Part 4

Maunu-piispa oli ollut ääneti, mutta nyt hänen luisevilta kasvoiltaan kuvastui aivan uusi tarmo, kun hän taas toisten vaiettua korotti äänensä:

-- Olet oikeassa, Klaus, meidän on täällä lopultakin luotettava itseemme. Ei yksin Steen-herra ole kylmäkiskoinen Suomea kohtaan, vaan sama on laita toistenkin Ruotsin suurmiesten, joita on vaadittu sotaväkineen tulemaan tänne. He eivät välitä tästä etäisestä maankolkasta. Mutta me emme voi suostua siihen, että tätä maata ja sen kirkkoa pilkotaan, ja siksi on meidän käytävä toimeen. -- Piispan ääni rupesi jo soimaan esimiehen ääneltä, kun hän jatkoi: -- Sigrid-rouvan täytyy saada Viipuriin apua, väkeä ja varoja, vaikkei niitä Ruotsista tulisikaan. Meidän täytyy uhrata kaikkemme, -- omat varani luovutan tinkimättä maan puolustukseen, ja tiedänpä, että te, herrat, teette samoin.

Herrat kumarsivat, piispan ehdotukseen yhtyen, luvaten ensi töikseen toimittaa kaiken aseväkensä itärajalle. Mutta kaikki oivalsivat, että se apu ei riitä mihinkään. Vanha Jaakkima Fleming, joka oli tarkka herra, kaipasi yksityiskohtaisempia tietoja Viipurista ja ehdotti, että niitä kysyttäisiin airuelta, joka oli tuonut Sigrid-rouvan kirjeen Turkuun.

-- Niin, kutsukaamme hänet tänne, hän tuntuu ymmärtävältä mieheltä, lausui piispa, lähettäen ovinihtinsä hakemaan Viipurista tullutta sanantuojaa.

Monet Viipurissa näinä vuosina oleskelleet herrat tunsivat airuen, joka nyt piispan väentuvasta vielä ratsastuksen jälkeen kankein askelin saapui neuvotteluun. He olivat usein tavanneet hänet linnanvoudin, Pietari Degenin, asunnossa. Se oli näet Pentti Heinonpoika, linnanväkeen ruvennut partioretkeläinen, joka nämä välivuodet oli viettänyt Viipurissa, milloin retkeillen Hartvig Winholtin kanssa hätyyttämässä rajakyliä ryöstäviä karjalaisia, milloin pitäen vahtia Torkkelin linnassa. Hän sai nyt piispan työhuoneessa tehdä selkoa Viipurin oloista ja tarpeista.

Hyvin hän ne tunsikin. Varustusväkeä, palkkasotureita, linnannihtejä ja aatelishuoveja ei ollut siellä nyt kuin viisi tai kuusi sataa miestä. Suomen herroista olivat ainoastaan Tönne Eerikinpoika ja Frille-veljekset enää Viipurissa. Knut Possen aikana oli porvareille hankittu aseita, mutta nekin aseet olivat ruostuneet raatihuoneen kellarissa. Venäläisten puuhista tiesi airut kertoa, että he olivat syksyllä Nowgorodin kauppahovissa vanginneet kaikki ruotsalaiset ja suomalaiset kauppiaat sekä vieneet heidät kahleissa Moskovaan, ja että suuriruhtinaalla jo kerrottiin olevan viidenkymmenentuhannen miehen armeija koolla, valmiina hyökkäämään.

-- Totta tosiaan, huudahti pormestari, ristiretki tässä tarvittaisiin, jos mieli Suomen avainta voida puolustaa:

Mutta Klaus Horn pudisti päätään:

-- Siihen kurki kuolee, kun suo sulaa. Meidän täytyy täällä kotona saada aseväkeä koolle, nostattaa talonpojat aseihin koko maasta. Tämä sota uhkaa näet meitä kaikkia tässä maassa.

Siitä lähtivät neuvottelut jatkumaan. Maanpuolustukseen päätettiin viipymättä kutsua Suomen talonpoikain joukosta joka viides mies, jotka toisten neljän oli aseilla ja muonalla varustettava. Tästä lupasi piispa lähettää paimenkirjeellä heti papiston kautta tiedon kaikkiin pitäjiin. Ja varojen keräys oli pantava toimeen porvariston ja papiston keskuudessa, kirkoissa, luostareissa, juhlissa ja markkinoilla. Niiden kokoamista varten oli aneiden myyntikin järjestettävä. Eikä aikonut nyt piispa säästää tuomiokirkonkaan varoja, ei Pyhän Henrikin penninkejä eikä kymmenystuloja, sillä mitäpä niistä jäisi jälelle, jos vainolainen pääsisi maahan. Tämän sodan, jonka Suomen miehet nyt näkivät olevan tulossa, sen käsittivät he tällä hetkellä pyhäksi sodaksi, jota varten oli uhrattava kaikki.

Maunu-piispa varsinkin aivan säkenöi tarmoa ja intoa, esittäessään toimenpiteitä tämän hänelle kalliin asian hyväksi, Ja hän sai puhalletuksi ennen tuntemattoman innostuksen myöskin toisiin läsnäoleviin, joista jokainen tarjoutui tekemään voitavansa omalla kulmallaan.

Tuo nuori Viipurista tullut airutkin, joka tämän neuvottelun ajaksi oli jäänyt piispan työhuoneeseen, lämpeni niin siitä kauniista innostuksesta, jota hän tunsi ympärillään, että hänkin tarjoutui lähtemään nostoväen kokoojaksi kotipuoleensa, Hämeen itäisiin pitäjiin.

Iltaan asti neuvoteltiin piispantalossa näistä Viipurin ja koko Suomen puolustamiseen välttämättömistä hankkeista. Pyhän Gertrudin tornissa tuomiokirkon kupeella oli vartija ilmoittanut tunnin toisensa perästä kuluneen, piispan sitä huomaamatta. Nyt hän yhtäkkiä muisti, ettei hän ollut vierailleen varannut iltaruokaa, ja samalla hän muisti, että hän jo aamulla oli lähettänyt kyökkimestarinsa ja useimmat muutkin palvelijansa Kuusistoon, jonne hän oli aikonut siirtyä synodaaliehdotustaan valmistamaan. Mutta airuen tultua oli Kuusistoretki saanut jäädä, niinkuin nuo piispalliset tehtävätkin. Hämillään senvuoksi Maunu nyt virkkoi vierailleen:

-- En voi tarjota teille illallista; tuskin sitä voin tänään itsekään saada tässä suuressa talossa.

Sellaista oli joskus ennenkin tapahtunut Maunu-piispalle, joka harvoin jouti muistamaan talousasioita. Mutta hänen sihteerinsä oli ajatellut sitäkin asiaa. Hän oli jo lähettänyt pappilaansa sanan emännöitsijälleen, että sinne kenties on vieraita tulossa. Paavali näet tiesi, että piispakin rakasti päivätyönsä päättäjäisiksi syödä hyvän aterian, vaikkei hän sitä useinkaan ennakolta ajatellut. Siksi maisteri nyt oli valmis virkkamaan piispalle ja hänen vierailleen:

-- Jos suvaitsette käydä vaatimattomaan asuntooni Pyhän Katarinan pappilaan, niin voi emännöitsijäni ehkä tarjota palan kuivaa ruokaa.

-- Kiitos, Paavali, vastasi piispa, -- sinä minut usein pelastat pulasta. Ja heikkouteni myös tunnet, -- me tulemme!

Toiset herrat olivat yhtä hanakat suostumaan tuohon tarjoukseen, sillä he tiesivät kaikki, että Paavali-maisterin "vaatimattomassa" pappilassa kelpasi kyllä se "kuiva" pala haukata. Paavali Scheel, joka oli syntyisin Haikon kartanon varakkaasta ylimyskodista ja jolla oli, heti ulkomailta palattuaan, ollut hyvätuloiset virat tuomiokirkossa, hän rakasti näet pitää pappilassaan riittävästi ruokia ja juomia, ja hänen pienet iltakutsunsa olivat hyvin suositut Turussa. Ketterästi siis viskasivat niin aateliset kuin hengenmiehet vaipat hartioilleen, kulkeakseen vähän matkan päässä olevaan P. Katarinan alttarin pappilaan. Viipurilainen airut, jonka posket vielä hehkuivat äskeistä innostusta, vetäytyi, piispan työhuoneesta lähdettäessä, syrjään, laskeutuakseen piispantalon arkitupaan. Mutta Paavali-maisteri, joka oli huomannut, miten airutkin oli yhteisestä asiasta lämmennyt, hän taputti ohi astuessaan Penttiä olalle ja virkkoi:

-- Tule mukaan haukkaamaan pala sinäkin, pitkämatkalainen. Mikä olikaan nimesi?

-- Pentti Heinonpoika.

-- Rälssimies?

-- Ei, talonpoika ja nyt nihti.

-- Mutta talonpojasta tulee helposti rälssimies. Sinullahan on kotitalo Hämeessä, ja hevonen on sinulla täällä. Ilmoittaudu asekatselmukseen ja hanki itsellesi ratsumiehen valtakirja, niin saat tilasikin verottomaksi. Sillä soturiksihan kuitenkin jäät, vai?

-- Niin kai.

-- Se on siis sovittu. Sotureita nyt Suomessa tarvitaan!

Uuden tulevaisuuskuvan kylvi vilkasälyinen hengenmies noin sivumennen nuoren airuen mieleen.

Tornissa soitettiin juuri iltarauhaa, kun saattue astui tuomiokirkon edustalla olevan pienen aukean yli Pyhän Katarinan kappelin anetaloon. Siellä oli jo pöytä katettu, ja tulia juuri sytytettiin suuressa tuvassa, jonka upeaa sisustusta maalaispoika jäi ihmetellen ihailemaan. Paksut, raskaat verkaverhot peittivät seiniä, ja niihin verhoihin oli kudottu kuvia, jotka esittivät, miten kuolema kävi poimimassa saaliikseen sekä rikkaita että köyhiä ja miten onnen pyörä yksiä nosti korkeuteen ja toisia jo viskasi sieltä alas. Seinää kiertävän laudoituksen reunalla oli pieniä, vaskesta valettuja pyhimyskuvia ja niiden lomissa merenvahaisia tai lasisia lippaita, joista hyvänhajuiset yrtit tuoksuivat.

Eikä ollut mikään paastopala se, joka oli pitkälle ruokapöydälle katettu: Siinä oli suuria vateja, kukkurallaan suolalihaa, lammasta ja peuraa, oli paistilihaa, lintua ja härkää, oli hillottua metsänriistaa ja paksuja makkaroita; ja mahtava oli keskipöydällä sianliikkiö, joka oli koristekuvioihin leikelty. Vehnäsämpyläin, kaalipiirakkaiden, hyytelömaljain ja hunajaleivosten lomissa kimaltelivat siellä korkeat, sirokaulaiset hopeakannut ja tuopit. Ja talossa ennen käyneet vieraat tiesivät, että nuo viinit, jotka kannuissa helmeilivät, olivat maisterin suoraan kauppatuttaviltaan Danzigista tuottamia, -- tämä monitoiminen hengenmies jouti näet lomahetkinään harjoittamaan sievoista vienti- ja tuontikauppaakin, porvareille harmiksi kylläkin.

Pöytään istuttua saivat ruuat huiman lähdön. Huomenna oli taas paastopäivä, jolloin ei syöty muuta kuin kalaa ja puuroa, ja siksi piti tänään jokainen varansa. Sillävälin liikkui keskustelu vielä aterian ajankin luonnollisesti niissä kysymyksissä, jotka olivat koko päivän olleet neuvottelujen esineenä. Siellä arvosteltiin nyt yhä rohkeammin Steen Stuuren välinpitämättömyyttä suomalaista rajamaata kohtaan. Hän on hänkin, niin kerrottiin, äsken valattanut tykkejä Ruotsin sulatoissa, muka venäläisiä vastaan käytettäviksi, mutta eipä yhtään niistä ole tullut meren yli Suomeen -- oman valtansa säilyttämiseksi hän tekee ja rikkoo lupauksia, sitä varten liehakoi hän Ruotsissa porvariston ja talonpoikain suosiota, mutta Suomessa hän jättää niin porvarit kuin talonpojat ja kaikki muutkin oman onnensa nojaan...

Näin arvosteltiin valtionhoitajaa puolittain katkerasti, puolittain purevasti ruokapöydän ympärillä. Mutta jo nousi nuori isäntä pitämään pöytäpuhetta. Hän lausui vieraansa tervetulleiksi, kehuen itseään onnelliseksi, saadessaan olla näin loistavan seuran isäntänä. Mutta sitten välähti hänen silmissään tuo sama tuli, joka siinä aamulla, Niku-pormestarin tarinoidessa, oli syttynyt ja sitten päivän neuvottelujen varrella yhä kytenyt. Hänen äänestään soi harras innostus, kun hän jatkoi:

"Siellä meren takana kaiketi hyljeksitään tätä syrjäistä maankolkkaa, mutta meille sen hätä tuottaa hätää. Miksi? Siksi vain, että täällä me olemme syntyneet ja kasvaneet. Me tahdomme varjella sitä ehyenä, niinkuin omaa kotiamme. Mitä väkeä me sitten olemme, jotka näin lämpenemme ja kärsimme tämän köyhän kotimaan kohtalosta? Me olemme suomalaisia, me kaikki, hengenmiehet, ritarit, porvarit ja asemiehet, ja siksi meissä asuu tätä maata kohtaan yhteinen tunne, jota eivät nuo merentakaiset ymmärrä. Jos se maa, jota isämme viljelivät, sortuu vainolaisten jalkoihin, niin me tiedämme, että silloin sorrumme mekin, ja kotimme ja kirkkomme häviävät maan päältä. Siksi tunnemme tarvetta uhrata kaikki varamme, henkemmekin, uhatun yhteisen kotimme varjelemiseen, siksi on meidän pelastettava Viipuri!"

Nuori maisteri puhui hiljaa, miltei arkaillen, sillä hän tiesi, että tällainen ajatus oli uusi ja outo, ja epäili, ymmärsivätkö häntä kaikki. Mutta hänen sanoissaan oli tulta, joka lämmitti kuulijat ja sytytti mielet. Vieraat nousivat innostuneina juomaan isännän esittämän yhteisen maljan.

Tinamalja vapisi pöydän alapäästä pystyyn nousseen nuoren airuen kädessä, eikä hän saanut silmiään irroitetuksi puhujasta.. Hän ei tajunnut selvästi, mitä nuo maisterin sanat ja nuo hänelle uudet ajatukset sisälsivät, mutta ne kohisivat sittenkin hänen korvissaan ja polttivat hänen veressään. Eihän ollut kukaan hänelle ennen koskaan sanonut, että tämän maan asukkaat ovat jotakin erityistä kansaa, jonka yhteisen kodin puolesta heidän kannattaisi elää ja kuolla. Se oli hänestä niin suuri ajatus, että se häntä melkein pyörrytti.

Äänekäs juttelu kuului taas ruokailuhuoneessa, jossa palveleva veli täytteli maljoja. Maunu-piispakin oli lämmennyt nuoren ystävänsä sanoista. Paavali oli soitellut kieliä, joita he usein kahdenkeskisissä keskusteluissaan olivat näppäilleet, saamatta niistä näin selvää ja kirkasta ääntä. Vieras oli vielä Suomessa käsitys suomalaisesta isänmaasta, mutta piispa tunsi tällä hetkellä, että juuri yhteisissä koettelemuksissa se käsitys oli kasvava ja kirkastuva. Ja hän lausui nuorelle ystävälleen:

-- Niin, meidänhän on tämä maa. Minä uskon, Paavali, siihen tulevaisuuteen, jolloin se käsitys on selvänä tämän maan lapsissa.

-- Ja kun se heissä kerran on selvänä, silloin tämä maa heillä myös säilyy, vastasi maisteri yhä innostuksen vallassa.

Mutta vain hetkeksi antautui piispa näiden unelmien valtaan; hän oli velvollisuuksien ja toiminnan mies. Tuokion kuluttua hän jo nousi pöydästä. Maunu Särkilahti söi mielellään hyvän aterian, joi kannun ja kaksikin, mutta hänen sääntönsä oli, että innostuksen parhaimmilleen noustessa on muistettava, mihin se velvoittaa.

-- Vielä tänä iltana kirjoitan kirjeen valtionhoitajalle ja toisen Hemming Gaddille Roomaan. Sigrid-rouvan pyyntöä tahdon hartaasti suositella. -- Näin hän lausui herroja hyvästellessään, johtaen niin ajatukset taas käytännöllisiin toimiin. -- Huomenna lähtee laiva Tukholmaan, mutta huomisesta alkavat toimemme täälläkin. Siinä tarvitsemme teidän kaikkien apua, sillä tämä nukkuva maa on herätettävä varjelemaan itseään.

Piispan lähtö oli lähdön merkki kaikille muillekin. Lyhdyt, joita herroille heidän palvelijansa olivat kotoa tuoneet, sytytettiin, ja niiden häilyvässä valossa astui miesjoukko Pyhän Katarinan pappilasta ulos kadulle, tuomiokirkon edustalle. Kaupunki jo lepäsi, liike oli loppunut pilkkopimeiltä kaduilta eikä kuumottanut tulta enää luukuilla suljettujen kalvo-ikkunain raoistakaan. Ainoastaan etäältä, torin luota, kuului vielä ääniä, kun kaupungin monista kapakoista ja kiltoista vieraat palasivat sällinkannua tai kaupanharjaisia juomasta ja kotiin mennessään vartijain kiusaksi vielä antoivat juhlamielensä remahtaa. Mutta pois kuolivat nekin äänet, ja Kirkkokadun kapeihin kujiin katosivat tuomiokirkon luota käveleväin herrain lyhtyjen lepattavat liekit.

Paavali Scheel oli lähtenyt esimiestään, piispavanhusta, saattamaan piispalaan. Kylmä viima puhalsi aavalta piispanpellolta, jonka keskessä oli vain yksi rakennus, Pyhällehengelle omistettu pappissairaala, "Piispanhenki", ja sieltä pilkoitti pieni tuli kuin kipinä erämaasta. Mutta kylmyyttä tuntematta, mietteihinsä vaipuneena, käveli piispa nuoren ystävänsä vieressä toriaukean poikki; omat ajatuksensa näyttivät häntä lämmittävän. Silloin löi vartija Pyhän Gertrudin kappelin tornissa kolmirautaansa yhdeksän kertaa. Piispa pysähtyi, tarttui saattajansa käteen ja virkkoi:

-- Tänään on minulta jäänyt iltamessu toimittamatta, Paavali.

-- Kotimaamme kohtalo on tänään anastanut kaiken huomiomme, isä, lausui kanunki, ikäänkuin esimiestään puolustellen.

-- Mutta tällaista unhotusta ei ole minulle tapahtunut ennen koskaan, ei matkoilla eikä sairaana ollessani, ei neljäänkymmeneen vuoteen. Mitä se tietää, Paavali? Vieroittavatko nämä maalliset huolet meidät hengellisistä velvollisuuksistamme? Minä pelkään, että voimme niihin liiaksi innostua.

Mutta vakuuttavalta soi nuoren maisterin miehekäs ääni, kun hän vastasi:

-- Älä pelkää, isä. Nämä huolet ovat nekin Suomen kirkon päämiehen pyhiä velvollisuuksia. Jumalanäiti ymmärtää kyllä, että toimiessamme kirkkomme säilyttämiseksi täällä sen äärimailla, teemme hänelle yhtä otollisen työn kuin kolmesti päivässä messupaitaan pukeutumalla.

-- Niin, hän on armollinen, Pyhä Neitsyt, hän näkee kyllä hätämme ja antaa laiminlyöntimme anteeksi.

Rauhoittuneena astui piispa sihteerinsä seurassa linnansa raudoitetusta portista sisään. Samasta portinaukeamasta puikahti sinne myöskin se Viipurista tullut airut, jonka mielessä tänä iltana kuulemansa uudet ajatukset yhä kiekkoa löivät. Hän hiipi hiljaa piispalan arkitupaan, jonka penkille hän vetäytyi pitkälleen.

Mutta siihen penkille ei korven poika heti nukkunut. Hänen yhtäkkiä heräämään päässyt mielikuvituksensa oli hurjassa lennossa. Ne välähdykset, jotka päivän kuluessa olivat hänen ohitseen leimahtaneet, pyrkivät nyt, unen voittaessa, pukeutumaan muotoihin. Pentti näki itsensä haarniskaan vyötettynä, kilpi käsivarrellaan, ratsastamassa vihollista vastaan. Häneltä kysyttiin, kuka hän on ja minkä puolesta hän noin huimasti rientää taisteluun. Ja kohotetuin rinnoin, intoa ja elinvoimaa raikuvalla äänellä, hän vastasi:

-- Kotimaani puolesta, olenhan suomalainen!

(Santeri Ivalo: Viipurin pamaus.)

VIIPURIN PAMAUS.

Teräksenharmaana sarasti ensimäinen arka hämärä Pantsarlahden kukkulain takaa Antinmessun aamuna, marraskuun 30:tenä, vuonna 1495.

Vihdoinkin! -- niin huoahtivat yön valvoneet vartijat, katsellessaan Väkitornin viereiseltä muurilta noita koittavan päivän kylmiä oireita, jotka eivät vielä valaisseet maisemia, mutta kuitenkin rikkoivat sakeimman pimeän. Vihdoinkin, sillä pitkä ja kolkko oli ollut yö ja ikävällä he olivat odottaneet päivän nousua. Mutta sitkaan väistyi vieläkin syksyinen sumu. Äänetöntä ja kuollutta oli kaikki heidän ympärillään, niinhyvin raunioisessa kaupungissa kuin vihollisten leirissä, jonka tulet olivat heitä vastaan läpi yön kiiluneet.

Verkalleen kalpenivat nyt nuo punertavat tulet ja niiden kupeelta rupesi katsojain silmiin kajastamaan valkoinen maa, -- hyi, se vilutti tuo vaalea pinta valvoneita miehiä vielä enemmän kuin ennen yönmusta pimeys. Illasta oli vähän satanut lunta ja se peitti nyt yhtenäisenä, ohkaisena kerroksena jäätyneen maan sekä läheiset lahdet ja lammet. Tuosta valkoisesta hämärästä kävi vasta vähinerin erottautumaan esineitä: tykkien suojuksia, sammuneita hirsinuotioita ja niiden takana häämöittäviä telttarivejä.

Ne kaksi vartijaa, jotka lämpimikseen astelivat edestakaisin Väkitornin viereisellä muurilla, pysähtyivät rintavarustuksen eteen, koettaen iskeä katseensa sinne etäisyyteen. Heistä tuntui niin omituiselta... melkein päätä pyörrytti... sillä näyttihän siltä kuin maisema tuolla kaukana hämäräin telttarivinen takana olisi liikkunut, koko leveydeltään hiljaa lähestynyt, -- heitä melkein puistatti!

-- Mikä siellä liikkuu? kysyi kylmästä vavahtavalla äänellä nuorempi, hoikkasempi valvojista, Evert, joka vasemmalla kädellään peistä piteli, oikeaansa lepuuttaen. Hän oli illalla, vallihaudan pohjaan kurkistellessaan, nähnyt lumisoran seassa hautaamatta jääneiden vihollisvainajain mustuneita kasvoja ja tuo kuva oli häntä koko yön vainonnut, -- kummittelevatko ne tuollakin nuo vainajat!

Mutta hänen toverinsa, Pentti Heinonpoika, oli jo älynnyt, että se, mikä heidän silmiinsä liikkeeltä kuvastui, ei ollut henkien lentoa. Hän tähysti vielä kotvasen tuonne salaperäiseen aamusumuun ja vastasi sitten verkalleen:

-- Niin, liikkeellä siellä jo ollaan. Ne kantavat joitakin korkeita riukuja, jotka noinikään ilmassa huojuvat.

-- Ehkä noita eilisiä tikapuitaan?

-- Juuri niitä. Ja nuo matalammat ovat risukimppuja, -- katso, niitähän on koko kentän leveydeltä!

-- Siis ovat viholliset jo kaikessa hiljaisuudessa lähteneet jalkeille!

Tämä vakava tosiasia oli jo muuatta tuokiota aikaisemmin oivallettu ylempää Väkitornin laelta. Sieltä nyt torvi törähti merkiksi koko puolustusväelle, että aseihin on kiirehdittävä. Vihlovasti se töräys kajahti läpi äänettömän luonnon, hytkäyttäen hereille koko puolustuslinjan. Ja torven vaiettua kuului Väkitornista Winholtin miehekäs, kaikuva ääni, kun hän omituisella saksan ja suomen sekaisella kielellään antoi lyhyviä, täsmällisiä määräyksiään. Toisista torneista, pohjoisesta ja etelästä, helähti vaskipiiparien vastausmerkki, ja pian kuului kumajavan jäätynyt maa, kun yöunestaan heränneet miehet pienin joukoin juoksivat vartiopaikoilleen.

Päivä valkeni. Jo näkyivät selvemmin nuo vihollisten liikkuvat joukot, jotka raskaine kantamuksineen vain verkalleen etenivät. Etumaisina kulkivat leveät, ruskeat rintamat, joissa joka mies kantoi suurta, mahtavaa risukimppua selässään, -- se teki vieläkin liikkuvan vesakon vaikutuksen. Mutta näiden vesakkojen takana kannettiin korkeita ja leveitä tikapuita, joita siellä monta päivää oli veistelty. Parikymmentä miestä oli jokaisen kantamuksen kimpussa ja noita tikapuita näkyi olevan satoja. Mutta samaan aikaan nousi vielä sumunpeittoisesta Papulan notkosta toinen sakea rintama, ja tuokion kuluttua laskeutuivat Pantsarlahden kukkuloilta myöskin Nowgrodin uljasryhtiset joukot, joita pieninä parvina näytti mäestä sikiävän alas lakeikolle.

-- Aikovat tänään hyökätä kolmelta kulmalta yhtaikaa, huomautti Pentti. -- Kuule, kelloja jo soitetaan!

Raatihuoneen katolta ensiksi ja sitten Katanpään kirkon tapulista rupesivat kellot kalkattamaan. Se oli merkki porvariselle varaväelle rientämään taistelurintamaan ja muille kaupunkilaisille pakenemaan turvapaikkoihinsa. Ja ikäänkuin vastauksena siihen varoitussoittoon pamahti venäläisten tulikirnuista kohta ensimäinen laukaus.

Joka kulmalta nousi nyt muurille uutta väkeä: aatelisten asepalvelijoita rautahatuissa ja panssaripaidoissa, kantaen suuria, raskaita muskööttejä, joilla ampuivat lyijyisiä luoteja; nousi talonpoikia karhukeihäineen ja porvareita, jotka raahasivat muurille raskaita tervapatoja, käyden sytyttämään tulia niiden alle. Se oli kalpeata, nälän ja ponnistusten laihduttamaa joukkoa. Mutta velvollisuutensa se väki tunsi ja asettui alkavaan taisteluun, kuin päiväiseen työhönsä ainakin. Luostareista ulos rientäneet munkit pysähtyivät tiepuoleen, siunasivat nuo ohitsensa juoksevat joukot ja rukoilivat ääneensä niiden puolesta.

Pommitus kiihtyi. Penttikin kävi laittamaan kuntoon pientä tykkiään, joka hänellä oli siinä muurinaukolla. Aamun valjettua oli tuuli virinnyt. Se ajeli punalaitaisia pilviä, yhä uusia ja uusia, pitkin taivasta, ja nosteli samalla niitä kohti tykinsuista tupruavia savupatsaita.

Muurilta ei vielä ammuttu. Siellä oli niin äänetöntä, että Pentti ja Evert saattoivat kuulla, kuinka Knut Posse, joka nyt oli noussut Väkitorniin, siellä Winholtia puhutteli.

-- Moskovalainen alotti aikaisin tänään. Nyt meiltä kestävyyttä kysytään!

Niin, tänään voi ennen iltaa sinun höyhenpussisi olla tarpeeseen, -- kuului Winholtin iloinen ääni vastaavan.

-- Taikka muut temput, jatkoi Posse. -- Lakamundin tornia pelkään pahimmin. Horn saa jo aamusta päivin sijoittua sinne aukon eteen.

Laamanni Klaus Henrikinpoika Horn komensi näet sitä varaväkeä, jota aina tarpeen tullen lähetettiin sinne, missä vaara oli suurin.

-- Mutta tällä paikalla se kumminkin kuumin tulee, usko minun sanani, väitti Winholt. -- Keskustassa ovat ryssillä enimmät risukimppunsa ja tikapuunsa. Sivustoilta he vain aluksi aikovat meitä väsyttää.

Tämä Winholtin arvelu ei kumminkaan toistaiseksi näyttänyt toteutuvan, sillä tuimimman tulensa kohdistivat viholliset yhtäältä Raatihuoneentornia ja toisaalta Lakamundintornia vastaan, jotka jo ennestään olivat pahanlaisesti ruhjoutuneet. Posse, joka taas Väkitornista laskeuduttuaan oli noussut ratsunsa selkään, kuuluikin komentavan niihin lisäväkeä. Hänen vaskiharjainen kypäränsä välähti milloin eteläiseltä, milloin pohjoiselta muurinsivustalta. Mutta tulipa hänelle yhtäkkiä hätäinen sanoma, että Vesiporttia vastaan juuri tapahtuu tuima hyökkäys. Vihollisten ratsuväki oli sinne nopeasti kahluuttanut hevosensa pitkin Salakkalahden matalaa rantaa, ja heidän miehensä kapusivat siellä jo pitkiä riukuja myöten ihan muurille. Tähän torniin, jota ei luultu minkään vaaran uhkaavan, oli jätetty vartijoiksi vain muutamia kymmeniä uusmaalaisia...

Tuiskuna karautti Knut Posse varaväkijoukon seuraamana sinne, ja tuokion vallitsi painostava jännitys keskustornin luona.

Mutta pian jo Posse rauhoitellen palasi. Jotakin sotajuonta näkyvät viholliset yritelleen puolustajia hämmentääkseen. Heidän ratsumiehensä peräytyivät pian Vesiportin luota, ja se Valkoinen ritari, joka tätä joukkoa johti, näkyi hetkisen kuluttua karauttavan miehineen taistelukentän poikki koko rintaman ohitse, kaiketi jotakin uutta kujetta virittämään.