Part 9

Arvid Kurki oli kauan seisonut perämiehen vieressä ääneti tähystellen kirkastuvaa taivaanrantaa. Sillävälin oli vähitellen oikealta kädeltä kasvanut merestä esille suurenlainen, vihanta saari, jota laiva lähestymistään lähestyi, vaikka sen suunta jätti saaren selänpuolelta sivulle. Tuohon rannikkoon, josta merenpoimuttamat hiekkasärkät ja käppyrät männyt jo erottautuivat, kiintyi piispan huomio yhä terävämmin, se näytti häntä ikäänkuin puoleensa houkuttelevan. Ja juuri kun laiva saapui saaren kohdalle, kääntyi piispa yht'äkkiä ruorimiehen puoleen, kysyen:

-- Onko suojattua satamaa tuossa saaressa?

-- On, kaakon rannalla on syvä poukama, vastasi perämies.

Piispa silmäili tuokion ikäänkuin kaiken varalta ympärilleen.

Vieläkään ei purjetta näkynyt millään taholla, taivas oli sees ja tuuli tyyntyi...

-- Lasketaan siihen poukamaan, virkkoi hän yhtäkkiä perämiehelle. -- Käydään maissa pitämässä ainakin päivämessu...

Laivan suunnan nopean käännöksen olivat nuoret papit ilokseen huomanneet, ja he katselivat nyt mielenkiinnolla, miten piispanalus, saaren eteläisen kärjen kierrettyään, laski korkearantaiseen lahteen, johon ankkuri upotettiin. Koko seurueeseen tämä matkan keskeytys vaikutti virkistävästi; ketterinä kaikki papit ja maallikot soutivat laivasta lahden suviselle rannalle, jossa kypsät mansikat punersivat ja vehmas, kukkainen nurmi kutsui lepäämään tummalehtisten tuomien siimekseen.

Tässä saaressa selällisessä, jossa ei ollut asukkaita -- ainoastaan muutamia Närpiön rannikon kalavenheitä saapui sinne saunalleen pyyntimatkalta -- ja jonka suviselle rinteelle telttoja pystytettiin, piti piispa sen päivän messut ja vielä seuraavankin, ja koko pakolaisseurue lepäili nautinnolla siellä kesäisen luonnon helmassa. Vartijat tähystelivät lakkaamatta kukkulan laelta, mutta vihollispurjeita ei näkynyt. Ja lepäilevissä ryhmissä rupesi viriämään toivo, että kentiespä ei ole tarvis enää pakoretkeä jatkaakaan, ehkä on juutti jo juoniinsa väsynyt. Ja toisissa orasti siitä toivo: ehkä nyt jäädäänkin kotimaan rannikolle!

Mutta nuo herttaiset sydänkesän päivät eivät tuossa piiloilevassa kirkollisessa yhteiskunnassa sittenkään päässeet sorasoinnutta kulumaan. Jo pitkin matkaa oli vanhempain kuoripappien ja kanunkien joukossa kytenyt kaunaa noita ulkomailta palanneita maistereita kohtaan, jotka pysyttelivät muista erillään ja joita heidän mielestään piispa liian lempeästi kohteli, vaikka he ujostelematta arvostelivat pyhää kirkkoa ja uhkasivat uhmailla itse kanoonista lakia vastaan. Välit olivat kankeat, katseet karsaat. Ja niin se sorahti...

Mikko Karpalainen oli siihen syypää. Hänelle kävi taistelunsa ylivoimaiseksi.

Rehellisesti oli hän täällä leposaaressakin kamppaillut. Oli paennut yksinäiseen notkoon aina, kun tunsi tunteensa lämpenevän ja pitkään oli hän telttarannalle pystytetyn alttarin luona rukoillut mieleensä lujuutta. Mutta usein veivät hänet askeleensa alttarin äärestä suoraan sen hempeän neitosen luo, jonka katse jo kaukaa hänet kiehtoi. Niin kävi kolmantenakin saaressa vietetyistä päivistä. Kaikista hyvistä päätöksistään huolimatta käveli Mikko taas Britan kanssa kahden pitkin lämpöistä hiekkarantaa, istui hänen rinnallaan kanervamättäällä ja -- jo poimikin mansikan neitosen huulilta. Tuokion lepäsi pehmyt poski hänen poskeaan vastaan...

Tuokion vain, mutta sen näkivät vaanivat kanungit. Veivät sanan telttarannalle ja Kurki-piispalle ja hetken kuluttua kutsui piispa tuon säätynsä ja valansa unhottaneen papin puheilleen.

Raskain mielin, suru sydämmessään, seisoivat siinä rinteellä nyt toiset toverukset ystävänsä onnettomuudesta keskustellen. Pilkkaajat olivat saaneet syytä heidän yhteistä, suurta asiaansa halventaakseen ja he tunsivat nyt itsensäkin heikoiksi sitä edustamaan, -- ehkä arvottomiksikin! Näin Silta heidän mielialansa tulkitsi ja katkerina toiset kaikki häntä vaitiollen kuuntelivat.

Mutta jo tuokion kuluttua väitti Pietari vastaan:

-- Ei, Mikko on puhtaampi kuin noista toisista yksikään. Meidän täytyy vain särkeä tuo vanha valhe!

-- Särkeä, miten? epäili Silta.

-- Meidän olisi pitänyt jo heti, ennenkuin kotimaahamme palasimme, esimerkillämme kumota koko paavillinen naimattomuushoure, pahoitteli Särkilahti. -- Olimme arkoja, -- nyt on se askel astuttava. Piispalle on puhuttava totuus koristelematta!

Kalpeana seisoi Jaakko Kurki toveriensa keskellä oivaltaen, että raskas velvollisuus nyt kohdistuu juuri häneen. Hän tunsi piispan ennakkoluulot liian hyvin, mutta ymmärsi samalla, että kerran on se askel kuitenkin astuttava. Vihdoin hän suoraksi ojentautuen virkkoi:

-- Menen enoni luo...

Päättäväisin askelin käveli hän kentän poikki piispantelttaan, pyytäen saada puhua sisarensa ja ystävänsä puolesta.

Arvid Kurki seisoi siellä kylmänä, mahtavana kirkkoruhtinaana, jonka ensimäinen tehtävä oli ylläpitää kirkkonsa arvoa ja omaansa, ja jota ei mikään vastoinkäyminen ollut masentanut eikä mikään heimolaistunne heikontanut. Koko piispallisella ankaruudellaan kuulusteli hän rikoksensa tunnosta aivan lamaannuksiin painunutta hentoa pappia ja virkkoi tylysti kutsumatta saapuneelle sisarenpojalleen:

-- Tämä on vakava asia, Jaakko, miksi siihen sinä sekaannut? Mitä tahdot?

Nuori Kurki ei voinut estää ääntään vapisemasta pyytäessään ankaralta enoltaan:

-- Isä, anna noiden nuorten päästä onnellisiksi, laske heidät avioliittoon, sillä he rakastavat toisiaan.

Piispa repäsi korkealle tuuheat kulmakarvansa ja astui lähemmäs, ikäänkuin oikein kuullakseen.

-- Houritko, Jaakko, tehtäisiinkö Brita Kurjesta jalkavaimo? Taikka miten naimisiin papin kanssa?

Hänen sisarenpoikansa vastasi jo rohkeammalla, kirkkaalla äänellä:

-- Ihmisten on säännös eikä Jumalan se, ettei pappi saa ottaa aviokseen vaimoa, jota rakastaa. Salli sisareni mennä naimisiin Mikael Karpalaisen kanssa ja siunaa itse heidän liittonsa!

Piispa unohti nyt syrjään kuritettavanaan olevan syntisen ja iski uhkaavan vihansa vasamat yksinomaan kasvattiinsa:

-- Tämäkö siis on sinun puhdistettua oppiasi, Jaakko, tämä lihanhimojen evankeliumi! Sitäkö myrkkyä siellä ulkona sieluusi imit? Älä puhukaan sisaresi puolesta, hän on sinun rinnallasi puhdas...

-- Puhdas hän on, mutta hän suostuu, jos saa sinulta siunauksen.

-- Mitä, saastutitteko jo lapsenkin mielen! -- Piispa oli tuokion melkein neuvoton, pyörähti punoittavana Mikkoon päin, mutta pysähtyi taas Jaakon eteen, puhuen kumealla äänellä: -- Sinä, Jaakko Kurki, jota työni arvokkaaksi jatkajaksi kasvatin, sinä vaadit siis minua, piispaa, häpäisemään pyhän virkani ja pukuni ja sukuni kunnian...!

Vielä yritti nuorukainen puhuttelemaan piispa-enoaan, yritti lämmöllä ja taivuttavasti. Mutta Arvid Kurki ei häntä enää kuunnellut. Hän astui kylmänä teltan ovelle ja lausui käskijän varmalla äänellä:

-- Seuratkaa minua!

Siellä ulkona seisoi koko matkue eri ryhmissä odottaen piispan ratkaisevaa rangaistusta. Hänen syväjuovaisiksi jäykistyneet kasvonpiirteensä osottivatkin, että hän nyt oli päättänyt yhdellä syvällä iskulla katkaista viisastelevain maisterien epäterveet opinhaaveet. Tummahko puna varjosti hänen otsansa ja hänen äänensä oli ankaran kirkonpäämiehen, kun hän nyt kutsui äitinsä syliin vaipuneen Britan eteensä. Ja kun Elina-rouva itkien saattoi vavahtavan lapsen hänen luokseen, puhui piispa kolkosti ensin sisarelleen:

-- Näen, Elina, että kirous vieläkin seuraa Kurjen sukua. Mutta meidän on katkaistava siltä kärki, kuinka raskaan uhrin pyhä äiti meiltä vaatineekin. Brita, kirkon rutsa ei saa koskaan sukuamme häväistä! Nuoruutesi syntiä saat, tyttäreni, tutkia jälelläolevan ikäsi Naantalissa, pyhä Birgitta siellä sielusi puhdistakoon...!

Jo laskivat kaikki ympärilläseisovat katseensa alas vallan hytkähtäen, -- näin kovaa kuritusta he eivät toki olleet odottaneet. Mutta piispa kääntyi Karpalaisen puoleen:

-- Ja sinä, Mikael, käsität itse, missä sinun on katumuksesi tehtävä; sieltä ei sinun olisi koskaan ollut poistuttava. Mutta sovitusta hakiessasi älä lue itsellesi lievennykseksi sitä, että olet kerettiläisopein eksytetty, sillä avoimin silmin olet niiden riettauteen antautunut...

Mikon kasvoja ei se tuomio väräyttänytkään, hän näytti itse jo ennakolta tuomionsa langettaneen. Mutta säälillä katselivat kaikki kalpeaa impeä, joka siinä äitiinsä nojaten seisoi vavisten kuin haavoitettu karitsa, vielä täysin ymmärtämättä, mitä hänelle oli tapahtunut ja miksi hänen nuoren elämänsä kukka oli katkaistu. Brita ei saanut vielä kyyneltä silmästään, mutta äiti itki ääneensä. Hänelle nyt piispa puhui:

-- Kaltoin kasvatit tyttäresi, saata hänet nyt sinne, missä pestään pois sydämmien tahrat.

Piispan silmissä leimahteli jo valtoinaan Kurkien kiihko. Mutta nuoressa Jaakossa oli samaa tulista verta; hänen sisartaan säälivä ja tuskasta pakahtuva sydämmensä oli halkeamaisillaan, hän ei voinut sitä enää salvata, vaan kävi katkonaisesti puhumaan:

-- Isä, sisareni ei ole sukuamme tahrannut, eihän puhdas lempi voi olla rikosta... isä, ei lemmityn virka eikä puku sitä siksi muuta. Mutta rikosta on sulkea nuori elämä tekopyhyyden uhriksi luostariin, joka juuri on tahrain paikka...

Piispan, joka jo oli luullut ankaran tehtävänsä suorittaneensa, mutta jonka silmästä ei hehku vielä ollut sammunut, sytytti uuteen kiihkoon tämä lemmikkipoikansa uusi kapina. Hän tunsi niiden ohjasten, joilla hän aina itseään hillitsi, häipyvän käsistään, mutta ei sitä tahtonut näyttää.

-- Vaikene, onneton! huudahti hän. -- Pitääkö sinun vielä turmiotamme lisätä häpäisemällä pyhää kirkkoa ja kapinoimalla minua, piispaasi, vastaan...

Mutta nuori Kurki oli jo ehtinyt saada itselleen aseman selväksi ja virkkoi tyynemmin:

-- Eno, minä näen, että tiemme ovat eronneet.

-- Eivät ole, eivätkä ne eroa! jyrisi Arvid Kurki. -- Surunikaan ei saa minua estää ojentamasta sinut pois saastaisen kerettiläisyyden tieltä. Sinä seuraat minua ja alistut!

-- Tiemme ovat kuitenkin jo eronneet...

Mutta piispa ei sitä myöntänyt ja hän tahtoi sen heti osoittaa koko seurueelle. Rantaan kääntyen kutsui hän sieltä henkivartijansa lähemmäs ja käski dekanon, mestari Konradin, heidän avulla saattaa Jaakon laivaan ja sulkea hänet siellä yksinäiseen koppiin. Ja tuntien kiihtyneensä liiaksi hän ikäänkuin tekoaan puolustaen puhui:

-- En voi sallia pimeydenruhtinaan hajoitustyötä edessäni harjoitettavan, en, vaikka läheisimpäni sen tekisi. Minun on vastattava kirkkoni eheydestä.

Esimiestään totellen läksi Konrad saattamaan rantaan Jaakkoa, joka enonsa ankaruuden iskemänä häntä seurasi kuin hetkeksi turtuneena. Hiiskahdustakaan ei kuulunut koko telttamäeltä, pelästyneet naiset pidättivät hengitystään, ja pappien musta rintamakin seurasi kauhua kertovin katsein tuota tapausten nopeaa, terävää kärjistymistä. Sen äänettömyyden keskestä astui nyt esille Pietari Särkilahti, joka ei enää voinut syrjässä pysyä, ja virkkoi varmalla äänellä:

-- Sulje, piispa, meidät koppeihin kaikki, jotka olemme Raamatun puhtaan opin omaksuneet, ja sulje kaikki nekin, jotka sen edelleen tulevat tekemään. Mutta totuutta et voi kahlehtia, sen ääni on sitä kovemmin Suomessakin kaikuva...

Kiihtynyt piispa yritti vastaamaan uhmailijalle. Mutta Jaakko Kurki, jonka rinnassa hetkeksi tukehtunut tuli taas leimahti, pysähtyi äkkiä rinteelle, riuhtausi dekanon kädestä irti, hyppäsi kivelle ja huusi kuin julistaen:

-- Se on kaikuva jo tältä paikalta! Tietäkööt sen kaikki: Paavillinen kirkko on mätä perustuksiaan myöten; se, mitä se teennäisen ankaruutensa alle peittelee ja mitä se suojelee aseilla ja kahleilla, se on petosta...

Kätensä ojentaen viittasi piispa vihaisesti henkivartijoilleen, jotka nyt kävivät repimään riehahtanutta pappia kiveltä alas. Voimakas nuorukainen ponnisti vastaan kuuman verensä koko kiivaudella; siinä syntyi tuokioksi käsirysy, jossa ylivoima tietysti voitti. Kiveltä alas kiskaistaessa horjahti Jaakko ja suistui hervotonna henkivartijan terävää hilperokeihästä vastaan. Hän voihkasi kerran ja kaatui tantereeseen.

Harvat heti älysivät, mitä siinä oli tapahtunut, ja vasta Elina Kurjen vihlova kiljahdus sai piispankin kiirehtimään tapahtumapaikalle. Mutta nähdessään nuoren lemmikkinsä siinä vaalein huulin ja verta vuotavana, silloin hän unhotti vihansa ja piispautensa. Rusahtaen raskaasti polvilleen haavoittuneen viereen hän vaikerrellen hoki:

-- Jaakko, poikani, ethän kuole! Mestari Konrad, pelasta hänet, hän on minulle rakas, rakkaampi kuin oma elämäni. Jaakko, sinä heikkouteni, sinä toivoni herää...!

* * * * *

Iltaan kului aamu ja yöhön kului ilta. Tuuli oli kiihtynyt, se tohisi törmän hongikossa, ravisti rannan lehtipuita ja repi hienoa sadetta. Mutta Suomen piispa käveli tuulta tuntematta edestakaisin telttansa edustalla, ketään puhuttelematta, itselleen lepoa suomatta.

Puolenyön jälkeen astui mestari Konrad ulos piispanteltasta laahustavin askelin. Arvid Kurki pysähtyi hänen eteensä, ei puhunut mitään, mutta hänen verestävästä katseestaan sammui toivo.

-- Niin, se on lopussa, lausui prelaatti hiljaa, todentaen sen, minkä piispa jo oli arvannut.

-- Hän on kuollut -- hän oli siis minulle liian rakas!

Näin huoatessaan näytti ankara kirkkoruhtinas kerrankin murtuvan. Hän istahti kostealle mättäälle ja istui siinä kauan kohisevassa yössä, eikä hänen seuralaisistaan kukaan uskaltanut käydä häntä pyytämään levolle. Mutta kun päivä valkeni idästä, silloin hän jo taas oli pystyssä, ja kylmänä, varmana Kurki-piispana hän antoi käskyjään:

-- Luokaa hauta vainajalle!

-- Eikö häntä viedä siunattuun maahan? kysyi dekanus.

-- Siunaan hautuumaan tähän.

Papinviitalla peitetyt paarit laskettiin kohisevain honkien alle luotuun hautaan. Piispa siunasi sen varmalla, myrskyn keskitse kajahtavalla äänellä. Alottaessaan loppuvirttä "De profundis" värähti hänen äänessään vielä sointu sitä katumusta ja tuskaa, jonka kanssa hän yökauden oli kamppaillut. Mutta hän pakotti äänensä eheäksi taas. Ja kun toimituksen loppumista odottanut vartija kiirehti hänelle ilmoittamaan, että suviselta taivaanrannalta näkyy mustia laivoja, silloin piispa rauhallisesti, ikäänkuin olisi hän tuota viestiä odottanutkin, käski:

-- Nostakaa purjeet, lasketaan Ruotsin rannikolle!

Kiireellä souti nyt seurue piispanlaivaan. Kun Arvid Kurki itse oli astunut törmältä venheeseen, silloin tuli hänen sisarensa, ennen ylpeä, nyt masentunut Elina-rouva häntä hyvästelemään ja kietasi, itse itkettyneenä, kuin lohduttaen kätensä veljensä kaulaan. Hänelle piispa lämmöllä virkkoi:

-- Sinä Elina tiedät, minkä uhrin minulta veremme vaati! -- Mutta heti hän taas irroitti itkijän käden kaulastaan ja kysyi kylmemmin: -- Miksi hyvästelet minua, sisar, etkö seuraa mukana laivaani?

-- Saatan tyttäreni Naantaliin, vastasi rouva hiljaa ja nöyrästi. -- Kalastajavenheessä lähdemme, odotamme vain myrskyn asettumista.

Piispa seisoi kotvan ikäänkuin jo kaukaisia muistoja kooten ja sitten harkiten, voisiko hän peruuttaa ankaran tuomionsa. Mutta hänen piirteensä jäivät jäykiksi, hän laski vain kätensä nunnaksi lähtevän kiireelle ja lausui:

-- Apunasi olkoon Maaria, armoa täysi!

Laivan purjeet hulmusivat jo levottomina ja heti kun piispa oli alukseensa astunut, vivuttiin ankkuri rymyllä ylös. Korkea laiva lähti lipumaan poukamasta. Juuri lahdensuulla kiiti se pienen kalavenheen ohi, jossa ylähangan puolella istui kolme tasalakkista pappia. Ohiliitävässä laivassa viittoilivat väljähihaiset kanungit piispalle lähtevää pikkuvenhettä. Piispa astui kaiteen luo ja huusi puoleksi ihmeissään, puoleksi suuttuneena, alas saksanmaistereille:

-- Minnekkä te erkanette?

-- Suomeen, vastasi Pietari Särkilahden kaikuva ääni. -- Siellä on työmaamme!

Piispa teki kädellään terävän liikkeen, ikäänkuin käskeäkseen jotakin, mutta hillitsi itsensä samassa, ehkä muistaen vastasiunaamansa haudan. Hetkeä myöhemmin tarttui lahdensuulla aavan meren tuuli korkean laivan purjeisiin, painoi aluksen kallelleen ja kiidätti sen vinhasti selälle niiden mustien purjeiden ohitse, jotka etelästä saapuen heti sen perään käänsivät suuntansa. Piispa siirtyi laivan perään ja näytti vielä huutavan jotakin hyrskyssä hytkivään närpiöläisvenheeseen, mutta sen ylähankaan nojaavat papit eivät enää voineet hänen ääntään kuulla. Eivätkä he saaneet koskaan tietää, oliko Suomen piispa siinä lähettänyt heille siunauksen heidän retkilleen, vaiko kirouksensa.

Läheisen rannikon kalastajat rupesivat tämän kesän jälkeen sanomaan tuota Pohjanlahden ulkosaarta Hautasaareksi, ja heidän keskensä kävi polvesta polveen tarina, että siellä meren metsäisessä salossa lepää haudattuna kovaonnisen piispan poika.

(Santeri Ivalo: Pietari Särkilahti.)

KURKI-PIISPAN HAAMU.

Myöhäinen syksy oli käsissä, mutta keväisen kirkas ja tyyni oli merenpinta eräänä aamupäivänä, jolloin Pietari Särkilahti pienessä soutuvenheessä kulki Piikkiön salmen yli Kuusiston saareen. Salmentakaiselta rannalta kuumotti vanha piispanlinna korkeana ja harmajana, taustanaan kellastuva, keskipäivän valossa helakoiva lehto. Keväisen lämpimästi paahteli päivä venheen perässä istuvan papin soikeiksi solahtaneita hartioita, ja vahva meren tuoksu uuvutti kapearintaista miestä. Siksi lepäili hän mela kädessä rentonaan venheen perässä, vain harvakseen puhutellen vanhaa kalastajaa, jonka hän manterelta oli saanut saattajakseen.

-- Aivan autionako siis on koko tuo suuri linna? kyseli hän. -- Eikö elävän sielua asu noissa jyhkeissä rakennuksissa?

-- Kukapa siellä ottaisi asuakseen, murahti ukko.

-- Miksei vaikka vouti, -- olihan siellä ennen ylhäisetkin eläjät.

-- Ennen oli. Se aika olikin toinen, toinen meillekin köyhille ihmisille. Nyt siellä mitkä lie omat asukkaansa...

Ukon välttelevät vastaukset saivat Pietarin uteliaaksi, -- hän muisti nyt kuulleensa kerrottavan, että vanhassa piispanlinnassa kummittelee. Senjälkeen kun tanskalaiset karkoitettiin Kuusiston linnasta, -- jolloin he antautumisensa merkiksi nostivat hatun lipputangon nenään, -- ei Ruotsin hallitus enää ollut tätä linnaa luovuttanut kirkollisille viranomaisille. Jonkun aikaa oli siellä pidetty Kustaa Vaasan sotaväkeä tanskalaisten uudistuvain hyökkäysten varalta, mutta kun sitä väkeä oli vähän ja se kaikki tarvittiin Turun linnassa, olivat Kuusiston varustukset pian siirretyt Aurajoen suuhun. Siitä pitäin oli vanha piispanlinna ollut kylmillään -- hyljätty suuruus! Ja kummitusjutut olivat lähteneet liikkeelle, henget ja haltijat olivat majoittuneet vanhaan piispainkotiin.

-- Minkälaisia ovat sitten nuo linnan uudet asukkaat? uteli Pietari salaperäisen näköiseltä soutajaltaan.

Tämä keskeytti sountinsa, teki ristinmerkin ja näytti ihmettelevän, ettei perääpitävä pappi tehnyt samoin. Sylkäsi sitten kouriinsa, tarttui airoihinsa ja vastasi, taas vetämään käyden:

-- Kukapa heitä lie vierestä katsellut; kaukaa me verkkoja laskiessammekin aina tämän niemen kierrämme. Portit ovat kiinni, huoneet lukossa, mutta sittenkin siellä liikutaan. Tohinaa ja jyryä olen kuullut sieltä selälle asti, -- eikä tyhjä jyrise!

Ei ollut Pietari Särkilahtikaan vapaa aikansa yleisestä taikauskosta, vaikkakin hän käsitti monet katolilaisten kummitusjutut ja ihmetarinat munkkien ja pappien keksimiksi, tarkoituksessa säikyttää ihmiset sitä herkemmin kirkkojen ja luostarien helmaan. Paholaisen uskoi hänkin kyllä pitävän peliään ihmisten joukossa, mutta silloin aina jotakin omaa mustaa tarkoitustaan varten.

-- Kun et liene kuullut tuulen tohinaa, virkkoi hän epäillen äänettömäksi käyneelle äijälle. -- Miksikä hurskaiden ja hyvien kirkonmiesten henget siellä rauhattomina liikkuisivat?

-- Hyviäkö lienevät vai pahoja henkiä, vastaili soutaja. -- Eipä näissä kylissä ihmetelläkään, ettei esimerkiksi entisen linnankappalaisen sielu saa rauhaa. Mies kun rupesi herraansa hädän hetkellä ryöstämään, niin putosikin omaan kuoppaansa...

-- Kurki-piispan kotikappalaisestako puhut? kysyi Pietari vilkastuen.

-- Niin, rahasäkkien seastahan hänet juutit löysivät -- vainajana tietysti.

-- Tännekö hän siis kuoli? Häntä piispavainaja kaipasikin...

Pietarin kysymysten johdosta kertoi nyt soutaja tarkemmin tuon kappalaisen tarinan. Siihen aikaan kun Koroisissa odottelevan piispavainajan tavaroita kiireellä sälytettiin laivaan Kuusistossa, jota jo tanskalaiset uhkasivat, oli kappalainen sieltä kadonnut. Luultiin hänen paenneen, ihmeteltiin vain, kun ei häntä myöhemminkään kuulunut. Juutit ottivat linnan haltuunsa ja olivat siinä jo vuoden isännöineet, kun heikäläiset palkkasoturit kerran pimeän tornikäytävän mutkasta löysivät salaoven. Mursivat sen auki ja tapasivat pienessä, umpinaisessa komerossa papin kontallaan kahden rahasäkin välissä. Se oli kappalainen taikka kappalaisen luuranko, -- siihen oli nahkasäkin syrjää jyrsien kuollut. Oli arvattavasti tahtonut itselleen ryöstää ja kätkeä osan piispan aarteista, mutta miten lie häneltä ovi lipsahtanut umpilukkoon, -- siihen jäi, apua ei tullut!

-- Ja juutit veivät sitten nekin aarteet? uteli Pietari.

-- Veivät... Mutta kuka sen tietää, mitä kaikkea tuon vanhan linnan sokkelot vielä kätkevät...

Soutumies leväytti taas airojaan, tehdäkseen uudelleen ristinmerkin. Mutta ennenkuin hän sen teki, lisäsi hän vielä, sulkeakseen senkin asian yhteiseen siunaukseensa:

-- Kerrotaan siellä mahtavampainkin haltijain liikkuvan -- ja nähtykin niitä on. Itse piispavainaja kuuluu siellä öisin ajelevan...

Kuinkas muuten, ajatteli Pietari epäuskoisena, ja kysyi välinpitämättömästi:

-- Kuka hänet on nähnyt?

-- Monikin saarelaisista, mutta onnettomuudeksi se heille on ollut. -- Soutaja viittasi kuin varoskellen taakseen. -- Eräskin Piikkiön mies katseli muutamana iltana akkoineen selältäpäin tuohon muurinreunalle nousevaa haamua, -- molemmat tunsivat piispan vanhastaan hyvin. Viikon perästä akka kuoli.

-- Ja minkänäköinen oli ollut piispa?

-- Ankarannäköinen, niinkuin aina eläessäänkin, mutta murheellinen... Merelle oli viittonut.

-- Siksikö, että hän mereen hukkui? arvaili Pietari,

-- Mene, tiedä, -- eihän Kurki-vainajaa saatu haudatuksi siunattuun maahan, siksi kai hänen henkensä kulkee rauhatonna entisillä elinmaillaan. Pyhä Maaria avuksi, ennen iltaa tästä pitää ehtiä kotiin takaisin!

Ukko souti taas tarmonsa takaa, mutta kertoi sitä tehdessään vielä kotvan kuluttua:

-- Öisin kuuluu muurin takaa kuin kavioiden jyskettä, -- sitä kolinaa paeten kai ne huovitkin pari vuotta sitten muuttivat pois Kuusistosta. Liian kaamea oli tämä linna ollut heillekin, vaikka he joukolla liikkuivatkin.

Perämies oli vaipunut tähystämään sitä muurinmutkaa, josta piispavainajan kerrottiin selälle viittovan, ja hänen mietteensä palasivat niihin aikoihin, jolloin tuo voimakas mies täältä Suomea hallitsi. Ankarana kyllä, mutta aina varmana... eikö todella hän saisi rauhaa tuonen mailla...!

Mutta soutaja pyörähtikin yhtäkkiä kuin aavistuksen pistämänä keulaanpäin katsomaan ja keskeytti säikkyneenä äkkiä ja armotta Pietarin mietteet:

-- Ei sinne, -- oikealle laskekaa!

Oli jo katkaistu suurin osa tyyntä selkää, läheltä jo vastasi Kuusiston korkea ranta. Pietari oli ohjannut venheen ihan tuon harmajan linnan alle, jonka rosoiset kiviseinät ja pykäläiset muurinsärmät jo selvästi silmiin erottuivat.

-- Pelkäätkö joutuvamme liian likelle piispavainajan öisiä vaellusteitä, kysyi Pietari naurahtaen, mutta käänsi kuitenkin samalla venheen soutajan osoituksen mukaan linnan sivulle, alavampaa notkorantaa kohden.

-- Ei sinne linnanrantaan enää kukaan laske, vastasi soutaja melkein suuttuneena. -- Niemen ohi on ohjattava, jos karjatalolle aiotte.

Venhe solui korkearantaisen linnaniemen ohi, jättäen vasemmalle kolkon, paksun, harmaakivimuurin, jonka rakentamiseen aikoinaan varmaankin oli tarvittu pitkien vuosikymmenien raskaat päivätyöt. Muuri kiersi soikeana vyönä väljän linnanpihan, ja sen molemmissa päissä oli jykeä, pyöreä torni. Mutta maanpuolelta oli muuri jo yhdestä paikasta revitty rikki, ja sen aukon edustalla näkyi laituri, johon linnanpihalta suuntausi tiilenpölystä punottava tie. Pihalta näkyi pitkä, ruskea talo, -- varmaankin myöhempinä aikoina rakennettu väentupa --, joka jo oli puolitiehen purettu.