehelleen Liinasta tuntien kiitollisuutta miestään kohtaan hänen ihmistymisestään, niinkuin hän luuli.

-- Kyllähän sinulla ystäviä sitten olikin! -- hymähti Hile halveksuvasti.

-- Vai on se niin merkillistä sinusta? Olinhan minä piian hameissa, silloin kuin sinä nait minut herra asioitsijan housuissa; mutta nyt onkin tapa sellainen, että moni piika puhdistaa likaisen herran tahraiset vaatteet, vaan mikään herra ei tee sitä palvelusta piialle. Pikemmin sysää senkaltaiset lokaan, jos vaan ylettyy. Älä sinä puhu halveksuen minun ystävistäni; sinun ystäväsi istuvat Kakolassa! -- puhui Anni suuttuneena.

-- No, joko nyt taas tuo vanha jaaritus? Minkä minä sille mahdan, että tuhmat ihmiset puhuvat itsensä pussiin. --

-- Tuhmia he kyllä olivat, kun eivät osanneet koukutella itseään irti satimesta, vaan pelkäsivät, raukat, sielunsa lentävän avatusta uunista suoraa päätä sen sarvellisen haltuun! -- nauroi Anni, mutta vaikeni äkkiä, sillä Hile seisoi nyrkki kohollaan hänen edessään.

-- Ellet kitaasi tuki, niin...! --

-- Lyö, -- sanoi Anni murtuneella äänellä, ylpeästi silmäillen miestään, seisoessaan hänen edessään. -- Sinulla on siihen oikeus ja tilaisuus. Enhän minä ole ostanut sikaa säkissä. Olethan sinä tehnyt minusta rouvan ja nyt on meillä tytärkin. Olemme kunniallinen perhe, vaan sinun takkisi kaipaa vielä harjaamista. Varo koukkuja! --

Hile katsoa muljautti pahasti vaimoonsa, vaan ei sanonut mitään.

Pikku Ainon päivät kuluivat jotakuinkin, vaan yöt...! Silloin hän usein värisi vilusta peiton siirryttyä syrjään ja akkunan hohkaessa kylmää hänen sänkynsä jalkopäässä. Silloin hän aina kauan huuteli äitiä; mutta kun ei kukaan kuullut, nousi lapsi ylös, hapuili suljettua kamarin ovea, jota ei saanut auki. Anni kuuli, kuinka Aino huuteli peloissaan hiljaisella äänellä: -- Äitii, minun on tylmä, minä peltään, avaa ovi! -- Anni ei useinkaan raaskinnut jättää lämmintä vuodettaan noustakseen kylmälle lattialle. -- Olihan tyttö opetettava pysymään yöllä hiljaa. --

Eräänä yönä kuu paistoi suoraan hänen vuoteelleen ja jotakin kylmää liikkui hänen kasvoillaan. Aino oli hiipinyt hänen luokseen ja tuijotti suurin silmin sopertaen: -- Minä peltään! -- Annia kiukutti tämä tällainen yön rauhattomuus ja hän hyppäsi vuoteeltaan ja riepoitti lapsen keittiöön.

-- Onpa nyt ilmeinen ihme, ellei sinulta yöllä rauhaa saa! -- ja luudantyvellä hän löi pelosta ja vilusta värisevää lasta. Nukkuihan Aino siten lämmitettynä, itkusta ja tuskasta uupuneena. Lapsi oli tottumaton yöllä kylmässä makaamaan, sillä äidin huone oli aina ollut lämmin. Hän sai kuumeen eikä jaksanut aamulla nousta, vaikka kissa teki lattialla temppuja, jotta sille piti nauraa ja "äititäti", joksi Aino Annia nimitti, paistoi lättyjä.

-- Onko Aino kipeä? -- kysyi Hile.

-- Kuumahan se tuntuu olevan kuin kekäle, -- sanoi Anni levottomana katuen yöllistä suuttumustaan. -- Ole sinä kotona, minä käyn tohtorilta kysymässä ja tuon lääkkeitä, -- sanoi Anni, ennen lähtöään tunnustaen Ainon polttavaa otsaa. Kaunis se lapsi oli kuin Herran enkeli; oikein tuli vedet silmiin sitä katsellessa ja sydän täyttyi lempeydellä.

Anni viipyi kauan poissa. Hile astui kiivain askelin huoneensa lattialla, huitoen käsillään ja heitellen niitä kuin kellon heiluria, pyörähti väliin Ainon vuoteen viereen ja taas takaisin; mutta äkkiä hän pysähtyi lapsen sängynpäähän, sysäsi akkunan auki ja veti peiton pois lapselta, kiiluvin silmin seuraten sairaan saamattomia yrityksiä vetää peittoa takaisin.

Raitis pakkanen kietoi pienokaisen kylmään syliinsä, ahnaasti suudellen hänen hohtavia poskiaan, kuumia huuliaan, hapuilevia käsiään ja joka jäsentään, kunnes sinertävä kalpeus ja koko ruumiin täristys ilmaisivat julmurille hänen tarkoituksensa saavutetuksi. Hän sulki hitaasti akkunan ja peitti Ainon. Samassa kuului ulkoa kolinaa ja Anni tuli kotiin.

-- Jestas, kuinka siellä on kylmä, -- puhui Anni, kiireesti riisuen päällysnuttunsa ja asettaen lääkkeet pöydälle. Hän ei heti kylmästä tultuaan huomannut huoneen viileyttä. -- Hui, ihan päälakea karmii ja otsaa pakottaa, eikä täälläkään lämmin ole. Aino, kultaseni, kuinka onkaan... lapsi, sinähän olet kylmä kuin leikattu kala ja täriset. Taivas varjelkoon, mikä sinun on? Hile, tuohan pian minun peittoni! Kas noin, kiedotaan ja viedään äititädin sänkyyn. Siellä on lämmin ja sitten saat lääkettä. -- Anni kääri lapsen huolellisesti pehmeään vuoteeseensa.

Hile vilkkui sivulta lähennellen ovea, puki sukkelaan turkin ylleen ja meni ulos.

Annia hyristytti. Hän ihmetteli huoneen kylmyyttä ja koitti eteisen ovea. Olihan se lukossa ja pellit kaikkialla kiinni ja hellakin oli ihan kuuma ja kamarin uuni lämmin. Hän piteli Ainon vaatteita siivotakseen vuodetta. Vaatteet olivat jääkylmät vaikkei hän sitä äsken tuntenut kylmiin käsiinsä. Katse sattui epäilevänä akkunaan. Lumi oli pyyhkäisty pois ulkolaudalta. -- Akkuna on ollut auki! -- huudahti Anna ehdottomasti. -- Se konna, se julmuri! Taivas armahtakoon meitä! Minä aasi kun jätin hänet yksin lapsen kanssa. -- Annia pöyristytti. -- Vaan mikä on syy? Ilman se ei sentään! Jos Aino nyt kuolee! --

Aino yskäsi. Se oli kuin vasaranlyönti Annin sydämelle. Sukkelasti hän juoksi lapsen luo, antoi lääkkeitä ja puhui ystävällisiä sanoja, vaan ne eivät voineet elvyttää pakkasen puremaa, hentoa ruumista. Se oli kuin kukka, jonka elonnesteet kylmyys on jäädyttänyt; se säilytti jonkun aikaa värinsä ja muotonsa ja raukesi sitten värittömänä, muodottomana multaan. Aino oli nyt kuuma uudestaan, mutta pieni ruumis nytkähteli, kädet ja jalat kangistuivat, suloiset kasvot vääntyivät.