Part 3
Se naisen povess' uhkuvassa kaikitenki On uuden päivän synty, alku uuden aamun: Sen säihkeess' iloitseva taas on ihmishenki, Ja elon hilpeys häätää munkki-ajan haamun.
Tohtori Pascal.
Työssään, pöydässään hän istui uljuudessa miehuutensa, Tieteen taistelija siinä, yksin kesken kirjojensa. Kirkas otsa on, ja säihkyy kaukosilmä tietäjän, Mutta pielet suun ne värjyy, työstään ylös katsoo hän.
Talteen toi hän teoksissaan, jotka painaa ajan vaakaa, Vuosisatain viisautta, kirkastain sen kuorta raakaa; Kulki Indian templisolat, kautt' Iraanin taivojen, Painoi tieteilynsä kärjen puhki Hellaan aatosten.
Näytti, kuinka ihmishenki, eri kansat eri maillaan, Vertauskuviin kutoneet on samat perusmietteet laillaan; Selvitti, mit' tiesi kosto ja Gehennan kidutus, Myytin jumalien-ilta sekä meidän vapahdus.
Ja niin paljon häll' on vielä aikuisilleen lausuttavaa. Silmissään hän näkee mailman, joka ihanteitaan avaa; Summa kaikkein aatteittensa -- vuosisatain mietteilyt -- Esiin kumpuais, ja niille muotoa hän ei saa nyt.
Työstään katsoo hän: nuot kirjat, täynnä tieteen terävyyttä, Jot' on käyttänyt, joit' on hän täyttänyt, ne tuoss' on syyttä! Ne on vailla lopetusta. Tokko koskaan esiin saa, Mikä täydentäis ne, uutta ihanteensa maailmaa?
Turha kuulakas on muoto, turhaan hioo lauseitansa! Ei ne vastaa lämpöön hänen toiveissaan ja uskossansa. Syyttä, kaksinkertaisesti, kansissaan on kirjat nuo: Harvat niitä tuntee, kansa niist' ei virvoitusta juo.
Miten muinaisajan viisaat aatteilleen sai alat laajat! Miten heidän ihanteensa valtas kansakunnat taajat! Miks? -- he loivat vertauskuviin ylhät, pyhät totuudet, Jotta tajuta ne saattoi ajan lapset pienoiset.
Siin' on keino, siin' on neuvo! Oma työnsähän sen antaa! Runon siivet tästäpuolin hänen aatteitaan saa kantaa: Runous, min hylkäs hän, min laski arvoon alhaiseen, Teokset se täydentäköön ylhäisine määrineen.
Vielä on hän miehuudessaan, joustavuus on aatoksellaan, Taideaisti koulutettu pylväskäytävissä Hellaan. Summa kaikkein aatteittensa, ihanteiset mietteilyt, Esiin kummutkoot, ne ilmi runon hetteet tuokoot nyt.
Kirjoitukset pois hän siirtää, innoin tehtäväänsä käy hän, Huomaa, kuinka tunteen hehku sulattaa jo muodon jäyhän. Aatteet kiteytyy ja säihkyy kaukosilmän tietäjän, Ja hän näkee, että tässä taistelunsa voittaa hän.
Kannel.
Soitto on suruista luotu Illan pitkäksi iloksi, Sisko sillä yksinäisyys, Kaima hongikon humina.
Tulkatte Suvannon urhot Maantyöstä, erän ajosta, Tulkatte ehtoisat emännät Mansikalta, Muurikilta, Sekä neidet naurusuiset Ja kaikki Kalevan kansa -- Viikon huolet heittäötte, Tulkatte joka pyhäksi Soitoille sorean Suomen: Soitto on suruista luotu Illan pitkäksi iloksi.
Tulkatte, tulinen varsa Korjan kirjotun edessä, Konsa hanki kannattavi, Kattavi kidehelyillä Metsät, mannut, ummet lammet, Ja on taipalet lyhyet.
Tulkatte kesätiloilla, Naiset aisaslaudaksilla Sekä kaikki nuori kansa, Miehet astuen edellä, Konsa mänty, konsa kuusi Nuorennoksia noruvi, Tahi kukkivi kanerva; Tulkatte joka talosta Kiemurrellen kankahia, Poikki soiden porraspuiden. Tulkatte vedentakaiset, Tulkatte punaisin pursin Päällä purjehet siniset.
Tulkatte joka pyhäksi, Viikon pitkän päättyessä, Salon pitkiltä periltä, Sankean meren sivuilta, Riemusille, soittosille, Soitoille Suvannon kansan. Soma on soitossa eleä, Soitto Suomen yhdistävi.
Noinpa virkki Väinämöinen, Tietäjä iän-ikuinen: "En kiitä elon hyvyyttä, Enkä riistan rikkautta, Jost' on heimoni hajalla; Kiitän mielien syvyyttä, Kansan kaiken rakkautta, Jos on leipäkin vajalla. --
"Kyllä kansani suruissa Näillä soitteluilla Suomen Päänsä pystyssä pitävi. Mutta Sampuen muruista Silloin onni, uusi huomen, Myöskin maalleni itävi."
Viikon huolet heittäötte, Tulkatte joka pyhäksi Soitoille sorean Suomen: Soitto on suruista luotu Illan pitkäksi iloksi, Soma on soitossa eleä, Soitto Suomen yhdistävi!
Kun aamu kirkkainna väikkyi.
Kun aamu kirkkainna väikkyi Ja ruskoa loi yli lahden, Meri ääretön eessämme läikkyi, Miss' istuimme rannalla kahden.
Sinä vihreillä sammaleilla, Ma paadella jalkais luona; Oli mielet herkkinä meillä, Ja haihtunut arkikuona.
Ja muistosta luin runon silloin Ylös sinuun katsoen silmiin, Runon hienoimman, mitä milloin Runoniekka se lausui ilmiin:
"Elä luule mun tuhanten lailla Sua kahlehtivan' -- oi, ei! Koen aukoa mailmoja sulle, Mihin aattehes tuskin vei.
"Niin silmäs tarkistuneina Isot tutkis ja pienetkin, Ja ma itse niin mitätönnä Sun eessäs seisoisin."
Olit vait, mut retkille noille Sun mielessäs heräs kaipuu, Sä silmäsit pois ulapoille, Miss' aallot ne kuohuu, vaipuu.
Kas, raitisten tuulten kanssa Ne saapuvat lounahasta, Ne Suomeen tuo mukanansa Ajan aatteita Euroopasta.
Tule pois! oi, etköpä tulle? On vapaus myrskyssä siellä! Olet kahta kalliimpi mulle, Jos saan sinut auttajaks tiellä.
Hyvästi, tyttö kulta.
Hyvästi, tyttö kulta, Työt pois minut luotas vie, Mut vaihdamme kirjeitä -- niinhän? -- Ei vain kovin usein, sie!
Älä niin mua katso pitkään, Vaan rinnoillein tule pois: En koskaan lemmestämme Kevättuoksua puuttuvan sois.
Ota rinnastas tuo ruusu, Mä tän otan rinnastain. Sydän nuori on tuoksuva kukka, Puolpuhjennut umppu vain.
Jos niin terät nyhdät ja avaat Tuon hienon, runollisen, Niin näät, miten pieni on määrä Terälehtien tuoksuvien.
Kun kirjeitä vaihdamme, kulta, Kunis taas vie luoksesi tien', Joka pienoinen kirje olkoon Siro, tuoksuva lehti pien'!
Sydän vitkaan lehtiä terii, Siks säästä hentoja sie, Niin että kun yhdymme jälleen Taas syömemme täysinä lie.
Olen syntiä tehnyt.
Vaitolija vieno, tyttö armas, Sa minuun tyynenä nojaat vaan, Ja äänettömyytes mulle kuiskii, Mit' ei puhu mitkään kielet maan.
Tuoss' eessäs aukee siintävä salmi, Miss' sorsat kuin verkon hahtuvat ui. Sua vaarako vaanii? -- Kuinkahan koskaan Tää vertaus päähäni juohattui!
Oi, tunnenhan syyn -- tää aamun tenho, Vesi tyyni ja kirkas taivas ja maa, Ja sa itse, äänetön tyttöni vieno -- Tää kaikki mieltäni ahdistaa.
Olen syntiä tehnyt, syntiä tehnyt, Ja noin olet tyynenä rinnallain! Oi, tyttöni, miks mua vastaan nojaat? Ja miks sinut, hempeän, puhtaan sain!
Ujot silmäsi, viisaat, kirkkaat puhuu, Ja syömeni hetteet tulville sait; Oi, lempesi äärettömyyttä en mittaa Ja syntini suuruutta punnitsen vait.
Nuot valkokielot häämyssä hohtaa.
Nuot valkokielot häämyssä hohtaa, Ja koivut ja tuomet ne tuoksuaa. Miten lempi mieltäni tuudittaa Ja unten maailmaan minut johtaa!
Sävel soi läpi henkevän iltakalveen -- Tuo kyntörastaan tuttu ään'! Ja se yhdistää unen vaiheet ja valveen.
Min harhana hylkäsin, todeksi nään, Ja kun silmäni äkkiä silmiäs kohtaa, Niiss' entiset marmoritemplini hohtaa!
Kuin ensin yhtyissämme.
Syön sävähti, kuin ään' ois soinut vieno, Saloa suurta yksin käydessäin. Mua vastahan lens tuoksu hieno, Puvervat, pienet kukat sammalissa näin, -- Kuin ensin yhtyissämme.
Oi, ensi yhtymystä alla siimeiden, Ja kuinka sydämeni sykki riemuinen, Mut mikä äänettömyys tunteen aihein! -- Me loimme vait vain lointa aatosten, Mit purppurassa säikkyi värivaihein, Ja kukat pienet meitä katsoi tuoksuillen, Ja puissa kirkkaat kastehelmet säikkyi,
Mut silmässäsi armas kyynel väikkyi.
Kuin vieno ääni sydämeeni kuiski, Ja muistot taas ne heräs ilmihin. -- Miss' salon kuuset hiljaa huiski, Ma sammalille istuin illan siimeisin, -- Kuin ensin yhtyissämme.
Ja taas kuin silloin sydän sykki riemuissaan, Ja tunnelmissa vait loin unten lointa vaan, Ja vieläkin ne värivaihein säikkyi, Ja kukat pienet taas loi tuoksuaan, Ja puissa kirkkaat kastehelmet väikkyi. -- Oi, vuotten takaa kaikki viel' ol' ennallaan! Ja kaikki, kaikki kaipuusen mun johti,
Mi hymnein liitää vaimoani kohti.
V. KÄÄNNÖKSIÄ.
Robert Burns.
1.
Jos mikä lie!
Ken kunniallista köyhyyttään On häpeissään, tai mitä, lie, Hän raukka on ja väistykään! Pää pystyyn mies, jos mikä lie! Jos mikä lie ja mikä lie, Lie halpa työs, tai mitä lie! Vain kullan leima sääty on, Mies kultaa on, jos mikä lie.
Viis siitä, syökö kontistaan, On sarkainen, vai mikä lie! On houkka houkka loistossaan, Ja mies on mies, jos miten lie! Jos mikä lie ja mikä lie, Jos kiilloton ja mikä lie, Niin suora mies, vaikk' köyhäkin, On kuningas, jos mikä lie.
Kas pöyhkää, röyhkää nulikkaa, -- Ties Loordiko, vai mikä lie Jos sadatkin tuo pelkoon saa, Hän nahjus on, jos mikä lie. Jos mikä lie ja mikä lie, Jos helyt, tähdet mitä lie, Mies vapaamieli näkee nuot Ja naurahtaa, jos mikä lie.
Kuningas viittaa: valmis on Parooni, kreivi -- mikä lie; Mut kunnonmiehen tekohon Ei pysty hän, jos mikä lie. Jos mikä lie ja mikä lie, Jos nimein sointu mikä lie, Niin kykys, voimas tunto tyyn' On ylempää, jos mikä lie.
Niin uskohan siks muuttuvan, -- Ja muuttuu siks, jos mikä lie! Ett' tunnontyös ja kuntos myös Vie valtaan sun, jos mikä lie. Jos mikä lie ja mikä lie, Viel' ajan näät, jos mikä lie, Kun mies ja mies ne halki maan On veljiä, jos mikä lie.
2.
Myllärin Miska.
Hui, hai! Myllärin Miska, Jauhomekko-mies! Pussiin markkoja pyytää, Penneiks jäävän ties. Niin oli jauhossa mies, Jauhossa lakki ja niska, Jauhoinen oli suu, Jolla suuteli Miska.
Hei, sitä Myllärin Miskaa, Säkkein jauhajaa! Siinä se virkamies on, Kokoo tavaraa; Laariin jauhoja saa, Markkoja arkkuun viskaa; Sattuis, vaikka liivini sais Myllärin Jauho-Miska.
3.
Jo taatto kielsi, äiti kielsi, Ei kieltoa kuullut hän; Ei tyttö kuullut, ei liemen luullut Niin karvaaks kääntyvän. Ja poikahuippari Jumping John Hän petti kaunoisen -- Oi, poikahuippari Jumping John Kun petti kaunoisen!
Kili, lehmä ja allas, nurmenkallas, Ja rahojakin yli sa'an, Lisäks impi kaino ja torpan aino, Sulo, viehkeä katseeltaan. Mut poikahuippari Jumping John Hän petti kaunoisen -- Oi, poikahuippari Jumping John Kun petti kaunoisen!
Kolme mustalaista.
(Nicolaus Lenan.)
Kolme mustalaista mä näin Yönpidoss' ahteen alla, Kun pyrin vaivalla eteenpäin Hietikko-kankahalla.
Yksi istui varjossa puun, Vingutti viulunmoista; Soitteli säihkeessä illan suun Kiihkoista lauleloista.
Toinen piippu hampaissaan Seurasi sauhua silmin, Tyytyväisnä kuin onnet maan Kaikk' olis löytänyt ilmin.
Kolmas se nukkua maiskottaa, Puussa symbaali huiski. Kieleen tuulonen soinnut saa, Mieleen unta ne kuiski.
Vaatteet heillä on ryysykkäät, Kirjavat paikat vilkkuu; Mutta vapaina uhmapäät Kohtaloitakin ilkkuu.
Kaikissa näin, miten mailmanlois, Kun elo yöhön hiipi, Sauhutti, nukkui, soitti sen pois -- Kaikkea halveksiipi.
Kauvan taakseni vilkaisin Mustalaisihin noihin, Kulmiin tummanruskeihin, Mustiin hiuskiharoihin.
Childe Harold.
(Heinrich Heine.)
Vankan laivan, mustan aivan, Verkkaan purjehtivan näät. Valoss' soihtuin näät kuin loihtuin Ruumiinvartioiden päät.
Kuolinsija! -- Runoilija Kasvoin kalpein lepää siin'; Silmä siintää, katseen kiintää Vielä taivaan sinerviin.
Vetten vyöstä soi kuin yöstä Huuto sairaan vellamon, Laitaan purren hiljaa surren Aalto vaipuu kuolohon.
Kun vienoinna aamu hohti.
(Karl A. Tavaststjerna.)
Kun vienoinna aamu hohti, Ja usvat siinnossa näin, Mun vei rusomaininki kohti Kevätunten impehen päin.
Mä näin, miten tieltäni luisti Hän rannan rimpien taa Ja kaihoten tukkaa puisti, Hajakutria, kiiltoisaa.
Kun kyntörastas jo puussa Univalvein lauluhun käy, Kun veet heräs salmen suussa, Niin häntä ei enää näy.
Sanotaan, jos kuoleva kohtaa Yliluonnollisen niin, Tiet vaaroihin hänet johtaa, Jos kuinka hän käänteliin.
Mut vaara se on oma rinta, Hän ei sitä välttää voi, Kuvasarjaa vaarallisinta, Min mielikuvitus loi.