Part 8

Tiistaina sulloivat kylläisiksi mässänneet viholliset ryöstösaaliin aluksiinsa ja siirtyivät Uudenmaan rannikolle tuhotöitään jatkamaan. Pilkkanauruja päästellen purjehtivat he linnan ohi, josta muutamilla voimattomilla laukauksilla koetettiin heidän matkaansa häiritä. Seuraavina päivinä alkoi sitten sieltä ja täältä ilmestyä pakolaisia, jotka arkoina ja kauhistuneina hiiviskelivät savuavilla raunioilla. Perjantaina tuli kaupunkiin myöskin piispa Johannes muutamien hänen luoksensa turvaan päässeiden kaniikkien ja arkkiteini Scheelin seurassa.

Moneen kauhunnäytelmään, sodan, ruton ja tulipalojen hävityksiin olivat tuomiokirkon harmaat muurit olleet todistajina ja sulkeneet sisäänsä pienen, lohdutusta etsivän joukon, jonka tuli ryhtyä tuhkasta uutta kaupunkia kohottamaan. Jykevänä ja totisena kohotti tuomiokirkko nytkin korkeata torniaan suitsevien raunioiden keskeltä, mutta surullisen näyn tarjosi sen sisusta kauhistuneelle piispalle ja hänen seuralleen. Vanha katedraali, Hemmingin ja Maunu Tavastin hellän huolenpidon esine, oli tällä kertaa tullut täydellisesti osalliseksi kaupungin kohtalosta. Että temppelikään ei ollut säästynyt raa'an ja saaliinhimoisen vihollisen temmellyksiltä, sen näki jo etäämpääkin. Tuomiokirkon komea ja kallis kuparikatto, joka vasta pari vuosikymmentä oli auringonsäteitä heijastellut, oli poissa. Kirkkopihassa oli nuotionjätteitä, likaa ja eläinten sisälmyksiä. Ruumiit ensi yön verilöylystä oli viskelty kasaan erääseen muurinloukkoon ja peitetty verisillä lehmän vuodilla.

Kirkko tuntui piispasta ja hänen seuralaisistaan pimeämmältä ja alakuloisemmalta kuin ennen, sillä poissa olivat kaikki sen kallisarvoiset ja välkkyvät koristukset. Hävityksen jälkiä näkyi kaikkialla. Vihkivesiastia oli kumossa ja sijaltaan työnnetty, uhritukit palasiksi murrettuina. Kuorien ovet oli väännetty paikoiltaan, useista oli lukot poissa ja seinistä oli kiskottu rautatankoja. Synkkinä ja kiihtyneinä kulkivat kapitulin jäsenet kuorista kuoriin tehden masentavia huomioitaan. Pyhän Johannes Baptistan kuorin lähellä oleva suuri vaskinen kastemalja oli kokonaan hävinnyt. Poissa olivat alttareilta hopeiset kalkit, kynttiläjalat, halsterit ja kultaompeleiset alttariliinat. Pyhän Laurentiuksen kuorista oli neitsyt Marialta riistetty hänen kullattu kruununsa ja hopeinen manttelinsa ja surullisesti hymyili heitä vastaan alastomaksi riisuttu pyhä neitsyt. Poissa olivat sen alttarilla parittain seisoneet hopeiset ristit ja kalkit sekä kallis Pyhän Laurentiuksen halsteri. Pyhänruumiin kuoriin astuessaan näkivät he kauhistuen, että Maunu Tavastin marmorikoristeinen hauta oli auki murrettu ja arkunkannesta kiskottu irti kuparilevyjä. Irti oli myöskin koetettu kiskoa, vaikka sitten kuitenkin paikalleen jätetty, kuorin oikeassa seinässä oleva, Flanderissa valmistettu kallis kuparitaulu, jonka Maunu Särkilahti kaksikymmentä vuotta sitten oli toimittanut Maunu Tavastin ja Olavi Maununpojan muistoksi. Saman hävityksen alaisena oli ollut myöskin Pyhäinmiesten kuori, jossa piispa Johannes oli valmistanut itselleen leposijan kahden edeltäjänsä, Maunu Särkilahden ja Laurentius Suurpään rinnalle. Ja niin edelleen kuori kuorittain aina pääkuoriin saakka. Sieltä olivat hävinneet suuret kandelaberit ja piispa Hemmingin kynttiläjalat, joissa olivat ympäri vuorokauden palaneet paksut, kierteiset vahakynttilät. Puuleikkauksilla ja intarsioilla varustetut piispan ja kaniikkien tuolit oli siirretty sijoiltaan ja ajelehtivat ympäri kirkon, toiset rikkoutuneina. Suuret ja kalliit kirkkofoliantit oli riistetty lukupulpetteihin kiinnitetyistä vitjoistaan ja useat niistä viety pois. Ja sama hävitystyö ylettyi sakaristoon ja sen yhteydessä olevaan kirjastoon. Piispan sauva ja hiippa monine jalokivineen olivat poissa ja paljon muuta kallista kirkon omaisuutta, mitä piispat vuosisatojen kuluessa olivat hankkineet ja hurskaat uskovaiset sielunsa autuudeksi lahjoitelleet.

Vainajille, joiden ruumiit makasivat muurin juurella tai alastomina ja runneltuina ajelehtivat kaduilla, kaivettiin yhteinen suuri hauta kirkkotarhaan. Kun ilta-aurinko punasi kirkontornin tiiliä, nousi vanha, ontuva kellonsoittaja, joka kirkonlakassa nälänkuoliaana piillen oli välttänyt surman, torniin ja alkoi soittaa kelloja. Silloin kerääntyivät kaikki haudalle ja itse piispa ryhtyi siunaamaan vainajia.

Haudan partaalla seisovien joukossa oli myöskin Hannu. Saatuaan iskun takaraivoonsa oli hän maannut joenrannalla tainnuksissa aamunkoittoon saakka. Toinnuttuaan ja päästyään asemastaan selville oli hänen onnistunut vihollisen huomaamatta hiipiä pitkin rantaa piispanvainioon ja sitten ruispeltojen suojassa edelleen maaseudulle. Niin oli hän sitten kulkenut aina Marttilaan saakka, missä hän oli viettänyt nämä päivät muutaman tutun talonpojan luona. Hän oli kuin pimeään rotkoon pudonnut, missä hän eli tylsänä ja mitään käsittämättä. Kuultuaan vihollisen poistuneen oli hän kuitenkin lähtenyt kaupunkiin, sillä perjantaiyölliset kauhunnäyt ja paikka, missä Kirsti oli häneltä riistetty, ikäänkuin vetivät häntä luokseen. Hän oli kauan istunut tylsänä jokirannassa ja kun kellot olivat alkaneet soida, oli hän kuin unissa käyden kulkenut kirkkotarhaan.

Piispan koettaessa puhua lohdutuksen sanoja masentuneelle joukolle, kiintyi Hannun katse erääseen muurin varjossa seisovaan nuoreen mieheen. Hän katsoi ja katsoi ja ikäänkuin sumun keskeltä selveni hänelle Arent van Askenin muoto. Mutta tuo kaunis tummaverinen nuorukainen oli nyt tuhkanharmaa ja hänen katseensa näytti aralta ja pälyilevältä. Huomatessaan väkijoukossa Hannun säpsähti hän ja tuijotti häneen kuin aaveeseen. Oman tilansa unhottaen valtasi Hannun sääli. Ehkä hänkin oli menettänyt kaikkensa tässä yleisessä häviössä? Vanha viha suli pois Hannun sydämestä, torstai-iltainen tappelu Saunalassa kohosi hänen mieleensä kuin paha uni ja hän tunsi tarvetta lähestyä entistä vihamiestään sekä tarjota hänelle sovinnon kättä.

Kun hautaustoimitus oli loppunut, etsi Hannu silmillään Askenia, mutta häntä ei näkynyt. Kierrettyään väkijoukossa tuli hän ulos portista ja pysähtyi Kirkkokadun suuhun tähystellen ihmeissään ympärilleen. Silloin laski joku kätensä hänen olalleen ja kun hän kääntyi, seisoi siinä ukko Murainen.

-- Minä näin sinut haudalla enkä ollut silmiäni uskoa, -- sanoi hän Hannun kättä puristaen, -- sillä minä ja muut, jotka silloin perjantaina pelastuimme veneisiin, kun sinä jäit rannalle makaamaan, luulimme sinun kuolleen tai joutuneen vihollisen valtaan.

-- Mutta Kirsti, tiedättekö hänestä mitään? -- kysyi Hannu kiiruusti kuin unesta havahtuen.

-- Kyllä hän on turvassa, vaikka makaakin sairaana ja valittaa äitinsä ja sinun kohtaloasi.

-- Missä hän sitten on? -- tiukkasi Hannu kärsimättömästi.

-- Naantalissa, ja kyllä luostarisisaret hänestä huolta pitävät. Siellä on minunkin muorini ja muutamia muita pelastuneita. Päästyämme jokea myöten turvaan, kulimme silloin yötä myöten Naantaliin ja saimme kaikki luostarissa katon päämme päälle. Ja kun pelättiin vihollisen sinnekin tulevan, lähetti abbedissa pari munkkia viemään kaikki käsillä olevat rahat Turkuun vainolaisen lepyttimeksi. Eikä vihollista sinnepäin kuulunut, vaikka koko luostari oli yötä päivää pelon ja kauhun vallassa, kun täältä yhtä menoa kaameat tulipalot loimottivat.

-- Hänet siis joku pelasti, kun minä kaaduin? -- kysyi Hannu, joka tunsi taivaalleen valonsäteen pilkahtaneen, kuullessaan Kirstin pelastuneen.

-- Nuori van Asken hänet kantoi venheeseen, juuri kun olimme rannasta lähdössä, -- vastasi vanha tynnyrintekijämestari ja katsoi häneen omituisesti.

-- Arentko? -- lausui Hannu, hitaasti ikäänkuin koettaen palauttaa muistiinsa jotakin hämärää ja haihtuvaa.

-- Niin. Mutta kuinka sinä oikein kaaduit? Eihän meidän kintereillämme pitänyt olla tanskalaisia.

-- Minua lyötiin takaapäin päähän. Muuta en muista.

-- Millä sinua lyötiin? Ei kaiketi miekalla eikä hilporilla, sillä silloin et arvatenkaan siinä seisoisi.

-- Tottakai nyrkillä, koska minulla ei ollut verihaavaakaan päässä.

-- Asken kertoi juutilaisen kaataneen sinut, juuri kun hän juoksi paikalle. Silloin oli hän surmannut juutilaisen ja temmannut Kirstin syliinsä.

Hannu mietti hetken ja sanoi sitten kuin havahtuen:

-- Mutta silloinhan olisi juutilaisen ruumis maannut minun vieressäni. Mutta mitään sellaista en nähnyt, kun aamuyöstä tulin tajuihini.

-- Hm, se näyttää siis hyvinkin todenperäiseltä, -- sanoi Murainen kuin itsekseen.

-- Mikä niin? -- kysyi Hannu, silmät suurina ja aavistaen jo puolittain asianlaidan.

-- Että se olikin Asken, joka sinua löi, -- sanoi Murainen hitaasti.

-- Yksi meikäläisistä sen oli ollut veneestä käsin huomaavinaan, mutta ei puhunut siitä mitään, ennenkuin Kirsti itse alkoi Askenia siitä konnantyöstä syyttää.

-- Kirsti?

-- Niin, merkillistä kyllä, sillä veneeseen tuotaessa hän oli tainnuksissa ja luostariin tultuamme houraili vielä pari päivää. Ja houriossaan hän alkoi Askeniakin syyttää eikä sallinut häntä silmiensä edessäkään. Silloin kertoi tapauksen näkijäkin huomionsa ja kun me aloimme katsella karsaasti Askenia, katosi hän pari päivää sitten kokonaan joukostamme.

-- Minä luulin nähneeni hänet täällä haudalla, -- sanoi Hannu mietteissään.

-- Kyllähän saksalaiset ovat sinua vihanneet, -- sanoi Murainen, -- mutta tuollaista konnantyötä ei sentään olisi odottanut. Kyllä kai siihen on täytynyt olla syvempääkin syytä kuin kauppakateus.

He kulkivat äänettöminä Kirkkokatua alas. Useimmista puurakennuksista oli jälellä vain tuhkaa ja kekäleitä korkeiden kivijalkojen välissä. Alastomina ojentuivat hävityksen keskellä valkoisiksi kalkitut uunit taivasta kohti. Kadulla ajelehti halpa-arvoisempia talouskaluja, vaaterääsyjä, kekäleitä ja tuhkaa. Ilmassa tuntui kydönomainen tuoksu.

-- Olisin minäkin suonut jo levossa kuolevani, mutta alusta täytyy vielä alkaa, -- sanoi Murainen huoaten. -- Tämä on nyt kolmas kerta, jolloin talostani ei ole muuta jälellä kuin kivijalka. En ollut paljoa päälle parinkymmenen vuoden, kun Konrad-piispan aikana tällä tavoin lähes koko kaupunki meni tuhkaksi. Kun siitä oli päästy elämisen alkuun, tuli rutto ja vei puolet kaupungin asukkaista ja niiden joukossa oli minun ensimäinen vaimoni. Kahdeksantoista vuotta sitten, Maunu-piispan aikana, meni taloni samoinkuin suurin osa kaupunkia taas tuhkaksi ja kun uusi talo oli saatu pystyyn, sai vanhin poikani surmansa Viipurin pamauksessa. Ja nyt vanhoilla päivillään piti nähdä vielä tämä kaikista kauhein hävitys. Kuningas, kuningas pitäisi olla, joka rauhan maahan turvaisi.

(Kyösti Vilkuna: Aikakausien vaihteessa.)

OTTO RUD.

Otto Rud läksi pyhälle maalle omantunnon tuskissaan, kun yöllä hän myrskyssä kulki näki ritarin rinnallaan.

Pääkalloinen kypärä päässä ja silmikko silmillään mies mustaan viittaan kätki kaksteräisen miekkansa pään.

-- "Otto Rud, mitä oot sinä tehnyt, kätes vieläkin verinen lie? Olet tehnyt kuolemansynnin, nyt on eessäsi kuoleman tie!"

-- "Minut pyhäksi ritariksi sä miekallas olkaani lyö, ma kadun, ma kidun, ma kuihdun, suo anteeksi hirveä työ!"

-- "Oman henkesi lunnailla yksin voit syntisi sovittaa, etkö tunne jo seuralaistas, tunne kuningas kuolemaa!

Nyt polvistu hautasi viereen, nyt tulee se ikuinen yö, nyt rosvoretkesi päättyy, sun ritariks miekkani lyö!"

Pois kuolema silmikon siirsi, Otto Rud näki näkyjään, näki ryöstetyn kirkon ja kullat, näki välkkyvän miekan pään...

Ei nähnyt hän pyhää hautaa, jota toivoi hän matkallaan, vain aution hautansa aukon sen näki hän kuollessaan.

(Larin Kyösti.)

HAUTASAARESSA.

Tasaista perälaitaista purjehti Arvid Kurjen suuri, korkea piispanlaiva eräänä pilvipoutaisena heinäkuun aamuna Pohjanlahden selkää luoteeseen päin. Hämäränä viivana häämöittivät kaukaa idästä Pohjanmaan eteläisen rannikon ulommaiset riutat, muuten suli veden ja taivaan harmaja joka taholla katkeamatta yhteen. Ei luotoa merellä, ei purjetta näkyvissä. Ainoastaan kalalokit soutelivat laivan ympärillä sulavin kaarin, pujahtaen joskus purjeidenkin lomitse; mutta silloin ne aina säikähtäneinä kaikkosivat loitommalle, -- ne olivat nähneet miehen, tähystäjän, siellä ylhäällä keskimastossa.

Lokkien lentoa katselivat korkean peräkajuutan eli "komppanian" kupeelta ystävykset Silta ja Pietari Särkilahti, jotka tapansa mukaan muita varhemmin aamulla olivat liikkeellä. Sitä tehdessään he matkansa määrästä harvakseen haastelivat.

-- Liian katkeraa on, -- puheli Pietari -- jos meidät, jotka palasimme kotiin vaikuttamaan oman kansamme keskuudessa, nyt kaiken lisäksi viedään meren yli Ruotsiin.

-- Mikäpä tässä muu päätynee neuvoksi, vastasi Silta alistuvampana. -- Meitähän on nyt täällä kohta kaksi kuukautta ajettu takaa kuin metsän hirviä.

-- Ja siihen on mennyt kallis kesämme!

Se oli tosiaankin ollut piispalle ja hänen seurueelleen kärsimysten kesä. Raumalle väsyneenä saavuttuaan oli piispaa kohdannut tieto, että Norbyn kaapparit olivat hänen kintereillään. Ratsain oli piispansaattueen sen vuoksi täytynyt jatkaa matkaansa pohjoisemmas, ja se oli joksikin ajaksi asettunut Kokemäen vanhaan kuninkaankartanoon, joka oli entisiltä ajoilta auttavasti linnoitettu. Mutta liian vähän oli piispalla aseväkeä sitäkin puolustaakseen ja kun juuttien partiojoukko ja rupesi linnan ympärillä parveilemaan, oli hänen seurueineen täytynyt taas väistyä niiden edestä. He olivat samonneet halki tiettömäin salojen ja ryöstettyjen kylien, missä tuskin ruokaa saatiin ihmisille tai hevosille. Raastettu rahvas valitti haikeasti, että kun juuttijoukko tulee tupaan, niin se ensiksi juo oluen tynnyristä ja täyttää sitten tynnyrit talojen voivaroilla sekä vie ne mennessään laivoihinsa. Ja ylpeä piispavanhus sai tällä retkellään vielä lukea kirkkojen oville naulattuna paavin painetun pannajulistuksen itseään vastaan, -- hänet, samoinkuin Ruotsin muut hiipankantajat, oli näet julistettu kirkonkiroukseen syystä, että he pari vuotta sitten olivat virasta erottaneet isänmaataan vastaan vehkeilevän arkkipiispan, Kustaa Trollen, joka oli Kristian kuninkaan ja paavin yhteinen suosikki. Näitä pannaanjulistuksia nyt kirkonoville naulasivat raa'at, ryöstelevät tanskalaiset merimiehet ja palkkasoturit.

Vihdoin oli Arvid saanut Anolaan, jossa hän muutamia päiviä oli lymynnyt sukulaistensa, Laukon Kurkien, luona, viestin, että hänen laivansa määräpäivänä odottaa häntä Ulvilassa, ja tässä virkeässä kauppakylässä hän lopulta tapasikin kaivatun, kalliita aarteita kuljettavan aluksensa. Kiireellä oli sieltä merelle lähdetty, sillä Sören Norbyn laivoja saatettiin odottaa joka hetki väylänsuulle. Tämä kesytön, rohkea merisankari, joka aina ilmestyi sinne, mihin häntä vähimmin toivottiin ja joka tuntui olevan yhtaikaa monessa paikassa, hän oli jo Suomenkin saaristoväkeen ajanut niin kaamean pelon, että se uskoi hänen paholaisen taikavoimalla liikkuvan.

Mutta onnellisesti oli piispan nopeakulkuinen laiva toki edellisenä iltana päässyt Reposaaren ohitse ja se purjehti nyt vapaana väljiä vesiä. Pitkistä ajoista oli siten piispakin saattanut täysin turvallisesti nukkua yönsä ja hänen seurueensakin viipyi nyt pitkään kannen alle laitetuilla yötiloillaan.

-- Muut kaikki iloitsevat siitä, että ollaan kulkemassa Ruotsiin, Kustaa Vaasan turviin, virkkoi Silta hetkisen kuluttua. -- Siellä on jo maa tanskalaisista puhdistettu ja uusi aika koittanut.

-- Mutta hyljättäisiinkö siis tämä kotoinen kolkka? -- ei, sitä ei toki Kurkikaan toivone, huudahti Särkilahti. -- Ja meille juuri tämä maa uskottiin työmaaksi; meidän oli tuotava uusi aika Suomeenkin.

-- Niin oli aikomus, mutta tiedäthän: me seuraamme nyt joukkoa!

-- Kuinka pitkälle, -- ah, me olemme kuin vangit...!

Aamun edetessä rupesi toki vähitellen laivan uumenista nousemaan pienin parvin esille pappeja ja naisia, niin että he ennen pitkää melkein täyttivät aluksen avaran kannen. Piispan seurue oli näet tällä pakomatkalla vielä melkoisesti kasvanutkin, sillä monen aateliskartanon rouvat ja neitoset olivat niistä pitäjistä, joissa juutit riehuivat, liittyneet pakojoukkoon. -- Niinpä oli Anolasta, jonka Knut-isäntä aseväkineen oli rientänyt yhtymään Flemingien joukkoon, Arvid Kurjen sisar tyttärineen paennut piispanlaivaan. Juuri sitä pientä ryhmää, jossa Elina-rouva ja Brita-neito, levon jälkeen iloisina ja verevinä, nyt liikkuivat, tarkkasivat perässä seisovain nuorten pappien katseet. Sillä he näkivät heikon toverinsa, Mikael Karpalaisen, taas lähentelevän tuota hänelle vaarallista seuraa.

-- Katso, -- kuiskasi Silta, -- katso, miten mies tähystelee selälle ja laineisiin, mutta kuitenkin hänen silmänsä, ikäänkuin itseltään varkain, yhtämittaa singahtelevat neitoseen päin.

-- Mikko-veljemme luonne soveltuu huonosti naimattomuussääntöön, vastasi Särkilahti säälien. -- Liekki vetää kärpäsparkaa!

-- Ja neiden katse kertoo, että hän sen huomaa ja että se on hänelle mieluisata.

-- Mutta sangen herttaista on oikeastaan tuo nuorten leikki.

-- Katso, liekki jo nykäsi...!

Nuori, haavesilmäinen pappi oli, ohjattuaan jo askeleensa pois keulaan päin, taas kääntynyt ympäri ja siinä hän nyt seisoi maston luona Laukon naisia haastattamassa. Molemmilla nuorilla oli huulillaan hymy ja poskillaan kaunis puna, kun he kaiteeseen nojaten toisilleen lokkien lentoa näyttelivät.

-- Anolasta asti on Mikko kuitenkin taas urheasti taistellut, sen olen nähnyt, kertoi Silta kajutan kupeella. -- Väliin hän taipaleellakin kuin pistettynä ratsasti syrjään, milloin tunsi joutuneensa liian lähelle Kurjen väkeä, ja majapaikoissa olen hänet usein polviltaan tavannut... Mutta nyt on taas kaikki hukassa, nyt en mene takuuseen, ettei Mikko uudelleen uhkaa heittää pois kauhtanaansa.

Pietari Särkilahti katseli kauan ääneti tuota nuorten ilmeistä lämpenemistä ja hänen leveältä leuvaltaan rupesivat kasvolihakset pingoittumaan, niinkuin aina, milloin hänessä voimakkaat mielikuvat syntyivät. Kaunis on tuo nuorten lempi, raitis ja puhdas kuin meren laine, -- miksi sen pitää olla toivottoman? Niin kysyi hän itseltään. Ja siitä kysymyksestä lähtivät hänen vilkkaassa mielessään taas uudet mietteet puhkeamaan. Sillan huomioihin hän ei mitään vastannut, mutta kun Jaakko Kurki samassa astui ulos "komppaniasta", jossa hänellä enonsa kanssa oli ollut makuutilansa, käveli Pietari kohta tämän rotevan ystävänsä luo. Hän viittasi kaiteen vieressä seisovaan ryhmään ja uudisti Jaakolle ääneensä äsken itselleen tekemänsä kysymyksen. Ja kun Jaakko vain hymähti noille kainoille kuhertaville, virkahti Pietari:

-- Mitähän jos lemmensairas veljemme pappiudestaan huolimatta menisikin avioon!

Nuori Kurki vastasi hilpeästi:

-- Niin, jos Wittenbergissä oltaisiin, niin me varmaankin noista merkeistä päättäen pian olisimme Mikon kanssa langokset.

-- Mutta miksei täällä? kysyi Pietari terävämmin.

-- Sinä tarkoitat...? -- Hilpeys kaikkosi vähitellen Jaakko Kurjen mustista silmistä, joiden katse rupesi värähtelemään. Mutta Pietari vastasi:

-- Tarkoitan, että astuisimme rohkean askeleen, jolla oppimme elämään soveltaisimme. Sellaista opetusta meille Luther aina suositteli... Mutta nyt on kysymyksessä ylhäinen neito, sisaresi...

Nuori, harteikas pappispukuinen ylimys seisoi kauan kuin kivettyneenä tuijottaen harmajaan avaruuteen, jossa pilvet vähitellen tuulen ajelemina ohenivat. Hänessä murtelivat omaksumansa uudistusaatteet ankarasti voimiaan perinnäisiä ennakkoluuloja vastaan, hänen innostuksensa kirkonreformiin painiskeli sen kunnioituksen kanssa, jota hän tunsi olevansa velkaa suvulleen ja ennen kaikkea piispa-enolleen, isänsä sijaiselle. Pietarin kysymys tupsahti häntä vastaan niin äkkiä, että se ensi hetkellä hänestä tuntui aivan mahdottomalta, -- hänen sisarensako, Kurjen ylpeää sukua, antautuisi asemaan, jota yleisesti ja syvästi halveksuttaisiin! Mutta tämän tunteensa oivalsi hän samassa heikkoudeksi. Pietarin sanat olivat johdonmukaiset ja terävät ja tuo hänen edessään, kaiteen luona, kuiskaileva nuori pari, se oli vakuuttava.

-- Sisareni on nuori, hän ei uhraustaan ymmärtäisi, puhui hän hiljaa, kuin itsekseen perustellakseen tuota mahdottomuutta. Itse hän kuitenkin tuokion kuluttua kumosikin tuon väitteensä: -- Mutta jos hän Mikkoa rakastaa, niin hän voi murtaa tavan ja suvun kahleet. Hänessäkin on Kurjen verta...

Mikko Karpalainen oli sillävälin huomannut, että hänen toverinsa häntä tarkastivat; samassa hetkessä oli hänelle selvinnyt, kuinka hän jälleen oli kulkemassa kuilun partaalla. Kalveten ja ikäänkuin kokoonpainuen pakeni hän äkkiä keskikannelta ja hiipi kauas keulapurjeen taa, taasen itsensä kanssa vaikeita käräjiä käymään. Mutta Jaakko viittasi sisarensa luokseen ja virkkoi, punastuvaa neitosta tiukasti silmiin katsoen:

-- Sinä pidät toveristani... ei, en sinua siitä moiti! Mutta kuule, Brita, jos sinua Mikko omakseen pyytäisi, uskaltaisitko hänelle mennä?

Tyttö säpsähti, tuo kysymys sisälsi jotakin, jota hän ei ollut koskaan ajatellut... ehkä oli hänen mieltymyksensä aivan sopimatonta! Ujostellen hän senvuoksi änkytti:

-- Mutta hänhän on pappi...

-- Juuri siksi kysyn: Uskaltaisitko? Kuten olen sinulle kertonut, ovat Saksassa jo monet toverimme naimisissa, monet ylhäisetkin naiset ovat papeille ruvenneet vihityiksi vaimoiksi, -- täälläkin tahdomme kumota vanhat, nurjat käsitykset. Tuo liittonne ei siis ehkä olisi mahdoton -- uskaltaisitko?

-- Sehän ei riipu minusta, vastasi tyttö nyt käsittävämpänä, mutta hänen silmänsä katsoivat jo kirkkaan terävinä. -- Tiedäthän, eno...

-- Tiedän. Mutta jos se sinusta riippuisi, niin uskaltaisit, -- arvasinhan sen, pikku, urhea siskoni!

Tyttö kiirehti ujona pois, rukousnauhaansa turvautuen. Mutta nuoret papit seisoivat vakavina vastakkain ja lukivat toistensa silmistä yhteisen alakuloisen mietelmän. Joka askeleella kohtasi heidän pienintäkin alote-aijettaan heti sama mahtava este: Hievahtamaton, voittamaton Kurki-piispa ja hänen sieluja kahlehtiva valtansa...!

Jo astui vihdoin piispakin kannelle ja kävi pitämään aamumessuaan, jota hän ei matkoillaankaan laiminlyönyt. Sen suoritettuaan asteli hän reippaana, terveennäköisenä seurueensa joukossa, tervehtien ryhmää toisensa perästä ja tarinoiden sekä pappien että maallikkojen kanssa iloisempana kuin pitkiin aikoihin. Olihan hän nyt muhkeassa laivassaan kalliiden aarteidensa luona ja lähimpäinsä ympäröimänä, eikä vihollista kuulunut. Taas kajasti maailma hänelle kirkastuvana, niinkuin se kesäinen päivä, joka juuri pilvien takaa pilkisti esille.

Hetken kannella käveltyään pysähtyi kankealiikkeinen piispa perämiestä varten rakennetulle kohokkeelle ja katseli siitä, miten laiva halkoi loivia laineita, aina yhtä oikoseen länsipohjaa kohden.

Syrjemmässä saksanmaisterit yhä kuiskaillen keskustelivat. Jaakko kertoi enonsa aikovan, vihollislaivat eksytettyään, lähteä Kustaa Vaasalta pyytämään apua juuttien karkoittamiseksi Suomesta. Mutta siitä avusta ei ollut nyt valitettavasti suuria toiveita, uudella valtionhoitajalla, jonka vielä oli turvauduttava rahvaanjoukkoihin, oli Ruotsissa liian monet raudat tulessa.

-- Miksemme hae apua oman maamme rahvaalta? kysäsi Pietari äkkiä.

-- Siitäkin puhuimme enon kanssa, kertoi Jaakko. -- Ehdotin, että kääntyisimme Pohjanmaan ripeän kansan puoleen, nostattaisimme sen miehet aseisiin ja sitten rientäisimme kuin ristijoukon voimalla vapauttamaan kotimaamme.

-- Entä ukko? uteli Pietari.

-- Tuumani miellytti häntä aluksi, mutta sitten hän lausui: Se on unelma; talonpoikia et saa täällä liikkeelle, heille on yhdentekevää, kuka heitä raastaa, ruotsalainenko vai tanskalainen...

-- Siinä on totuutta, myönsi Pietari. -- Liian usein on täällä vieras esivalta vaihdellut ja aina se on talonpoikia kiskonut. Mutta sittenkin! Jos enosi luottaisi itseensä, jos hän, piispa, astuisi itse kansansa eteen ja haastaisi sitä nousemaan sortajia vastaan...

-- Ehkäpä hän vielä astuukin. Katso!