Part 3

-- Minäkö, -- minä tietysti menen kotiin katsomaan, mitä emännöitsijäni on minulle päivälliseksi paistanut.

-- Siis saatan sinua, tahdon jalotella, -- kävellään!

Tämä Paavali oli äsken ulkomailta, opintomatkaltaan, palannut maisteri Paavali Scheel, joka kohta oli Turussa saanut tuottavan alttaripapin viran ja jonka piispa Maunu Särkilahti oli valinnut sihteerikseen. Hän oli turkulaisten suosituin messupappi; varsinkin oli kirkko aina täynnä naisia, kun tämä papinpukuinen uros pääalttarilla esiintyi, ja hänen ennustettiin nousevan korkealle hierarkisella portaikolla. Sillä suuret olivat hänelle suodut sekä sielun että ruumiin lahjat, sen tunnustivat kaikki.

Kävelijät pysähtyivät tuokioksi päivänpaisteiselle torille katselemaan sitä vilkasta liikettä, mikä siellä kiehui kivimyymäläin aukilaskettujen tiskipöytäin edessä, missä kaupat tehtiin ja päivän kuulumiset kerrottiin, sekä venherannassa, mihin maalaiset aluksineen saapuivat. Paavali-maisteri pysähdytti siellä hihasta kymmenvuotiaan, vilkassilmäisen pojan, joka juoksi heitä vastaan torin yli, ja kysyi:

-- Minne kiire, Pietari?

-- Luistelemaan! Mätäjärvi on jo jäässä. Kaikki teinit menevät sinne.

-- Saitko luvan isältäsi? Onko hän vielä raatihuoneella?

-- Ei, tuolta hän juuri tulee.

Poika, joka juosta viiletti edelleen, oli Turun pormestarin, piispan orpanan, Nikolaus Särkilahden poika. Isä astua lynkytti nyt juuri leveänä punaisessa viitassaan alaspäin kaksikerroksisesta, parvekkeella varustetusta raatihuoneesta, asteli hiukan ontuen raippapaalun ja teloituslavan ohi torille päin. Hän oli ankaran näköinen, teräväsilmäinen äijä, jota tuitun luontonsa vuoksi porvarien kesken sanottiinkin Kiukku-Nikuksi, vaikka häntä muuten kyllä tarmokkaana järjestyksenmiehenä suosittiin. Paavalin luo ehdittyään läimäytti hän tätä olalle ja virkkoi:

-- Meillä on yhteinen matka, maisteri.

-- Minun matkani vie piispalaan, vaikka sinne nyt mutkan kautta kävelen, vastasi maisteri.

-- Niin minunkin, kuomaseni on kutsunut minut sinne neuvottelemaan. Kuuluu aamulla saaneen tärkeitä kirjeitä.

-- Siitä en minä tiedä vielä mitään. Onko siis laiva tullut Tukholmasta?

-- Ei, vaan airut on tullut Viipurista. Sieltä ovat taas kuulumiset huolettavia.

Pormestari poikkesi lähempänä rantaa olevaan taloonsa; häntä odotellen seisoi maisteri tuokion mäenrinteellä katsellen rantakatujen matalain puurakennusten yli joelle avautuvaa näköalaa.

-- Viipurista tullut viesti on tietysti yhteydessä sen tiedon kanssa, joka äsken saapui Räävelistä, että näet Hannu-kuningas on tehnyt liiton suuriruhtinaan kanssa Steen Stuurea vastaan, kukistaakseen hänet ja itse päästäkseen valtaistuimelle. -- Niin puhui pormestari nuorelle seuralaiselleen, heidän kävellessään jäätynyttä katua pitkin, jonka toisella puolella oli mataloita, turvekattoisia asuinrakennuksia, toisella taas niihin kuuluvia talleja ja navetoita. -- Venäläinen hankkii sotaa, auttaakseen Hannu-kuninkaan Ruotsin valtaistuimelle, joka onkin hänelle jo moneen kertaan luvattu, vaikka hän Steen-herran itsepäisyyden vuoksi ei siihen vielä ole päässyt.

-- Niin, Steen-herra hoitaa taitavasti pelinsä, vastasi maisteri hiukan epävarmasti, tietämättä vielä, mihin pormestari, jonka tuumat usein kulkivat kiertoteitä, tähtäsi.

-- Niinkuin aina, myönsi Niku. Samalla hän pysähtyi ja kysyi: -- Mutta onko todella syytä enää estää Hannu-kuningasta saamasta tuota kruunua, joka hänelle kuuluu? Jos nyt sota uhkaa maata Steen-herran itsepäisyyden ja vallanhimon takia, niin eikö olisi parempi, että lopultakin pakoitettaisiin tämä herra syrjäytymään ja tunnustettaisiin Hannu vihdoinkin valtakunnan kuninkaaksi, Kalmarin resessin tiukoilla ehdoilla. Kysyn, eikö olisi juuri meidän, tämän maakunnan asukkaiden, sitä toivottava?

-- Niin, tämä maa se todella ensiksi joutuu sodan jalkoihin, jos suuriruhtinas käy hyökkäämään, myönsi Paavali-maisteri, ruveten oivaltamaan kävelykumppaninsa tarkoitusta.

-- Hannu-kuningas, jos hän on Ruotsin valtaistuimelle päässyt, ei tietenkään ryhdy sotimaan omaa valtakuntaansa vastaan eikä salli liittolaisensakaan sinne hyökätä. Lyhyesti siis: minä väitän, että maan edun vuoksi olisi Steen Stuuren valta-asema nyt uhrattava.

He kävelivät taas edelleen. Paavali-maisteri asteli tuokion itsekseen punniten noita pormestarin suurvaltiollisia tuumia ja virkkoi sitten:

-- Yhtyiväthän Suomen herrat viime kevännä jo siihen vaatimukseen, että Stuure syrjäytyisi ja Hannu-kuningas tunnustettaisiin. Ja Steen-herra taipuikin silloin. Mutta hän osaa aina nousta kuin rasva pinnalle. Nyt hän taas istuu ohjaksissa vakavammin kuin koskaan.

-- Mutta se on onnettomuudeksi maalle, ja etenkin näille itämaille. Meidän pitäisi esiintyä päättäväisemmin. Sinulla, maisteri, on suuri vaikutus piispaan; muistuta häntä siitä, mitä hän nimenomaan tälle maalle, Suomelle, on velkapää.

-- Minä muistan kyllä, että Steen Stuure on meidän, porvarien, ystävä, mutta näinä levottomina aikoina muistan sittenkin useammin, että olen suomalainen.

Nuoreen maisteriin vaikuttivat tuon puheliaan porvarillisen aatelismiehen puolittain itsekseen lausumat mietelmät voimakkaasti, ikäänkuin herätellen hänen mielessään nukkuvia mietteitä. Hän seisoi kotvan ääneti aitaan nojaten, ja hänen silmäänsä syntyi outo hohde.

Päivän kultainen kehä laskeutui jo sillävälin sangen lähelle järventakaisen Gertrudin vuoren huurteista lakea, josta sen ruskoa vastaan haamoittivat kahdet korkeat hirsipuut. Siimekseen peittyi jo vuoren rinteellä, valtatien varrella, oleva Pyhän Gertrudin väsyneiden matkailijain majatalo. Syysilta oli lähellä. Nuori pappi havahtui mietteistään, ja nopein askelin lähtivät nyt kävelijät ääneti astumaan köyhän väen asuman kaupunkikorttelin läpi ja Pyhän Lauritsan suuren anetalon ohi takaisin tuomiokirkolle, jonka muurin eteläiseen sivustaan olivat rakennetut talot koulua ja tuomiokapitulia varten. Kapitulin edustalla tapasivat he tuomiorovastin, hiljaisen hengenmiehen Lauri Suurpään, joka myös oli piispalaan menossa.

Piispan jyrkkäkattoinen kivitalo oli tuomiokirkon takana, aukean kedon, piispanpeltojen, laidassa. Sen oli Maunu Tavast rakentanut linnantapaiseksi; raudoitetun portin itäpuolelta kohosi torni, ja portin pielissä seisoi kaksi rautapaitaista, kypäräpäistä soturia vartijoina, häädellen syrjään niitä kerjäläislaumoja, jotka täällä tapansa mukaan parveilivat almuja pyytäen. Näiden ryysyjoukkojen lomitse harppasi Paavali-maisteri, jota nyt ensimäinen talvipäivä oli tavallisesta työtunnistaan hiukan myöhästyttänyt, toisten edellä nihdin avaamasta portista sisään ja nousi suoraan piispan työhuoneeseen.

Siellä korkeakaarisessa, holvatussa huoneessa, jonka valkaistua kattoa maalatut koristeköynnökset kiersivät ja jonka seinänvierustaisilla pöydillä oli suuria, raskaskantisia kirjoja, istui Maunu Särkilahti yksin, nahalla päällystettyyn nojatuoliinsa vaipuneena. Hänellä oli yllään väljä villainen kotiviitta ja päässään musta tasalakinen myssy. Siinä puvussaan hän nyt näytti paljoa vanhemmalta kuin pari vuotta sitten Viipurissa, jossa hän täydessä juhla-asussaan vihki kaupungin uuden kirkon. Kotoisessa kirjastohuoneessaan, loimuavan pystyvalkean valossa, hän muistutti enemmän ulkomaillakin huomiota saavuttanutta Pariisinmaisteria, tiedemiestä, kuin toimekasta kirkkoruhtinasta. Huolestuneen näköisenä lepuutti hän siinä leveää leukaansa kämmeneensä, mutta hänen silmänsä vilkastuivat heti, kun Paavali Scheel huoneeseen astuen riensi häntä tervehtimään.

-- Oletko jo odottanut minua, isä? kysyi sihteeri hiukan levottomana, silmäillen piispan edessä pöydällä olevia pergamentteja ja tuntilasia, josta hiekka jo oli puoleksi valunut.

-- En paljoa, vastasi piispa ystävällisesti. -- Me saamme tänään antaa synodaaliehdotuksen levätä. Viipurin asiat vaativat taas huomiotamme; olen sitävarten kutsunut tänne pari kolme ystävääni neuvottelemaan.

-- Onko tuo kirje Niilo Eerikinpojalta, Gyllenstjernalta?

-- Ei, se on hänen rouvaltaan. Niilo herra itse on vuoteen omana. Mutta sitä suurempaan levottomuuteen tuo kirje antaa aihetta, -- lue se!

Ahnaasti kävi piispan sihteeri saapuneeseen kirjeeseen käsiksi. Mutta piispa tervehti sillävälin puheliasta orpanaansa ja hiljaista tuomiorovastia, jotka jo hekin olivat ehtineet huoneeseen, virkkaen viimeksimainitulle:

-- Terve, Suurpää. Me emme ehdi tänään puuttua kappalaistenkaan valituksiin, sillä nyt täällä on toisenlaisia valituksia.

-- Sota uhkaa, sen jo kuulin, virkahti pormestari, kankealle selustapenkille istahtaen. -- Mitäpä muuta voisi enää odottaakaan!

Alun kolmatta vuotta oli nyt kulunut siitä, kun Suomen herroille Viipurin linnaan saapui sanoma, että Moskovan suuriruhtinas ei ollut enää halukas jatkamaan Ruotsin kanssa jo usein määrävuosiksi uudistettua välirauhaa. Silloin oli pelätty sodan jo piankin ilmipuhkeavan, mutta nämä kaksi vuotta olivat nyt kuitenkin kuluneet julkisodan syttymättä. Rajakahakoita oli kyllä taaskin tapahtunut, ja erityisesti olivat venäläiset Narvajoen suulle perustamastaan suuriruhtinas Iivanan nimikkolinnasta hävitelleet Suomen rannikkoa ja ahdistelleet sen laivaliikettä. Usein oli myös huhuja kulkenut, että suuriruhtinas aikoo suurella sotavoimalla hyökätä Suomeen, ja pari kertaa oli Maunu-piispakin taas tällävälin käynyt Viipurissa, yhdessä maallikkoherrain kanssa järjestämässä puolustustoimia, joihin kivuloisen Niilo-herran voimat eivät riittäneet. Mutta kesä oli mennyt, talvi oli mennyt, eikä hyökkäystä tapahtunutkaan. Suuriruhtinaalla oli ollut muita rautoja tulessa, ja kenties häntä oli jonkun verran pidättänyt sekin puolustusliitto, joka oli solmittu Ruotsin hallituksen ja Itämerenmaakuntain Kalparitariston välillä ja jota varten Knut Posse oli eri kertoja käynyt Virossa. Olivatpa kerran taas valtuutetut miehet Käkisalmesta ja Viipurista olleet koolla neuvottelemassa välirauhan jatkamisestakin, ja he olivat silloin sopineet puolentoista vuoden välirauhasta, vaikkei kenelläkään Suomessa ollut varmuutta siitä, oliko suuriruhtinas sen sopimuksen vahvistanut. Mutta näin oli kuitenkin rauha säilynyt, ja Turussa olivat mielet vähitellen vakaantuneet siihen toivoon, että ehkä se säilyy edelleenkin. Kesästä asti ei ollut Viipurista kuulunut mitään erityistä, ja muutamat siellä sotaväkineen oleskelleet herrat, kuten Klaus Henrikinpoika Horn ja Jaakkima Fleming, olivat nyt syksyllä palanneet kotiinsa talvehtimaan.

Mutta nyt olivat taas tiedot toiset.

-- Kuka toi sinulle nämä uudet hätäviestit? kysyi pormestari piispa-serkultaan.

-- Sigrid-rouvan lähettämä airut. Mutta siinähän ovat Bitzit, Käykää taloksi!

Niitä tuli sieltä kaksi, isä ja poika, Henrikkejä molemmat, ja molemmat pieniä, rumia ukkoja, kuin samassa kaavassa valetut, toinen vain toista kumarampi. Ja kohta heidän perästään saapuivat Jaakkima Fleming, Louhisaaren vakava herra, Turun entinen linnanpäällikkö ja Nowgorodissa usein käynyt neuvottelija, sekä laamanni Klaus Horn. Tämä viimeksitullut nyt vuorostaan levottomana tiedusteli:

-- Onko paholainen irti Viipurin puolessa? En tiennyt siitä mitään, kun syyskesällä sieltä läksin.

-- Istukaa, herrat, puhui piispa, saattaen Klaus-herran viereensä peräpenkille. -- Sain jo joku aika sitten ystävältäni, Räävelin piispalta, kirjeen, jossa hän kertoi kuulleensa, että suuriruhtinas kokoili sotaväkeä, jolla hän on uhannut anastaa ei ainoastaan Viipurin, vaan koko Suomenkin. Arvelin silloin liiviläisen piispan liiaksi hätäilevän, hänen oma hiippakuntansa kun on saman uhan ovella, mutta lähetin asiasta kuitenkin tiedon valtionhoitajalle Ruotsiin.

-- Josta ei ole tietysti sen johdosta mitään kuulunut, pisti Klaus-herra väliin.

-- Ei mitään. Mutta nyt näyttää Sigrid-rouvan kirje todentavan virolaisen viestin. -- Piispa kääntyi sihteerinsä puoleen, joka kirje kädessään seisoi pienen, lyijypuitteisen ikkunan luona. -- Mutta lue, maisteri, meille pääosat Sigrid-rouvan kirjeestä. Hän on sen osoittanut Steen Stuurelle, mutta pyytää meitäkin yhtymään hänen anomustaan kannattamaan, jotta se paremmin tepsisi valtionhoitajaan. Se on vakavasisältöinen kirje, -- niin, lue, maisteri!

Paavali oli jo noussut kohokkeelle, vielä lähemmäs ikkunaa, josta himmeä valo vielä lankesi pergamenttiin, ja hän luki:

-- "Avomielisesti ja luottamuksella pyydän suuressa hädässäni laskea teidän eteenne, jalo herra Steen ja muut Ruotsin suurmiehet, syvän huoleni ja tämän linnan ja maakunnan, jonka hoito on uskottu miehelleni, jalosukuiselle Niilo Eerikinpoika Gyllenstjernalle, mutta josta edesvastuu nyt on joutunut minun, heikon naisen, kannettavaksi tänä raskaana aikana. Mieheni, minulle rakas Niilo herra, on vuoteen omana ja hänen tuskiaan lisää niin yöllä kuin päivälläkin huoli siitä, ettei hän voi, niinkuin tarve ja tahto olisi, hoitaa tämän maakunnan puolustamista, johon meillä ei enää, Jumala paratkoon, ole varojakaan. Nyt on täältä lähetetty tiedustaja palannut Moskovasta ja Nowgorodista takaisin ja hän kertoo, että suuriruhtinas on uhannut ottaa haltuunsa tämän kaupungin ja linnan, josta sopimus myöskin tanskalaisen kuninkaan kanssa on tehty. Hän on sitä varten antanut valaa suuria piiritystykkejä, joita jo on tuotu Laatokan kaupunkiin ja Nevajoelle, ja hän kokoo sekä Pähkinälinnaan että Korelaan paljo sotaväkeä, sekä jalka- että ratsuväkeä. Me tiedämme, että se tapahtuu meitä vastaan, mutta meillä ei ole täällä Viipurissa väkeä eikä aseita eikä muonaa, millä häntä vastustaa. Siksi se älköön olko enää salaisuus Teille eikä muille Ruotsin herroille, että tämä linna ei tällä väellä voi ylivoimaa vastaan kestää eikä estää tämän väestön häviötä, jos ei apua tule. Sen vuoksi lankean polvilleni, ja pyydän Teitä, jalo herra Steen ja muut Ruotsin herrat, että ette Neitsyt Maarian nimessä jätä tätä linnaa auttamatta. Pienemmän hädän ja vaaran vuoksi on paavikunnasta ristiretkiä uskottomia vastaan saarnattu. Kääntykää Pyhän Isän puoleen, jonka Rooman kirkkoa me täällä rajalla puolustamme, että hän kehoittaa uskollisiaan pukeutumaan haarniskaan pelastaakseen tämän uhatun paikkakunnan, ja naulatkaa hänen kehoituksensa kaikkien kirkkojen oville, että sen kaikki uskovaiset huomaisivat. Sitä rukoilen Pyhän Yrjön ja kaikkien pyhien nimessä, en itseni vuoksi, joka tahdon viimeiseen hengen vetooni tämän urhean väen kanssa tätä linnaa puolustaa, enkä edes alaikäisten lasteni vuoksikaan, vaikka tunnemmekin moskovalaisten julmuuden, vaan tämän tärkeän paikan vuoksi, joka on valtakunnan avain --".

Paavali-maisteri keskeytti lukemisensa; kirjeen lopussa olivat ainoastaan tavalliset uskollisuuden vakuutukset. Hetkisen oli äänetöntä suuressa huoneessa, mutta sitten läimäytti Kiukku-Niku kämmenellä polveensa, niin että katonholvi kajahti, ja virkkoi:

-- Mutta se on topakka rouva, kautta Maarian! Se rouva pitäisi ritariksi lyötämän!

-- Eikä hän joutavia jaarittele, sen tiedän, lisäsi Louhisaaren Fleming, joka vuosi sitten taas oli Venäjällä käynyt. -- Ryssällä on paha mielessä. Ja jos se vie Viipurin, vie se Turunkin.

-- Totta tosiaan, vähemmästäkin aiheesta on ristiretkiä saarnattu, huoahti hiljainen tuomiorovastikin. -- Meillä on täysi syy kannattaa Sigrid-rouvan anomusta.

-- Mutta voimmeko luottaa tämänkään kirjeen tehoavaisuuteen, vaikka se onkin niin sydämen hädästä lähtenyt? puhui Klaus laamanni harvakseen. -- Steen-herra on taitava valtiomies, mutta hänen silmänsä ovat heikot, -- hän näkee hyvin omat riitansa Ruotsissa, mutta tänne Suomeen asti ei hänen katseensa kanna. "Te aina ruikutatte", -- muistammehan hänen nuhteensa Viipurista.

Niku-pormestari iski veitikkamaisesti silmää nuorelle kanungille. Mutta piispa nosti päänsä kämmenestään ja katsoi kysyvästi laamannia.

-- Sinä tarkoitat, Klaus...?

-- Että me voimme kyllä tähän avunhuutoon yhtyä, mutta että emme saa siihen liian paljon luottaa. Meidän täyttyy itsemme suoranaisemmin toimia.

-- Ja itsenäisemmin! -- Jo oli Kiukku-Niku karahtanut pystyyn, ja saatuaan näin tukea mielituumalleen, kävi hän nyt sitä kokoontuneille herroille innolla esittämään: -- Onhan meillä olemassa helppo keino välttää tämä sota, joka toisi hävityksen maahamme. Me emme käy Steen Stuurelta enää rukoilemassa sitä emmekä tätä, vaan kutsumme Hannu-kuninkaan maahan!

Kaikki herrat kokoontuivat uteliaina pormestarin ympärille, joka näin yhtäkkiä oli iskenyt tuohon vanhaan, kiperään unionikysymykseen, joka kuitenkin aina oli uusi ja Ruotsissa aina piti mielet veitsenkärjellä. Oliko kuningas Kristian Oldenburgilaisen poika tunnustettava Ruotsin kuninkaaksi vai oliko edelleen elettävä valtionhoitajan varassa ja väliaikaisuuden tilassa? Suomessa tuo kysymys ei ollut niin kuuma kuin Ruotsissa, jossa se oli ylimyksille ja puolueille valtakysymys, mutta eri aikoina oli siitä kyllä ollut eri käsityksiä Suomenkin herrain joukossa. Puoli vuotta sitten olivat he, piispa etupäässä, yhtyneet sellaiseen Ruotsissa tehtyyn ehdotukseen, johon nyt pormestari taas ampasi, mutta juuri sen yrityksen epäonnistuminen oli taas tehnyt heidät varovammiksi. Ja epäillen virkkoi laamanni Bitz, nuorempi:

-- Sinä arvelet, Niku, että jos Hannu huudetaan kuninkaaksi, saadaan sota estetyksi?

-- Sitä juuri. Suomen kohtalo riippuu sekin tuosta unionikysymyksestä. Sigrid-rouvakin viittaa kirjeessään Hannun venäläisten kanssa tekemään liittoon, joka on kohdistettu, ei Ruotsia, vaan Steen-herraa vastaan. Siinä on meille rauhan tie!

-- Ja mekö täällä ratkaisisimme sen unionikysymyksen?

-- Meidän sanamme, kun elämme täällä sodanuhan alla, täytyy painaa paljo. Ja meillä ei ole syytä pönkittää Steen herran valtaa.

Vilkas väittely sukeusi tuossa pienessä neuvottelijajoukossa. Mutta piispa istui kotvasen ääneti, ja herrat, jotka ikäänkuin neuvoakysyvinä katselivat häntä, saattoivat lukea surunsekaista pettymystä hänen silmistään. Vihdoin piispa rauhallisesti puhui:

-- Tuo tuumasi ei ole meille vieras, Niku, mutta valitettavasti on sekin tehoton. En pelkää niinkuin monet muut tanskalaisen nousemista valtaistuimellemme, vaikka en liioin ihaile unioniaatetta, joka voi tietää monen pikkutyrannin vallattomuutta. Enkä pelkää Steen-herran kostoakaan. Mutta ratkaisevaa on minulle se, että Hannu-kuninkaan kutsuminen Ruotsiin ei sekään meitä enää auttaisi... ei pelastaisi Suomea suuriruhtinaan valloitushimolta.

-- Miksi ei? kivahti Niku, ja häntäpä jo monet säestivät.

-- Siksi, jatkoi piispa rauhallisesti, että Hannu-kuningas jo sopimuksessaan suuriruhtinaan kanssa on tälle, palkkioksi kruunustaan, luvannut sen kaistaleen Suomea, jota suuriruhtinas vaatii, niin, koko Savon, Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat. Ja juuri sehän meidän on estettävä toteutumasta, se on meille pääasia. Me emme voi sallia kotimaatamme emmekä kirkkoamme viillettävän rikki. Ja se voidaan toki estää paremmin Steen-herran kuin Hannu-kuninkaan avulla.

Vilkasliikkeinen pormestari oli alakuloisena taas istahtanut arkulle ovensuuhun. Hänellähän ei ollut noista venäläis-tanskalaisista sopimuksista niin tarkkoja tietoja kuin piispalla, joka oli alituisessa kirjeenvaihdossa eri maiden valtiollisten henkilöiden kanssa, ja hän myönsi nyt, niinkuin toisetkin herrat, että piispa lie sittenkin oikeassa. Tämä hymähti nyt orpanalleen, lisäten:

-- Niin, sinun suurvaltiollinen ehdotuksesi tuli liian myöhään!

-- Se mies, joka tavottelee Ruotsin kruunua, on siis todella voinut tehdä tuollaisen häpeällisen liittosopimuksen! huudahti Klaus-herra hänkin pettyneenä.

-- Todella, eikä hänen ole onnistunut sitä salatakaan, selitti piispa. -- Tanskalaiseen emme voi luottaa; hän on kavala ja itsekäs.

Pimeäksi oli käynyt tuo suuri, holvikattoinen huone, jossa takkatuli matalana hiilosti ja vain pieni lampunliekki paloi seinällä olevan suuren madonnankuvan alla. Herrat istuivat siellä ääneti kukin hämärässä nurkassaan. Vihdoin saapui palvelija pitkä, palava vahapuikko kädessään sytyttämään korkeissa vaskijalustoissa seisovat, paksut haarakynttilät ja katosta riippuvan pyöreävanteisen kruunun. Ja vasta kun hän, puhdistettuaan kynttiläin sydämet, oli poistunut, virkahti Paavali-maisteri, joka omituisen levottomana oli kävellyt ikkunan alla, miltei kumealla äänellä:

-- Mutta se on kuitenkin merkillistä!

-- Mikä? kysyi piispa, oudoksuen nuoren ystävänsä haahmon muuttumista.

Maisteri veti poveltaan pienen pergamenttikirjeen ja puhui, silmiään siitä nostamatta:

-- Sain viime ruotsinpostissa tämän kirjeen eräältä Leipziginaikaiselta ystävältäni, -- hän palvelee nyt kanunkina Upsalassa. Ja hän kertoo tässä aivan samanlaisesta ehdotuksesta Suomen lohkomiseksi, jommoiseen sinä, isä, juuri ilmoitit Hannu-kuninkaan suostuneen. Mutta ystäväni kertoo, että sen on tehnyt vallan toinen mies.

-- Toinen? Kuka? -- Niin kyseltiin joka taholta. Ja varsin vakavana maisteri vastasi:

-- Steen Stuure!

Maunu-piispakin kavahti pystyyn tämän nimen kuullessaan ja katsoi sangen ankarasti ja moittivasti nuorta sihteeriänsä.

-- Pelkään, että tietosi on liian läheltä Jaakko Ulfinpoikaa, -- arkkipiispa ei tahdo Steen Stuurelle mitään hyvää. Tuo syytös on niin ankara, että sinun olisi pitänyt ennen puhua asiasta minulle, Paavali.

Maisteri astui askeleen lähemmäs piispaa ja vastasi hiukan kalpeana ja nöyrällä äänellä:

-- Siksi juuri, isä, en ole siitä kertonut, kun tuo syytös on niin ankara. Siksi kirjoitin ja pyysin tarkempaa tietoa, ennenkun siitä puhuisin. Mutta nyt en voi sitä enää salata, sillä jos tämän maakunnan lohkasemista noin ehdotetaan kahdelta taholta, niin se tieto asettaa meille yhä suurempia velvollisuuksia. Ystäväni kirjoittaa: "Sinua, suomalaista, huvittaa ehkä kuulla, että valtioneuvoston viime kokouksessa oli Steen Stuure pantu lujille sen johdosta, mitä hän Suomen puolustamiseen nähden on laiminlyönyt. Silloin oli Steen-herra suuttunut ja sanonut, että jos suuriruhtinas noiden erämaiden vuoksi aikoo alottaa sodan, niin silloin on parempi, että ne hänelle hyvällä luovutetaan. Mutta toiset valtioneuvokset, myöskin Steen herran lähimmät ystävät, vastustivat tuota ehdotusta, ja se raukesi..."

Laamanni Klaus Henrikinpojan tyynessä katseessa oli välähtänyt intohimoa, jota tuon kylmän kuoren alla tuskin olisi luullut löytyvän. Mutta hillitysti hän sentään virkahti:

-- Minä voin uskoa tarinan todeksi. Steen Stuure on epäsuosiollinen meille ja maallemme; hänkin voi asemansa hinnasta myödä muutamia Suomen erämaita.

-- Mutta hän on punnitseva, varova herra, puheli piispa päätään punoen, -- olisiko vallan maku niin voinut hänet sokaista! -- Piispa silmäili alakuloisena tuota pientä pergamenttikirjettä ja jatkoi: -- Mutta se raukesi toki tuo ehdotus, luetaan tässä.

Nyt taas kuumaverinen pormestari säkenöi:

-- Raukesi, mutta ratkaisevaa tässä on juuri se, että se kerran on tehty, -- se paljastaa valtionhoitajan sisun ja aikeet! Ehdotus raukesi, mutta se voi nousta esille millä hetkellä tahansa, kun Steen-herra taas tahtoo päästä pälkähästä ja ostaa sillä luovutuksella itselleen rauhan!

-- Se ei ole hänestä kai kallis hinta!

-- Entä meistä?

Yleinen hälinä oli syntynyt neuvottelevain herrain parvessa; useat puhuivat yhtaikaa, yksin rauhallisimmatkin miehet, kuten hiljainen tuomiorovasti, olivat kiihtyneet. -- Sitäkö varten, kyseli hän, on vuosisatoja harjoitettu noiden rajaseudun pakanain käännyttämistä, että heidät ilman muuta luovutettaisiin Rooman kirkolta pois. Vuosikymmeniä ovat Savon ja Pohjanmaan talonpojat verellään ja kärsimyksillään puolustaneet kotiseutujaan, -- näinkö Ruotsin hallitus heidän uskollisuutensa ja alttiutensa palkitsisi!

-- Ei, se ei saa tapahtua, niin huudahdettiin joka taholta.

Mutta Pohjois-Suomen laamanni, joka asioista usein löysi huvittavankin puolen, hän istui siinä pöydän luona käännellen paksua verkalakkiaan ja puheli purevasti:

-- Asema on nyt siis tällainen: Jos Tanskan Hannu pääsee kuninkaaksemme, niin hän luovuttaa siitä palkkioksi ryssälle osan Suomea. Jos Steen Stuure pysyy valtionhoitajana, niin hän, voidakseen pitää sotaväkensä luonaan, luovuttaa ryssälle rauhan pantiksi jokseenkin saman palan Suomea! Se on kummin puolin tahansa sama juttu, -- voisit melkein heittää arpaa, kumpaisen puolelle asetut!