Part 2

"Vain rautio kait olin oikeastansa: Mut ken oli siroojaksi työs? -- Sait hoitaa taitajan tointa kanssa Ja antaa työlles muodon myös.

"Kai lausuu nuoriso, aituri aito, Ett' työni ei ole suurikaan, Ett' taitoni ei ole taitajan taito, Ja sen olen valmis tunnustamaan;

"Mut jos se pohjan järkkyvän puhuu, Min suomen kielelle laskin näin, Ja vilpissä tieteilleeni se huhuu, Niin tohdin tyynenä nauraa päin.

"-- Hae, ystävä, tutki syntyjä, syitä, Ja työtä harrassa jatka sie; Älä niin kysy hetken mielistelyitä, Vaan suoraan käy, mihin tietees vie."

Ylioppilas nuori silmin sumein Hän katsoi suureen mestariin. Mut rumpu äänteli äänin kumein, Ja vinkui viulu, ja riemuittiin.

Korupuheet, teeskelty juhlamieli Oli kammona herra professorin: -- "Ilo oikea, selvä ja suora kieli!" -- Hän täällä viihtyi paremmin.

Hän pokkuroimatta nöyränä kulki, Ei kuunnellut joukkoa räyhäävää; Oli tiedemiehenä mainittu julki, Runoniekkana Suomen seppelepää.

Jaakko Korpi.

Ol' viikon työt ja tuumat varressaan, Mut ilta vasta hankkehessa. Ma istuin Korven Jaakon, talokkaan, Kodissa vieraanvaraisessa. Meill' ystävillä haastellessa Ol' ennen järkeä kai jäämisiin, -- Nyt sitten hetken vait siin' istuttiin.

Hän asian ol' puheeks ottanut, Mi painoi koko kansan mieltä, Lain lauseita, sen pontta punninnut Ja raa'an väkivallan kieltä; Hahmoillut ajan hyökyin tieltä Maan vaiheet -- turvaa kysyin kansan tän? Vait oltiin. Katsoin häneen, mua hän.

Mit' ukon katseess' olikaan: mä nään, Ol' säätyluokka toivojansa; Mä taas näin rahvaan miehiss' olkapään, Mi maata tukee, takanansa Valpas ja horjumaton kansa. -- Ol' kuin ois kuiskittu: "mi tulleekaan, Toisiinsa luottaa kansanluokat maan."

Mut sit' ei kysytty -- tuo tiettihin. Oi, kansaa epäillä ei saata! Nuor henki, yhteistunto uhraavin Se elähytti nuorta maata, Ja joka mies voi toistaan taata: -- Maa puuttui johtajaa, min sana sois, Sais kansan toimiin, rauhaa mieliin lois.

Se soikin! Tuotiin viikon sanomat. Oi, ahdistuksin aukoi maamme Nuot väkivallanhengen tarkkaajat; Ivaillen hetkeä ne jaamme, Mut kuinka lie, niin silmiin saamme Jo puheen, joka äsken kuultu on Salissa ylhäss' Yliopiston.

Tuoss' sana soi -- ei nuorisolle vain, Vaan koko kansalle, ja vakaa, Paikasta, joss' ol' Suomen johto ain Jo vuotten, vuosisatain takaa, Mist' taimi työ, kun muu maa makaa, -- Soi sana sitkeyttä kansan maan, Ja työhön käski lujaan, luottoisaan.

"Ei huku kansa, joka tahtoo, voi Kulttuurityöhön korren kantaa, Mi oman luo. Jos säät ne uhkaa, soi, Kajastaa kerran taivaanrantaa! Elämän, voiton työ vain antaa, Ei kelpaa toivottomuus toimeton. Ei, kaikki jaloon kilpataistohon!"

Tuon vanhus luki ääneen -- puisevaan Ja harvaan, mut se sattui kohti; Vain kasvot elostui, ja vuorojaan Niiss' ilo, into, lujuus hohti Ja rohkeus, mi elää tohti Ja koittaa, kuten ennen koiteltiin, Mut niin hän järkkyi, ääni petti niin.

Ja silmät kostuneet hän ylös loi, Ei peitellyt hän liikutusta. Tuo luottamus, tää hetki -- kuinka voi Nyt voittaa epätoivo musta! Mut vait on ukko luetusta. Pian lämpö läks, ja miettimään hän jää, Sanoma kirpos, alas vaipui pää.

Hän kuului kansahan, mi riemuaan Mitalla tyynen järjen suistaa, Mi innostuksissaan ja toiveissaan Myös elon pettymykset muistaa. Hän arvosteli -- hetket luistaa -- Totinen on hän kasvoistaan, sen nään: Mua ahdisti, mut miks, en tiennytkään.

"Turhaako kaikki!" --: Ukko havajaa. Hän olallen mua löi ja vie mun Luo ikkunan, miss' seutu aukeaa Hohteessa syyskuun iltaliemun. Tuo viljelys toi silmään riemun, Nuot talot, koulu päässä vainioin, Mut vakavaan hän virkkoi, lausui noin:

"Viis kertaa, sanotaan, nuot vainiot On karhu mainaan haltioinut, Viis kertaa poltettu on kartanot, Ja taas on kirveenkalke soinut. -- Mit' oletkaan, sa kansa, voinut! Ja nuot kun kestit, maa ol' metsävyö, Sua hallat painoi, pimeys ja yö.

"Mut nyt? -- Jo Suomi-äiti kansalleen Levitti aarrerikkaan helman; Tää aika uljas kehityksineen, Kajahdus Väinön runoelman Ja Runeberg, Cygnaeus, Snellman -- Tää valistus, tää itsetietoisuus, Tää lämmin, kirkas, vapaa aika uus!

"Yhteiset muistot meill' on tappioin Ja voittoin myös sun suruaikas, Ja eessä onnenkaus tää verratoin, Yhteinen tahto, voima raikas, Ohjelma vastaisiks jo kaikas! Miks epäillään? -- En sano: koittaa voi, Vaan koittaa uskaltaa ja voittaa voi!

"Salassa kyll' on vaihees, synnyinmaa: Voi tulla murheet aikain tiellä, Ja vastaisuus voi maahan hajottaa, Mi työllä rakettiin ja hiellä. Jos niinkin -- taas ne nousee vielä! Ei meitä vaivuttaa voi kuolohon, Se mahdotonta, myöhäistä jo on."

Tuomas Nyysti.

Ja kansanjuhlassa seisoi hän Ala-Nyystin Tuomas, Ett' tärkeät häll' oli mielessään, Sen kohta huomas. On laulua, leikkiä, hyörinää, Jo into silmissä säihkyää, Ja kansanopisto-aate Tuli nyt hänen selvittää.

Ylioppilasten on toimi -- he ties, Miten tehdä tyystin: Puhujaks oli pantava rahvaanmies, He saivat Nyystin. Nyt mieliä valmistais hän vaan, Kysymyksestä huomenna taistellaan, Hän itse kannatussummaa Käy kunnalta vaatimaan.

Ja Nyysti äänettömyyttä pyys: Oli kuulevinansa Jo outoja aivan, kun saapuu syys, Saa opistot kansa. Niin jatkoi lausein koruttomin, Mut pontta on kätketty sanoihin, Ne iski kuin kuokka korpeen, Mi kynnölle raivattiin.

Hän näytti, kuink' oli onni maan Valistus rahvaan; Ei moukista, jollei herroistakaan! Niin uskoi vahvaan. Kas, ohjauksetta hukkaan jää Moni johtajaks syntynyt oiva pää Vapautta ja kansanvaltaa Sivistys synnyttää.

"Maantyössäkö oppi on arvoton? Vai vie se ojaan! Ei, tieto maaperä vankka on, Mihin kylvöni nojaan. Lien myös toki työmies viinamäen, Ja kartuttakoon kukin leiviskätään, Niin käski jo Hän: näet silloin Työt Luojan selvemmin nään.

"Etuvartio Pohjassa Suomenmaa On yötä vastaan. Asemastaan kansa ei luopua saa, Ei Euroopastaan! On työhön käytävä aikanaan, Maan varustuksia vahvistamaan -- Jos _ei_, ja jos hukkuu kansa, Se syyksemme lasketaan."

Tähän suuntaan -- selvemmin loppupään Hän puhui vielä -- Ja seikkaa seikaksi syömessään Ei maamies kiellä. Mut nuoriso kaikki innoissaan Se yhtehen kertyy laulamaan, Ja "maamme laulu" jo kaikuu, Ja päät ne paljastetaan.

Ett' asia näin alustuksen sai, Oli kyllä totta, Mut silt' ei varmaan huominen kai Mene taistelotta! On toista asian myöntäminen, Mut koitas, uhrau puolesta sen! -- Olin kiintynyt kysymykseen, Menin kuntahuoneellen.

Pihalla kansan ryhmissä näät, -- Juro, äänetön joukko; On siinä tunnetut tuittupäät, Koko metsäloukko. Tuo kaikki jo ties, mink' arvata voi, -- Mut ei! -- ken moittii? -- vaivoin, oi Me Suomessa leipää syömme, Maan köyhäksi Luoja loi!

Oli liiaksi vilkastoiveinen Koko hanke ja koitos, Toki rinnalta suurten kansojen Me jäämme loitos! Lisäks vanhoillisuus! -- papin vaikutus? Kuka ties, mikä hällä on vakaumus! Myös valtion kannatus petti -- Ei, turha on ponnistus!

-- Tuli pitkä ja kiihkeä kokous tää. Monen kiehui sappi. Monen myös oli kahdella vaihein pää, Kun poiss' oli pappi. Mut Nyysti hän tyynenä syrjässä on, Kuin ainakin johtaja taistelon, Hän kuntansa tunsi! vain hätään Avuks heitti hän lausunnon.

Jo puoleks myöntyy rintamaa -- Vain summa on suuri! -- Jo Nyystiä Lauronen kannattaa Ja Tuokko ja Tuuri. Jo kertoo Kokko harmaapää, Niin monta seikkaa mietittävää, Kuink' uhrattiin rovot ennen, Kun maan etu vaati nää.

Vain metsäkulma on taipumaton, Se huutaa, rymyy. Käy Nyysti nyt itse taistohon, Hän salaa hymyy. Hän ties, vain väittelyks väittely jää, Mut pilkka se lyö Jörö-Jaakot nää, Hän tähtäsi kunniantuntoon Ja pyys sitä herättää.

Siin' istui hän tuo jyhkeä mies Ja iski kohti. Miten leikiks hän pilkankin kääntää ties! Miten silmänsä hohti! Mut mielet kun näkyi tyyntyvän, Kun hymyyn suu kävi jäykimmän, Oli Nyysti ääneti hetken, -- Ja jo valttinsa viskas hän:

"Etumaisina aina, muistakaa, Oli meidän kunta! Nyt, nyt kukin meistä näyttää saa, Vetänemmekö unta! Juur meiltä alku vaaditaan! Maa meihin nyt kääntää katseitaan: Miten päättänemme tänään, On päätös Suomenmaan!"

Tää pontena häll' oli, muistan tään, Se ratkas seikan. Ja jo pois ukot lähtivät mielissään, Kuin voitosta veikan. Moni nauroi siin' muka nyrpein päin: "No kaikkiin meidät hän saikin näin!" -- Vait painoin voittajan kättä, Ja Nyystin seurahan jäin.

Pois meidät vei ori vauhkosuu -- Oli voitto saatu! Muut kunnat nyt kilpahan kiihottuu: On opistot taattu! Ma haastelin, juttelin riemuiten, Mut hän vain istui miettien; Hän vihdoin ääns' ylös katsoin: "Taas vainio lapsilleni"

Pari sanaa vain, mut ne ymmärsin -- Hän isiä muisti. Ja kieleni mykkeni äkkihin, Pyhä tunne sen suisti. -- Suku suuri ol' Nyystin! tarmollaan Isä kuntaan sai ens kouluja maan, Isovaari ol' Rahka-Jaakko, Jota siunaten muistetaan.

Hän _liian_ viisaaks mainittiin, Oli miettivä mies hän, Rupes miehuuden voimissa syytinkiin, Mut tuumansa ties hän! Ajat kaikki nyt nevalla laskuja luo, Ja kuokkii, polttaa -- ja "hullu" on tuo; Kun kuoli, jo nähtiin heelmät -- Ja nyt pelto on Suupohjan suo!

Talonpoikainen suku oiva tää Se on syntyä suurta! Ja Tuomaass' on suvun aatteikas pää, On samaa juurta. Sama hyötynsä katsomattomuus! Sama tarmokas ihanteellisuus! Myös hän teki työn, jota muistaa Ja siunaa polvi uus.

III. YLÄKARJALASSA.

Vielä ne huojuu honkapuut.

Vielä ne huojuu honkapuut Savon suurilla salomailla, Eikä Karjalan vienosuut Ole rohkeita poikia vailla. [Kansanlaulun mukaan.]

Päivät pitkät hakkuu käy Salon suurilla kankailla siellä, Ristissä tien ei loppuvan näy Kisa ruskeasilmäin vielä.

Pehmyt miel' tytön laadukkaan, Ja sitkeä hongan pinta: Poika on kuin luonnossaan, Ja laulua tajuu rinta.

Vielä ne hongat huohoaa Salon rohkeita poikia varten, Syömet sykkii riksuttaa Yläkarjalan kaunotarten.

Nuot metsäruusut tuoksahtaa.

Nuot metsäruusut tuoksahtaa Ja kuiskii viehkemiellä: "Ei työhös mielesi tyrtyä saa, Myös riemuja on salon tiellä."

Soi kaukaa laulelo vienoinen, Mi tännempää yhä liitää. Ma ruusun taitan, ja viehtyen Luo laulajan mieleni kiitää.

Työjärjestys höltyy.

Voi tanssi-iltoja noita, Ja tyttöjä seudun tään! Taas pitkiä praasnikoita Läks miehistö viettämään.

He huomenna tietysti makaa Ja pitää pyhää vaan. Ma tuolta järven takaa Käyn miehiä hankkimaan! --

Pien' poika, viisas ja tarkka, Hän soutajaks tarjoutuu, Ja -- taivas! -- neito arka, Kylän kukkea vienosuu.

Pidin perää, soutajat sousi, Ma kahden kauppoja tein; Jo neito nauraen nousi Ja istahti polvillein.

Yön kirkasta järven pintaa Nyt vitkaan venhe ui; Siin' rinta vasten rintaa Mult' asiani unhottui;

Ett' ei tule miehistö työhön, Vaan pitää praasnikkaa! Ett' tyttöjen liivivyöhön He huomisen vaihettaa!

Pien' poika, viekas kuin synti, Kääns' salaa venheen siin', Ja ennenkun tiesin, se kynti Kotirannikon hiekkaan kiin.

Ja katseen veitikkamaisen Loi minuun riiviö tää: "Ka sait, briha, neitokaisen -- Da i praasnikaks huominen jää!"

Hyväthän kaikki tyttöset on --

Hyväthän kaikki tyttöset on -- Mut laske vuosia selkään! Olet, impeni, vieno ja verraton, Mut äitiäs hiukan pelkään.

Kuin kissalta hiiret istuimme vait Yön liepeillä porraspuilla; Vain silmin tohdimme haastaa kait, Mut niin sopi suudella suilla.

Ja yö oli tenhosa, kujeekas, Ja vaitolon unhotti hiiret. Sä säikähdit hajakutrejas, Ja mun tuli portailta kiiret.

On hetken jännitys äänetön! Niin nauroit viekkahasti --: Me hiivimme laitaan pyörtänön, Miss' aamu jo heinää kasti.

Kun käyn sivu mökkis varhain --

Kun käyn sivu mökkis varhain Salomaitani viistämään, On päiväni viehäke parhain, Kun aamutöissä sun nään.

Sa laulaen kannat vettä Tai lehmies lypsyyn käyt. Niin vaikenet -- äkkiä, että --! Ja kainona astuvan näyt.

Mut tervehdykseni viiton, Sä hymyyt empien. -- "Ihan päivän kanssako liiton Sä teit, sulo neitonen?

"Liet itse päivänpaiste, Lie Päivölä mökkis pien', Ja lemmikki on jumalaisten, Ken luoksesi löysi tien."

Kun päivän ensi säde säikkyy --

Kun päivän ensi säde säikkyy, Sen suuteloista heränneinä Kuin kastehelmet silmäs väikkyy, Sä neito nuor, sä hento heinä.

Ma katson syvään noihin silmiin, Jotk' kasteenutuisina päilyy, Ja mailma mulle aukee ilmiin, Mut hento vartes värjyin häilyy.

Ruispiennar vienosti tuoksi.

Ruispiennar vienosti tuoksi Apilalle ja virnallen. Mä näin kuka sinne juoksi, Ja hiivin rukiisen.

Pää kutrikas häämötti ikään, Luo neidon istuuduin. En ollut millänikään; Hän väistyi pilkkasuin.

Mut tähkät ne yllä nuokkuu -- Ei turva haittaa tee -- Ja neidon rinta huokuu, Käsi kortta jo hapuilee.

Hän päänsä äkkiä käänsi, Vaikk' istuin mykkänä, vait: -- "Niin -- kuinka?" hän värjyen äänsi, Ja korsi se katkes kait.

On virnan ja apilan tuokse, Ja perhot ne liihottaa; Hän väisteli, hiipi luokse, Hymis lempeä taivas ja maa.

Kulovalkealla.

Meist' ystävät tuli vuolla, Mi käy läpi korpimaan; Kulovalkea kankaan puolla Oli hillitty raivossaan.

Yli linjan liekkejä osuu, Ja miehet ja naiset huus -- On neito, mi ääneti hosuu Ja tekee työtä kuin kuus.

Siro varsi -- vaarojen kukka Ja ryhti voittamaton, Alas niskahan valuu tukka, Ja kenkinä virsut on.

Veenkantoa käskijä sääsi, Sun sankohon käyvän näin. Mut kas, pian herposi pääsi, Ja auttamaan sua jäin.

Kuin toisensa kiusaks työtään Teki kumpikin ääneti suin, Me riensimme vuolle myötään, Ja kymmenet sangot luin.

Kun väistyi vaara, ja yöksi Me istuimme varrelle vuon, Käsivarret ne kaulavyöksi Sain uuden kultani tuon.

Jo luomisinto keväimen --

Jo luomisinto keväimen Sydämistä ja luonnosta haihtuu. Kun noin olet tyynen vienoinen, Mun mieleni suruun kaihtuu.

Niin kaihosan pitkään helkähtää Myös laulu kyntörastaan; Mun kaihoni metsään sykkäjää, Ja kaihoja sykkii vastaan.

Eksyksissä.

Sä neito nuor, älä juokse, En metsärosvoja lie. Tule tänne nuotion luokse Ja näytä kylään tie.

Olen kuulusa Lippo liukas, Vävyks määrätty Tapiolaan; Mut kun oli suutelot tiukass', Jätin impeni kasvamaan.

Ja itse mä eksyin, tiedä, -- Ja näin kyläaidan taa! Nyt saat Lipon kotiis viedä, Ja suutelon sulta hän saa.

Mitä aarteita Tapio salaa, Jotk' kaikki on jaloissain, Ne hylkää Lippo, hän halaa Sua yksin, lemmitty, vain.

Aunus on uljas kansa.

Tuo vanha Väinämö muinen Hän kosken rannalla soitti, Ja kantelo soi kalanluinen. Sitä kuunteli miehet ihmein Ja neidot kyynelvihmein. Hänet itsensä kyynelet voitti: Ne laulajan poskilta kieri Ja helminä koskeen vieri. Mut sotka ne ilmoille jällen Toi alta vetten vienoin, Ikiriemuksi kansalle tällen Ja nuorten neitojen hienoin.

Niin istun koskella tässä Tytönhoukutuspeli käissä, Mut ei ole neidot näissä Nyt soittoa ihmehtimässä, Ja helmeni hukkaan hilkkuu. Mut missä on vienona koski,

Tuo Aunuksen partaposki, Vaka, vanha ja Väinämömäinen, Ja poika, mi vain mua ilkkuu, Hän parhain Lemminkäinen, Ovat simpsujen pyydännässä, Ja neidot siellä on lässä. Ukon parrassa laulut lymyy Nuot Väinämön vanhat, kummat, Pojan uhkeat huulet hymyy, Ja silmät säihkyvät tummat. Mut neitojen vastaan vilkkuu, Kun helmet poialla hilkkuu.

Ei, Aunus on uljas kansa! Oma kultani jäi ihastuksiin, Kun poika toi korujansa Ja kolkutti kultani uksiin: Minut itseni hurmaannuksiin Sai ukko lauluillansa.

Sa kultani, valkolumpeen'.

Sa kultani, valkolumpeen', Tule luokseni virralta pois! Sä siell' olet illat umpeen, Kuin koskessa sielus ois.

Sua häikäsi helmet, armaan', Joit' etsii Aunuksen mies, Mut murhe ne loi, ja ne varmaan Vain murheita muille ties.

Ne on simpsujen tuskia, kulta, On impien itkuiks nuo: Tule pois, saat helmiä multa, Jotk' ainaista riemua tuo.

Surut, kaihot helmeni loivat, Jotk' kiinnitän kaulaas niin, Mut vienosti helkkyen soivat Ne riemuja ikuisiin.

Yökunnissa.

Kanat Suopään torpparin, kurjet nuo, Ne sadetta illalla huusi; Tänä yönä ei nuotio turvaa tuo, Ja vuotava on maja uusi.

Hätäkatto kuin seulasta suihkuttaa, Ei ruumiisen tule unta. Mut Lempo mainekirjansa saa Ja Suopään joukkokunta.

Majatuohemme Suopään Iivana vei, Susi-ilves ja metsävaras. Ja jottako kelpas? -- Ettäkö ei? -- Oli sen erän saanteja paras!

Pikiöljyä mies muka myy, mut ois Veronkantaja metsässä vapaa: Pyhi nostettu sammal kannoista pois! Kysy torpasta lehmäsi lapaa!

Piki-Iivanan työala nähty on, Mua suututtaa koko joukko: On akka noitia kalmiston, Ja poika se on muka houkko.

Mut tyttö on arka ja kaikkoaa, On kaunis kuin illan kateet, Ja hän mua enemmän kiusoittaa, Kuin varkaiden kiusat ja sateet.

Arhipanvaara.

Nimi torpalla Arhipanvaara on, -- Nimi ruhtinaallinen kyllä -- [Parhaat Kalevalan runot _Arhipalta_ saadut.] Mä siellä näin ikikantelon, Näin neitosen kassa yllä.

Ja neito kaihoten naurahtaa, Kun koitin kantelon kieltä -- Ei poiassa parran murtajaa, Ei Väinön urhojen mieltä.

Mut ukko uunilta laskeutuu, Käy itse soittajaksi, Ja itkuun neitosen vetää suu, Ja ma näin ukon ruhtinaksi.

Hän.

Hän Laatokan lahdilla sousi Yli läikkyvän aallokon; Puna poskille silloin nousi, Ja silmä ol' vallaton.

Hän hajalla kutrit yksin Kesäilloin uinua voi, Miss' siimehet yhdytyksin Yli salmen kaihoa loi.

Hän on kesäunteni impi, On vienoin, henkevin, Ja kauneinta kaunihimpi, Mitä lassa ma haaveksin.

IV. NIITÄ NÄITÄ.

Paratiisi.

Jos minne katsees kääntyy, On tuskaa, synkkyys yön, Ään' halki mailmojen ääntyy Elon turhuutta, tyhjyyttä työn.

Sen tiedät ja elää halaat, Jäät työhön ja laitat häät, Sydämeltäsi tuskat salaat Ja onnen unta näät.

Niin oudolta mieleen tuntuu.

Niin oudolta mieleen tuntuu, Kun soi sanas kirkkaan kuulas: Sisin sieluni aatos, mi untuu, Saa muodon ja lauseen suullas.

Mut kun sanot onnemme riemun Elon harhaks vain, joka haipuu, Syön tuntee polttavan liemun, Jää jäljelle ääretön kaipuu.

Golgatalle.

Kun huudat valheeks, mihin Levi vannoo, Ajot' uskoo Juuda, seuraa fariseet, Ja valheen tajuavat sadukeet On vait, tai yhteiskunnan tueks sen sanoo;

Kun tiedät, että aatokses, mi janoo Ylintä totta, löys vain sirpaleet, Ja että palkakses jää karvaat veet, Jos eloon sielus selitystä anoo;

Kun melkein sorrut maisen murheen alle, Mut muita muistain lähdet maailmalle Ja vaivaa pienimpäin koet huojentaa,

Niin silloin raskas ties käy Golgatalle, -- Epäilet työtäs -- vääryys vallan saa -- Ja huudot kaikuu: ristiinnaulitkaa!

Giordano Bruno polttoroviolla.

Sä suurin ihmisistä, Jumalan vertainen, Sä _lama sabachihaui_-huutos, Sä itsehän huusit sen.

Tuhanten vuotten päästä Työs vieläkin vankkana on. Mitä kärsit ja teit, mikä tehtiin, Oli armoksi ihmenon.

Et taistojes heelmiä nähnyt, Tekemättömäks katsoit työs; Oli mailma mustana eessäs, Epätoivossa mielesi myös.

Ma halpa ja kurja työmies, Min tuulahus tyhjäks saa, Mitä kärsinkään, mitä tehdään, En uskalla vaikertaa.

Kerjäläismunkki

Skaran ryöstetystä luostarista.

Elian aallot mustina viiltää, Tuomiokirkko! Rististäs säde viimeinen kiiltää, Siitäkin yö sen laas.

Yö yli linnan jo häälyi kauvan, Tuomiokirkko! Valtikka, pantu suojaksi sauvan, Nousi ja työsi jo kaas.

Puolsit ihmisikää monta, Tuomiokirkko! Hengen valtaa riippumatonta Synkkäin metsien maass'.

Muodot on mailman, henki on Herran, -- Tuomiokirkko! -- Kansojen pääks sinä pantu kerran, Suostutko sorrantaas?

Henki on nouseva ahdingon alta, Tuomiokirkko! Maallinen valta, maallinen valta, Alistut kerran taas!

Syyslehden varisevan näin.

Syyslehden varisevan näin -- Toiveiden harha taas, mi haipui häivähtäin!

Kas, puiston kostean ja mustan maan Laill' ilvestaljan peitti Nuot lehdet lakastuneet hohteessaan, Joit' taistot, myrskyt hukkaan heitti! Ja vitkaan puiden oksilt' tippuivat Kuin helkähtäin syyssateen raskaat pisarat, Ja korvihin soi soinnut vienon haikeat, Turhuutta kaiken hiljaa valitellen, -- Tuo luonnon ylhä ikivalitus --

Oi, kuin tuo sadepiskain vieno vaikerrus Mun meni muinoin sydämellen'!

Syyslehden varisevan näin -- Nautittu riemu vain, mi haipuu häivähtäin! Puut puiston punaan käy ja kellervään, Ja värejään ne tuhlaa; Ne eivät vuota, toivo niitäkään, Mut tohtii viettää riemuin juhlaa! Vaikk' kolkko, synkkä on syystaivas tuo, Niin vielä päivän pilke lämpöäkin luo, Ja luonto ottaa varteen hetken riemut nuo, Nuot valon, värein nautittavat hoivat, Ja ihanoi nyt kauneutta noin --

Oi, kuin nuot päivän pilkkeet, vaikk' oon toivotoin, Mua riemuun vielä saattaa voivat!

Leonardo da Vinci.

Ei, jätä kidutukses, Benvenuto parka, Pääs nuoren leikkely ja sielunvaivas suuri! Sä jätä munkinkatsees, tiede valon-arka, Min eri osiin jakaa luostarkoppein muuri!

Sun henkes syleilköhön koko kaikkisuuden Ja tutkikoon kaikk' aatteen alat vapahasti. Se silloin sulle haastaa henki ajan uuden, Ja luonto eloos yhtyy sopusointuisasti.

Monille säteille on ihmissielu avoin; Sä niitten loistaa suo, ne kaikki sieluus kerää, Niin kaikkoo yö, mi peljättää sua haamun tavoin, Ja haihtuu kauhu, nousee into, sydän herää.

Mä itse: "_nil humani a me alienum puto_", Mä yhdistää koin kaikki ihmiselämässä; Ja sisällön on elo saanut, Benvenuto, Ehjyyden henki, nuoruus ruumiissa on tässä.

Työhuone tää tuo mieleen monen riemun lauhan: Mä tuossa tutkin, tieteilin, sain runot soimaan, Täss' olin insinööri töissä sodan, rauhan, Tein tässä koneen vastaisuuden liikevoimaan.

Ja tuoss' on soitto, tuossa piirros katedraalin, Ja hävitetty Sforzan kuvapatsas tässä, Ja tässä Mona Lisa, vielä märjin maalin, Hän ihanteeni ilmielävänä lässä.

Tuhanten joukosta ma tunsin sinut, aino! Niin hienot oli piirtees, varmat, erikoiset, Niin leikki suus, niin älykäs ol' silmäs kaino, Niin katsees viehkeät ja sentään ongelmoiset.

Oot arvollinen taideniekan ihannella, Oot arvollinen uuden ajan ihanteeksi, Ja siks nyt kultarihmalla ma hienoisella Sun kruunaan renässansin kuningattareksi.